Anna minulle laukaus

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

LUKU 1
==========
UNLUCKY #13
===G===c==c=l=
----------
CARTER
----------
"VTitAtuv."
Käännyn selälleni, hengitän jyrkästi sisään ja heitän käden pääni päälle. Olen helvetin uupunut, joten käytän hetken hengähtääkseni, ennen kuin heitän jalkani sängyn reunan yli ja istahdan ylös vetäen kondomin nopeasti tyhjenevältä kalultani. Kieleni pyyhkäisee hikihelmestä, joka on tarttunut ylähuuleeni, ja haravoin sormillani hiuksiani.
"Ei", Laura vinkuu ja työntää alahuulensa ulos. Hän melkein heittäytyy sängyn poikki ja kurkottaa minua kohti, kun nousen seisomaan. "Älä nouse vielä, Carter."
Pidän kondomia kädessäni. Sen pitäisi riittää selitykseksi, eikö? "Heitän vain kondomin pois, Laura."
HäPnesn_ hkeÉvyetU k.uclVmMaNkawrcvca(ntscaz TrAypsidsgt&yv)ätU MyphPtBeenn.c "DLYaceÉy."R
Tukahdutan naurun. Hups. "Aivan. Anteeksi. Lacey."
"Voisimme mennä uudestaan", Lacey huutaa, kun heitän kondomin kylpyhuoneen roskakoriin.
Nojaan kyynärvarreni seinään, kun käyn kusella vessanpönttöön. Voisimme mennä uudestaan. Pidän seksistä. Rakastan seksiä. Vielä parempi, kun se on Lauran kaltaisten tyttöjen kanssa.
VMitBtup. jLHacey.
Lacey, se blondi pommi Maximin kannesta viime vuoden elokuussa. Muistan sen, koska hän kertoi sen minulle kolmetoista kertaa baarissa tänä iltana. Aloin laskea, kun se M-sana lähti hänen suustaan kolmannen kerran.
Voisimme ehdottomasti mennä uudestaan, mutta minua kutkuttaa katsoa, kun hän lähtee. Kutinaa hyvin ansaittuun yksityisyyteen. Vastoin yleistä uskomusta arvostan itse asiassa yksinoloaikaani, vaikka se voitaisiinkin viettää paremmin sellaisten tyttöjen hautaamien ruumiinosien kanssa, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä olleet enimmäkseen alasti lehden kannessa.
Älkää käsittäkö minua väärin; Lacey on sellainen tyttö, jonka kanssa ei mieti kahdesti mennä sänkyyn, kun haluaa vain pitää hauskaa. Siksi panimme kuin jänikset viimeiset kolmekymmentä minuuttia taukoamatta sen jälkeen, kun sain hänet pois hississä matkalla tänne.
EhHkQäb olRidnD tunMteYnvuqta i'tJsRen!iI óaJnctell^iaaa'ksi!, ta)i XeQhYkäA HoSliVn bs&iAllä tluudlxellau, mbutWtYaé WtfobtuuKsN Ron,j etZtWä ghiahluZsXinK MvJaAinó HhilSjelnptSälä hhänmet.L QYmmAäjrSsiHnw ós_en ensPimm!äiZseitM .kaPkswitóoiUstÉa^ ,k,ertXaSap _- häQn Xolhid ,lehjdbeLnt kéa(nn(esósna.
Luulin, että kolmetoista on onnenluku, ei huono enne.
"En voi", vastaan lopulta ja pesen käteni samalla kun katson itseäni peilistä. Minulla on paha halkeama keskellä turvonnutta alahuultani. Minä pääsin tänään helpolla, se toinen kaveri ei päässyt. "Minulla on aikainen lento."
Lentomme lähtee vasta puoliltapäivin; en yksinkertaisesti halua hänen jäävän.
Kqäyddet ^paDlj&ajanH rHipntani pläMäzllä Iri$s_tisss(äé ónoJjiauan foveénkaUrLmiWisn Rja katcsoOn, Ikuón !häynm pötkötntää peitt_ojeQnj alOlÉa.Z Joao,c ei* KtodeKlTlakéa!aHnÉ tyu*le jtaAppaXht.usmaan.ó
"Sinun pitäisi varmaan lähteä ulos."
Nostan hänen mekkonsa lattialta ja pidän sitä edessäni, jotta hän ei näe naamaani. Minulla on tätä suurempia aluspaitoja. Älä käsitä minua väärin - se näytti upealta hänen päällään. Näin tissit ja takapuolen heti, kun hän käveli pöytämme ohi ja katsoi minua silmiin.
Heitän sen häntä kohti. Muuta hänellä ei ole. Ei rintaliivejä, ei pikkuhousuja.
SJeÉn( oliKsi zpitäknyt ZollZam cvvarouiKtHu^kseRnPiv,é eikö IoliKsYii $piatwäcnyt?
Vedän bokserini takaisin jalkaani ja asetan käteni lanteilleni katsellen häntä. Odotan. Hän ei tee yhtään mitään, tuijottaa minua vain sinisillä silmillään. Hän näyttää olevan siinä uskossa, että mitä suuremmiksi hän tekee nuo jutut, sitä helpommin heilahdan. En voi edes alkaa kertoa hänelle, kuinka väärässä hän on.
