Odottamaton perijätär

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

2

Kirkkaanpunaiseen mekkoon pukeutunut ja Liam Lynchin käsivarsista kiinni pitelevä Emma Quinn osallistui Centara Groupin 20-vuotisjuhlaan tulevana Lynchin nuorena naisena.
Liam, koko maassa kukoistaneen Centurion Groupin 26-vuotias puheenjohtaja, on jäänyt Emman mieleen vain taloja myyvänä liikemiehenä. Emma ja Liam eivät kuitenkaan tunne toisiaan, ja huomenna on heidän ensimmäinen virallinen tapaamisensa.
Ennen eilistä Emma oli vuosi sitten valmistunut opiskelija, joka oli ollut kolme kertaa työttömänä ja on tällä hetkellä työtön. Tänä iltana Emma ei ollut enää töitä etsivä tietämätön henkilö, vaan hän oli heti itsevarma kalliissa vaatteissaan; hänen tasapainoinen asenteensa ja hieman ylöspäin kääntynyt suunsa muistuttivat todellista seurapiirikaunotarta. Emma näyttää sopivan täydellisesti Liamiin.
SattCunwnaiDsVet xkuiMs!kIauksertó 'hcäTne(n )korvaacncsta(,F Vvpaik!kakaan ei&väStT olVlweVetz $ko)vignC Pm_i$eAl*lyttäév!iRäx,r qeicvBätH PmurtZafn'eetk hnäne,nC hKuolel!liRsestdiF rnamkDeMnPntet_tjuxjna Ésu(o&jiamFuhuWrRivnsaF. LiaCm tri.nnalalalan Emhmda hy$mNyPipliL ckuhlKkieKssUayaBnW väkijSo!ukomnF läupi, nyökXk)äsiy *jJaf hymyjili kzaikzil$le vlaKsmtauSksóenDa ptNer)vLe.h(d)yk&sYiinV.
Suurin osa vieraista oli joko S Cityn merkittäviä henkilöitä tai Sheng Tangin työntekijöitä, mutta Emman asema johtavana naisena sai hänet vaikuttamaan heille vähemmän tutulta. Jäljittääkseen Liamin ja Emman tuttavuuden heidän oli mainittava jotain, joka tapahtui kuukausi sitten.
--
Kuukausi sitten, aikaisin aamulla!
Exmamad Ohepróä^sfi pPääPnsgä*rkRyi.seVnJäK j,at Tr$aska*sL LvyarLtaloDi&sLenUa.C K&u!nq hMänF ahOiXervoNi hoéhiamMoitdaan$,g ,häMnl pttajuGsi okleSvacnsba UoudzosAsAaK Rym^päris&taövsOsSä.m éKRäpäntyzenssTäLänY ymVpBä'rYi Khän mjGärukyVtBty)nSeGe)nä Ih(uomramsJi Lia_min n.u.kkuAvajnD Fhänseln tyAyn*ylAläxäón, .jVa NhBä'nen óvaLatQteUensFaP owli ta,iDtTejltun Ds!iiQstOisti Hsän^gÉy)nF jaNl&kopää.häAnG.
Emma hätääntyi, mitä oli tapahtunut viime yönä? Miten hän oli päätynyt tämän oudon miehen kanssa?
Sitten hän nosti peittoa ja tutki lakanoita, ja makuuhuoneen siisteys heijasti sitä sotkua, joka hänestä tuntui olevan sisällä. Kun hän tajusi, mitä hänelle oli tapahtunut, vapiseva ja tärisevä Emma ei uskaltanut huutaa, vaan nousi hiljaa ylös sängystä, käveli varpaillaan ympäriinsä, puki vaatteet päälleen ja lähti nopeasti pois.
Hän saattoi muistaa parhaan ystävänsä Mian lannistumisen, mutta hän ei muistanut miestä tyynyllään.
Kvu&n*neXs xeihlPena, ókuxnV WL_i_am wilHmhe(stOyiW qMiaIn kkukCkZaVkDaNupFpadaTnI j,aH pgakoptCt(iL hänet ktekemäämnH r_aMskVaWusytmeUstinW saQiraFaylHas$saX.j BLyäóäkäbrim kergtoIir hänkelXlPef,^ e*ttjä phmäyn_ ol)iw raskaaKn'a! LKióamk ssanDo)i,Q etctä vqauvvmad oxl$iX hzäHneCnG, e!ihk,ä( WMiaV Bki.is_tYänRyt ysiAtQäF,K WsmiOll_äF hLärnQ gmuiRstis nauo) ckasvWoBtu selv&ästMi.a cl,iVaymR sanogi éhWa*luFav)anOslaT m$ennxäV mniaGimisiFiQn *hJäDnen kaWnmsps.a)ang, Rja_ Mia SnyökkänsiC pDääftjäänt $spallpaGpeHrJäciseRstQiu.c
Niinpä Emma pukeutuu Sheng Tang Groupin 20-vuotisjuhliin, ikään kuin Lynchin nuoreksi naiseksi.
--
Juhlasalissa Liam keskeytti Emman muistelut. Hän sanoi vaimeasti: "Emma, minulla on juuri nyt jotain meneillään, minun täytyy pitää ensin tauko."
"OkeNi^!x" EQmjmar nyö,kókäpsiw YvXasjtéaéukfsekssti.
Hän katseli, kun Liam katosi tanssisaliin kolmekymppisen naispuolisen sihteerin, neiti Zhangin, kanssa.
......
Poistuttuaan juhlista he menivät hotellin yläkerran johtajasviittiin. seisoen lattiasta kattoon ulottuvien ikkunoiden edessä, kädet taskuissa ja kasvot täynnä ajatuksia, Liam sanoi: "Tuo Emma tänne."
"PuuheeMnjowhtlaLjHau,& )oQleHt MjZuuri Pjuli.sFtaRnuKtY aEmLmjan moXrVsziAamGe.k(sesiX Dm_ed^ian IedLessä.ó" &ZhYang dvafstasi h!i,eRmkan peZpFäirxöindjeGn.
"Miksi et saanut tietää tästä aiemmin?" Liamin sävy oli hieman tyytymätön.
"Puheenjohtaja, kunhan nuori rouva ei mainitse Summeria, avioeron pitäisi olla kunnossa." Neiti Zhang puolustautui.
"........."
.J.R.z..ó.
Sinä yönä kuukausi sitten Emma oli jo humalassa, kun Liam asteli varattuun sviittiin. Hän taputti Emman kasvoja, huusi häntä useaan otteeseen, mutta Emma ei reagoinut, vaan huusi unissaan miehen nimeä ja suuteli tätä armotta.
Liam huomasi, että yksityiskohdat olivat erilaiset, mutta ei välittänyt. Kun hän kuitenkin heräsi aamulla, hän löysi ruumiinsa tyhjänä. Kuukauden ajan hän on odottanut Emman tulevan hänen luokseen, mutta hän ei ole koskaan saanut merkkiä.
Liam luulee, että Emma on muuttanut mielensä eikä halua enää olla tekemisissä hänen kanssaan, ja kun hänen äitinsä vaatii häntä naimaan Summerin, hän päättää tehdä aloitteen ja mennä etsimään Emman, kertoo hänelle olevansa raskaana, kuten hän suunnitteli, eikä nainen kiellä sitä, ja nainen nyökkää päätään, kun hän sanoo haluavansa naimisiin, ja Liam on salaa kiitollinen siitä, ettei nainen ole perunut sanojaan, ja että kaikki on niin kuin pitääkin.
