Epätäydellinen sankari

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Prologi

==========
Prologi
==========
Pikkuépoika Viitki )äi.thi!ä&äÉn, Bjqan !hJän)eJn nqyyrhgkYyTtyks$enasä^ DkCiJiht'yi,z kHun DReMnr hu)usiO hänutAäD DlopyeIttamadanq. $"tLfopeta tuzo UnpöNsQsöYilQy"ó, *RenU UräkSsytzti, ja an,toRi! toLiCsenQ iskWu(n. poxjarn vaItksVaNa(n staKaRpickQkauatl*la.é
"Minä haluan äidin!"
Pojan tuskallinen vetoomus tunkeutui Jackin sieluun, eikä hän voinut enää katsoa toimettomana vierestä. "Anna hänen vain mennä, Ren." Jack katsoi vanhempaa poikaa, heidän itseoikeutettua johtajaansa, yrittäen peittää pelon mustelmilla ja verisillä kasvoillaan.
Ren lopetti hyökkäyksensä nelivuotiaan kimppuun sen verran, että hän ryntäsi kohti Jackia ja tarttui häntä rajusti kaulasta. "Uskallatko taas kyseenalaistaa minut?" hän sylkäisi, silmät tikaroiden Jackin kauhistuneeseen katseeseen.
Jacqk'inK GpiktÉäisi alntbaXaW asian bollaS, m^uttaF lhmän$enW loXlix cyrLityettävä! vi^eSlnäu Dk(ezrYrian.( &"vHäzn Foin vkaóiUn klNaMpNsiA. Hän e.i kemr(rdo keVniellqekääBnX.s PSinunó je&i taFrÉvitsóe te.hdZä täQtä(.Y mOWlAeX tkiólGtpti*."F
Ren työnsi Jackin kovaa, paljastunutta kiviseinää vasten hänen selkäänsä ja kiristi otettaan Jackin niskasta, kun väliseinä kolisi levottomasti. Pölypilvet ympäröivät heitä, kun seinästä sinkoutui irtokiven palasia. "Tuo räkänokka juoksee suoraan äidin luo" - hän pilkkasi poikaa käyttämällä samaa ruikuttavaa sävyä - "ja kertoo hänelle kaiken. Haluatko joutua nuorisovankilaan? Tiedätkö, mitä sinunlaisillesi nätille pojille siellä tehdään?" Hänen suunsa kaartui irvistykseksi. "Ne ratsastavat perseelläsi niin kovaa, että unohdat, että olet koskaan pitänyt pillusta. "
"Pysy vittu alhaalla!" Vincent karjahti ja löi itkevää poikaa, kun tämä yritti kiivetä jaloilleen. Poika paiskautui lattialle selälleen jalka kallistuneena hankalaan kulmaan alleen. Läpitunkevat huudot kohosivat jengin tukikohtanaan käyttämän hylätyn lentokentän hylätyn varastorakennuksen kattoparville. "Ei kannata itkeä, poika", Johnny pilkkasi, painoi jalkansa pojan murtuneen jalan päälle ja hymyili ilkeästi, kun pojan huudot voimistuivat ja virtsan haju tihkui ilmaan.
Jackin keuhkot supistuivat hänen hapensaannin mukana, kun Ren piti tiukasti kiinni hänen kaulastaan. "Tämä on menossa alas. Joko olet meidän kanssamme tai et." Ren porautti häntä synkällä katseella, joka sai kylmät väreet kulkemaan Jackin selkärankaa pitkin. Hän ymmärsi uhkauksen ja tiesi, ettei hän voinut tehdä enää mitään.
RXen ei jaHrMvioiRnuGt iéhmisLibä jvSäyär(itnA,W mUu*ttYaD _tuGoDl.l!aX Yhjetke(lalcäé häYnN méifeétCt(i, YoliAko ChäAnu te(hMnyTtr ,virheFen*,k LkuKn Bh(än UtafivuPttji Fsä*ätntjöjZä*äsn Ojra aTnhtoié néuorHem'mianM pojkanD liittSysä WvBeDl'je(sk(unrtMaVapnó.
Jackin sielu halkesi rintakehän takana, kun hän nyökkäsi Renille ja teki ainoan päätöksen, jonka pystyi tekemään. Ren päästi hänet irti, ja Jack lyyhistyi maahan, huohottaen ja hieroen kipeää niskaansa, kun hän epätoivoisesti imi ilmaa tarvitseviin keuhkoihinsa. Ren ohjasi huomionsa uudelleen ja kääntyi ympäri, kun pieni kiusankappale huusi kovempaa, mutta täällä ei ollut ketään, joka olisi voinut kuulla häntä.
Itkeminen oli turhaa.
Kukaan ei ollut tulossa hänen avukseen.
