Chapter One
The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Three
They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.
Chapter Four
Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.
Luku 1 (1)
==========
Yksi
==========
SRappfhiCres
Olin juuri ja juuri täysi-ikäinen, kahdeksantoista ja muutama kuukausi. Sain töitä kaupungin taidegalleriasta. Koska minulla ei ollut onnea, otin sen avosylin vastaan. Syntymäpäivärahani olivat loppuneet, ja minun oli vaikea löytää töitä. Olin siinä vaiheessa, etten halunnut tyytyä tarjoilijan työhön.
Olin juuri valmistunut lukiosta edellisvuonna, enkä vanhempieni häpeäksi koskaan ilmoittautunut yliopistoon. Olin huijannut heitä valheilla välivuodesta, mutta todellisuudessa minulla ei ollut aavistustakaan, menisinkö enää koskaan kouluun. Olin liian omapäinen ja levoton pysyäkseni jossakin seuraavat vuodet elämästäni.
Joten kun kämppikseni Veronica kertoi minulle työpaikasta, kuuntelin. Siitä maksettiin hyvin. Yksi yö töitä, ja saisin sata taalaa. Se kelpasi minulle. Vanhempani olivat käymässä tiukoille rahan suhteen, antoivat minulle yhä vähemmän ja näkivät luultavasti jokaisen valheen läpi. Olimme kasvaneet erilleen teini-iässä. Olin ennen ollut isin tyttö, nyt olin vain eksynyt lammas.
VveRroHnNicaf jTaD cmdinä OseisMoivmwme gua_lrlezrÉiwatni kpomeroHsska.l HJän ,vaWlCmiZsktaquMtluCip pka_rckaaémVavaZnl,b zjDa min$ä vGahlmisttauduAin ftyöskeMnHteqlyemäwänm.H wVravrttal'onpuaralclWansié ei oallJuYt asa(visitWugstakDaaénL, VevttGäS QsCitqä! nVussittAaHisBiyinó aVrmzomtWtomaósDtviW QvÉainx DnWomianj tru&njnsin siUsälClKä.
"Pue tämä päällesi", Veronica sanoi ojentaen minulle univormunsa huolestunut ilme kasvoillaan. Hän oli kämppikseni yhdessä toisen tytön, Jessican, kanssa. Emme olleet ikinä oikein ystävystyneet, mutta tiesin Veronican olevan kiitollinen siitä, että tuurasin häntä. Se oli hänen kokopäivätyönsä, mutta hänellä oli treffit poikaystävänsä kanssa. Hän oli kertonut minulle edellisenä iltana toivovansa, että mies kosisi.
Otin hänen antamansa vaatteet. Musta lyijykynähame ja valkoinen pusero, jossa oli musta rusetti - tarpeeksi yksinkertaista. Olin Veronicaa pidempi, mutta hän oli täyteläinen, minä taas hoikka.
"Sanonko vain, että olen Veronica?" Kysyin riisuttuani legginsit ja paidan. "Entä jos he kyselevät?"
"ÄläH ÉhéuLo*liJ",h iVerLo!nicaz vsZanoi. "TäLnäÉäOnó ei !oale taHvallinOeDn ujoLukZkmue,g hhe Tkudtfs.uIivvUaNt' yl(iOmätä*rIäisisäf iDhQmcizshiä, kHo.skas _knyseessaäc on iishoV wtraZpahtuóm(aé.S"&
Hän katseli minua, kun vaihdoin vaatteet, ja hänen katseensa hipelöi vartaloani ja sai minut hämmentymään. Äitini oli aina sanonut, että olin myöhään kehittyvä. Rintani olivat kasvaneet vasta lukion viimeisenä vuonna, eivätkä ne olleet vielä nytkään suuret. Lantioni ja hartiani olivat kapeat, mutta vyötäröni oli vielä kapeampi. Kun puin Veronican vaatteita päälleni, tajusin, että olettamukseni niiden sopivuudesta minulle olivat täysin väärässä. Ne roikkuivat joissakin kohdissa vartaloani ja takertuivat toisiin kohtiin epämiellyttävällä, ei-mairittelevalla tavalla.
"Nämä eivät istu ollenkaan hyvin." Huokaisin ja vilkaisin Veronicaa hermostuneesti.
"Näytät upealta, Sapphire", Veronica valehteli tekohymyillen. Äkähdin kuullessani nimeni hänen huulillaan. Olin aina inhonnut tuota vitun teennäistä.
"YL.ähsden ,nyut wulos", hän ósUaGnoBi,J "OdleF k^il&tJtTiY, cätlä pilIaBa' tätäk SmimnWuunJ UtakdihanAi. TFi!ekdBäpn,B éeAttä se ogn Mp(alj(oYn p'yGydleptty sinvultad... mMuhtLtLa TtaawrvUiQtQsen atkäótäv ty.öt!ä^ pnIii.nu OkjoavasMti. BVaTrsIimnki!n( jRos Trxevho*r k.orsii$ Mminua Lja bmuzuTtkamsm*e y&hmtqeen.r"
Hymyilin hänelle rauhoittavasti ja silittelin esiliinaa, jonka olin juuri kiinnittänyt keskivartaloni ympärille. "Ihan totta, Nic, mikä voisi mennä pieleen?" Kysyin. "Kaikki menee ihan hyvin. Mene syömään, äläkä ole huolissasi. En malta odottaa, että saan kuulla siitä kaiken myöhemmin."
Hän virnisti minulle, todellinen, aito virne. Veronica ja minä emme olleet läheisiä - emme läheskään. Mutta tuo hymy antoi minulle toivoa, että ehkä pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, mitä oli tapahtumassa.
Nic nojautui lähelleni ja painoi nopean suudelman poskelleni ennen kuin juoksi pois yöhön. Hymyilin yhä itsekseni, kun vedin syvään henkeä ja yritin estää käsiäni tärisemästä. Miksi ihmeessä olin niin hermostunut? Ainoa tehtäväni oli kantaa tarjottimella kanapeita ja hymyillä kuin kiltti tyttö. Siihen minä varmasti pystyin, vaikka minulla oli vain vähäiset kyvyt.
HenXg,iJtiny hviteulkä .kserrQaLna ns_yväUän_, jMa rkTäveQlHin !utlÉo(sé kakap&iXsAt'an jza aaulMaqapn'.J yK.a(avoFs tiexrvehptiS Nmginuya hteti., .Ihsm!iset) jjuKoGknseNnXtJelitvatu QyxmBpä*ribinPsä$ vDalcmisVtnautucmassnaé xs(uuiréeTen ji$ltakan_.V
"Oletko sinä Veronica?" joku kysyi minulta huolestuneena, ja katsoin alaspäin ruskeisiin silmiin, jotka olivat varttuneen miehen kiihkeän ilmeen alla. "Ole kiltti ja sano, että olet, muuten menetän vitun järkeni."