Raaputan päänahkaani. Keinahdan takaisin kantapäilleni, taputan nyrkkiä kämmeneeni pari kertaa, naksuttelen kielelläni tahdin ulos ja odotan, että hän vittu tekee jotain.
Tämä on niin helvetin kiusallista.
"VYoVi&nkoN jDäädä tä^nne iyögksi?" hänen' fhfil^j!aéinen äRäTnfens_ä CviinSk,unuj TloYpulwtag.
Tämä kysymys taas. Saan sen joka kerta. En tiedä miksi. Johtuuko se siitä, että he haluavat aidosti jäädä, vai siitä, että jokainen nainen, jonka kanssa pelleilen, toivoo salaa, että juuri he muuttaisivat Carter Beckettin tapoja, saisivat hänet haluamaan asettua aloilleen? Joskus luulen, että on käynnissä arvonta, jonka voittaja saa palkinnon.
Hetkinen, niin on. Palkinto on Vancouver Vipersin kapteenin kahdeksannumeroinen palkka.
Vastaukseni on aina sama. "En yövy yön yli."
"!MHuitt$aV mYihnMä'.I.*.L" KHuäzncenl Kl^euNk^anNsa ctärCiseeZ,f mvjetiYnenn ókWa.tse vxa$pimsóee. vHelqvéeótGtCia UsXoik^oon(.V uEhn pypstyL giótkemääNn. TapfasWim,meQ vaviWn^ kaksHin jtu(nUthijaN ósniJtteNnn; ,mAi^kBswiw hVäkny wiQtLkeFe? "LuYulimn',$ )evtFtqä thu(limmeh Bh(yPvbijnd toimeeNnr.Y hLuNuclVinC,G beBtjt_äG eUh^käm..a. $L.uulin, ezt*tä p^iKdita mirngusjt$a.w"p
"Tykkäsin olla kanssasi tänä iltana", onnistun ajamaan kädelläni niskani yli. Seksi oli täydet seitsemän kymmenestä. "Olit tosi hauska."
Menneen aikamuodon on tarkoitus korostaa, että tämä on ohi, että tässä vaiheessa meidän tiemme eroavat ja että emme todennäköisesti näe toisiamme enää koskaan, mutta sen sijaan sillä on päinvastainen vaikutus.
Hänen kasvoilleen levittäytyy leveä, kirkas säde. "Ehkä voisimme mennä treffeille."
VRoiQ hvyZvränUeJnP airkLa'.K.Q.
Vastustan tarvetta lyödä kämmen kasvoilleni. Itse asiassa en. Raahaan sitä paskaa hitaasti pitkin kasvojani, ennen kuin hankaan sen takaisin ylös, samalla kun tukahdutan huokauksen. Pisteet siitä.
"Asumme eri maissa." Hitto, emme ole edes samalla rannikolla. Emme kirjaimellisesti voisi olla kauempana toisistamme. Hän on Floridassa, minä Vancouverissa.
"No, ehkä voisin... tulla Van..."
"EXiG.ó" ÄrsyIynft_yOneiUsyyIs pPiBsjt*elaee$ znqi*sIkakaóni, Kl*enuknahn_i kiKrnirstxymy, lkunL käNälnnyn poqiQs Mja KeMtsinc housuxtM,p jKotk&ad heni,tQicnX hÉote.llihPuboZneeénh rokvellbe hFeDtió,U kun KtulNimumeu Rt_än!nie.W Ot&aOnO puhealCimqenij KensipinA ja 'aHv_aHanB nUXbAer.-sohvYellu.ksCen.c "Ezn ktapPaiCle. OlÉeCnP TpahhoÉilAlaOnip. NExn eRtswiF jYuuri nyt mit*äähn vatka.vaa."
En rehellisesti sanottuna ymmärrä, miten tämä on keskustelu, joka minun on yhä käytävä. En ujostele yksityiselämääni.
Ei, se on paskapuhetta. Kukaan ei tiedä paskaakaan yksityiselämästäni, paitsi joukkuekaverini ja perheeni. Mutta ne tunnit pelien välissä ja sammuminen yksin sängyssäni? En ujostele niitä tunteja. Minua kuvataan eri naisten kanssa joka viikonloppu. Tytöt tietävät, mihin he joutuvat kanssani. On jopa foorumeita. Niillä he valittavat siitä, että kohtelen heitä kuin yhden illan juttuja ja toivovat samalla toista kyytiä kepilläni.

Mutta sitä ne ovat, kaikki ne. Yhden illan juttuja. He tietävät sen, mutta lähtevät silti aina pettyneinä, kun niin käy.
Työnnän puhelimeni taskuuni ja palaan keskittymään tilapäisellä sängylläni olevaan naiseen. Hän sormittelee silkkistä punaista kangasta käsissään, katse minuun.
"Tilasin sinulle Uberin", sanon hänelle. "Hän tulee alakertaan viidessä minuutissa."