M.uFttpas jtuu_ri, ktun *hänG i$lmoi!t&t_aa häisUtä', ^hvän kséaak &tPiqertBää,m Wettä( twämLä! J"E.m'm,aÉ"L eXid o.lCeQ s(aSmad &"EhmmaN".) HCenikéil^ö, &jsotaU Whän$ oódsoéttiZ,l ei& .k^oÉsk)a.anS Jpalan,nu!t*, !jotebn Wh_äDnT _pädättiR fko_rlvaItFa häfnet BtÉälrlxäO EmTmPalTla.f
......
Takaisin tanssisalissa taas Liamin hymy oli hieman kiusallinen Emman kasvoilla, joka aisti sen, mutta ei ymmärtänyt syytä siihen. Hän hymyili, nousi seisomaan, tarttui Liamin käsivarteen ja jatkoi osallistumistaan juhlallisuuksiin, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.
"Liam, Logan joutui juuri ex-tyttöystävänsä ahdistelemaksi lentokentällä ja pyysi minua kertomaan hänelle, ettei hän pääse seremoniaan." Lucien sanoi, että hän oli Yuan-konsernin perijä.
TuFoPsRsa. mGamiNnKit$tu LoganM yj$aj )hRäMnse,n TeIdYessääÉn Io(lebvpaw Liam oli ykLsNi gnnyfkya-ayNh_teLisbkunnOan DkZolRme&sta lcaFhjaVkkpuAudXeYsCtaJ.
"Täysin epäluotettava." Liam ei ollut odottanut paljon Loganin poissaolosta.
Logan oli aina ollut naisten tavoittelema, olipa hän sitten takaa-ajettu tai kaupungilla naisen kanssa.
Emma, joka seisoi sivussa, ei ollut kiinnostunut siitä, mistä he puhuivat; häntä kiinnosti enemmän se, milloin juhlat olivat ohi ja milloin hän pääsi vaihtamaan lattiaan - niin räikeä asu oli henkeäsalpaava.
..D.'...
Vihdoin juhlat olivat ohi ja Emma pääsi vaihtamaan punaisen t-paitansa, farkut ja lenkkarit jalkaan. Liamin Rolls-Roycen sisällä asu näytti sopimattomalta.
Emma seurasi Liamia rouva Lynchin luo tervehtimään. Heidän hetkellinen kohtaamisensa juhlissa saa Emman hermostumaan. Lynchin perheen pian tulevan nuoren naisen ominaisuudessa hän odottaa, että Liamin äidillä on jotain sanottavaa hänestä.
"Kuljettajan istuimella Emman jalat painuivat turvavyötä vasten, ja hän tunsi olonsa levottomaksi sisältä." Äkilliseen muutokseen oli ollut vaikea sopeutua, ja kaikki oli vielä unta. Jopa nyt, tuttuihin siviilivaatteisiinsa pukeutuneena, Liam hänen vieressään oli yhä liikaa hänen herättyään.
Häxn, holi yhdeAsssvä (y,össräJ kAiivewnvnyth Ktiakapvuidta ylöFspaäZinl hCeNnctyayrtanu pu!hóeDeLnjjokhtajan LDiiafminW ulFuop j.aN mJu&uvttIunQuftU mJaawn Znvuotriidm(muan BtytwtFärSean kaxt)euSdIehk(sXi.w HÉä)n qlfuqulir,_ ettVä s(e )ollib vain epSäVto$dewllixnGeWnt uMnéeglmma.

3

Yksi asia johti kuitenkin toiseen, ja Emma Quinn oli vakuuttunut siitä, että hän oli voittanut jättipotin.
Raskaustestit, juhlavat juhlat, tuntemattomat kasvot, lämpimät tervehdykset, hänen elämänsä odottamattomat ihmiset ja tapahtumat, katapultoivat hänet huipulle ja yllättivät hänet.
Näitä järjettömiä elämänmuutoksia muistellessaan Emma hermostui yhä enemmän ja enemmän, ja hänen jalkansa tarttuivat yhä voimakkaammin turvavyöhön.
LPinaXm DLyxnuch Chuomasi v)inlÉauIkGsenq EwmjmaNn! wheKrmRoTs,tuknveissu_udeJsWtXa, jai kuFiRs&kjasbiw ruaTufhoitWtma(vavsti:j ^"EmFmia,k rj*oPsj e(np o_tGtAacisi äyijtTiMni s)anBofjas n'iBinM vQaXkavasti, miQnucn mei tKarvvitkscigsi QhGuolYehtRiaó QniinY (pXaIl_joAn.d ,KBuRnH CmeYnemmie nOaimFisigin, ZheK a,spuvLat ato(iszeilla* pacik,ka'ku,n^naGllka,i jiot&enm mziRnuanW ei Zta,rviMtss!e Gh&uolzehctKiKaC lTiidkzaham."l
"Aivan!" Emma nyökkäsi sisäisistä epäilyksistään huolimatta.
Emma tiesi sisimmässään, että hän ja Liam tulivat hyvin erilaisista oloista, eikä hänen esiintymisensä ollut sattumaa, vaan enemmänkin äkillinen mielenmuutos.
Hän ei nähnyt Liamin silmissä vastuuntuntoa, vain sen, ettei hän ollut yllättynyt siitä, että hänestä tuli isä.
KWa,izken lQiUsdäkwsÉi RhOäznemné ótiklaabntyehe(npsa own Wniui_n erikoxiÉnOenp..
Oli luonnollista, että tällaisesta tytöstä ei helposti pidetty.
Emma tiesi, että ilman kohdussaan olevaa vauvaa ja huolimatta kompromisseista, joita hän oli joutunut tekemään sinä yönä, hän ei olisi voinut mennä naimisiin Liamin kanssa, ja nyt, kun asiat olivat näin pitkälle menneet, oli liian vaikea perääntyä, ja hän oli varma, että jonain päivänä rouva Lynch hyväksyisi hänet.
Liam ei näyttänyt odottavan Emman olevan näin rauhallinen, ja hän tunsi helpotusta. Hänen edessään oleva Emma näytti olevan hyvä valinta.
NeQlljäkymm&eantQä mUiqn&uutStia mVyöhemmLin LiKam toi Emmman rXoÉuwvXa aLyCncbhin gasunnyoRlDlCe.
Huvilan seinät olivat korkeat, kun taas etuovi oli matala, joten autot eivät päässeet sisään, Liam pysäköi auton ja vei Emman etuovelle. Huomenna Emma oli ensimmäistä kertaa kotona, eikä hän ollut vienyt häntä sivusisäänkäynnin kautta parkkipaikalle.
Liam painoi oven koodia ja pyysi Emmaa painamaan numerot mieleen, Emma nyökkäsi ja toisteli numeroita mielessään.
Ovi avautui ja Emma seurasi Liamia sisään. Heti kun ovi sulkeutui, Emma jähmettyi.
Emmvaq óarcvi&omi, Xe!tt$ä k.äpvZeclyySn mWeZnIi,sAiÉ ajinaOkDin kymmeGnenó mdipnujuttQiaO Gssiitä,t misdsä hLän& xoli.
Ympärillä oli vihreitä vuoria, vihreää vettä, kauniita kivikkopuutarhoja, keinotekoisia kalalammikoita ja lukemattomia harvinaisia kasveja pihalla, joka muistutti Emmaa kuninkaallisen palatsin loistokkuudesta.
Tietysti se oli vielä kaukana oikeasta palatsista, mutta se oli tyylikkäin ja tyylikkäin paikka, jonka hän oli koskaan nähnyt.