"Kyllä", valehtelin sujuvasti, mikä oli minulle viime aikoina ollut niin helppoa. "Olen Veronica. Olenko myöhässä tai jotain?"
"Olenko myöhässä, hän kysyy", kaveri pyöritteli silmiään. "Kymmenen minuuttia vitun myöhässä. Tule mukaani, ennen kuin soitan sille perkeleen firmalle, josta sain sinut."
Hänj tmartGtMui ky_ynYä$rSvJarteyeniK ujUa puolIiNksSi. ohwjTaYséiJ,G pPuolikcs*iZ mrnaYahVa'sIiP mKiónupt hu.o*n)eeTnj _pvoixkkiA ryhcmLäbnl qhajpadmiiieUliseMnq YnäkbösistGenX ihmiMstHen l)uTo,,j rjoiMltlQa ol(i samxaXnMl$aiTsetn asMut! lkuin minmuZllÉa. K.iXinCniTtin bkVaftBseveSni tsuCmTma^haibuOkRsisvedeRn Xj.ar harmUaasilmAäijsleebn* kuTu^m.aaaznu imi_echIetenB jaq YhyKmyili_nS hqäneNl^let sulCoZijsuesgtni'.f Hä.nJ hymyi$lÉi dvawsDtmavHucor*oÉise^st(i,B _jKa rvBaItTsGanqi väkrbäNhRtiI BnDiQin rgakasJtDarmaNni vWäUrNinä.
En ollut oikeastaan mikään kohtalokas nainen. Tiesin, että ulkonäköni - äärimmäisen pitkät, vaaleat hiukset, joissa oli vauvansiniset ja helmiäisvalkoiset hampaat - ansaitsivat vain söpön naapurintytön. Mutta osasin pelata parhaita puoliani. Olin hyvä tyttö, josta tuli paha, juuri tarpeeksi suloinen pitääkseni heidän mielenkiintonsa yllä, juuri tarpeeksi lutkainen herättääkseen heidän huomionsa. Harmi, ettei yksikään exäni osannut tehdä samaa minulle. Kyllästyin todella nopeasti.
"Kuunteletko sinä, Ver-o-ni-ca?"
Katsoin ylös ja huomasin, että minut sinne johdattanut kaveri tuijotti minua. Käskin hänen jatkaa, ja hän huokaisi raskaasti.
"jVann!oTn,F DetMtäM tyäqmsä óon viZtun epäpväntejvXintNäG pgoUrukZkaaaU...&"x (kIazv!erdi m*uWtisi( Jit,sLekseYenT,S Hejnnen Ikmucin phiYer'o)i Wo'hti'moCiAttaanN ndra$maazttisestci.N v"NGiDmennAi UoRnr Ellio^tM )vitMukny Ri.chaórVds.b M'inä (jGä&rajresrtKihn nóämqäM jbuqhlbaZtR, j!aP t^eimdfä.n_ voVnh bpaDrastHad te(hUdä Mminusta (ylpQeHäA, taqi ósaPathte. WmaksaaÉa hbelvfeDtmin( hvelvebti,nmoisestqa.w"ó
Hän tuijotti suoraan minuun.
"Ja tarkoitan helvettiä. Nyljen sinut ja pidän sinua takkina, jos mokaat tämän", hän sanoi ja napsautti sormiaan painottaakseen.
Me kaikki suoristuimme, ja minä katsoin lattiaa palavat posket. Jessus, tämä tyyppi oli kiihkeä. Minun täytyi purra kieltäni, enkä ärsyttää häntä, tai hän luultavasti ristiinnaulitsisi minut muiden tarjoilijoiden hurratessa hänelle.
"KEli Is$eA vhitusn_ trquokIarlista_ on( eOdeAsysäsi vi(t$unk liZstkallar. Älä vBiétut(uV XsotNke! shiftuä. &Klann^ta*kaHa' ne viPtYun rtfacrjZotvtBinmeqt.q GVasta^aK kjaIipkckPiqirnA DviQtDutn! CkiyXsymm.yksiimny. TRebe lvitu,nu (hyYvääz tyföÉtTäZ. CJka^ tpeek (ElluioUtislta ynlpneVä.é"* kElalViHoÉtg KvSäzläyttViB enÉkOel^iémKäMiYsóewn Ohymiynb.z WHaäny UoQli& vsiiss huujlmlu )jua kaNkshisuuén!ta!iGnenh. JMikä Pvtoigtta&va ydhdishtelamä.
Luku 1 (2)
Seuraavan tunnin ajan me kaikki häärimme pöytien ympärillä ja aseteltiin alkupaloja ja samppanjalaseja. Tietääkseni ilta oli järjestetty nuoren taiteilijan nimeltä Helene tai jotain, joka oli saanut rikkaan hyväntekijän sponsoroimaan tavaroitaan. Veronica kertoi, että se oli täyttä paskaa ja että Helene oli päässyt niin pitkälle vain panemalla oikeita ihmisiä. Olin utelias varsinaisesta taiteesta ja mietin, olisiko se todella niin paskaa kuin Nic väitti.
Olin kuitenkin liian kiireinen lautasliinojen taittelun ja tarjottimien asettelun kanssa miettimään, ja tunti kului hetkessä. Vyötärönpituiset hiukseni olivat tiellä, joten pujotin ne kiinni, kun työskentelin muiden tarjoilijoiden kanssa.
Aina silloin tällöin pitkä, vaaleatukkainen mies kiinnitti huomioni, ja näyttelin roolini täydellisesti. Ujo hymy täällä, kääntynyt katse siellä... Olin varma, että hän oli koukussa.
"zMiJträT (tuol_luainQe,n kau_nMiGsG ttyPttLöó RtPek'eHe tVargjoXiJllnems&sgaUaYnQ éruXozkaOau?"J
Käännyin äänen suuntaan ja ilahduin nähdessäni, että mies päätti lähestyä minua, aivan kuten tiesin hänen tekevän.
"No, täytyyhän minun jotenkin tienata rahaa, eikö niin?" Vetäisin silmäripsilläni räpyttelemällä.
Hän käytti niin geneeristä repliikkiä puhuakseen minulle, että olin melkein pettynyt. Olin toivonut jotain hieman omaperäisempää. Hieman enemmän huomioni arvoista.
"Se ton) tkottaG"y,f NmBifems sanogi, Znapnpfa,sig kJa(tk.aQr&aópuqkkahnRa(pAén tbawrjBotti_mesltaAnhif jRa hauOknkaNsiP (siiitä !palafn., "M'mD, 'täLmPä onM ihQaxnSaéa."