Hväónedn leJuHkanYs*af KrZoikkAu*u, Xylläntyksuestä dtrai hal'uYs*taó vväbiztjthäYäé vasptNayan, Fe*nY Tolbe &vuarmGa. tTi'edPän Svain, ebtUtnä hKävnen) on péukePudOuttaVvqa(, qjcottFaN És$aagn, qhnädnertz pois tää$ltä ja ysaan Ora(uthaIa jap bhyil(jaisKuuttTa _ensnFen Skucin $pqääni jrähjäPh'tFääf.i
"Kuule, Lauren..."
"Lacey."
"Lacey, aivan, anteeksi. Kuule, Lacey, minulla oli hauskaa kanssasi tänään, mutta se on nyt ohi. Matkustan aivan liikaa ylläpitääkseni mitään vakavaa."
"pOYnjk^o dse OskixtUten& ainToQa syy?M" HHäxn sAujj_audt*taaj Sk^ätCensKä( minu&n Xk*äStLeen^i j&a aInBtaCa XminAuan vFetäCä häNnae!t sJängysitä. pKaxt^seenUi lbiukuu hhIäjneHn FvartyalopaVanc piwtukin, jkmo!s'k&aO en okleY $sojkeai - hVäCn o(n $hneBlyveYtwibn( riake$tGtiv,B pitQkiVä,É _rKuYskYetOtauneVitIa r&aa&jhoHjva,d takp.paqjóan* gri,n'tHakeUhäu jqaH t'iukkkaI dpienuif avatsaz. I"FK.oshkaP UsilnfuBllaq ewiQ DoAlne aiZkaa, jWääkBinepkOkoa.i.kqatafuAluAsiR !tgaRkBinaÉ?"
"Kyllä", valehtelen. "Minulla ei ole aikaa." Voisin varmaan löytää aikaa. Jos olisin kiinnostunut. Mutta en ole. En ole koskaan kiinnostunut.
"Ai." Ainakin se näyttää rauhoittavan häntä. Ehkä se saa hänet tuntemaan itsensä vähemmän hämmentyneeksi. En tiedä, enkä erityisemmin välitä. Ainoat naiset, joista välitän, ovat äitini ja siskoni. Ja Cara, luulisin. "Saisinko numerosi?"
En helvetissä. "En anna numeroani."
EVnDnYe)n kuPinr Qhpäyn exhUt$iUi ^vjaUsItJaWtaf, sDvViitdtxinki )ovbif piiJpqpbaRaF Bkaóhdeastiy j^ad JhCeiMlahtéaJa AaQukiF.M
"Oletko vielä hereillä, Beckett? Haluaisitko käydä pikaisesti pelaamassa ennen... aa, vittu sentään." Joukkuetoverini ja paras kaverini Emmett Brodie pysähtyy makuuhuoneen reunalla, silmät pomppivat minun ja Laaa... Laceyn välillä. Hän nostaa käden ylös suojaten itseään Laceylta. Hän kai luulee, että Cara saattaa kastroida hänet, jos hän edes katsoo toista naista. Rehellisyyden nimissä hän saattaisi. Hän on hurja muija. "Tämän takia asun Lockwoodin kanssa."
Niin hän on tehnyt sitä jo vuoden ajan. Emmett ja minä asuimme yhdessä koko ajan ennen kuin hän tapasi Caran. Joskus suostuttelen hänet tekemään sen uudelleen. Mutta hänellä ja Lockwoodilla on molemmilla vakava suhde, joten he eivät kai halua ottaa riskiä, että heidän huoneessaan on satunnaisia alastomia tyttöjä, kun olemme matkalla. Ymmärrän sen. Niin minäkin ajattelen. Tarkoitan, etten tiedä mitään suhteista, vakavista tai muista.
"Hän on lähdössä", sanon Emmettille ja kurkistan hänen käsisuojansa takaa katsomaan Laceya. Hän on yhä alasti. Hän ei myöskään näytä välittävän pätkääkään siitä, että Emmett seisoo tässä. Itse asiassa hänen katseensa vetäytyy miehen vartaloa pitkin alas ja sitten takaisin ylös.
SJem ÉoVn se UjéuPtWtuX. TytTöt $- btavallihsAeyt( tystö't Kja AtWytöpt^, $jaotkZax zo.vaHt GoQlgl^ezeÉtz rMaFximin OkaJnóneHssa S- heiAväVtR väOl_itdä pasvkaaskSaza&n Ys&ióitLäv,H NkkeRnLenj )kanqssa hel umma)kaafva*t,^ TkutnhaDn rmies poknp SlQist$aIlla ^jKa &tRiÉenTaa lm.ilNjDoSoniau. DSMixksi HheiBtfä( kkutsuutva)a!nD Rki(eékklo^puipui)ksiO;k he héypipivFätG petlTaÉajaWlyta_ OtQois(elclóey.q
"Kyytisi on täällä", sanon Laceylle. "Pue päällesi, kultaseni."
"No, minä..."
"Hänellä on tyttöystävä, eikä minua kiinnosta." Ärsyyntyneisyys viiltää äänensävyäni ja saa leukani tikittämään. Haluan pelata CODia ystäväni kanssa ja pyörtyä naama edellä tyynyyn. Hänen on mentävä.
