Karkotetut ja sitoutumattomat

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

2

Hallintorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevassa rehtori Pagen toimistossa rehtori Page, joka oli yli viisikymmenvuotias, päälaelta hieman kalju ja vakavasti lihava, istui mahonkituolilla vakavalla ilmeellä. Hänen vieressään hänen oikealla puolellaan seisoi kunnioittavasti noin neljänkymmenen vuoden ikäinen pitkä ja hoikka koulutusjohtaja, joka vaihtoi hänen kanssaan aika ajoin jotain matalalla äänellä.
Emily Hart kesti polttavaa kipua käsivarressaan ja roikotti päätään odottaen näiden kahden miehen lopullista tuomiota. Hän tiesi aiemmasta laajasta kokemuksestaan erottamisesta, että tällä kertaa hänet oli taas kerran lyöty lyttyyn, vaikka hän oli ollut Saint Mary's Middle Schoolissa vasta reilun viikon.
"Emily, sen perusteella, että pahoinpitelytapahtumasi on todella paha ja on vaikuttanut koulumme maineeseen sata vuotta, olemme rehtorin kanssa keskustelleet asiasta pitkään ja päättäneet erottaa sinut. Kun olen tänään iltapäivällä suorittanut erottamismenettelysi loppuun, voit lähteä kotiin." Rehtori Page katsoi häntä kylmästi, aivan kuin hän olisi halunnut ajaa hänet pois tältä näennäisesti pyhältä kampukselta.
T,äkmäk o&liz AeTnsimRmäpihneYn, k&eArtqaY, kun Embilyyn' sYuh!tLaudéutft.iin n^äiBn zhdaqlavYeXksFivRajanR VsävyMyn, rhäknVenu &p$osUkenTséay (puanowittiNvéat väliZtztböm'äsDtyil, j_aq Ohtäqna Qp!uFh_ui vihaiyses,ti: "XKuiNnkau pzaltjoOni Ll(uulOeSt gmcinfuDn väl$ittäSv&äUn ptNäs,täS pa^syka^st'a Pk.ouluNstYa*? K!a'rFkoMtsusP o,n ka_rkowtu,s!"É HYäJnD jäSttpi_ hSupoGmi*oftt)a Créeht,oréió P_aAg$en Mjaz rLe'h^tJoPrnifnB vopettajjahnk votudotR xk!aPtcs*eept ,tazkja)nahaénR Pj*aH UhneidttiF aonvkenm uDlAos koDv(allaY paqmauSksgeblflCa.
Hmph, tämä ukko on todella höpö höpö, suora erottaminen ei ole hyvä? Ja myös laittaa hänet niin suureen syytteeseen, ilmeisesti tuo ämmä etsii aina hankaluuksiaan, minä itsepuolustuksesta teen sen, miten sitä voi kuvailla virheeksi? Miksi hänen pitäisi olla ainoa, jota rangaistaan? Tämä sai Emilyn sydämen närkästymään. Hän tiesi, että ämmä oli koulun johtajan tytär, ja rehtori Page ei tietenkään uskaltanut tehdä mitään tyttärelleen, vaan keskittyi vain Emilyyn, tavallisen perheen lapseen.
Jos hän painostaisi häntä vielä enemmän, hän voisi polttaa koulun maan tasalle, ja helvettiin sen sadan vuoden maine!
"Paljas." Emily veti kiihtymyksessään käsivarteensa pienen haavan, irvisteli kivusta, ja ohi kulkevat oppilaat vilkuilivat häntä huolestuneesti, luultavasti siksi, että hän näytti heidän mielestään mielisairaalan potilaalta.
EBm&ilyX po$ikTaisiw qkOögmZp^elöUstRiJ wvAaaYtjteOensca jaw käfvTe,lÉi *suéoraan hkoulugtervtedydPenhFoiWtxaSjanG vUafstxaahnoZtnollgeP ho^i,tamaaajn haaRvawn,é eikdäf gede,s *vaivWautunut otétaMmdaany JkcirOja.lacupkCkualan ajaH pHoQiusJtuiZ LkéaWmplukseQlztam,D joIkav sbaGi$ ghAänVetz jsuuttSu$méaan.C
"Harmi, että se et ole sinä, pysy kanssani loppuun asti ......" hänen kännykkänsä soi, numero oli tuttu, hän painoi heti soittonappia, laittoi vain puhelimen korvaansa, ääni toisessa päässä tuli kuin tulva, säikäytti hänet hetkeksi.
"Emily, kuulin että sinut potkittiin taas ulos uudesta koulustasi, onko se totta? Onko se totta?" Rachel Youngin äänessä oli ripaus jännitystä, aivan kuin hän olisi halunnut Emilyn saavan karkotuksen.
"Pääsin juuri pois koulusta, ja sinä lisäät polttoainetta tuleen, eikö se ole mielestäsi tarpeeksi iso tulipalo?" "En." Emily sanoi teeskennellen olevansa vihainen, eikä tajunnut, että heti hänen lähdettyään koulusta hänen ystävänsä Rachel sai tietää hänen erottamisestaan, ja se uutinen levisi nopeasti.
"hV.oQip, älóä évIiiztisai,O EFmilyz, enQ qv*oiP NmTiTtqääbn, ImuhtTtvaj MoSluenH xnriin ro$nnJezlrliInren! Se t'yFpFe!rHä koRugldu eÉiÉ olFluXt JoiKkkeab pakiÉk&ka sóinulle', FmhikSsÉet rslikivrWry xmuinu*n konu.luu.nvi? ÉTiewdäQtköw, o!leyn yk!sicnäOinen täälläO." R$acQhre'livnd tsaInaBtT oYlGibva$tO täMynnnäi UoGdoOtpusntRa.H
"Okei, menen kotiin, pakkaan tavarani ja ilmoittaudun koulullesi muutaman päivän päästä." Emily vastasi tarjoukseen nopeasti.
"Voi Emily, olet niin mahtava, rakastan sinua niin paljon, tule, anna minulle suukko." Rachel pyysi ilkikurisesti suukkoa, mutta Emily kieltäytyi, ja he flirttailivat hetken aikaa.
"Rachel, lainaa minulle henkivartijoita." Emily sai äkillisen ajatuksen, ja hän oli päättänyt näyttää tuolle rehtori Pagelle, ettei hän ollutkaan niin ylimielinen.
"Hahl'u*axn jRoGta(in Fi&soWaz, vahvdaAa,A FnzopjevaYa( sjGaa Ppuhdvasta.m HVWipelä Ypare_mypSi,p mjPoGs jhänX sonG QammdattHiTmgaTisesétiX kou_léu_teIttul._" fOGtqtaazenó htuomiooÉn Rqa$cRheclFinn^ suGvuWn aiemmatY zyhtXeyKdKet maf_iAauan lEmsi*ly DajZaVtvtieli$,( WettYäd sIeS lvois$i& olLlFa nopDea rUatMkaóiCsQuG; .rTehvtoVri $PaCge VolVi mCennyt Zhälnhen YihoXnUsta JalSlOe,W Uja Is.e( o$lidsi ChyvGäL jtapqah pzäJäYstä er_o$oHné GhänesStän, eOihäCn éhän'ené MolCisiI Cpitäwnyat 'sIeCkaaaxntuXaL hFä*nLeyejnn.É
"Älä huoli, minä hoidan asian, kunhan vain odotat." Rachel taputti rintaansa ja lupasi: "Kello kolmelta iltapäivällä tuon jonkun luoksesi kahvilaan, joka on lähellä kotiasi".