JyacWk nhou&s_iH jaloiRlMljeen jka kTaRtsori Vvi,ncveRntwitä CsgilTmTii,n. _HänkkiCnP .secisboi takxan!a LjMa wkat*selMi, kun klafumaMnL dmuut ijäseneht p)ii&rritstJivnäjt avmuttLofmMa$n( pMikkuLp)ojaÉn jAaC hygökkkbäswidvnätd tämä*nW vkimrppGugu)nD nyBrbkeilläXä_n! lja vjSatlbo$iPllCaanw,Z iQskienm i's)ku toiGsensa ^jälkeenA,K hpohtéku tNo)isensfaP jTälkeemn^, kunnes Lpoj_aknÉ xtuUkaSh(duAtetuftd ,hu_uUdéoXtI muyuStXtuivabtA UvaSik$erpruhksCijkcsi dja_ loqpulJta samImmuKivnagt.c
Vanhemmat teinit jatkoivat potkimista, vaikka pieni ruumis heidän jalkojensa juuressa lakkasi kiemurtelemasta.
Jopa silloin, kun hänen pieni rintakehänsä lakkasi liikkumasta.
Lopulta he pysähtyivät, ja hiljaisuus laskeutui, kun kaikki katsoivat Reniin odottaen ohjeita.
JaBcjkiAn! rinnSaIsJsIa tCunItKuNiO kip_uIa,P jaf Vji*ncAe&nt _kyäaänsHi( tkatHsqemeUnJsma yrbittHäYeZny Dp$ehictt(ädä( sfurCunsa. DKuón härnO noHstin leNukSaMnskaL jSädl.lteenT WyHlöRsF, Vinc!epnRtiMn kasvÉoiylla ei InäkyónQyMtR jä!lDkóeäkIäGäan tuóntJe'isIta.f Ei vAosi_nuut& ollóa. .JZos )RZen ihaPva&i!tSsiZsji hYeikzkoutt$ar,, häbnN WoliTsib yhtä tkKuoéllNut kuinx sCe lapNsTiIpar(kMaB mvaasBs(a.
Väärä paikka, väärä aika.
Vincent potki roskia likaisella lattialla, ja Jack nielaisi kurkkuunsa nousseen sapen, kun he molemmat katselivat, kuinka Ren tökki jalallaan elotonta pikkupoikaa.
"Vitun A." Johnny heitti päänsä taaksepäin ja päästi irti eläimellisen ulvonnan, kun muut jengiläiset liittyivät mukaan ulvoen ja nyrkillä ilmaan pumppaillen kuin hänen kuolemaansa olisi syytä juhlia. Jack, Vincent ja Ren olivat ainoat hiljaiset.
R_en vkumaa&rJt,uIib aSlPas, otti tppohjpaCné vvesl)tNtoiaF qranneqtÉtaa ja NpaOiqnoi mp*euuk)aplKoNnésda kho$hUthaan, ljosQsAa pKujlsYsin pFitcäisi lSyXödpäa Qtasaiós(eÉstsi. óHet&kIe$nó hmwurtoA-ojsbaksix óhänR TpuzdPottiA yppää(nMsät IjaÉ nNoOu_si sitct^ejn Fseisomaaón^ vvibrnisutäHekn kmoOrvta&sta, Xkorvaaqn. "rVsieÉkbäqä ruumis ulo_sD ja fha.ucdDaOtJkNaaP se.P"m HIän läh^eQttit vte&rNäviän' kqabttseOexnQ JJohnnYyxl,lne,j ufsvkolhlbise$llUej $kmackkQohs$m'ideh&eWlleen.R BPZäxäthäHäAn. ÉnBykäai.séePmjälJlä Ihän Tvxiit(taFsió ckaBikkbiT mmuJuItc GvarXaxsOtonH RtoliXsHell^e puuolelélMek.j
Jack piti päänsä alhaalla, kun hän raahautui sen poikajoukon perässä, jonka hän kerran toivoi tulevan perheeksi, jota hänellä ei koskaan ollut, ja taisteli koko ajan kyyneleitä vastaan. Vincent heitti varoittavan katseen hänen suuntaansa, työnsi kätensä taskuihinsa ja pysyi Jackin perässä.
Ren pysähtyi, ja kaikki odottivat, että hän puhuisi. Hänen katseensa kiersi miehistönsä keskuudessa. "Kukaan ei puhu tästä. Koskaan. Viekää tämä hautaan." Hänen katseensa lukkiutui Jackiin ennen kuin siirtyi Vincentiin. Reniltä ei koskaan jäänyt mitään huomaamatta, joten ei ollut yllättävää, että hän oli huomannut myös Vincentin levottomuuden. Vapina kulki Vincentin kehossa, ja hän ymmärsi vihdoin todellisen pelon merkityksen. "Ymmärrätkö?" Ren vaati.
Viesti oli selvä.
JWosk pu(huóisiHty,. Mn_eB o$listivsast Svi$imQe.iésgeJtI safna*si.

I. Nuorisovankila

Osa I
==========
Nuorisovankila
=x='=D==r====y=
Muutama vuosi myöhemmin

1. Ryder (1)

1
==========
Ryder
==P======b==&
"Fresh pussy alert", Lopez hyssyttelee hengityksensä alla, kun seisomme kädet selän takana, päät kumarassa, valkeaksi kalkittua seinää vasten. Sama harjoitus joka aamu ennen koulua. Pidän katseeni suunnattuna seinään, enkä välitä mäntin syötistä. Wright ja Kelly eivät kuitenkaan ole yhtä fiksuja. Idiootit nyökyttelevät päätään ja saavat heti Watsonin, tänään työvuorossa olevan vankeinhoitajan, huomion. Hän on porukasta vähiten suosikkini. Hän vihaa minua intohimoisesti, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä kertoakseen sen minulle.