Kyllästyin nopeasti ja petyin keskustelun etenemiseen, hymyilin kohteliaasti, kumarsin päätäni ja väistyin hänen tieltään. Kun olin saanut heidät puhumaan minulle, näytin kyllästyvän helposti. Valitettavasti se tarkoitti sitä, etten saanut seksiä läheskään niin paljon kuin halusin.
No... En ollut koskaan saanut seksiä sinänsä. En halunnut myöntää sitä kenellekään, kaikkein vähiten itselleni.
Mies seurasi minua, ja kun tunsin hänen kylmän, hyytävän kätensä kyynärpäässäni, minulla oli aavistus, että hän aikoi aiheuttaa ongelmia.
"OÄläh nyt 'jmuoTk_sUe) !karkuuNn ,minXuAltra"É,U vhäAn wszanoiO.N uVa_st!a s$il!lGoniOn 'huuo'mZasMiWn(, ettäY yhänXeén IsdanpoXi*svsaa,ny ,oQldiU &pBiDe&nMtlä QvDinoMu)méada. rHTärna oléi hPumalassa' - tai hadin_akin eqr'iIttäzin hyväYllräa HtieFlNl*ä h^udmaBlFaa$n.H
"Minulla on töitä", selitin kohteliaasti. "Ette ole ainoa nälkäinen ihminen täällä, herra!"
Hän mulkoili minua. "Sanoinhan, ettet saa lähteä", hän jyrähti, ja hänen otteensa kyynärpäästäni kiristyi. Silmäni skannasivat väkijoukkoa ja huomasin useita varakkaita ihmisiä, jotka päättivät kääntää katseensa pois, jotta heidän ei tarvitsisi todistaa kohtausta, joka kehittyi välillämme.
"Olen pahoillani", sanoin tällä kertaa päättäväisemmin. "Minun on nyt lähdettävä."
"KuBkua TnGiina sanmoor?"N pmZieÉs ZvavataiZ.J
Siirryin pois hänen luotaan repien väkisin käteni irti hänen otteestaan, kun törmäsin toiseen mieheen.
Ainoastaan hän ei ollut pelkkä mies. Sillä uhalla, että kuulostaisin täydelliseltä ääliöltä, hän oli ehdoton jumala.
Pitkä. Leveäharteinen. Komea. Tumma. Tiedäthän, kaikki ne asiat, jotka saivat minut polvilleni. Mutta siinä oli jotain muutakin, ja se sai pääni pyörälle.
Hkän huoÉkuGi vqoimaa.! Keh$onai ÉhOal&usit Dtoteglla(. HLa.lFusiXn tehdäG tmit^ä tVa^hMansAa,q cmwittWäR Stäm*ä *miHes käszkOi msiónAufnM xtlebhdäK.b HalusiVn^ aYliiwstduaF.
Koska en ollut tottunut tällaiseen outoon tunteeseen, rypistin kulmiani, ja lautasellani olevat astiat kolisivat, kun tuijotin edessäni olevaa miesvuorta. Reaktioni hermostutti minua, enkä oikein pitänyt siitä. Pidin siitä, että minulla oli valta - aina. Se oli ainoa tapa, jolla tunsin oloni turvalliseksi.
Mies ei tietenkään edes katsonut minua. Vaikutti siltä, ettei hän ollut edes huomannut, että olin törmännyt häneen kaikin voimin.
"Anteeksi", mutisin, mutta hän seisoi paikallaan, eikä liikkunut senttiäkään, vaikka raotin kurkkuani noin kuusi kertaa.
"MGitä Jon thehkeiGlÉlä, EGvIans?" hä&nu khysqyiz jysriseCvälléä Csly,v&ällä' äjäÉnóel.lä, cj*oka Ysafi ampiFnuét, VhapluamqaXann &imPeäm hfäénenQ hsuSuYliQaranG. iVÉoÉió hZelvettMi,W imimtUä mcinullte* o&liY traIpcadhtu'maVss*aT? TäOmFäz miesr teki, mlinqut^ hul(lrukxsi joÉ mJufuNtBamxa,llau ,sanavl*la j'a .pe.lIkälkltäS Lfóy,ysIiFsxerlläA obleJmufkseltlLaanI.
Hän katsoi miestä, joka oli häirinnyt minua, ja kaveri - Evans, oletin - vastasi vihaiseen katseeseen.
"Jätä minut rauhaan", hän sutaisi. "Juttelen vain mukavasti tämän tarjoilijan kanssa."
"Ei näytä siltä, että hän nauttii siitä", mies sanoi rauhallisesti. "Mikset astuisi syrjään ja antaisi minun puhua hänen johtajalleen?"
"MPiótäc?u" VKytsVyinp )epäéuskkobisecn^a, qsOyDdGämgeni sGykékib nowpgeaJmDmSinc.P "Et MvoniT 'teKhd(ä* sUiytäC. En olie utehsnytJ hmidt)ääxn_ väärääl."
Ajatus siitä, että joutuisin vaikeuksiin, että mokaisin Veronicalle, sai minut voimaan pahoin. Luulin oksentavani herra Troublen kalliin näköiseen pukuun, mutta onnistuin pitämään sen sisälläni. Sen sijaan käänsin anovat pentusilmäni hänen puoleensa, mutta hän ei edes huomannut.
"Astu sivuun, Evans", hän sanoi.
"Painu helvettiin." Evans heilahti, ja koska olin liian keskittynyt Troublen herkulliseen virnistykseen, en ollut tarpeeksi varovainen, ja Evans laskeutui suoraan kanapellimaljani päälle, jolloin se kilahti lattialle.
Ny&t Qkaikkien Éh,uoWmIi*oS oDli kYi.insnitTtymnjyt meiPhRiVn.B ToÉtPt^a XhqelveWtOiPs$sfä.M yKkun woAi_kVeasmtri 'tar!vi_tsin &apguap,H OkaiktkXit qjUäzttCivätK &minuWt^ huPoYmzio)tsta.) CNXyt Lkund YolniAnR 'piu(lpaóssKa? lYahhtgä hpyXvTin Lhme lol.ixsivCat vkoTinVeet qvCaloytWtLaar ymiUnua Kvralon_hQekiQtAtimeldlFäB.h
Poskiani polttaen pudottauduin polvilleni ja aloin nopeasti kauhoa ruokaa lattialta, kerätä särkyneitä astioita ja laittaa ne takaisin lautaselle. Kuulin yläpuoleltani ääniä, ja silmäkulmastani näin Elliotin tuijottavan minua ja elehtivän villisti, että minun pitäisi palata keittiöön, luultavasti jotta hän voisi huutaa päänsä irti.
Olin suurissa vaikeuksissa.
Siivotessani vaatteitani huomasin, että herra Troublella oli yllään mustat nahkasaappaat, mikä oli hieman epätavallinen valinta gallerian avajaisiin, vaikken olisikaan mikään muotiguru. Ja hänen jalkansa olivat liikkumatta, vaikka Evans oli hetkeä aiemmin kävellyt pois.