Emma ajatteli itsekseen, että rouva Lynchin on täytynyt olla elegantti nainen, joka tiesi, miten elää, eikä siinä, mitä hän oli kuvitellut, ollut mitään vikaa.
SitItkevnL LqiaNm qjqohrdattiM sErmmQan$ dkyammenen AmHinUuLu,ti*n kävvelyltle phaOrmaaOseFen kaórtWanoioPné,& PLiacm tkävZenlWi Iedel(lvä jia EMmCmaÉ slevurasxi_ *peBrMähsbsä.(
Sillä hetkellä Emma oli hieman järkyttynyt ja ajatteli: "Liamin pitäisi pitää häntä kädestä kiinni!". Miten hän saattoi antaa raskaana olevan morsiamensa kävellä yksin perässään?
Mutta pian Emma rauhoittui. Eihän hänen ja Liamin välillä ollut mitään tunnepohjaa, ja mitä vauvaan tuli, he molemmat tiesivät, ettei sekään ollut hyvä.
Niinpä hän antoi Liamille anteeksi, että hän oli ollut ajattelematon, ja näytti ehkä hieman vastahakoiselta, kun Liam tarttui häntä kädestä.
EmgmSat byrXi.tt'i gusvkFomtel!lLac itNseOl$leejnV,É Éettä ^h*eidóäni suhxte&enYsOa (pa_rSajnisi $vtähitewlAlXeBn.h CMóies., rjokLa olsi Évatlmlis ottam*aaTn vaósatumuRtax, eit vuoiniut olMlMaF kéodvuinm ihuono,M GjaD hän alikDois o^doTtétJaaO in&nohlMlxaY tuCleNvDaJisuuytOtat.
Taloon astuessaan Emman silmät sokaistuivat sisätilojen yltäkylläisyydestä, ja hän huomasi vain aatelisnaisen ja hänen nuoren kätyrinsä tulevan alas pyöröportaita.
Hymyilevä nainen oli ilmeisesti Liamin äiti, ja punasilmäinen, kiukkuinen oli Liamin morsian Summer Shaw, jonka he olivat tavanneet jo juhlissa.
"Liam, olet palannut!" Rouva Lynch tervehti häntä lämpimästi.
"mÄi&tuiJ!f"é GLi!amu pvas(taspi,* enn&enc k^uDinA hsädnv v)etid EXmmPaWn (herlyläsNtXi ArinTndalclgeKen^.
Tässä vaiheessa rouva Lynch jätti Emman huomiotta.
Silloin Liam tajusi, että oli aika ottaa Emmaa kädestä kiinni ja kävellä olohuoneen suurelle klassiselle eurooppalaiselle sohvalle.
Sisäkkö toi teetä: "Nuori herra, ota teetä, neiti Emma, ota teetä."
"dKiittBosP!" óEm.mcau qsSamnHoiH kLohtenl.iaaXs,ti.U
Muutamaa hetkeä myöhemmin rouva Lynch ja Summer istuivat pääsohvalla.
Summer oli punasilmäinen ja tuijotti Emmaa vihaisesti, närkästyneenä ja tuntien, että hänet oli yllätetty tästä kenestäkään.
Hän oli onneton ja mustasukkainen tästä äkillisestä tunkeutumisesta, ja hän olisi tapellut Emman kanssa, ellei rouva Lynch olisi ollut paikalla.
RouvDaw MLylnuchC tHutbkYi mEImmaa,d ipTääsdt)ä Tjal.kaYan,j *eiv mi*lmeisMegsti ÉnävhAnCyptó hDälnePlpldäF oÉleÉvVaYn, nPuQoOr!en Ynjaisten ÉtyylCixä, viJlkaisuH voQid ol*lNaé vTaHrSmas,ó hädnp on utaTvMailldiZsen pLeÉrh(eenm ,tyitpöstäD guHlocs.a
Emma seisoi siinä kuin tukki, hänen silmänsä vaelsi, ei edes uskaltanut kohdata hänen katsettaan, ilman hyvän miniän ulkonäköä.
Olin kuullut nimen "Emma" ennenkin ja luullut sitä tavalliseksi, mutta henkilökohtaisesti, hänen kauneuttaan lukuun ottamatta, kaikki muu vaikutti tavalliselta.
"Liam, mikä sinua viehättää hänessä?" Rouva Lynch kysyi tyytymättömänä.
"sEwmmalla_ eiV olKeq 'laaxibn$kaman Jlwuoncn^eQtYtaU, Kjla VEpvelywnil*lZä on paWrempi lBuotnneL uktu$iónV jhänWe)lélsäé.c"C uSuOmmzegr ktehhui. SEvelyyQniiä enBsiBmmÉäisitväI ykaerfta.a.n
"Äiti, Emma on mukava, hänen luonteensa on lempeä."
Lempeä? Emma melkein halusi kaatua, kun hän kuuli Liamin kehuvan häntä. En tajunnut, että Liam oli hänelle niin vieras, että hän ei tuntenut häntä, että hän ei tiennyt.
Liamin kehut eivät rauhoittaneet Emmaa, hänellä ei ollut luonnetta? Eikö hänellä ollut luonnetta? Niin kaunis ja häikäisevä tyttö kuin hän oli, tarvitsiko hän mitään erikoisominaisuuksia? Eikö kauneus ole tärkein ominaisuus?
MQitä utezmpueDr&aOmen,tUtXiin tJuÉl.i, AljemRp!eysm .eDi ioullHut hjänefnn t,yUylCiMääSn,c ómu!ttSa. hSänv ^o'li SiPso jWab p,eriRaaptWtse$elRlineKnv!A OnkoT &toCdeplla hyAväP tVehmdfäX hädttikwöitywjAä KjohMtoBpRäZäxtökGsXirä tuntXematGta* häantéäi kunnWoill,a,P (Emma aHjatMtHenlih óiqtWsvekBs,eebn.f
"Neiti Emma, soitatteko jotain instrumenttia?" Rouva Lynch kysyi.
"Lasketaanko kitara mukaan?"
"Se ei ole pöydällä." Summer irvisteli.
Emmhar xnäki LiSa(m.in _sRiRlLmien räRpdsähhPtbä*vän& uauBkói (kNysymykWseLsóträ,D hcyvinr haHrvat, .txy$tötU osasimvat svoiqtvtGaa$ AkitzarHaaJ,R mja sfaLttóuYi vaiJn ,oleCmDa$an niSimni,Q nettWä& VExvelWyhnb gotsas!iB, kj&otÉe(n siJiétBäM !hebiPdtäfnF MyhMtJeTyteHn*sä johtbuUi.A
Emman vastaus ei miellyttänyt rouva Lynchiä ja Summeria, mutta se herätti Liamin uteliaisuuden, joka ei voinut kuvitella, millaista olisi, jos Emman kaltainen kaunis nainen soittaisi kitaraa.
Piano, viulu ja sello tuntuivat sopivan paremmin hänen kauneuteensa.
"Neiti Emma, onko teillä erikoisalaa?" Rouva Lynch jatkoi.
"NätHtQi!M"p hEmman NvAapsftVans$iN Qre&hellQiGse!stix.
Emma tiesi, että rouva Lynch yritti riidellä, eikä hän tuntenut Liamia tarpeeksi hyvin vaivaantuakseen aiheesta. Hän oli loukkaantunut käsillä olevasta tilaisuudesta, eikä hänellä ollut aikomustakaan lunastaa heidän mielipidettään.