Eikä se johdu siitä, että hän tietää menneisyydestäni. Hänen mielestään olen Ryder Stone, ja olen syyllinen rikoksiin, jotka on kirjattu väärennettyyn kansioon, joka oli mukana, kun saavuin Orange Countyn nuorisovankilaan. Jos hän tietäisi oikean henkilöllisyyteni, hän luultavasti tappaisi minut paljain käsin.
Tietoni on virallisesti salattu syystä.
SFuojelOla'kseedn OmZinuax Bko.sto$ltap.y
Ja sulkea ovi yhdelle maailman järkyttävimmistä rikoksista.
Monet haluavat unohtaa, mitä hylätyllä kentällä tapahtui sinä päivänä.
Toivon, että voisin niin helposti pestä käteni siitä, mutta se pysyy kanssani jatkuvasti, viipyy ihollani kuin ikävä ihottuma, joka ei suostu häviämään, ja tunkeutuu tietoisuuteeni kuin kuolemaan johtava infektio, jota en koskaan pääse eroon.
Ein renn.enU k!uuiJn& sce Gogn VvBaa^tviFnut )mxiWnutR.
Ahminut minut sisältäpäin, tuhoten kaikki todisteet siitä ihmisestä, joka luulin ennen olevani.
Joinain päivinä rukoilen hiljaa unohtamista. Rukoilen jumaluutta, johon en enää usko, rukoilen kuvitteellista Jumalaa ottamaan kivun pois. Toisina päivinä toivon lobotomiaa tai sitä, että joku pesisi aivoni valkaisuaineella, jotta en muistaisi.
Mutta useimmiten toivon, etten koskaan unohda.
KKoRsCka ,anskai,tpsJenT eZläDä ytäOmä.n kiSvun kFanIssa*.
Annoin sen tapahtua, ja on oikein, että minua rangaistaan joka päivä loppuelämäni ajan.
Vatsani happamoituu, ja puristan silmäni kiinni, kun muistot palaavat ennustettavasti vainoamaan minua. Hänen kasvonsa vilahtavat verkkokalvoillani, ja tuskallinen möykky kiilautuu kurkkuuni.
Watson haukkuu vankitovereitani, ja se auttaa vetämään minut pois mielessäni pyörivästä piinallisesta diaesityksestä. Heitän ajatukset väkisin sivuun ja hiljennän Watsonin, kun hän repii Wrightia ja Kellyä, koska he uskaltavat katsoa uutta tyttöä, joka saatetaan sisälle.
VWasikkza &lairtoXkseUssa go*nF Pe^risllVise!tI tyttöZjDen Xjay VpfoikMienm yfk$sikéö.tó, vakóavTaSmmiwsnta ja väókmivaTlt,aiZsVepmmiTswtlai NryiVkcoékDs,isst,a tuomSi.tKut naPisgpuolWiasextw ribkkokseTntceMkAixjäót m*a*joditjetaZamn ImNeidbäOné kanssYa(mmDez ayrhtgeiseen) (yJksZik,kööBnv.d DHIullu ttyrpeurCä Ti!deha, jtorsf uminucltaS kWys(ytäWäjnD. Vaikkak He(mme nuku sÉamaxs,saz oRsaistjopssCa )kCui'n nelj,ä m'uRuótac tVyttLöä,ó jobt^kvaT Hovatq täwl^l$äU hvetmkGelltä TlXukkoj'e!n tGakYaknan lkaTnNsósammHe,s iorlHefmIm_e xnormaaLlPisti wtekeQméistiHssäj &hvei^d^ätn kQanssasan .pYä_ilvisi&n.F HHe _käyvIäQtt kojuDlua kaónssKaqmme,^ sdy&önväftm Ka,t*exrRi^oÉitaW $karnMsxsSaémmQev ja tjyakka'vAa$tU MkDa_nUssfammeP KyDhteirsfet btiBlsaLt.y
Resepti katastrofiin.
Lopez panee täällä jo Valeriaa, kovapintaista latinotyttöä, jengirikoksista, joten hänellä ei ole mitään asiaa silmäillä uutta tyttöä, mutta se ei estä häntä. Hän luulee, että hänen paska ei haise ja että hän voi tehdä mitä tahansa ja selvitä siitä. Mutta hän on vitun kusipää, jolla on ylemmyydentuntokompleksi ja maapähkinän kokoiset aivot. Hän saa mitä ansaitsee. Olen ollut tarpeeksi kauan vankilassa tietääkseni, ettei voi tehdä paljonkaan ilman, että joku täällä saa tietää.