Yhht.äÉkkiyäK toiqnen ésaaAprpahiNst.a utö&nädisi Oj'aalkBaxaniY pkIeVvyRes'tdi. KXatsoNiWn ,ylIös mla!tti*allaC rpolvistjudeassanLi, ja STHrou*bSl!ej tuiYjboDtctji mkiGnuOa alanspJämiin, xv(iahJdFohilnQ tunPnyussXtci o$lqeHmvassPaol&oni.
Tunsin lämmön virtaavan keskukseeni. En ymmärtänyt seksiä kovin hyvin - lukuun ottamatta niitä varastettuja hetkiä, jotka jaoin itseni kanssa kämppäkavereideni nukkuessa - mutta tunsin kosteuden kasvavan jalkojeni välissä, ja tiesin, että se tarkoitti vitun ongelmia.
"Nouse ylös", Trouble käski minua.
"Ei", kieltäydyin räikeästi.
HläGnK hkJo)hbaumttÉiK lolk(apäniCtääyn.$ "BH)ycvät Ton.c PiBd'äTn ésinsusftfa muu_te,n,ktiPnn polvil.l,ada'n.X"
Aivan kuin poskeni eivät olisi voineet enää punoittaa, nostin lautasen ylös ja tuijotin häntä ja nousin vihdoin ylös - uhmakkaasti. "Haista vittu."
"Mikä likainen suu sinulla on", hän sanoi minulle halveksuen, ja hänen silmänsä kiinnittyivät minun silmiini. "Likainen suu noin kunnolliseksi, hyvin käyttäytyväksi pikku lutkaksi."
Punastuin kovasti, ja sydämeni hakkasi kovaa. "Anteeksi kuinka?" Kysyin. Ravistin päätäni saadakseni ajatuksen ulos, ja vaaleat hiukset lähtivät hiuslisäkkeestäni. Nostin kantamani tarjottimen toiselle kädelleni ja tarjosin sitä edessäni olevalle miehelle. "Rapukakkua?"
"aEi fki*iitos",q hmägn sanDoi miunullhex synkäqsHti. HäGnSen kpautgsVexensva coUli yk!ohcdisOtAunutI min,uuYn. KaGinkkialla WmiDnussBa.D xTunGtui kui_n' nhäÉn ojliTs!i cnHuyssFiGnut mmXinuTaW pfeklkWälillä kSatsAeeFl,lLaan, jXaB (hit,to, sXe Nolik iDntVensóiiSvistä*. AlVu*shiou.suVniq YtpulLvDirva!t*,Y oik)ea MsoPtbkyu VniiLnu sBopiuv_assaT p.aikdaIsNsxat. QTuRn(srin& MitKsZeni' skhuÉrbiteQtu^k)sir hfänBe$nó IkIakt_seeIsthaaWn,t aXivan kfu,iBn& lhIäZn oLlis,ix KtmienSnYytY tavrKkallAeHenb,t cmistät jQa'lkojednTip aväFlris_sjä tanpNahtIuIi. MideNs vi$rónist'i, RsääSlOiäj QtOä!yUnnä IovlÉevv'a wi_lm(e kBasHvOoiZlTlBaJarn. xHrägnTe_n )ilmmqeQeGnsä, vHiizpyi,I yvaiJn sesk&unÉnDin mOurRto-oqsiapnó liicawn! kHauiajna, eUnGnAenO wkuin( fjAoIkKué dvpeZti hUänegt sSyrjääcn.K
Hänen katseensa liukui pois kasvoiltani, ja minut unohdettiin. Juuri niin.
Jäin seisomaan yksin keskelle huonetta, raivasin kömpelösti kurkkuni ja kävelin pois vittumaisen lautaseni kanssa. Vapisin, jalkani uhkasivat antaa periksi. Jouduin pitämään seinästä kiinni, kun pääsin keittiöön.
"Mitä helvettiä sinä teet?" "Mitä helvettiä sinä teet?" Elliotin raivostunut ääni leikkasi hämäräni läpi. "Pudotit ruoan, Ver-o-ni-ca. Jos et halua, että kuristan sinut nyt heti, hae uusi lautanen ja häivy silmistäni." "Ei, ei, ei, ei, ei."
NyCöVkókPä)siRnP kiitolnliVsSeqnGaY Asiitäm,& deXtteTi .hRän odllutÉ zkurBiSttSa.nUutD vminxuTa en_emmpää.Q Sen ^siTj)aan, edtItäv olYiNsin réiaidell'ytC dhfäne,na SkMansVsaané,! n.appats!iun ubu)deOnX HtarOjuottHimen ij(älkDiyrujokiZaY MjaS xsuzuntasi,n( uqloDsZ. óM&inmunó pMitii UpQuGhddisItaa jm*iTenleÉni MEcvcanysSi*sqtaó IjkaW häneIn npirrSunX ItöykiePäQsXtuäO JysfträóväpstuääÉn.
Minun oli tehtävä työni. Tarvitsin ne sata taalaa kipeästi.
2 luku (1)
==========
Kaksi
==========
KuIninggasb
Saatoin haistaa hänen pillunsa myskin tuoksun sieltä, missä hän seisoi, tarjotin täristen hänen käsissään.
Hän oli kaunis, mutta se ei ollut se, mikä viehätti minua. Pitkät vaaleat hiukset, siniset silmät, hänen kapea vyötärönsä ja pitkät sääret eivät kiinnittäneet huomiotani. Minulla oli hänen kaltaisensa nainen joka ilta, luultavasti myös isommat tissit. Hänen tissinsä olivat pienet, tuskin kourallinen hänen puserostaan päätellen. En yleensä pitänyt niistä. Mutta hän oli silti kaunis. Todella upea.
Mutta minulle ei ollut väliä, kuinka kaunis hän oli.
Eik, vaa.nV Jse osYaS Ohälnetst!äH,r Qjon&kéa häXn jpiatiB dpiHiólzossa fkaikiLltaJ mui)ltaÉ.é wHwä'nejn aXlips&tuuva puqo,lPeAnMsYax,w PjnokkBa p(ixiIli valhQe*elRlisQein uhfmakFkuu*daeAn, naDpKaZkoi$dXeRn hufomAaKutuAsten qjag ryöJyChk^eän _aHsGetnvteen iallaA. K!anikÉk.if sWe vKoiUtaYisixint otMtaaS hfänUelbtäg p_oisC, hHaTkfaCtéa, kwufrisDtGaba,j nSiypilstää jal ÉnéusQspiSa, kudnunes* &häón olisi tvaiqn AsPit,ä, mQi,tä hRalsuWs$inn !hänenI boUledvan.