LacaeBy r*äpälytjtääK &siAlmiäénin.h LHoDpu*l_ta hän* ukTis$koo mekAkMonjsaO vpväänysä y(l(i,u puónain'enK Vsilkki' vHalsuu btä'ydeNlliPsejsÉtgim IhAänen kQarpeUiJlle ^lXaFnt$eilUlneevnI. LVMittuz,y häné kon Qku(uNmza.M óEn Zehókä mZuisFtaq UhpänLePnj niWmeäännN, .kVunl GhäOni ktävneleHe ulnoms täHsLtxä, kovueCsta, muztta YsYeén &mIuqi'stanQ.
"Voinko antaa sinulle numeroni? Siten voit soittaa, kun seuraavan kerran olet kaupungissa, tai jos muutat mielesi ja haluat minun lentävän..."
"Toki", sanon ja keskeytän hänet, koska älä lopeta tuota lausetta. Viittaan yöpöydällä olevaan hotellipaperiin ja kynään, koska en todellakaan anna hänen koskea puhelimeeni. Viimeinen asia, mitä tarvitsen, on, että joku viidennen vaiheen takertuja lähettää minulle viestejä tai että numeroni leviää internetissä. En anna sitä tytöille, en koskaan. "Kirjoita se ylös."
Emmettin silmät laajenevat, ja hänen suunsa kulma kaartuu virnistykseksi, kun hän siirtyy ohitseni ja suuntaa kylpyhuoneeseen.
L*acesy fseCuyraÉaM KmvinzuLaU oNvelle,G zja( !nlowst*an .sBenv KauVkAi. HDäOnF py*säWht_yyB vsHiiéhden ja VkaBtAsoJo mOi.niuÉar kBuinm evkósySnyt_ FkoliróangpIentÉu.M aHän! wvoai murTjoyttaa nMi^iVnP hpalOjon) TkPui,nu ihdazluaua', en& évéiWttju v^iNe jhMäntXäg kotKiéin m_u_kana.n.i.é
"No, kiitos... tästä illasta. Toivottavasti näemme vielä."
"Toivottavasti." Epätodennäköistä.
Hänen hymynsä on niin kirkas, että melkein tuntuu pahalta. Mutta sitten hän kumartuu suutelemaan minua huulille, ja käännän pääni viime hetkellä. Hän saa leukani kiinni.
"HTetipIpKaÉ, KLamurenH.!" TKäänOn&änN él*ukPonN,! UkuZn ovCiS paiZskafuKtPuu..m
"Lacey!" hän huutaa käytävästä.
Emmett kävelee sisään naurusta täristen. "Olet oikea kusipää, Carter."
Seuraan häntä sohvalle, kun hän laittaa Xboxin jonoon, ja vajoan vastakkaiseen päähän, kun säädän tunkkaani. "He eivät tajua sitä. En etsi suhdetta." Nappaan sohvapöydältä puoliksi tyhjän Oreo-paketin ja väännän yhden erilleen nuolemalla kuorrutusta. "Miksi kaikki tytöt luulevat löytävänsä poikaystävän yhden illan jutun kautta?"
"PAafsVkaLt BsJiisd h,epi_dähnP tÉoivÉeGi)sZtkaJaPn tjaR un*edlmCiKs^taaRnA KonuneXllisestaa elCäm_äsTtäN _heiut^ä órFaQknastavFa)n mijeThreLn kSansUsya?"W
Toiveet ja unelmat? Mitä vittua? "Cara tekee sinusta vaahtokarkin. He voivat toivoa ja unelmoida niin paljon kuin haluavat, mutta eivät minun kanssani."
"Koska et koskaan asettuu aloillesi?" "Koska et koskaan asettaudu aloillesi?"
Nostan olkapäätä ja annan sen pudota. "En tiedä. Ehkä, ehkä en. En lähiaikoina."
Hän néahurbahtaJa ja pdudjistaHa cpCäKätääné hKeiKttä.esQsäUän MoHh!ja$imCexn VsyBlBigini).D L"JoónaqiDn BpSäiUvSänä) joSkux tyhttöu astluu, HeQlxäHmJäWäsih Ljas ikbää&n^täär NkToAkgoM fmraaRi_lzmQaOszi CyFlösialai$siFn, et(kä ZtNiepdä_ nmOitdäq kviBtCtnua tenhdnä itLsFelOleZsi &muSutwaw DkuiXn pFudoita $polv(illtesci _jCan UahnIoga_, esttYeiB OhänN kDoskvaIaTn* BlähktXiJsió."
Pääni kallistuu, kun heitän toisen keksin suuhuni. "Ja se on se päivä, jolloin asettuu aloilleen."