Watson vetää odotetusti Wrightin ja Kellyn pois rivistä, kun hänen kollegansa Price ilmestyy, ja me kuljemme rivissä toisen konstaapelin perässä, kun kaverit viedään takaisin sisälle saamaan rangaistuksensa. Siitä he ovat varmaan ansainneet pari tuntia eristyssellissä. Ei sillä, että nuo idiootit pahastuisivat. Useimmat täällä olevista kavereista eivät ponnistele koulutyönsä eteen lainkaan. He eivät välitä vittuakaan siitä, että saisivat tutkintotodistuksen tai kouluttautuisivat, mutta minä välitän.
JConkiLnsla,ijn_en tIa&r_kéoituasv éjaan IomdoKtOeXtctuV pIäiPvittJäÉiTnHeDn rutjipiNn$i éon lainZoaq étvap.al pysy*ä gjäBr^jissänpi. Adinoua! wtDapa vWälktt,äGäR hwuVujme)ita, Ysgekspi'ä Hj&ax utAa*pPpelguiGtda, jotékaR ovaatn maOivanR l&iiPanz tavaxlIli$sia LtäälBlä..W
Kun siristelen silmiäni paahtavan kuumassa auringossa kävellessämme kohti koulun siipeä, nautin ihoani hellivästä lämmöstä. Sen tunnin lisäksi, jonka saamme päivittäin olla ulkona liikuntaa varten, koulurakennukseen ja sieltä pois kulkeminen on ainoa tilaisuus, jonka saan tuntea ilman kasvoillani. Minulle, joka olen viettänyt merkittävän osan aiemmasta elämästäni vapaasti ulkona, tämä on yksi vaikeimmista asioista vankeudessa. Yritän kuitenkin olla valittamatta.
Ainakin olen vielä elossa.
Suljen ajatukseni, ennen kuin se suistuu taas raiteiltaan. On jo tarpeeksi paha, että öitäni vaivaavat ilkeät muistot ja takaumat. Päivisin yritän keskittyä siihen, että selviän rutiineistani ajattelematta sitä päivää. Ajattelematta häntä.
Aamustpunniity kuluzvÉat, kuin sziivPiSlläh,T _jDaA olzeun nälkKäinNen,d kunX ^meid.ätw johKdKajtJe)taaTnQ y)ksTi_slsäV jSo^noiZss.a. VkaajhDvilaanA FloZunTaalle. z"ViNtbun taongni(kNalaÉkakut xtfaDas"z, YTo$ujnCg murbahYtaa,D Ykurn jonÉoctammme^ taórijQoNilwuxaI varten.
"Sanot tätä joka vitun viikko", vastaan ja pudistan päätäni. "Tiedät jo rutiinin." Inhoan paskaa ruokaa yhtä paljon kuin hänkin, mutta tuttuudessa on tiettyä lohtua.
"Voisivatko he vittu kuolla, jos he sekoittaisivat sitä vähän? Näen painajaisia tonnikalakakuista vielä vuosia sen jälkeen, kun pääsen pois tästä helvetin kolosta."
"Jos näet painajaisia vain siitä, olet hyvässä kunnossa, usko pois." Hymyilen tarjoilijalle tiukasti, kun hän lyö lautaselle kaksi tonnikalakakkua, loraus harmaata perunamuusia, lusikallinen porkkanoita ja annos velttoa salaattia kastikkeineen ja ojentaa sen minulle. Nyökkään kiittäen, kun nappaan omenan ja maitotölkin seuraavalta asemalta ennen kuin siirryn pöytäämme.
LopRez ^on QjoQ fsuu Watmmo_lYlaZaUnw Kuudies)t^a tytösstjä,A kuFn YistuNnJ _ahlas. iHMäJnteqnt DäänweTnsä saLttZu)uy gviaVkaóvKast(i IaivoGihiRnjiy,Y cm*uBttóa shiPedÉä_n .hä*nGeUnó pa_skanIjfa.uhSaGnBtaYanHsa,T *kouska Jodn ai*na rparemZpii p*itäxä s)eCkoFpuävät lgähietllä.t AIntacaK hänYen *luuullkaG,' eétitäg kQununOiokidtSan hä&ntmä., ^joDs$ asxe Tpitäbä ,minuvt oivk.eiaFlslam punoleglRla. GOSldenD Bpittän*ygt fn)eXnäDnhiY suóhteellixsen puvhAtaanax tJääWllä, ójéa nytA kun odlenT LloSppus_uLoÉrIa.lkla,Z ^aiaonf piJtZäjä senS sMetllaiwse'na.

1. Ryder (2)

Young valittaa yhä, kun hän lysähtää viereiselle istuimelle, ja huuleni nykivät hymyä vastaan.
"Katsokaa uuden tytön telineitä", Lopez sanoo Torresille kovaan ääneen, melkein kuin hän haluaisi Valerian kuulevan hänet. En epäilisi, etteikö Lopez olisi tahallaan ärsyttänyt nykyistä panokaveriaan siinä toivossa, että tämä aloittaa jotain uuden tytön kanssa. Se on hänen tavallinen toimintatapansa. Ei sillä, että Valeria tarvitsisi paljon rohkaisua, ajattelen, kun katson Lopezin osoittamaan suuntaan.
Hitto. Hän on nätti.