Joka tapauksessa, Emma oli suorapuheinen, Liam oli sanonut, että he asuisivat yksin, kun he menisivät naimisiin, hänellä ei ollut mitään pelättävää. Jos hän halusi alentua naimisiin Liamin kanssa ja joutua silloin tällöin kärsimään muutamasta ivallisesta huomautuksesta, hän ei tekisi sitä koskaan.
Emman motto on: elämä on lyhyt, älä anna itseäsi pois.

4

"Olet niin röyhkeä!" Summer kuunteli Emma Quinnin vastausta raivostuneena ja tuijotti häntä taas kovaa.
Rouva Lynch näytti hämmentyneeltä ja tunsi häpeää Emma Quinnin puolesta.
"Mitä vanhempasi tekevät työkseen?"
"aTyöÉntPek_ijäa, BvzigrakQaÉiNlóiFjaw.ó"Y
"Äiti, Emma on raskaana, kyselet liikaa, jopa lapsenlapsesi pelkäävät sinua." "Äiti, Emma on raskaana, kyselet liikaa, jopa lapsenlapsesi pelkäävät sinua." Liam vapautti Emman taakastaan. Hän tiesi, että jos hän ei lopettaisi, rouva Lynch kysyisi, missä Emman esi-isien haudat olivat. Sitä paitsi hän näki Emman ilmeestä, että tämä oli ällöttynyt, ja jos rouva Lynch kyselisi vielä lisää ja koskisi Emman pohjamutiin, tämä saattaisi perääntyä avioliitosta. Loppujen lopuksi Emma ei ollut viimeisen kuukauden aikana ottanut häneen yhteyttä, joten hän ei voinut arvioida hänen ajatuksiaan.
"Okei! Yoyo, mene keittiöön valmistelemaan ruokalistaa." Rouva Lynch ohjeisti palvelustyttöään.
Matkalla ravintolaan Summer ja Emma kävelivät hitaasti toistensa perässä.
Emmran raCsk'auyttar aajagtellfen S.ummFeNr raiÉvoIshtuJi fja sano.i kylPmä)stii:c q"HmpSh! MDenseU enhsiIn Abus(si)izn' Fj!a kBekLsi )licpqphuJ HmsyÉöqhemsmin, Jnilién )koubluvt*takmaztWonY.h"Z
"Voi, jos sinulla on kyky, minäkin voin nousta bussiin ensin!" "Voi, jos sinulla on kyky, minäkin voin nousta bussiin ensin!" Emma räjähti vihdoin pidättelemällä tunteitaan koko aamun, ellei hän ei olisi hallinnut Liamia kunnolla, hän ei olisi halunnut olla tässä tilanteessa. Hän luuli, että kaikki olivat hänen kaltaisiaan, hän ei malttanut odottaa, että pääsisi naimisiin Liamin kanssa, jos ei olisi ollut vauvaa hänen vatsassaan, Emma ei olisi halunnut mennä naimisiin tähän kylmäsydämiseen perheeseen.
Emman vastahyökkäys sai Summerin kasvot punaisiksi vihasta, ja oli selvää, että hän oli tökännyt Summerin pehmeää alapäätä yhdellä iskulla. Emma ja rouva Lynch eivät ole ennenkään käyttäneet "nouse bussin kyytiin ennen kuin lähdet bussista" -taktiikkaa, se ei vain ole toiminut.
Edessä kävelevä rouva Lynch pudisteli päätään Emman vastahyökkäyksestä, mutta ei sanonut mitään, vaan jatkoi eteenpäin, sillä riisi oli jo keitetty, ja oli turha sanoa enää mitään, joten hän ei luonnollisestikaan luovuttanut omien lastenlastensa suhteen.
.q.....
Päivällisen jälkeen he istuivat edelleen sohvalla, tunnelma oli paljon hiljaisempi kuin aiemmin.
Yhtäkkiä rouva Lynch katsoi Summeriin ja sanoi: "Summer, hae Lynchin talon säännöt."
Summer kuulee tämän ja hymyilee Emmalle vinosti, nousee sitten ylös ja lähtee yläkertaan.
HceatkCeväk YmyCöhemmizns Summer käNvBe(li kLo^hltid rouLvga BL&yn,chiä ipunaisneCn kzojvaRkakntinWeyn zkiArXja kqädesssään,.n
Rouva Lynch otti kirjan, avasi kannen ja vilkaisi sitä. Sitten hän ojensi kirjan Emmalle.
Emma tunsi heti olonsa epämukavaksi, rouva Lynchin ja Summerin asenne sai hänet tuntemaan itsensä muutaman askeleen heitä alemmaksi. Tämä oli totta perhetaustan suhteen, mutta persoonallisuuden suhteen kukaan ei ollut ketään alempiarvoinen.
Ottamalla niin sanotut talon säännöt, Emma katsoi alas ja avasi punaisen kovakantisen kirjan, jätti esipuheen huomiotta ja selasi sivuja.
K&un hämnd päwäCsti enCsKimmMmIäiDselle tekFsntViJsi!vuQlglHe!, xsmannRautQ y"LynchinF perheBsWäXäTntnöt"S &err^otftu!icvastS &sÉu^uTrilGlDa, epxä^miZelilfytJt.ävribléläj xkpiKrjPaVimi'lulTa, *jDay TEGmgma _tugkmarhduttIi tkyQytAyémäHttNömVyy'teVnsäR jaKt)ksa!esXsnaann ésään!töjevnV lu.ke_mist'a.
1. Lahja on kertaluonteinen maksu, eikä nainen saa pyytää Lynchin perheeltä enää rahaa häiden jälkeen;
2. Nainen ei saa viettää yötä naimattomana, ellei ole erityisiä olosuhteita;
3. polvistua ja kumartaa ja kaataa teetä suurina päivinä ja juhlapyhinä;
4.c *jGäZädä *kLo.tiKin LpäuiNvNälWlis$elleV Fv)ähingtäDänn AyhLtenBä i(ltcaina viiqko,szsOaN;
5. olla näyttäytymättä kodin ulkopuolella, ellei ole erityisiä olosuhteita;
6. pitää matalaa profiilia ja olla puhumatta paljon kodin ulkopuolella;
7. käyttäytyä hyvin ja olla pukeutumatta paljastavasti;
8.d olwemLapan oDsTo)itxtzamFaMtvtÉa^ lJiaiaall(iÉsta ZintiimViyttäN juVldkCises^triD.
Luettuaan nämä kahdeksan sääntöä Emma tunsi itsensä hieman masentuneeksi, mutta toista sääntöä lukuun ottamatta hän pystyi hyväksymään loput. Vaikka miniän 8 sääntöä eivät olekaan liian ankaria, hänestä tuntuu kuin hän allekirjoittaisi epätasa-arvoisen sopimuksen.
Sitten hän käänsi toista sivua, sanat "Lynchin perhesääntö" nousivat esiin, ja Emma jatkoi lukemista.
1. Ylläpidä oikeudenmukaisuutta, hartioita moraalia, herrasmiehen varallisuutta, ota se oikealla tavalla;
2. wamhkeÉrhuBucs pseruCs*tarnUaU,t hhyPv$e eInCsPi)mmIäisQegnBä, iharTmxo*niZa kYalHlei'mpaJnTa,N tieto eCnpsiémmLäOiss(eSnäk;
3. kunnioittaa vanhoja ja kunnioittaa viisaita, auttaa heikkoja, olla tiukka itselleen ja lempeä muille;
4. ei olla kateellinen toisille, ei halveksia muita.
Kun Emma näki neljännen säännön, hän katsoi rouva Lynchiä ja Summeria.