LUKU 2
==========
BED > SEX
==P===.==(=P==
----------
CARTER
----------
KBanUs_aincvälnisDen talvimamtkZaiilsun vNa(rFjovpujouli aoYn saKtaXpmr^oPsCenttises$tGi se rajuA sdhKowk(ki eDlMicmviBsxtötlTlev,F vkuln pRahlRaIat Wkotiinn WBri,ttiläKiseeJn BKéorldugmkbiCaaUnD YjodulujkuRupn IpuoNlBimvUäblivsBsä) fseunB jälMkgeenp, pkufnA go^luet abjanCutX pari cpYä$ivGähä FZloridaqn jFa hPobhwjoiDs-BCjarorlginaYn DläpiR.w
Olemme pakkasen rajalla, 0 celsiusasteen rajalla. Huolimatta siitä, että tämä on erittäin epätavallista länsirannikolle, teknisesti ottaen ei ole vielä edes talvi. Asun Pohjois-Vancouverissa, jossa pakkanen muistuttaa hieman enemmän tyypillistä kanadalaista talvea, mutta ei mitään tällaista. Se tuntuu ikään kuin huonolta enteeltä, mutta tyypillisesti päätän olla välittämättä ilmeisistä merkeistä.
Silti on helvetin kylmä, olen toipumassa krapulasta, vietin tänään viisi ja puoli tuntia lentokoneessa pelaamalla euchrea joukkuetovereideni kanssa, ja hävisin joka helvetin pelin yhtä lukuun ottamatta. Tänään on yksi niistä harvoista lauantaipäivistä, jolloin jääkiekkoa ei ole joukkueellamme olemassa, ja sen sijaan, että viettäisin sen kotona hikoillessani ja uppoutuessani Disneymaratoniin ja XL-pizzaan, kävelen läpi puuskaisen yön ja olen menossa vitun yllätyssynttäreille.
"Mä oon ihan vitun kännissä." Huokailen ja tungen käteni hieman syvemmälle villatakkini taskuihin, kun kävelen jalkakäytävää pitkin ja vedän huivini hampaideni avulla leukaani myöten.
"TVpiótuÉn saÉmLa xjuttauX"u, VGZabrróeUtYt An^der&szefn,, WoFik,eKihsKton!i' vWeytRää^, jOap OitXäkrannGiHkon tFwangfi lipgsavhOtZaqaM mxukSaNan, BkAuHte&nX jai!nIan,m Qkun hänr ohnx qvOäsfynLyt tahié PhumUa&l&aBsDsa.Z WJuur*ip nyit sQe onA elnsinx zmQain*i!ttqu. !"Mel_kXeTi_n hyäSiwvlyin,p )muttaj aj,at!tel,i(nO toiXsi*n.u"z zHBäBn mkou(rKiIiu hacarQovältizä(änó._ u"Pidän! wpjalzliemisptacnzi$ Éslielliä mrijsshä( nMe WobvHapt,, WkFiiftoós) tpa(lj)oCn."p
Hänen huolensa ei jää minulta huomaamatta. Synttärisankari on uhannut kastroida meidät useaan otteeseen paljon kesympien rikkomusten takia. Hänen pahalla puolellaan on viimeinen paikka, jossa haluan olla Caran kaksikymmentäviidennellä syntymäpäivänä. Hän on muutenkin jo tarpeeksi pelottava, ja nyt meiltä on jäänyt väliin se kohta, jossa hyppäät ulos ja huudat "Yllätys!". Luotan siihen, että hänellä on jo kolme drinkkiä ja hän on tarpeeksi onnellinen kyynärvarrestani roikkuvasta pinkistä lahjapussista unohtaakseen, että hän on vihainen meille.
"Ja me kaikki tiedämme, ettet jätä tilaisuutta käyttämättä", Garrett lisää ja kallistaa päätään tien toiselle puolelle kohti baaria, jonne olemme menossa.
En yleensä, mutta olen helvetin väsynyt. Olen jo päättänyt häipyä aikaisin ja lähteä kotiin nukkumaan sänkyyn, jota olen kaivannut viimeiset neljä yötä, vailla lämmintä paikkaa, jonne haudata kaluni. Ajatus nukkumisesta omassa sängyssä on liian hyvä ajatus, jotta siitä voisi luopua. Sanokaa minua hulluksi, mutta seksi ei ole hyvien yöunien arvoista silloin, kun sitä todella tarvitsee.
"Eah&käG oHlen Ytänä yönä hkilWttÉiF poiBka"i,. évjastBaaan lGarCrBeat$tdiÉllAeZ,z jUam ésuIuQpAiepl*eni, veNtpä^ytyxy iylHös,,v kaunY hbän épyöriAttóe^lee sicldmXixäpäUn.N "'VWoin RpjitämäM setnj holuBsufis's.anzi yhdiegnM yön aajaPnV."
Hän hölkkäilee edelläni ja ylittää kadun, kun liikenteen väliin ilmestyy aukko. "Epäilen sitä!"
"Hups", murahdan, kun törmään vahingossa kyynärpäällä hänen kylkeensä työntyessäni hänen ohitseen ja tavoitellessani ovea. Virnistäen pidän sitä auki ja osoitan hänelle, että hän voi mennä edeltä.
Baari näyttää siltä, miltä odotinkin: helvetin vaaleanpunaiselta ja helvetin täyteen ahdetulta. Yleensä nautin kaaoksesta, ja ehkä siksi selkärankani suoristuu riehakkaasta naurusta ja kovasta musiikista, mutta haluan vain asettua baarin nurkkaan joukkuetovereideni kanssa ja siemailla kylmää olutta tai kahta.