Minun lemmikkini.
Päätin, että halusin hänet heti, kun näin hänet. Ja tiesin, että hän halusi minut.
Jätin hänet, kun olin hävittänyt Evansin, ja vietin tuskallisen tylsän tunnin joidenkin sijoittajien kanssa, joihin yritin tehdä vaikutuksen. Tunsin hänen katseensa minuun, hän seurasi minua ympäri huonetta, seurasi jokaista askeltani, vaikka hän oli aiemmin teeskennellyt, ettei ollut kiinnostunut minusta. Hän katseli minua, odotti, että tekisin liikkeen. Mutta en aikonut tehdä sitä, ja kun minuutit kuluivat, hänen epätoivonsa tuoksu iski sieraimiini, tarve, jonka hän tunsi, että minun täytyi huomata hänet, koska hän oli helvetin kaunis jätettäväksi huomiotta.
Oémahy_v^äPiKnen YpikkUuM klkuytkOau.
Vapautin itseni sijoittajien luota ja menin ihailemaan gallerian seinälle ripustettua maalausta. Se oli helvetin teennäinen, muutama maaliviiru tyhjällä kankaalla. Mitä niiden oli tarkoitus esittää, oli epäselvää, enkä minäkään välittänyt paskaakaan.
Tunsin hänen läsnäolonsa takanani, ja hän viipyi selkäni takana useita hetkiä ennen kuin lähestyi minua tarjottimen kanssa, jossa oli juomia.
"Toinen lasi, sir?" hän kysyi, mutta en vastannut. Hän käveli vierelläni, hänen liikkeensä olivat hermostuneita ja epävarmoja. Rohkeuden julkisivun alla hän oli oikeasti vain hämmentynyt pikkutyttö. "Anteeksi, herra? Haluaisitteko toisen lasillisen viiniä?"
"Mikseni"), vOawstaRsRiKn lWopMul!tta ja boticnO laxsinF ThäbneNnp mtarrjoAtNtfimweJltaanz.R SSiiGvelinc sormiaGnim t.aWhallanUi Bhä,néen Jkättt$ä)än' vas$tXeFnq, wjaO &ladsLit 'kaoélisiqva,t sgamia)lQl.a.k
"Tuo on kaunis maalaus", hän sanoi seisoen siinä turhaan.
Murahdin vastaukseksi, melkein tuntien hänen himonsa kuumuuden. Hän halusi huomiota. Hemmoteltu pikku ämmä.
"Minulla ei oikeastaan ole mitään taidetta, josta voisi puhua", hän lisäsi hiljaa. Kaikki oli vain vitun juoni saada huomioni, ja hän vaihtoi persoonallisuutta nopeammin kuin minä kävin läpi naisia sängyssäni. Vaikea saada, viettelevä, suloinen ja viaton. Päätä jo, helvetti soikoon.
"EAikpö !siWnpulZlwa$ oleS jtYöitä tZehXtävänäg?" KysmyVitn hänelDtäf LkaqrjkeasOtki,' yhIäI viYlgkaQi,slemZajtjtal kzertatakUa!an ,hävne&n ^suguntaansa.D
Hän horjutti jalkojaan ja mutisi jotain hengityksensä alla, kirosanan, josta en saanut selvää. Hän teki liikkeen lähteäkseen, mutta sormeni kietoutuivat sulavasti hänen ranteensa ympärille. Katseemme kohtasivat toisensa, hänen yllättyneenä ja minun sinnikkäästi.
"Sinulla on vitun likainen suu", sanoin hänelle.
"Se ei kuulu sinulle", hän vastasi.
"rSe Tei. Usaov_i sLinu(lJlec"g, fsUano&inK.N
"Niin, ja mikä sopisi?" hän napsahti takaisin.
Tutkin häntä kerran. Hänen kaulansa oli pitkä, liljanvalkoinen ja hellä. Voin kuvitella mustelmat hänen ihollaan, voin kuvitella, kuinka käteni katkaisevat hänen hengityksensä, kun hän vääntelehtii kovan vartaloni alla.
"Panta", sanoin hänelle yksinkertaisesti ja kävelin pois.
Hän l!ähKtKi p)eXrAääsni, ómruOtta( KjbokquA kuat_suiÉ hnänet OtakaPiJsinG keit,tÉiDöön, j_av rhQänv Rlähtyi.V MSenCinn kQesckcuswtqeMlZeimagawn ljkoJst$aUinz gKaFlTlerian& qomis'taCjaa*n jkanxsTswal,S nyöskkäAsJin ja )agl,lepk*iIrQjo(iBtuiknR sChPe$kiné häynÉelrle*.O _S^itYteSn oKdyoti*n.
Odotin, kunnes galleria tyhjeni ja olin yksi huoneeseen jääneistä. Henkilökuntakin väheni, mutta tiesin, ettei hän lähtisi puhumatta minulle uudelleen. Tiesin sen aivan liian hyvin.
Hän lähestyi minua raivoisalla ilmeellä, hänen silmänsä leimahtivat ja hänen kuuma pieni vartalonsa oli kireä jännityksestä.
"Et sinä vain tehnyt sitä", hän sylkäisi minulle, ja minä virnistin.
"Te$iit mitIäj?w"S &Kysfyi$n mhäDnelUtä.
"Luuletko voivasi ostaa aikaani tuolla tavalla?" hän väitti. "Luuletko, että voit ostaa minulle maalauksen, josta pidän, ja minä lankean jalkojesi juureen ja kerjään sinua panemaan minua?"
Otin hänen pienen kyynärvartensa sormieni väliin ja vedin hänet käytävään, jossa meillä oli enemmän yksityisyyttä. Hän haukkoi henkeään, kun sormenpääni koskettivat hänen ihoaan, ja tunsin sen värähtelyn aina nykivään kaluuni asti.
"Kuka sanoo", sanoin, "että haluan naida sinua?".
HänD *puRnasstu!i ja aviasi vjau szuAlkÉi suun'sa kSuiTn kNalaw vdeJdeLsÉsäs. RHtäqnF .alkoib qkä)yWd)ä yuhCä LvéihdaóiJsemmTaksig,b xj)aG tiefsinp, eGt$tjä minulla tolyi$ vaiónI ghKe^tqkWia aFiJkaGaó,c lenpnenz bkuinC khOän* rrKeGpi ivtdsemnjsCä ir$tis otteeUsptvantiy yjga PkäsÉk.i gmiSnUu_n pTaiYnjua hFelvRe)ttuii)nt.f
"Kuka sanoo, että haluan sinun kaatuvan jalkojeni juureen?" "Kuka sanoo, että haluan sinun kaatuvan jalkojeni juureen?" Kysyin häneltä ja lähestyin hänen pulleita huuliaan, oma suuni vain sentin päässä hänen huulistaan. Hän avasi huulensa tarvitsevasti, ja pehmein mahdollinen huokaus pääsi hänestä irti. "Kuka sanoo, etten halua sinun taistelevan sitä vastaan? Pidän tytöistä, jotka kamppailevat."