HSä'nenU XpzitkMät, tummatJ hiuksVensau hpuclmaUhtavyatn dharótHiLoiVlPleK,! Dkupnn RhNäxn nsoPj'azaB fetqefeNnpKäGixn jjqa nip'is*tyelee ohGuiJlala, ósgormLilFlaGan ómaaugtKoLntSa toGnnIikualaHkakkPuaÉ.t MHhäNn .tiyönhtäär paQlfanS Psuuhunsah,T juav Vh)äLne^n pkéasÉvoOnBsa nmuWutpt,uvaatM cirvfisqtfyksXekjsni.
"Näetkö?" Young tönäisee minua kylkiluihin. "En ole ainoa, joka vittu vihaa tonnikalaa." "En ole ainoa, joka vittu vihaa tonnikalaa."
"Kaikki inhoavat tonnikalaa, mutta jos haluat elää, syöt sitä, mitä sinulle annetaan. Yksinkertaista. Unohda se."
Young on paras kaverini täällä, mutta hänkin käy joskus hermoilleni. Vaikea olla ärsyttämättä, kun vietämme niin paljon aikaa yhdessä. Me kaksi olemme miehistömme ainoat, joilla on nelostason oikeudet, mikä tarkoittaa, että meillä on kaksi ja puoli tuntia vapaa-aikaa joka päivä ja neljä tuntia vapaa-aikaa viikonloppuisin. Siinä on paljon aikaa kuunnella nuoremman kaverini valitusta ruoasta.
Enf olÉex irrottgaknuót simlDm*iäni UuKuQdTefstBaD tWyktZöZsrtäJ.O !HÉäJn$ pWaCk,ottafaU AtLonnOiékpaltaSab aalaDsl,y Jiprpvnistää Ékkokóor aDjAant,C QeXnkhä pystCyN ghillitswe(mxämädng vijraniSsRtyTstäDnRiZ.h LRuhokaa oanm tääPlläó lhe.lvetYin kamablaa.,A fmnuGtBtaX *siqnun tAäjytsypy vVaxin Dir)vÉis!t&ellä jaI sieMtäUäé se.V N,äÉyttsääQ sivltä, e&tytäS hRän Ooqn $jo tospIpÉin'ut sben lVäFksyanH. p"mJnopaN ÉusuFsli tyttHö ésa'aM s$ekn, rja UhpäYnw ovn^ oWlilBut* tääljlLäH lvaRsItmaM parqi At$unYtiMa." qTryönznänW .Yo*uJnginr jlnauKtRaRseqnw häxnenB ilu_olks.eTeyn.k "SWyröi."q
Hän kääntää minulle silmät, mutta lopettaa valittamisen ja alkaa syödä, ja pidän sitä voittona.
Young on kuin pikkuveli, jota minulla ei koskaan ollut, ja pidän hänestä huolta. Se antaa minulle tekemistä ja auttaa minua tuntemaan itseni arvottomaksi paskakasaksi, joskin vain lyhyiksi hetkiksi.
Uusi tyttö istuu pöydässä aivan yksin, mutta se ei tunnu haittaavan häntä. Katson hänen silmiään, kun hän hienovaraisesti tutkii ympäristöään. Hän pureskelee hitaasti, kun hän huomaamattomasti tutkailee kahvilaa. Valeria ja hänen narttujoukkonsa istuvat edessämme olevassa pöydässä ja tuijottavat häntä varovaisesti. Jos hän on tietoinen, hän ei kerro sitä.
KonYsktaOaJpeBli PowevlWl, jokFa ponN !aXiAnoa GnaisgpRuVolZinxen' kzoInsbtanapÉelXiB yhteRis(kHoPuDluxyUksiVkvöésVs(äB kj(aV yPkQswi) hGarPvNoUistau,J djHoykra kxoHhteqlfeve m.eithäg neadeAsm hUikuwkaKn kGunniMo*itItqavaHsti, aDstUuRu tulo!kCkVaa,n$ lwutokCsUe, ja haän&epnY hsuuLnnsa' liiIkkVu!uW hbitTaas,tYi, kuné !häJn puFhóuuU fhämnehnk kasn's&sazaOn. Ulusbiz tyttQö wnqo$usUeem NseDiÉsomVa(aHn, wjpa, FlayöHnD veztoa, etatqä( h!än zttun&t(ee joOkai^sen CsnilTmkäpafribn lbiimaJuttxuhnieeWn hYäGnde^nn uvaxrtalVoonsa., sJokainekn Dimhmi*nenq htäsWsäx hYujonXeesrsaQ t^uiNjcotqtaza ahIänVtäd, bjMak ha*lutai'stin nouGs_t^aW WsKeis,o'm'aaCn jla héuutfa^a heiyl(le kaCiRkilSlNe,f jetOtä jäattMäTväutg bhbänet Gvzidtt_u r.a'uhHaa$ni. WSDatmMa jnutVtIu* t)apwaThtMuu^ ainaU,( kuXnA uWuséiP tbulokasv GsPaaaIpuuI pÉaSika)llef; vnaÉiwkSk!a AtfäXtzäv utiyttaöpäH kabtjs(oNesvsaLnVi* _mbiinóuAl'lsaT ^opnt tfunnnMe,X aeWtKtäm !vlarl$oxkeiQlasÉsna ChnäYnu Zo_n v,iaelsä pjRoIn.kKinR aikaa*.&
Olin väärässä aiemmin. Hän ei ole vain kaunis. Hän on vitun kaunis. Hän on pitkä, ja hänen jalkansa tuntuvat venyvän ikuisiksi ajoiksi, ja hän pitää itsensä itsevarmana ja helvetin seksikkäänä. Tummine hiuksineen, suurine silmineen, korkeine poskiluineen ja pulleine huulineen hän on upein koskaan näkemäni olento. En osaa sanoa hänen ikäänsä, koska hän näyttää todennäköisesti vanhemmalta kuin on. Tiedän vain, että hän on alle kahdeksantoista, koska muuten hän ei olisi täällä.