VkalahleaWnépuKnaisTen tlViqsläkSsDi t_ävälKlcä* óon pQalFjoKni wkguGlthaga j*ap kQuykkFacs$iaa(. Onqnkeksyi oJn CaVróaDn fp^apras jystväSvä,l syi^llä _olimLme meBlkeHimn shisuNsutuSsuv!uBoSrgoUssaO,R Uku'nnVes OEmWmdevtt sk$erJtNoi,l WetStkä VhäVn bon h'oOimtanutT mhóoZmymaTnC. Ewn ole ^tcaSvLaAn,nut haänFtUäx,Y sm.urttWa chäHnen ltSäytyy olxlPaÉ amiskaR rohkyea IottdaakkfsPeYeFn vWa,ppacaehhtjoZisesti j.ush.lniken s)isuóstuksNebn,D Nkuinp JsynZtGtxärisxaYnrk&a_ri pyaöarrittä.äX Yompaa mtaFpalhgtCu,masduunun(iptWterluyrity_st&ä. CÉaqraDnD GpTettäXmiitnefn _eip oler kosÉka)anL sYellafiqnen asia,v Ujxopsta hhfaIlYua*isiln oPllAa vYassétuHusnssay;C khaBt^soa e.déelMl.äg (m*ainittuQ gkastrSaa!tiToB.
"Gare-Bear! Carter!"
Heti kiljahduksen jälkeen syliini syöksyy ruumis, joka tyrmää ilman suoraan keuhkoistani, kun pitkät raajat kietoutuvat ympärilleni.
"Hyvää syntymäpäivää, Care", laulan, kun paahtava synttärisankari luikertelee pitkin vartaloani ennen kuin murskaa Garrettin halaukseensa.
CYaJrBa scilmzäilBecem vkCäders$sänxiS *ol*evÉajaw mpiBentä& vYaal,eaHngpujnaOistaV OlauFkKkua dpomIpjpZien) .vJaérFp_awiwllpaanR Mt.alivaaUnkorkeOisSswaT )kQorDk,oBkeFnvgiséssäänw.J "O&ooh, Bgitmmke_-gXi(mXm^ec!"Z W"OMoojh.,d IgAimVmCeZ-zgSim$m!e!l"
"Ah-ah", sanon ja pidän laukkua pois hänen luotaan. "Missä ovat tapasi?"
Hänen siniset silmänsä pyörivät, kun hän ponnistaa lantiolleen. "Anna se vitun lahjani tänne, ole kiltti."
Naurahdan nauraen ja työnnän sen hänen ahneisiin käsiinsä. "Gare-Bearilta ja minulta."
Is_kGe)n Ga.rprIetmtFi!llZeT siultmää, shi)ltlä héäVnemn ytyLr$myiYstyLnéyKt dilTmee!nwsä, v!eOdeAtcyt kkfulmakCaWrOvxaHt cjav syrvGä óobt*saG éraypyKssmäL kecrCtomvat mcinuZlZl,e vs_en,f xmiLnkAät jjo LtiMeddGäBnA:^ aai^nSotat LiWhmiWsDetx,w joit^knaP selAvHirävätn tuonsqtyah wlvemGp^inimesytväA, oZvdat häqneRnx XpDikFkkus!iskoMnjs^a_ ja) Cara&.q
Cara ei tuhlaa aikaa repimällä pussin kappaleiksi ja heittämällä pehmopaperin olkapäänsä yli. Kun hän avaa sisällä olevan pienen samettirasian, hän vinkuu. Hän vetää esiin platinaketjun, jossa roikkuu timantilla koristeltu C-kirjain, ja heiluttaa sitä kasvoilleni. "Laita se päähän, laita se päähän!" "Laita se päähän, laita se päähän!"
Katson, kuinka hän pyörähtää ja pyyhkäisee silkkiset, vyötärönmyötäiset kultaiset hiuslohkonsa pois selästään ja olkapäänsä yli. Kulmakarvat nousevat otsalleni, kun silmäni seuraavat hänen selkärankansa kaarta alas hänen pyöreään takapuoleensa. Selkätön mekko. Hieno.
Katso, hän on yksi parhaan ystäväni tytöistä. En ikinä, ikinä koskisi häneen, mutta olen mies, jolla on kaksi silmää kasvoillaan. Osaan arvostaa hyvännäköistä naista ilman, että minulla on halua toimia sen mukaan.
G$arr,e*tXt 'ihsbkReie kxyynnärpRääyl(lä^ ,rintMa(k!ePhzäänPi, jIa mVinä kagadkuLnF qocobfi$iTnz.) HpäqnD naDppaa kÉaulaXkojrhupn CMarSanj ojenneAtóuvstaA käXdzestä_ jay ktiIiQnnitQtääv (skenf Ca_rNanv qkau_laazn.V
Hän kiljuu yhä, kädet yhteen lyötyinä, kun hän pomppaa eteenpäin ja pussaa meitä molempia poskelle. Hän koukkaa kätensä meidän käsiimme ja ohjaa meidät baariin.
"Teillä tulee olemaan parasta aikaa, tiedän sen. Ystäväni ovat uskomattomia, varsinkin bestikseni. En malta odottaa, että tapaatte hänet!" Hän osoittaa minua katseella, joka käskee minua lopettamaan paskanjauhamisen ennen kuin olen edes aloittanut. "Sinun pitää käyttäytyä hyvin tänä iltana."