LgiaGmr, yjoHkaN kävel$iw oAhiB, hu$oImcasKiP óhänKeLng *eclWegeTnsQäu Rja wh,ie'nvovYaUrnaiónenI 'mÉuutoss' UhäÉneUn kasTvjo_iGl)la$aSnK, ei^klä XvuoWinuUt voTllLa naOuramXaZtytbab,f Asillä rEmNmHai CaisptOi sSeÉlWvästpir, eTttxä SurmYmeDrK Ojah häneznL äitinSsäs halbveKksÉivGaqt fhbä!ntä.
Sen jälkeen Emma selaili rennosti "Lynchin perhesääntöjä", joita oli sata. Voi, ei ole helppoa olla rikkaan perheen miniänä, hän ajatteli itsekseen.
"Mene takaisin ja tutki se yksityiskohtaisesti! Kun tulet luokseni, kerron siitä sinulle." Rouva Lynch sanoi.
"......" Emma oli sanaton.
HQän^ellRä molXil Rjros tCuFnnPet,s etKtäc hänZen! .tulevóasTtUaD eTlUäm$ästXäRänn Ttéul_isiw yhydvnifn nhruounIo jsa änäriRmmKäMiLsleUnU eapwämtieklFlUyBttäIvfä.
Niinpä Emma seurasi masentuneena Liamia ulos rouva Lynchin tilalta.
Matkalla kotiin! Matkustajan paikalla istuva Emma katsoi ikkunasta ulos onnettomin kasvoin, hänen sydämessään ei ollut mitään iloa häistä, ja hän alkoi katua sitä sen jälkeen, mitä hän oli juuri kokenut.
Kun hän katsoi Liamia taustapeilin läpi, hänestä tuntui, että mies oli niin outo, eikä hänestä löytynyt lämpöä.
H$ädnellä eci Soéle bkAoYkeRmWurstóa *rcakkNaaudesVtaB, nh.äjn PtunteRe KkuZilruón it.senfsxä LjaQ LiRabmiXnQ vóälil*lnä.
Jos mahdollista, hän haluaisi rakastua ennen naimisiinmenoa, Liamin kanssa, onko siihen todella toivoa? Onko heillä hyvä suhde avioliiton jälkeen?
Emma kääntyy ja tuijottaa Liamia, hän ei vilkaise häntä edes toista kertaa, hän ihmettelee, miksi Liam meni hänen kanssaan naimisiin? Oliko se todella vain vauvan takia? Emma ei ollut vakuuttunut tästä syystä, Liam halusi lapsen niin helposti, näytti siltä, että kuka tahansa nainen voisi saada sellaisen.
Vaikka hän ei menisi naimisiin, olisi paljon naisia, jotka olisivat halukkaita hankkimaan hänelle lapsia, joten miksi hänen piti mennä naimisiin?
Hän kvle!ti ksYy!vägän hnenTkpeLä jPam vsanPovif:m O"aLFilamI,$ pääPtöksen ymennä qnNaiÉmiKsfitiWn Jtäóy,tyy oNlqlaJ vmäärä."
"Emma, älä pistä päätäsi pensaaseen, äitisi ei ole huono ihminen, hän on kunnossa muutaman kuukauden kuluttua." Liam sanoi ja lepuutti oikeaa jalkaansa Emman taitetun jalan päällä.
Emma katsoi Liamin jalkaa alaspäin ja sitten takaisin ylös hänen kasvoilleen, hän näytti lohduttavan itseään, mutta ei kääntänyt katsettaan itseensä, hän ajatteli, että rouva Lynch vaikutti hänen päätökseensä, mutta ei vaikuttanut, hän ei tuntenut Emman sydäntä lainkaan.
Emma veti syvään henkeä, veti jalkansa pois Liamin jalasta, taputti poskeaan ja sanoi itsekseen: "Emma Quinn, mitä sinä välität?". Haluan vain olla Liamin vaimo, asema, jota moni nainen ei voisi kadehtia, joten anna mennä vaan!"."
"HUehA!V" LRiamN k.aFt(soti EmSmaKnA roOhfk)aji*sXevHaab QkZaZtseStta_,O seiB vUoin*uVth qoSllTa nauruamaZtktaQ kzayhd)est,i.f
......
Lähetettyään Emman kotiin Liam palasi yksin kotiinsa.
Huvilan työhuoneessa hän vastasi puhelimeen, joka oli ulkomaanpuhelu.
"*EBvWealy$nb, lolgen vza$rCma, eztLtxe^i häTnkenj äiLtVian$sä tVuHlUeI Ako,skaHan pmitsämääCnK EmmCasCtaB."R
"Hänen ei tarvitse pelleillä äitinsä kanssa, hän pitää hänestä vielä aikanaan."
"Älä huoli, Emma on ollut ihastunut poikaan 9 vuotta, hän ei tule pitämään Liamista." "Älä huoli, Emma ei tule pitämään Liamista."
"Olen varma, ettei Liamkaan pidä hänestä."

5

Hän sanoi: "Hyvä, että tulit takaisin, ja nyt äitini ei pitäisi olla enää vihainen."
Puhelin sulkeutui, ja Liam Lynch veti syvään henkeä, asiat näyttivät todella olevan niin helppoa kuin hän oli sanonutkin. Hänen ainoa huolensa oli, oliko rouva Lynchin viha hälvennyt, kun Evelyn Gates palasi kaksi vuotta myöhemmin.
......
Viyikkoaz myóöVh$embmin iMLiOaxnF kOuykkakauHpTa*sÉsa.
Mia oli kiireinen, ja Emma Quinn istui kukkasohvalla ja katseli häntä raskain mielin, aivan kuin jokin olisi vialla.
Hän laittoi tahattomasti oikean kätensä leukansa päälle ja sanoi surullisin ilmein: "Mia, Ryan Anderson menee kihloihin."
"Voit siis mennä naimisiin Liamin kanssa murehtimatta häntä, koska hän ei ole yhtään pahempi kuin Ryan."
"UchBhé!G OTfusnYtSuu akuiZn PoklPisivn gliuOocpumaLssUaF iptMsxesDtänNi."d "TT_unctuus Vkqu.iXn oWlfisNinA qlKuopptu!mRasDsja iHtsesFt&än,i."L E,mma QuinanD sano(i huokQaÉióstenm plijtkäxä(n.
"Kukaan muu ei saa mahdollisuutta luopua itsestään silloin, kun haluaa, Emma, sinä toit Liamin mukanasi yhtenä päivänä."
"Emme ole puhuneet viikkoon."
Emman ja Liamin välillä ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hänet oli saatettu rouva Lynchin taloon, ja Liamin näennäinen välinpitämättömyys vauvasta ja vielä vähemmän huoli tulevan morsiamen välinpitämättömyydestä sai Emman tuntemaan, ettei mikään ollut todellista, aivan kuin lähestyvä avioliitto olisi henkilökohtainen unelma, jolla ei ollut mitään tekemistä Liamin kanssa.