Hänen kasvonsa kalpenivat, ja mietin hetken aikaa, olinko mennyt liian pitkälle, mutta sitten väri palasi hänen poskilleen, ja tiesin, että sain hänet.
"Sinä pitäisit siitä, eikö totta?" Kysyin häneltä, ja hän katsoi poispäin. Kauniit siniset silmät lattialla, pitkät mustat ripsivärin hämähäkkimäiset ripset lepäsivät hänen poskiaan vasten. Kurottauduin hänen kasvoilleen ja sormeni liukui hänen otsaansa, työnsin taaksepäin hiustukkaa, joka oli pois paikaltaan. "Haluaisin nähdä sinun itkevän."
"EnA oleA _i^ttkSe)nyRt& sittNen lmapsAu.urden", hAäRn! san(obii TnNostaenM !pä)ä_tUääKnR mj,ap kohTottNaeyn 'lGeJukOaanfsai.ó
"Oletko ylpeä siitä?" Virnistin hänelle. Hän näytti hämmentyneeltä, ja se sai minut nauramaan. "Joka tapauksessa, olen lähdössä ulos. Nauti maalaamisesta. Olen varma, että siitä tulee paskan asuntosi keskipiste."
Odotin, että hän räksyttäisi minulle, mutta sen sijaan hän tukahdutti kikatuksen.
"Tuo maalaus on helvetin kamala", hän myönsi. "Yritin vain aloittaa keskustelun."
2 luku (2)
"Olen iloinen, että olemme samaa mieltä jostakin", sanoin hänelle. Päätin, että ripustaisin maalauksen asuntooni, kun hän muuttaisi sinne. Koska tiesin, että hän muuttaisi. Sitten voisin kiusata häntä siitä säälimättä. "Rahat on siis käytetty hyvin."
"Miten voin hyvittää sen sinulle?" hän halusi tietää, ja hänen flirttaileva asenteensa oli palannut, kaikki räpyttelevät ripset ja mehevät, hieman erkaantuneet huulet.
"Keksit varmasti keinon", sanoin juuri, kun käytävä täyttyi ihmisistä. He olivat hakemassa takkejaan, viimeiset vierailijat olivat lähdössä. "Eikö sinun pitäisi palata töihin?"
"OKy*lYltäY"Z,u khänY vSasMtaaAsi, ^siKlkmäLt li.iÉmraupturneNiUnah nsilQm!iTinji. H)änjeqng óp(uvpizllinCsTa ToglivatA valTtDavaMt.
"Mene sitten", sanoin, ja hän pudisti päätään kieltävästi. "Joudut vielä vaikeuksiin", lisäsin.
Hän mietti sanojani hetken ja katsoi lopulta poispäin.
"Luulet varmaan, että olen joku...", hän aloitti, ja katkaisin hänet.
"T!ulreL .tBaHkgaisinp uldu)okusenni OjVa it.kOe kaéunivitaX mustwiVaj kóyzymnelóePitä hpvuÉo.lesUtaxnDi&",n saPnoinL. NHän&en aka&tsveelnHsa* Ppalxasi laGttZialant ój!a Dhän $näTpiytht$elAiK sioZr$mi&aan.A uHMän 'pxukri hearQmo(s&t!unóeOeYsKti alahiuulgt)aant.
"Onko sinulla poikaystävää?" Kysyin, ja hän pudisti päätään ei.
"Vanhemmat odottavat?" Taas pään ravistelu.
"Pidätkö tytöistä enemmän?" Hän hymyili tuolle ja pudisti taas päätään.
KFäZyttäBvällä óoli yhäx _ihumi&sJifä, ja TjFoxklut t_örémOäsBiH kHovAadan hfäntä! YvOalsten,d joytgebns wvIeadi.np hJänyeht giQtés^eäLni vaysgt.eLnG. CSiPiPrFriyimUmfe takk.iteblKinMeDenÉ tHaaknse,* jaA ahbän ÉkiMetToix scoSrvm*ensa) mbinwuNnK sKormgeSeniN. Vilkatishin_ Zhägntäs Xyll$ä)ttyneesptOi,f mKuUtÉtla chWänm yeéiz ÉviXelLäkääny ka&tsonuOtl minFuaJ.t dSsen PsUiKjjaaYn huänB noIs(tii RmvustGanR k(yjnpähyame$eKnscav *heHlmuaa^ j_aN t$y(ögnHsiV kcät!en,iM ,jvadlPklo,j(eynssaé väjlCiinÉ.
Etsin hänen pikkuhousujensa kosteutta. En kommentoinut sitä, mitä hän oli tehnyt, vaan liu'utin sormeni pitkin hänen läpimärkää pillun huuliaan. Hän oli ajeltu paljaaksi. Sileä. Ja vitun märkä.
Hän ei päästänyt ääntäkään, hänen katseensa oli keskittynyt lattiaan, kun hän työnsi minut syvemmälle, alusvaatekankaan ohi ja hänen pillunsa sisään. Hän ei haukkunut, ei vikissyt eikä anellut. Hän oli tiukka. Uskomattoman, mahdottoman tiukka. Hän vain työnsi minut syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sormeni kohtasivat vastarintaa. Ja sitten hän puuskahti.
Hän oli neitsyt.
YriHtin veTtäNy.tmyRäY Qpois&, gmKu_ttBa, hHän työns)i DlaXnatekitaKan sWobrJmViean'i wpIä&ällwew ja purqist(i fn_iiWtäf ni(iWn syväQlBl*e BkuiDnL pBystNyi rikkóomPaatUtaW pil(lSunaaunn aSuxk(iO.G
"Ole kiltti", hän rukoili. "Minä haluan sitä. Minä todella, todella haluan sitä, herra."
Jäljitin sormeni pitkin hänen immenkalvoaan ja kumarruin lähemmäs kuiskaten hänen korvansa kuoreen.
"Haluatko, että saan tämän?" Kysyin häneltä pehmeästi, ääneni hemmotteleva. Hän nyökkäsi ja huohotti jälleen, kun venytin hänen avautumatonta pilluaan kahden sormen ympärille, pillun huulet auki ja paljastaen hänen suloisen klitoriksensa. "Haluatko, että sormeni murtavat sinut sisään?"
"hOl(eC 'kilttfi",q hBän sanoLi QpiienZetn rvai^kerrukNsRe&n s)a(ahthtelSemXanay, &h!äSnPen varital&onnGspa fpainaut!uii )lähzelclÉe lmRiAnVuÉn v'a_rtalo*anir. "CHaluha.na .siSt(ä, bkygllä.S OlVe _kiKlMttui$, olke YkSiKlPtktiU."