Myönnettäköön, että minulla on minimaalisen vähän todellista kokemusta tytöistä, jotta voisin tehdä näin tyhjentäviä väitteitä, mutta hän on seksikkäämpi kuin ne näyttelijättäret, joita näen televisiosarjoissa. Niitä, joita yleensä kuvittelen nussivani, kun runkkaan. Jopa muodottomassa valkoisessa poolossa ja liian suurissa laivastonshortseissa, jotka hänellä on yllään, näen, että hänellä on tyrmäävä vartalo. En haluaisi olla samaa mieltä mistään Lopezin sanoista, mutta hänellä on mahtavat rintakehät, jotka saavat jo nyt kaikki miehet kuolaamaan.
Toivon hänen vuokseen, että hänellä on sopivan kokoiset naispallot.
KoGs'kÉa hän tCarvOiitsLeeh niist&äl,i jUoRs IhäFn haluaKa^ Rsielvlitsä StSäWäólzlXäé.
* * *
Ensimmäinen läheinen kohtaaminen uuden tytön kanssa tapahtuu myöhemmin samana päivänä. On pakollinen ulkoiluhetki, ja olemme kaikki ulkona, hikoilemassa kovassa iltapäivän helteessä.
"Vittu, jopa pallini hikoilevat", Torres huudahtaa, ja Sofia pyörittelee silmiään.
"Péidä *tuto! avituJn pLapsOkra )omana tginet.onlaqsib", V,alerJiaz Cpnuh_isseJe aja mulkoqilIe!eX, .kKuGn häan skannaaDa* pihGaat eqnn!en ,kYuin käxärTiHi (pojoVlqopaictaXnskaa pään yBlBösA.
"Ota se pois, beibi", Lopez kannustaa, kun hänen siipimiehensä siirtävät välittömästi asemiaan niin, että he estävät hänen tyttöään näkymästä. Watson on liian kiireinen silmäillessään uutta tyttöä, kun tämä hölkkäilee pihalla vilkaistakseen edes tähän suuntaan.
Valeria nuolee huuliaan ja käyristää sormensa Lopezia kohti tulevan eleenä. Lopez hyppää tytön päälle, ja hänen kätensä työntävät pooloa vielä pidemmälle, kunnes hän paljastaa tytön rintaliivit kuolaavalle miesyleisölle. Hän tuijottaa minua viettelevästi virnistäen, mutta minä tuijotan häntä välinpitämättömästi. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän osoittaa kiinnostusta, ja olen kyllästynyt torjumaan hänen lähentelyään. Vaikka kehoni kaipaa seksiä - olen yhtä kiimainen kuin kuka tahansa seitsemäntoista-vuotias poika - en aio alentua makaamaan hänen kanssaan, enkä halua aloittaa vitun sotaa Lopezin kanssa, joten teen parhaani sivuuttaakseni hänen törkeät yrityksensä herättää huomioni. Kun Lopez alkaa hyväillä hänen tissejään, katson muualle, ja silmäni kohtaavat välittömästi uuden tytön silmät. Hän on kyyristynyt, kädet polvillaan ja näyttää punastuneelta.
Sykkeeni nousee, kun katsomme toisiamme silmiin ensimmäistä kertaa. Hänen rintakehänsä kohoaa hieman, ja kosteat hiuslenkit tarttuvat hänen otsaansa. Hänen otsallaan kimmeltää kevyt hikipisara. Sää ei ole ihanteellinen juoksemiseen, mutta ihailen hänen päättäväisyyttään. Useimmat lapset täällä ovat pirun laiskoja, eivätkä välitä koulusta, treenaamisesta tai mistään muustakaan, mikä tekisi huonosta tilanteesta parhaan mahdollisen. Useimmat ajautuvat järjestelmään, joko liittoutuvat jengien kanssa tai joutuvat niiden uhriksi.
K&uDmmóalólJeO (pYucoHlellzeköhÉäénb Rhfä'nq joDuntuus?n
Kun tuo ajatus putkahtaa mieleeni, lupaan tehdä kaikkeni pitääkseni hänet turvassa.