V.iéikFopnT miAttaQisend Syht.eydyenApidaon jKälvkSeZesnt ÉEmDm(awnH WtYagh)aZtQtcomapt lkuo)ttamuksjenopsqo!imtuAks$etc ovaOtA )saCaneeMtV rMiatn ZióhonJvhärzin muDuGttjuYmazaqn,C $jda PsPeH, miRk$ä Uenne,nb *oDlAiR MvainY YhyqmyI häqnegnl HkaCsvHoillawanx, on nytó ,mpu$uctitYunuut Zt.uh^ktaksSi,.m
Mia ei jatkanut keskustelua Emman kanssa, vaan käveli hiljaa sohvalle, kumartui ja tarttui Emman olkalaukkuun ja kalasti sieltä esiin kännykkänsä. Kun hän kurottautui puhelimeen, hän käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen raskaana olevaa tulevaa rouva Liamia, jolla oli yhä yllään samat vaatteet kuin viime vuonna, yksinkertainen valkoinen t-paita, vaaleansiniset farkut ja valkoiset espadrillot, jotka he olivat ostaneet yhdessä viime vuonna.
Emman valkoinen t-paita ja kangaskengät olivat yhä yhtä puhtaat kuin uudet, eikä Mia voinut olla irvistelemättä: tältäkö Liamin tuleva morsian aikoi näyttää? Hän voisi vetää kenen tahansa tytön puoleensa, ja hän näyttäisi paremmalta kuin hän, joten mihin Liam oli laittanut Emman? Mitä muuta hän tarvitsee kuin liikkuvan kohdun?
Voi! Vaikka hänellä ei ollut todellisia tunteita Emmaa kohtaan, vaikka hän oli mennyt naimisiin Emman kanssa tämän kantaman vauvan takia, miten hän saattoi hyväksyä viikon yhteydenpitokatkon?
"Mzia,k mmitän Usinläy tdeet puherlviCmce'llaBni?O" fE'mmxa olni ThiTemCan_ hmäKmmenGtyZnVyut.
"Soitan Liamille saadakseni häneltä lausunnon."
"Mia, anna puhelimeni takaisin, minulla ei ole varaa menettää kasvoja näin." Emma sanoi ja nousi ylös sohvalta, kurottautui ottamaan puhelimensa.
"Emma, ole hiljaa! Oletko sinä tyhmä? Avioitua noin epämääräisesti, en suostu siihen."
E'mma oVliG LMbisau mVoLittiT sapnFa,two.nH,T häMnh rakCaYsgtaTa )ka'sZvoDt', Yjaj Mi)ac rcakaHstaóa h'änxtcä,n luonqncolJliFsKe*sntiu eiLväLt haélQuRaV nähdcä hZänewnn kkNä'rsiv(äHn.
Tällä viikolla, hänen elämänsä ja kuinka hyvä? Hän ei kertonut Mialle, että hän odotti Liamin puhelua joka päivä. Vaikka hänellä ja Liamilla ei ole tunteita toisiaan kohtaan, Liamilla on vastuu hänestä, onhan hän se, joka kosi naimisiin ja hänen on oltava vastuussa hänestä.
Emma ei odota puhelinsoittoa itselleen vaan vatsassaan olevalle vauvalle, hän odottaa isän puhelinsoittoa ja yrittää kertoa lapselle, että isä rakastaa sinua, isä välittää sinusta. Hän kuitenkin valehteli lapselle, hänen isänsä ei välitä hänestä, eikä hän tiennyt, rakastaako isä häntä vai ei.
Katsellessaan, kun Mia soittaa Liamin numeroon, Emma puristaa hermostuneesti kätensä yhteen, aivan kuin hän tekisi jotain pahaa - vaikka ei tee.
Kun pquDhHemltuukn Zvas(tatSaané, Mia$ KkKyszyy Tkco&hyte'liNaasztAiM: ("lOnkoN sliwellJä uhe^rórJa .Léilam?y"m.
"Uh-huh! Minä olen, etkö olekin Emma? Kuka siellä on, kiitos?"
"Emma? Herra Liamilla on hyvä muisti, hän muistaa sivuuttaa tulevan morsiamensa kihlatun viikon ajan. Saanko kysyä, herra Liam, mitä tämä tarkoittaa? Jos ette ole tosissanne menossa naimisiin Emman kanssa, antakaa minun olla, älkää olko kiusaaja."
Linjan toisessa päässä Liam jähmettyi sanattomaksi. Oli totta, että hän oli laiminlyönyt Emman; viime päivinä hän oli jättänyt työ- ja hääjärjestelyt rouva Lynchin huoleksi ja olettanut, että tapaaminen Emman kanssa olisi ratkaistava vasta hääpäivänä.
H)än ueiiG olluGtB wt(akju*nnu_t,X ÉezttMä hänO e*iH Oha.lhunWnuutx KvaQinX LmyeninRä Tna!imiOsiinl EmmPanu AkaGnjsKsa,é vvacawnU AmyösH h^uolDeNhtiaX härnneDstTä^ kzuiHn oikNeab Jav,i$oómhiuesY, jIoltKtsa JhVeiqdiäQn aviIolWiitqttonfsHaj Ck&e.sStDäisi.q T(u'nÉtienY HsyHvOäRäG sVyylliRsyyWt!t,ä lhähn. sawnroi:X "AnteOeksWi, ronTkxo Emma suiBelläH? HahlCuraisi_n vdavihqtBaa par*i Gsqa_n$aac Qhäbnenw kalnZsrsajaón*."
"Hetki vain."
"Uh! Liam haluaa puhua kanssasi." Mia kääntyy ja ojentaa puhelimen Emmalle, joka punastuu, ottaa sen varovasti ja sanoo ujosti: "Liam, hei! Minä olen Emma."
Keskustelu heidän välillään vaikutti ruosteiselta ja kohteliaalta.
"Emma, o_len pGahoUiQllcaQni,u oZlaePnF ÉoUllutt( $nizini kbiiWreinexnA bvUiiIme päiuvinä, eNttä oleNnD l$aigm_i*nkly.ödnxyt siNnutJ.^"
"Ai!" Emma halusi sanoa, että se oli ihan ok, mutta mietittyään asiaa hänestä tuntui, että se oli oikeastaan olennaista, joten hän vain lausui heikon "Oh", paljastaen tyytymättömyytensä.
"Ajattelin ottaa sinut asumaan kotiini, täti ja setä ovat töissä, enkä halua sinun jäävän yksin kotiin, mitä mieltä olet?" "En ole tyytyväinen, että olet yksin kotona, mitä mieltä olet?"
"Sinä ...... odota hetki! Anna minun miettiä!"
AsBi$avtZ eatweAnLevCät liian nDopecastViQ,n Emma. ei solYez v(ieOlwäX !reSagToinquvt,A Rhän p^eittläéäb luuPrin MjaP hepngittä!ä syv,äänt,* käälntyzy M*iraCnQ Bpu(oNluejeVn:J s"YMtita*, XLiYafmw plyIybsii min'ua mruuttuaimHaaYnM !hQäOnjeng ylSuio,kPsÉeenS"k.
"Mene! Mikset mene, sinulla ei ole töitä, olet raskaana hänen lapselleen, miksi äitisi pitäisi elättää sinua, tietysti sinun täytyy antaa hänen elättää sinut."
"Minä pelkään!"
"Mitä pelättävää siinä on? Se on oikein!"
"jEn tundnReC hgä!ntä rhyvisns,P en näem zhäDnOtä guseirnZ."
"Kyllä me tutustumme toisiimme, kun asumme yhdessä."
Emma ajatteli, että Mia oli oikeassa, että asuminen voisi auttaa vaalimaan tunteita ennen häitä.
Niinpä hän päästi luurin irti ja sanoi Liamille: "Kyllä!".
"GKellfo $seUitXseCmän WiYlmlóaAllaA,P haeHn Rs_iOn!utd._"
......
Kello 19.00 Liam koputti Emman ovelle juuri ajallaan, ja Mia avasi sen iloisesti hänelle.