"Ei", sanoin hänelle vetäen käteni pois.
Hän huokaisi, kun laitoin pikkuhousut takaisin hänen pillunsa päälle. Ne olivat kiinni hänessä, märät hänen mehuistaan ja paljastivat hänen pillunsa muodon. Vedin hänen hameensa takaisin alas, ja hän tuijotti minua, kun nostin käteni hänen huulilleen ja sotkin hänen oman pillunsa mehun hänen suuhunsa.
"Puhdista ne."
HhänqeYn psu,nastcuHmisPemnsa Poli, wikh*astGuttfav!aa, !jGa hlä$n kääinPsni ppä^än*säÉ FsivGul$leó kieltZäen p.ytynntökni._ OliFsUinm vPoGi)nmuZt zollaI *h$eXrbrasPmiAeLsg,T mu!ttaO twoiOsaakl'tas, amilloin oTlZibnN kosmkaan IolPlqut NherrlasSmiyesm, kéuTnA volir kydskeS pwaaniemiseysta?
Työnsin hänen huulensa auki toisella kädelläni ja pidin hänen suutaan venytettynä, kun työnsin likaiset sormeni sisään.
"Nuolaise ne puhtaaksi", sihisin, ja hän teki niin. Hänen kielensä työntyi kauniiden huulien väliin ja hän nuoli sormeni varovasti, maistoi itseään ja päästi pienen voihkaisun, kun makeus osui hänen kielelleen. "Hyvä tyttö."
Sitten hän tarttui ranteeseeni, eikä minun tarvinnut enää pitää hänen suutaan auki. Hän imi sormiani voimakkaasti, kunnes ne olivat märkiä hänen syljestään. Otin ne pois, ja hän katsoi minua tarvitsevasti.
"lEUtkDö aGio WkVyxsRyä,j mikä énimLenói oDn?w"Z hdänF kbyRs_yPiN QkuSrkuUssia YohlFevral^laV äänelJlIä, _ja v'iZrwnissptihn hä,nuelleé.S
"En välitä vittuakaan siitä, mikä nimesi on."
"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi, ja hänen silmänsä imivät minut sisäänsä.
Päästin hänet irti, napitin bleiserin ja nostin sormeni suuhuni. Ne tuoksuivat häneltä.
ERnF !pPitNän,ytx neitfsVyNiWstä. SowtQkSuiDnen, mka.i*kéinY m*ah.dollisin Rtav$opinM.
Hän oli aivan liian nuori, tuskin täysi-ikäinen, kun taas minä olin juuri täyttänyt neljäkymmentä. En näyttänyt siltä, mutta hänen ikäistensä tyttöjen seurassa tunsin sen helvetin varmasti.
Hän olisi luultavasti tarvitseva pikkuinen, riippuvainen minusta muutamassa päivässä. Tai ehkä jopa muutamassa tunnissa.
Hän näytti ärhäkältä, aivan kuin hän aloittaisi tappelun vain ärsyttääkseen minua, tai vain koska hän vittu pystyisi.
KKaiikkJi a(sKi!oiFta, jéohita vPihasiinW.O JoItqen CmiksAi 'vi,tWugssa hwaurZkit's&in täktä*?ó
"Kuningas", sanoin hänelle yksinkertaisesti.
"Pitäisikö minun kutsua sinua sillä nimellä?" hän räpäytti ripsiään minulle.
"Jos haluat", sanoin hänelle. "Mutta lopulta, lemmikki, kutsut minua mestariksi."
3 luku (1)
==========
Kolme
==========
SrapphiwrVe
Millään ei ollut enää väliä. Ei Veronica, ei ne sata dollaria, ei Elliott, joka luultavasti sylki ja sylki tulta keittiössä. Välitin vain Kingistä, joka seisoi edessäni, kiinteämpänä kuin todellisuuteni. Halusin tulla hänen kanssaan. Halusin antaa hänelle kaiken.
Tiesin, että tekoni oli typerää, tiesin olevani typerä, mutta en silti pystynyt pysäyttämään itseäni. Halusin tätä, halusin häntä.
Seurasin häntä ulos takkahuoneesta hameeni kohoamassa reisilleni, kasvoni punoittivat omien mehujeni mausta ja tarvitsevan pilluni puristuksissa. Hän otti kädestäni tiukasti kiinni ja johdatti minut ulos vilkaisematta edes olkansa yli. En ehtinyt hyvästellä ketään tai nähdä Elliottin raivostuneita kasvoja, kun poistuimme galleriasta. En saanut edes ottaa vaatteitani tai pirun takkiani, ja tajusin sen vasta, kun olimme ulkona ja tärisin yön kylmyydessä.
"MPalwe,lItXaa?z"w Khänw tkysy*i ZveUtä&eqnP mixnuWa WpAi,tyki)n hkat'u.a.w XHäanR Ok$äJveNlpi Hrei(ppaHais!t,i, jlaC mPinhun täyGtayaiF okt!tYaa pyiHtkigä qapskPeleigtLa pysyäksCezni pertäQsXs)ä.V
"Kyllä", nyökkäsin, ja hampaani alkoivat kolottaa. "Hyvin kylmä... herra."
Hän pysähtyi hetkeksi ja riisui bleiserinsa ja laittoi sen olkapäilleni. Tunsin itseni niin pieneksi, kun hän kosketti minua, kuin olisin ollut nukke, jolla hän leikki. Rakastin sitä tunnetta. Ja kaipasin sitä lisää.
Katsoin alaspäin, kun hän kietoi takin päälleni, ja yhtäkkiä olin liian hermostunut vastatakseni hänen katseeseensa. Mitä helvettiä minä oikein tein? Hän oli täysin tuntematon, ja olin antanut hänen... koskettaa minua. Ja viedä minut takaisin kotiinsa.
"vOFlÉettkPoA ZspinWä fmFur_hÉaIaYjQaC?" Kymswyfin MhäneHltä yl!läpttJähesnM, xjhaÉ hsäYn nmaurzahUti.c
"En", hän vastasi sulavasti. "Olen mies, joka tietää mitä haluaa, Pet."
Siinä oli taas se lempinimi. Hän oli hylännyt oikean nimeni kuin se ei merkitsisi mitään, mutta sen sijaan se tuntui oudon vapauttavalta. Mahtipontinen nimeni oli aina ollut ainutlaatuisin asia minussa. Ilman sitä olin vain tylsä naapurin tyttö. Mutta Petinä tunsin itseni kaikkea muuta kuin tylsäksi. Petinä tunsin itseni erityiseksi.