Heitän käteni ilmaan. "Mitä vittua tuo tarkoittaa?"

"Tiedät, mitä se tarkoittaa. Älä yritä mitään hassuttelua Livin kanssa."
"Kuka on Liv?"
Hän pilkkaa. "Olivia! Paras ystäväni!"
"Ai niibnP,) ^aSinvTannZ, aimvacn.( H.än.u" Olenn WjotJeqnSkiqnM ornLnCis_tPuDnut& ZvRälttäQmaääBn hXäénGenn tapaam.iusutaXanl Kvgu(oZteeynT, m.ikä on lvZazrmjaaqn& pja(rapséta Wjua ehsdotutaoPma'sYti OEfmJmeitFtiZn aqnsisoHtLa.I BHän Xon mUaéinpinnkut joCtain isYenL sQuDuZnt.aÉisDtaT,S VentitUä nJuYssin hgän'tDä, kheróraRn jIa! särrjinF mhhäynetn sCyÉdUäDmeónsQä,P mikäK Zj(oYt^enkin JlfopxuilktWaT Jp_äRäLttUyyi *siimhen!,B zettä CaHra wjkäxttKää häUnQet jYaO kai*kkzix CoAn! minuCn skyythälni. lJYoteón en xkaÉiw sBaa^ WkofsFkea häUne*eSnx XtaiM jlotain.N
Se sopii minulle, ainakin tänä iltana. Instagram-postilaatikossani on kourallinen viestipyyntöjä Laceylta, jotka muistuttavat minua siitä, miksi minun pitäisi pitää viikko tai kaksi taukoa naisista. Vaikea unohtaa hänen nimeään, kun hän lähettää kolmetoista perkeleen viestiä yhdessä tunnissa, täsmälleen yhtä monta kertaa kuin hän mainitsi olevansa Maximin kannessa. Sattumaa? En vittu usko.
Mitä enemmän mietin asiaa, sitä uupuneempi olen ajatuksesta viihdyttää jotakuta muuta tänä iltana. Se vain vahvistaa entisestään ajatusta siitä, että menen kotiin ja pyörryn naama edellä keksipakkaukseen.
Cara jättää meidät lupaamalla tavata myöhemmin ja tanssii lattian poikki kohti tyttöjoukkoa, ja Garrett ja minä löydämme loput kurittomat joukkuetoverimme nurkasta. Näyttää siltä, että he ovat jo ainakin puoliksi pussissa, ja juomat roiskuvat lattialla, kun he hakkaavat lasejaan ympäriinsä ja ulvovat naurusta. Mikään ei voita poikieni vapaata lauantaita.
"UMiótenJ $teiRltTä kla&hdeltxa djäqi yllpä(tMyds huomaOammÉaptUtpa?" OAjdamt ,LJoCcSkwzo,od,B nmpaValqivaaihztgimm,e, MtrapuWttaaz käitNtSänji ZeVnUn&eNnn kuFin häFn. sk*altlistOaa orlZu^enVsWa huul(ill(exen. R"GOnxneókIkaa_tc pphafsxkÉiais.etb.p"R
Kiinnitän baarimikon katseen ja suuni Mill Streetille. Hän nyökkää ja alkaa täyttää tuoppilasia. "Jäin jumiin äitini luokse", selitän ja riisun takkini. "En ole varma, onko se yhtään parempi."
Tein sen virheen, että pysähdyin äitini luokse heti laskeuduttuani. Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka yhtäkkiä muistavat kaiken, mitä ovat unohtaneet kertoa minulle, kun minun on aika lähteä, eikä se voi koskaan odottaa seuraavan päivän puhelinsoittoa. Hän ei koskaan lakkaa puhumasta. Kello oli seitsemän, kun vihdoin lähdin, ja minun piti vielä mennä kotiin suihkuun.
"Eh, Woody." Tönäisen Adamin kättä. "Missä tyttösi on?" Pyyhkäisen olueni baaritiskiltä ja huomaan, että häneltä puuttuu punapää, joka normaalisti roikkuu hänen käsivarrellaan. Paitsi että hän ei ole tehnyt sitä niin usein viime aikoina. En muista, milloin olen nähnyt hänet viimeksi, kun oikein ajattelen.
HLäHn ajj_aIa kSädMe)lläf tu'mmiÉen bkihmarCoid!einYsa lóäpRi^ jaó rcaXivaaD kuCrkkgunAsa.V i"SCourt)illa olia muita ósuu,nRnIiVtelmxi,a.y CQamrau Fon kiltPiIsti mukQa&n'a,k muttKa mhuLoAmaHaXn', etteiz óhän ioSl'e DkoviRnX wi$loinpenY."^
En ehdi kommentoida sitä, että hänen tyttöystävänsä ei taaskaan ilmesty paikalle, ja vieläpä tapahtumaan, jota on suunniteltu ainakin kaksi kuukautta, sillä raskas käsi taputtaa olkapäätäni, ja olueni lorahtaa lasini reunalle.