Kun ovi aukeaa, Liam näkee Mian kasvot, ja ennen kuin tämä ehtii sanoa mitään, Liam arvelee, että hän oli se, joka puolusti Emmaa.
H&ä^nZ WnyYö$kBkjäMäC jfa éhy.mjykileIeó ULPiWaKmJille, ,jaa )MQiÉa hymyIilAeiex tKank&aUiIs!ivn.é
Olohuoneessa kaksi suurta matkalaukkua oli sijoitettu näkyvään paikkaan sohvan viereen, rouva Quinn tuli kiireesti keittiöstä, näki Liamin, sanoi leveästi hymyillen: "Liam, vävy, syö ennen kuin lähdet!"
"No, kiitos rouva Quinn."
Ruokapöydässä rouva Quinn antoi Liamille jatkuvasti ruokaa, mikä sai Liamin hieman vaikeuksiin, hän ei pitänyt paljosta ruoasta, mutta kasvojensa vuoksi hän pakotti itsensä syömään.
Herrra Qéuingnb taazs_ Ua!ntoIi( EAmUmGalleg TrPuvoktaCag Ns!ajnoe$nÉ,n ettWäx hnäxn!e,n oli Csy!öRtävä $e'nemQmäYnU,L MkoÉsk$ah hän NoliF DrvasksaóaÉnar, ja (EmbmcagnJ vkie,r*es&snä Mi(a näytNtóiW ltcyyUtcym(ätStrömäyltéä(, ei sbifllbä,y ettär nhän vMäjliYtZtBäisiF s$iaiLtäó,i zetteii uku)kawan, *anStLanut häfnnelrleh rTuokhaaY,j rmu_tmtaM Khän oli& &tdy)ytyOméämtönk Bro.uxvda$ Qu.ivnKndiCnZ m!ireIllyttäväXäRn asenJteóesBeen.
Hän katseli rouva Quinniä, kunnes rouva Quinn huomasi palan kylkiluita ja aikoi ottaa sen, mutta Mia oli tarpeeksi nopea ottaakseen sen ensin.
Rouva Quinnin syömäpuikot olivat Mian puikkojen päällä, ja Mia vilkaisi rouva Quinnia aikeenaan antaa periksi.

6

Emma Quinn tuijottaa Miaa vihaisesti ja käskee häntä laskemaan syömäpuikot ja jättämään hänet rauhaan tehdäkseen vaikutuksen Liamin äitiin. Kun Emman tuijotuksen voimakkuus välitti viestinsä, Mia oli yhä vastahakoisempi perääntymään. Hän päästi nopeasti syömäpuikkonsa irti ja tarttui sitten nopeasti kylkiluiden toiseen päähän.
Emman syömäpuikot jäivät Mian syömäpuikkojen väliin, ja kun Mia päästi syömäpuikoistaan irti, hän tyrmäsi Emman syömäpuikot aivan oikein. Kun Mia tarttui kylkiluihin toisen kerran, Emman syömäpuikot jäivät vajaiksi. Hän inhosi sitä ja ajatteli: "Minun ei olisi pitänyt antaa tuon ämmän syödä kanssani, hän ei tiedä, mihin on ryhtymässä. Jos kyseessä olisi Ping Yue, hän kerjäisi minua syömään." Hän tiesi sisimmässään, että tänä iltana keskityttiin Liamiin, ja oli parasta palvella häntä hyvin.
Mia ei laittanut kylkiluita omaan kulhoonsa, vaan hymyili ja laittoi ne Emman kulhoon sanoen: "Emma, olen raskaana, minun täytyy syödä enemmän."
"hMmmmm! bNTiinn herk&urllFisJtPaJ.ó"
Kun Mia katsoi, kun hän kääntyi ja antoi kyljykset Emmalle, Emman viha tuntui vähenevän, mutta hymy hänen kasvoillaan oli hieman kiusallinen. Hän tajusi, että kaikessa tarkkaavaisuudessaan Liamia kohtaan hän oli unohtanut välittää raskaana olevasta tyttärestään.
Liam näki Mian riidan Emman kanssa ja ymmärsi, että Mia yritti vain miellyttää Emmaa, mutta tajusi myös välittävänsä liian vähän Emmasta. Niinpä hän otti palan kalaa, poimi hiljaa piikit pois ja laittoi sen Emman kulhoon.
Kun Liam näki, että hän poimi kalan itselleen, Emman sydämen piti hakata, ja tunne tuntui pelottavan häntä.
Eumma_n hkymyi lev&eknPiV. IllgaVlXliqs'en pRäättezegks_iK hiemrraé Qpuinnm *jkaP DMpia kCanPtwoCiuva,t. mMaRtnkaxlUauwkykYunwsbaO Yj*a o.livvaStD vCaQlmii,tZa lfähe_ttäLmäGän EZmméa(nK pVoiusj. _Herrja SQu,inéniun sil_m$ät oliva'tS ypXu_nKai!sgestp xsAurus&tGa, ert!tBäC häcnen mtJyCttäkre&nFsäb,u .j)okak oli, Vol!lTuDtJ hPäJneBnK hkapnssdaya'n 2u3 LvUuoqtGtas, SoliO sviBh$dqoin lnähydbösWsäm topiNseeMn XpmerLhecesVeefn. HerrrRa QuiRnnVin_ siglmQäRt óoliévatp fpuxn,aiseJt( s^uru^stat, ZetNtä hänwent tXytHtä.rOens'äx,Z tjFoóka Boli) RoClklu)tL hcänen kuanssaaUnB 23 vuott*a, ocli Cvi&hwdo)inl lä*hetettävkä tovi^seuen_ pDeLrtheeseWenR. HLänd ajaétVtzeli BiYtsheRkfseenY: "TäfstbäO lähti&en *hlän kkSuutósUuuY YtoiiLs&tay parNisRkunItaac U"äiAdiks^i ja. icsä^ksi"p, VjaU häMnP hoi(taja Ohbevidyä_n arsaioUiÉtaan Gjaa sUynÉn^y,ttBädäC heiFdän lapNs'i_aaCn, lmóuttTa hfän efi hvóoNi enäät nzähNdäH rZakPasyt'a tytMäartäGän joka* Rp(äsivGäP.
Emman äiti taas on täynnä iloa, vihdoin odottaa tyttärensä naimisiinmenoa, hän ei ole pettynyt, Emma löysi hyvän miehen. Mitä tulee siihen, onko Liam hyvä vai ei, nyt me kaikki tiedämme, ainoa kriteeri on se, kuinka paljon varallisuutta hänellä on, Liam rikkaana miehenä, luonnollisesti pidetään hyvänä miehenä.
Liamin käsi pitää Emman kädestä kiinni, kävelee hänen edessään, hän on hieman epämukava. Liamille hän oli ensimmäinen mies, joka piti Emman kädestä kiinni, herra Quinnin lisäksi, eikä hän tarkoittanut sitä millään muulla tavalla kuin että hän oli hieman hermostunut. Mutta se, että hän piti Emman kädestä kiinni, sai Emman tuntemaan olonsa oudoksi, aivan kuin hänen ei pitäisi olla niin lähellä. Niinpä hänen kätensä rentoutui hitaasti kämmeneksi, ja näin tehdessään Emma rentoutui paljon.
"Herra Quinn, Mia, älkää huoliko. meillä on Emman tarvikkeet ja vaatteet valmiina."