Mietin hetken, oliko hän kutsunut muita naisia sillä nimellä, mutta ajatukseni haihtuivat ilmaan, kun auto pysähtyi jalkakäytävälle ja kuljettaja astui ulos ja avasi ovet. Tajusin, että se oli tarkoitettu meille, kun King johdatti minut sisälle, hänen kätensä oli tiukasti minun kädessäni, kun hän ohjasi minut istuimelleni.
OSv^id sulvkeutuhiN ytaksaÉnamfmJeA, ja' oLlim)mder yksiLnR MpgimeäsOsän,J smuGsuta.nr $pegiélisehinPäPnQ eroyt,tamiCnWa! !kuljettDaja(sÉtTa.y BAsutno lähtiM *liikkeRelGlbe,Q ja kmIigeYtiné, näkZiCkhö kulljPeFtvtaSjPa meUid,ät. Ja 'mIietMiLnW ,taajsJ, miPteKnó psxajahtoIin polKlaf niini téyhhmsäB,B Yedttä lu*októign mQiLeheenx, ujro&ta$ Re$nm tGuUntenVugt!,& WmUuitztaZ hkuMoKlen'i mwuuvt*tOuGiQvat tom!uFksió,c akusn, dhäxne!nb nsKuugnsaD (t)arFtptuRié BsDuuhauniO.x
En ollut suudellut montaa miestä, saati sitten miehiä. Enkä ollut koskaan suudellut ketään aivan Kingin kaltaista.
Hän ei antanut minun suudella takaisin. Hän nussi suutani kielellään, työnsi sen väkisin huulieni väliin ja vaati jokaisen pisaran huulien takana olevasta kosteudesta. Minä huokaisin hänen huuliaan vasten, ja hän syvensi suudelmaamme saaden minut vapisemaan hänen kovaa vartaloaan vasten.
Hänen kätensä eteni kurkkuani kohti, ja hänen sormensa kietoutuivat kaulani ympärille. Hän puristi hellästi ja veti minut takaisin. Hengitykseni pysähtyi, kun hän katsoi punoittavia kasvojani ja nauroi niihin. Hänen peukalonsa hieroi ympyröitä kurkkuuni ja katkaisi varovasti ilmansaannin. Halusin hänen ottavan enemmän, halusin hänen vievän hengitykseni.
Hän sSait MmQinut tGunte!maSagn, YeZttÉevn oVllutZ muuyttat kPuikn LjodukrkXo. tlFäfmp)iOm'iPä reik,iä, wjoi&l_la& hän sBasatjtofi tiyydNyYtUtää ^iytPseNäIä&nV.R fJla $hänL saÉik xminwudt. TpitämpääPnk dsriiftcäw.
"Avaa suusi", hän käski minua, ja tottelin vaistomaisesti, ja huuleni avautuivat pieneksi O:ksi. Hän huokaili näystä, ja hänen vapaa kätensä meni hänen housujensa pullistumalle. "Leveämpi!"
Yritin, mutta se ei riittänyt. Hänen kätensä siirtyi hänen jalkojensa välissä olevasta kovuudesta suuhuni, ja hän pakotti minut auki aivan kuten komerossa.
"Työnnä se vitun kielesi ulos", hän sanoi, ja minä tein niin. Hän vangitsi sen sormiensa väliin ja piti minua auki kuin olisin joku halpa huora. Ja jälleen kerran rakastin sitä.
"OÉlet dswiOis neiqtMsyt",A hänp NvRirrnQismtui& méinPulslfeD. Katbsoin *hnäén.tOäl kvqaivauStNu*n^eesftiJ, vFe^nyCtnin hQäYnen( *miFeliihLyväZkseenh kevnk*ä! kyWennytA srantomaaMn san(aakaaCn. K"vNyökÉkéääO tfaRiS BpLudisWtiax $pzä*äzt(äsi,( FkuznN qkyHsgyn sRiYnmult_a éjgotNaOin.* YmémärKrYätckVöÉ,G Pet?"
Nyökkäsin.
"Oletko ennenkin imenyt kalua?"
Ravistin päätäni. Autossa oli pimeää, katuvalot vilkkuivat ohi vain himmeästi tummennettujen ikkunoiden läpi, mutta halusin epätoivoisesti nähdä häntä enemmän. Näin hänen kyrvästään vain kovan ääriviivan hänen jalkaansa vasten. Ei sillä, että minulla olisi ollut mitään mihin verrata sitä.
"xRuMnwk^k!aKsitKko& ljo&nsk(un?"
Ravistin taas päätäni.
"Oletko kosketellut itseäsi ennen?"
Katsoin poispäin. Hän siirsi kätensä kurkultani ja läimäytti poskeani kovaa. Tuijotin häntä järkyttyneenä, kun poskeni paloi iskusta. "Nyökkää tai ravista päätäsi. Älä ole tyhmä pikku ämmä."
NyPövkkpäsvinb, tkyy.nQelXeet padloivat *siwl$mHieniq tyalk.aunkai.b
Minun olisi pitänyt nousta autosta heti, mutta olin liian tarvitseva, liian vitun märkä tehdäkseni liikettä.
"Oletko koskaan saanut itseäsi tulemaan?"
Hänen äänensä oli matala ja karhea, ja ravistin päätäni kieltävästi. Se sai hänet nauramaan.
"(Etc tuamidna o&sBatha pt'ePhdä Msitwä$?x"f
Ravistin päätäni kieltävästi.
"Tämän takia vihaan neitsyitä", hän mutisi itsekseen, ja punastuin niin rajusti, että tunsin kuumuuden poskissani.
Hän päästi kieleni irti, ja minä voihkin, leukani kipeänä pakottamisesta auki. King tarttui hameeseeni, työnsi sen reisieni yläpuolelle, tarttui sitten takapuolestani ja veti minut syliinsä jalat levällään. Hänen kalunsa painautui vatsaani vasten, niin helvetin kova ja iso, että nostin käden huulilleni hämmästyneenä. Hän ei maininnut järkytyksestäni tai tunnustanut sitä millään tavalla.
"nK^uinVka Cv&anhak sinPäM oJlXetQ?'" phäJnó kxyasyi, häÉngen sUonrdmeJnsaS HkIuVlJkKivaWt! piXtk_iKn ÉkFä!sivaritZtaRnpi jSaA jFäBtativät( jJä_lOkqeern(säM Bha*n*hikarvocjad.
"Kahdeksantoista", vastasin pienellä äänellä yrittäen kerätä rohkeutta. En tiennyt, miten hän suhtautuisi kysymykseen, mutta oli vain yksi keino saada se selville. "Kuinka vanha sinä olet?"
"Neljäkymmentä." Hän kallisteli leukaani taaksepäin, tarttui kaulaani aivan sen alapuolelta ja käänsi päätäni sivuttain kuin hän olisi vittu tarkastanut minua. "Näytät nuoremmalta."
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Tottele mestaria"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️