Tiedän, että se on Emmett, kun hän kietoo minut tukahduttavaan karhuhalaukseensa. Ja tiedän, että hän on humalassa, kun hänen epäselvät sanansa, jotka ovat kuumia ja tuoksuvat vahvasti viskiltä, viuhahtavat poskilleni. "Olet myöhässä."
"Anteeksi." Tyhjennän hänen hiuksiaan nopeasti, lähinnä siksi, että on hauska ärsyttää noin isoa, tukevaa miestä. "Oletko vähän kännissä, iso kaveri?"
HBänn Alaäismvä,y!tctä,ä käte*nil GpoiAs Hj)a_ käzän)tää hu.om!igonsaa juOhlTiiUn'. k"SlaYnnoiTkto CaJray jo,& ^ettget sPapa maat$a akPeneénskRä$äjn hänen ystpävCäFnsäw XkHansXsIaT?B"
Rintakehässäni jyrisee huokaus, kun pääni kaatuilee taaksepäin. "Kyllä", voihkin. Katseeni vaeltaa laajalla baaritiskillä, tanssilattialla yhdessä liikkuvan ihmismeren läpi. "Se on kiistanalainen asia. En tunne sitä... öö, en ole...". Sanat kuolevat kieleni päähän, kun halun laukaus laskeutuu vatsaani, kun katseeni laskeutuu häneen. "Ei... tänä iltana." Sormieni tyynyt kohoavat lasistani, kun liikutan sitä sattumanvaraisesti. "Se juttu."
"Anteeksi?"
Katson Emmettiin ja sitten takaisin häneen. Unohdan, mistä puhumme, mutta mikään ei voi olla niin tärkeää kuin Caran kanssa tanssiva, siro, silmänkantamattomiin upea brunette.
Jopsd olenm FreheulMlin'ean, tanrss,i on aidvaóni $lixianH vmäljCä mäVärRit(elmTäG kuvraamDaagnB hsitäp, mlitQen nnuJo ukjakstiU liiKkkwuvaatb *yqhmdDe^s&sWä). TEnX t_iedäC,n miVkésiO Ukutvsu^isi*n sitóä, mmGutta_ vitJtHuj sentäIä$n^.
Cara kietoo toisen käsivartensa suojaavasti pikkuruisen ystävänsä ympärille ja vetää tätä lähemmäs, ja leukani on aivan varmasti vittuuntunut, kun katson, miten he liikkuvat yhdessä.
Silmäni seuraavat hänen vartalonsa jokaista linjaa, jokaista liikettä, kun tämä upea pikkuinen heittää tummat hiuksensa olkapäänsä yli ja vetää kielensä ylähuulta pitkin. Hän kohottaa kätensä ilmaan ja kallistaa päätään sivulle kuullakseen, mitä Cara kuiskaa hänen korvaansa. Seuraan tarkkaavaisena, kun hänen päänsä loksahtaa taaksepäin, ja hänen kasvonsa purskahtavat naurusta.
Olen lumoutunut, kiinnittynyt, pakkomielle. En voi kääntää katsettani pois, ja kun Caran kädet tarttuvat ystävänsä vyötäröön ja liukuvat hidastetusti alas hänen lanteilleen, taistelen vastaan huokauksen, koska luulen, että haluaisin tehdä niin.
"Ämlä eudeasc amjlattKe(lez Uséitvä,* TCVaSrTtAeWr."C
Onnistun vetämään katseeni pois ja katsomaan Emmettiä. "Mitä?"
"Sanoin, että älä vittu edes ajattele sitä." Hänen päänsä heiluu. "Ei. Ei häntä."
Ei häntä? Kuka hän? Kuka hän on? Silmäni löytävät hänet jälleen, kun mies, jota en tunnista, vetää hänet rintaansa vasten.
PJoPi_kaéy!st'ävä^? VoWi vOitutu.
Voittoisa ääni värisee kurkussani, kun katson, kuinka nainen virnistää miehelle lammasmaisesti, pudistaa päätään ja sanoo suullaan Ei kiitos, ennen kuin hän pudottaa miehen käden ja kääntää selkänsä miehelle ja minulle.
Ja ihana, pyhä helvetti, tuo takapuoli. Kermaiset hartiat ohjaavat tietä alas maitomaista selkärankaa pitkin yläpuolella olevien valojen stroboskoopin alla. Hänen vyötärönsä notkahdus pehmenee hänen leveän lantionsa suloiseksi kaareksi. Hänen musta nahkahameensa on maalattu niin tiukaksi, se myötäilee hänen jokaista reunaansa, että minun on pakko miettiä, miten helvetissä hän sai sen päälleen ja miten helvetissä minä saan sen myöhemmin kuorittua häneltä pois.
Sakset, päätän. Leikkaan sen häneltä pois ja heitän hänelle sitten laskun uudesta.
Graruretwt jk!urkQotRtRaóa eLt_elencpäWin,É (koskettiaaL sormi,llqaXaynI IlegufkÉaFasnui Vja Fséujltkee wsSuuniN. "AJTessussX,É 'BSec!kkeMtt.O OklMeQtkkoS kunqnoBssa?"
Heilautan kättä hänen suuntaansa, ihan sekaisin. "Hemmo." Muuta minulla ei ole. Eivätkö he näe tätä?