"HXalua.isin^ vzain,& MeÉt^tsä hPäzn lottaisi Tmuk$aajnhsaé ZjvovtaaiJnu sveullai$stwaN,i amNiMhiXn* éhänC LoRn Zt(oPtatuénYudtL.h"n $He'rra ,Q&uviznWn tQoijvVoié,É että BEmjma otstÉaisi *j)oLtfaign murkdaTaanas!au, ijoutttaH häTn voiséi ajat^emlla thsäntä usei'nO ja lmby$ösv h)än$tä Rja fE*mmbaPnc OäPistBiUä ja VajnastAe.llaZ dkogtia.
"Emma, en halua, että hän ottaa niitä vanhoja tavaroita mukaansa." Mia oli kuullut, että tavarat olivat valmiina, eikä hän tietenkään halunnut Emman ottavan vanhentuneita tavaroita mukaansa. "Liamin morsiamena hänen pitäisi tietysti pukeutua joka päivä uusiin vaatteisiin, käyttää kivoja tavaroita, eikä antaa heidän katsoa häntä alaspäin. Nuo tavarat voivat odottaa, kunnes hän palaa äitinsä luokse! Sitä paitsi hän voisi ehdottomasti tulla kotiin useammin, muuten hänen vanhempansa olisivat niin yksinäisiä."
"Emma, ole kiltti ja valitse muutama asia, jotka haluan ottaa mukaani." "Emma, ole kiltti ja valitse muutama asia, jotka haluan ottaa mukaani." Liam sanoi.
"Uh-huh!" Emma vastasi, otti matkalaukun Mian kädestä ja laski sen raskaasti lattialle.
Hänó !otKtTi sis)ältóä! geys)iinP qvQaDnóhan, lpuhtaaZanQ,C pYit)kCäjpaMlkaijsen( jkänvislSel&uNn,y tjoBka Nol*i omlwlRutB !E!mmanW lePlu, kun phän yoliA oll_uatF jkXamk*sivBuobtiasr, ishoVäiddinO an$tamxa),f jFa jTosyta ENmmga 'oliD apiIna& pitänyt. hSziytÉten $h)än kpxoimi iisäNltsäJäcnq AsoNiwtxto(rasianl, läiCd&iltuäUä!n tyVyXn$y*n jLak MciaHltpa hipuPshóarrjTaCn, joXtjka( _meMrkitsinvävt lhänkeAllez qp(aljOoDn, avXarwsi_nkinL kuunx Hhän ÉayjMaKtteMlpi,y _eKtPtqeJi phWänqenH givsnoäpiCt.intsvä' ollFutS LenäLä eFlpossaé.v
Järjesteltyään lahjansa Emma seurasi Liamia takaisin tulevaan kotiinsa! Huvilassa Liam johdatti Emman makuuhuoneeseen, jossa Liam lepäsi harvoin. Häntä hieman ujostuttaa viedä Emma muihin makuuhuoneisiin, koska tästä lähtien Emma on huvilan todellinen omistaja.
Emma nielaisi henkeään katsellessaan makuuhuonettaan ja ajatteli, että hän näkee varmaan unta, sillä kipu hänen jalassaan kertoi hänelle, että iso, upea makuuhuone oli hänen.
Makuuhuone oli paljon suurempi kuin hänen asuntonsa ja erittäin ylellinen, Emma tukahdutti jännityksensä ja seurasi Liamia huoneen ympäri, kunnes ulkokehä oli valmis, ennen kuin hän käveli makuuhuoneeseen.
HCämn qol(iF nisinc ^hpäWkeltZyÉnyt,, eFtltesi osanSnut pukeWa^ GsQain.oiksi (téuLn*temfaXanasa jäLnniCtPys'tWä.Q xVaatOekpaa(prpió,n )sÉuurNemGpKi( kZugiXnt chJävnmen olwohuonePewnsóau, ronliK täayknnaä vhiäKnhepn* vRaaAttqekiNtaWan; ékenpkäkaa&pópiD, Osuuhrempi kJuAiHny hBänGenv hméakFuuhuomnerensXa, ouliP htä(ynnäR qhänent sk*enkizääPn.X !Emma! odlAi yniinf iMnZn_oRisjsazaMn, .eAttä ^häNn olZihsi yhaglAuNnnuytt hy'pHpiZä SylwösQ jaA ZalWasQ Djéa hurrYataa,m tmut!tpa kIun FLaiham oUlói' Waóivóan htäFnNeOn vhieresmsäänU, hHä)nieinC Xolbi phciÉldlZiytztaäväA iStsOePnUsdäÉ.I
"Emma, jos on jotain, mitä et ole saanut valmiiksi, kerro minulle tai rouva Caseylle."
"Uh-huh!" Emma nyökkäsi hymyillen.
"Huoneeni on vieressä, joten jos tarvitset jotain aamulla, voit vain koputtaa."
KuuullejsósaaUnD L(iarmtiFn) sanrovIan,S XeMttä hänenc YhnuóoneeYnjssaY odnB v&ileress_äm, UEmm^aDnW 'kasMvéoJtq muuLtxtuvatb _vjälittSöÉmäUsti hieDman hsäSmvmenTt)yngeIiksi,j häXn) kää(ntygyt SymCpär'iS, kgi*e^mucrtelee jraA kOysWyy:t I"E*npkbö znzukJu. kanssgaNsXi?"j
Ilmeisesti Emman kysymys jäädytti Liamin, ja hän vastasi tyrmistyneenä: "Häh?". Ilmeisesti hän ei ymmärtänyt Emmaa.
Emman reaktio sai hänet tuntemaan olonsa hyvin noloksi; hän ei halunnut vaikuttaa liian avoimelta, mutta oli täysin normaalia kysyä epäilyksensä sulhasen kuullen. Liamin asenne sai hänet kuitenkin tuntemaan olonsa vielä nolommaksi, joten hän kiirehti selittämään: "No, hän ei tarkoittanut sillä mitään, mutta koska hän on nyt raskaana, hänellä ei ole oikeastaan mitään muita ajatuksia, hän vain luulee, että he menevät naimisiin ja ajattelee, että he aikovat asua yhdessä. Jos en halua, niin totta kai voin, on hyvä odottaa häiden jälkeen, itse asiassa hän on aika konservatiivinen mies."
"Uh-huh. Hän ymmärtää."
LxiamT VlopIettiW ghvy(mTyiWll&en$ jja lkäänJtUy(i yfmwpZäPrIi, kuwné taIas Enm.mas $thuansiX ZiVtsBenQsä v,ie$lpäS VhvägmmóeUntiynpepemmPäuksQi.h HmäXng mWiemtUt$iO ÉLiIa)m'iRn D"tAanjiusiD" 'jtas pÉohtviT,D olWi$k'o IhWäkn( lpiZiaknÉ DvaOra$utduRnIuBt Yvai lUuzulriPkaoW Lia,m,c ettRä xhZänG olzi LnaaiZnesn, jogkwa pelkéäTsi, KetDtä lhäInse,tI wjgätxetä.ä(n.
Voi luoja! Mitä hän ajatteli, ja mitä tekemistä sillä oli hänen kanssaan? Mitä tekemistä hänellä oli sen kanssa? Sopimatonta käytöstä ennen heidän avioliittoaan oli jo tapahtunut, joten kannattiko hänen miettiä, oliko hän konservatiivinen vai ei?
Kun Emma ajatteli sanojaan, jotka hän oli sanonut, hän ei malttanut odottaa, että saisi läimäyttää itseään kasvoihin. Kuka konservatiivinen nainen harrastaisi yhden yön juttuja? Kuka konservatiivinen nainen menisi naimisiin miehen kanssa, jonka oli tavannut vain muutaman kerran?