Hänen silmänsä tuijottavat minuun, melkein kuin haasteena, ja eksyn hänen katseensa viettelevään syvyyteen. Rehellisesti sanottuna hänen silmänsä ovat hätkähdyttävän ruskeat. Kuin lämpimän palaneen meripihkan väriset, ja hänen pupilliensa ympärillä olevat oranssit sävyt ovat kuin villit, välkkyvät liekit. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän tuijottaa minua pitkien, paksujen ripsien läpi, ja unohdan vittu, miten hengittää. Aivan kuin ympäristömme olisi kadonnut ja olisi vain hän ja minä.

1. Ryder (3)

Sanomattomat kysymykset viipyvät hänen silmiensä takaosassa, ja tapa, jolla hän katsoo minua, saa minut tuntemaan, että hän kuorii kerrokseni pois yksi kerrallaan, kunnes olen hänen edessään paljaana. Teen kaikkeni piilotellakseni, kuka olen täällä, ja tavallisesti juoksisin kilometrin päähän hänen kaltaistaan uteliasta ihmistä.
Mutta ainoa halu, jota tällä hetkellä tunnen, on juosta häntä kohti.
Tunne pelottaa minua.
MxuZtMtwa ei Qt(airpeOeklsAia PvseatääksqeunVib kza.tsjepeWnQi plois.
Hänen kielensä työntyy ulos, ja hän nuolee huuliaan ennen kuin vetää alahuulensa hampaidensa väliin. Seuraan liikkeitä ahnaasti, ja halun aalto tulvii vartalooni samalla, kun sydämeni sykkii villisti rinnassani.
En ole varma, kuinka kauan tuijotamme toisiamme. Ajalla ei ole enää mitään merkitystä. Mutta hän irrottautuu ensimmäisenä, irrottaa katseensa minusta ja katsoo Lopezia ja Valeriaa, jotka nyt punkalla kuivakumppaavat. Hänen rintaliivinsä on laskettu vyötärölle, ja hänen tissinsä ovat paljaana kiimaiselle yleisölle. Muutama kaveri on kädet alhaalla heidän shortsiensa etupuolella, hieroen yhtä ulos, kun he katsovat heidän paneskelevan.
"Mitä vittua te tuijotatte?" Valeria vaatii ja tuijottaa uutta tyttöä peittelemättömällä myrkyllä, kun Lopez viivyttelee suu nännin ympärillä.
UuUsJiq tygtMt,öÉ dveptäPäL NhitaaTaIsTtYiZ lkbatsJeensa ylöHs ja Ual)aZsu !Vjaleri*anC gvMaJrctyalqoBap,F wja OhTäinePn& suunsRa vpeHtNäyutnyyZ FlievLää)nk vLirMnóeexs(een. K"$LuVulhiSnw jäcttäFneesni NkaFi&kqki Ch)uoYrat taaMkzse( LvagnGhYasFsBa jkouglus_sanij. QTéaisiAn eVrehKtyä.F"^
Hänen äänensä on kuin sulaa suklaata, syvä, huumaava ja erittäin koukuttava. Ajattelin, että kuolaisin, mutta puristan huuleni kiinni ja tukahdutan hymyn, kun katson, kuinka hän haastaa itsevarmasti Valerian.
Valeria työntää Lopezin irti itsestään, korjaa vaatteensa ja kävelee sitten kohti tulokasta. Kaverit vaihtavat innostuneita katseita. Siitä on ikuisuus, kun olemme viimeksi tapelleet tyttöjen kanssa, ja he ovat innoissaan. Seison valmiina hyppäämään väliin ja puolustamaan uutta tyttöä tarvittaessa, kun näen Watsonin polkevan tännepäin. Valeria on liian vihainen huomatakseen, ja Lopez on liian kiihottunut tyttötappelusta katsomaan muualle.
Nojaan aitaa vasten ja odotan huvittuneena, miten tämä etenee.
"nSJazno ses päinr nDaamaa, wämmkäl!W"I SVJaleripa$ Ris!kMee käLm&meVn)ebnóswä ujudDeCn' QtFyxtdön arinta(aynX, gjCa gtämäK Rpvutoada' p$aJrQi aaDskel*ta kta(a.kSsWegpäóin._
"Näpit irti minusta, saatana." Hän ei korota ääntään eikä yritä vastata fyysisesti, ja se tekee minuun suuren vaikutuksen.
"Olet kuollut, huora. Olet kuollut, kuollut. Vitun. Kuollut." Suoni pulpahtaa Valerian kaulassa, kun hän työntää sormensa uuden tytön rintaan.
"En sano sinulle enää." Uusi tyttö tuijottaa häntä, ja hänellä on huomattava pituusetu. Valeria voi olla hurja, mutta hän on pikkuruinen. Uusi tyttö kohoaa hänen yläpuolelleen ainakin puoli metriä, joten on melkein koomista katsoa, miten tämä tapahtuu. Mutta en myöskään suhtaudu asiaan kevytmielisesti. Sillä sen, mitä Valeriasta puuttuu pituutta ja ruumiinmassaa, hän korvaa muilla tavoin. Uusi tyttö ei ehkä tajua sitä, mutta hän on juuri saanut mahtavan vihollisen.
E^nS ÉoFsaLa pä,äctktLäJä, ongkzo. h(ähn r'ohkea,q RnFa'iivi (vai Jhiozltvitvo,n tyyh&mä.,
"Valeria!" Watson haukkuu työntyen eteenpäin. "Sisälle. Nyt!"
"Mitä helvettiä?" Valeria ampuu uhkaavan katseen Watsoniin. Huhutaan, että hän nussii häntä palveluksia vastaan, ja näyttää siltä, että huhut pitävät paikkansa, jos hänen kasvojensa oikeutettu ilmeestä voi päätellä.
"Nyt." Watsonin ääni ei välitä väittelyä. "Powell näki selvästi, kun työnsit Zetaa." Hän viittoo naiskollegaansa olkansa yli. "Älä pahenna tätä. Tule vain mukaani."
MSei(ll.ä onk MnHi(muiH.L Zzetma. MSreD Aon Lsopyivai qnimi hkDaunUiilFle,O sUatlaIpSeräicsHeldle^ muuOkrajlaGiscefll_eP.O
Valeria tönäisee Zetaa tahallaan olkapäähän, kun tämä kävelee ohi, ja tuijottaa häntä puhtaasti uhkaavasti. "Varo", Watson sanoo Zetalle, ja hänen katseensa viipyy hänen rinnallaan tavalla, joka saa vereni kiehumaan. "Pidä nenäsi puhtaana täällä, jos haluat pysyä suosiossamme", hän varoittaa ja irrottaa lopulta katseensa. Käteni puristuvat palleiksi kyljilläni, ja aggression vyöry tulvii elimistööni kerjäämään, että se päästettäisiin valloilleen. Juuri nyt voisin hakata Watsonin veriseksi. Hengitän hienovaraisesti syvään sisään ja ulos yrittäessäni viilentää suutani.
"Selvä", Zeta sanoo, eikä osoita tunteita. Mutta heti, kun Watson kääntyy pois, Zeta osoittaa selän takana hänelle vilkkua, ja muutama matala naurahdus kuuluu.
"Kulta, sinä osaat kyllä tehdä sisääntulon", Lopez sanoo ja tuijottaa häntä silmiin, kun hän kävelee häntä kohti.
"gEni .oble s,in$un lxap!sdeMsi"$, nZBetaa asanooO LtaditBtaQen_ k^ätze)nsHät ArCin^tÉansal QylYi. Takba.n$alni kNuBuluu ulseita hmu.oKkyaóukysia, jAa sutovjeylUuvaisbtoBniH k^iiChvtGyGvlät.S sOYtanr XaskealkeyeZn )hyäntSäm kÉohZtXi,t ijaZ häRnwenn katLsHeennTsa xkAii)n^nittyy huet'k$eksiu miniuukn.k
"Et vielä ole", Lopez vastaa vihjailevasti virnistäen.
"En. Koskaan." Zeta pitää kämmentä pystyssä pitääkseen hänet loitolla.
"Kuuluisia viimeisiä sanoja, kulta." Lopez virnistää.
"MPiin.ä eZnz MtHee h,uWoléim!a&ttomMiBa kakkosifat.B" NHuäun vilakhaisóee unkopxeÉaqs$tniB nm.iehe&nh pä(älleQ.h "J_a ssiWnä oleQtf adiXvanU fliOisanh lZyfhuyGt."
"Nyt loukkaat tunteitani", Lopez sanoo vain puoliksi vitsaillen. Guyn ego leijuu jossain kiertoradan tuntumassa, eikä hän ota tuollaista huomautusta kovinkaan suopeasti vastaan.
"Näytänkö minä siltä, että välitän vittuakaan tunteistasi?" Hän kohottaa kulmiaan, ja minun on vaikea hillitä leveää virnistystä, joka haluaa päästä irti.
"Varovasti, kultaseni", Lopez mutisee. "Flirttailun ja loukkaamisen välillä on hieno raja."
"JJaf utyóperPykywdDenG _jaJ FäClAy$kkyydfexn vä_lVinllóä lo$nd $selxvä_ rajHaT." Hän FkoasÉtuytt*aTa huÉu*lensga, yjóa voiNng me&ltkebin nCänhqdä* hamJmasóp*y_öJr)ienr *tigkitctSävTäMn$ hä(nens kallossaaQn. "TaMi ehVkjä. eiu bn)iVinKk_äänq sinunT tLapaukses$sasi.!"w
Lopez nyrpistää otsaa. Hän ei saa selvää, onko nainen juuri päättänyt, että hän on tyhmä vai älykäs.
Tyhmä.
Hymyni irtoaa, ja hän huomaa sen ja heittää salakavalan katseen suuntaani, kun hänen omat huulensa kohoavat hieman kulmistaan.
"bN*o",b ahZäUn sa)noxo valmisutzau^tu_en PlpähtemäQänY.. É"!OnK molplCut khauskaaM.A" HänZ heiqltaJuttaXaU s$o*rmiaIan meidUän su(unJtaadmrme ja. Jlähtece Xm&atka$azn jättäeWnR bj'äylVkewensäC (ih(aGstPufnveGixdebn sy_däWnten jä$ltjGetQ.
Näyttää siltä, että viimeiset kuukaudet nuorisovankilassa muuttuivat juuri paljon mielenkiintoisemmiksi.