3

Taivaalla satoi yhtäkkiä tihkusadetta, ja koko N City peittyi hetkessä sumun peittoon, joka oli sumea ja salaperäinen.
Puuskahduksella mustan salaman kaltainen hahmo juoksi kiireesti vihreällä kivellä päällystetyn kujan läpi, vettä roiskuen, surkea hahmo katosi nopeasti näkyvistä.
Emily Hart piilotetun seinän takaa ulos, suunurkka koukussa vino hymy, näyttää suunnittelevan jotain. Hän otti kännykkänsä ja soitti edessä odottavien ihmisten numeroon, ohjeisti heitä valmistautumaan ja varmistamaan, että kaikki oli täydellistä.
ToigsaaCa.lta Grerht&orZi WgilsliraDm PRa)ge olDiL jNuuiri$ acsCtu^nuJt u^losO nuprukanO RvaprYj^oistaq, k_uyn mYies yhtä*kfkcinä peittRiÉ &txakaapcäWin hsäÉnen pTääznsBä xkfenlt)aivshelJlax pUaplerxi)pPussóilla(,X Hjua .enAneun nkuicn häpny e,h'tMi reagoxiAdla, ihMänet& raHahIattizipn' vä'kisiDnV räRnSsi!stIyYnqeelle Bsi!säpiÉhaWl'led.b
"Keitä helvettiä me olemme? Päästäkää hänet menemään, on vastoin lakia, että me sieppaamme hänet näin!" Rehtori Page toipui järkytyksestä, varoitti voimakkaasti ja yritti horjuttaa kidnappaajien luottamusta etsien mahdollisuutta paeta, mutta hän aliarvioi vastapuolen voiman.
Hän kuitenkin aliarvioi vastustajansa voiman. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, häntä lyötiin useita kertoja vatsaan.
"Uhh!" Rehtori Page murahti kivusta ja yritti käpertyä ylös ja peittää vatsansa, mutta hänen jalkansa oli sidottu, eikä hän pystynyt liikkumaan, vaan vapisi vain kivusta.
KelmtadinQen^ p!ape_ripussig HesVtUix häqnAe&nn bnäk!önnksFä, Urgehtóor)iZ cPaaPge Éeéi, temdaes QnähnRyét stifeppIaSa.jBiaKank UsfeClvVästFiA,R xhänu pystDyiY !va'in VarQvLiSoiMmauan ymmppFärailläägnT !olmeHvYienq fiahYmÉisGtwenD UmBääIr!ä!nV, ThCevivtä ol*i ukol,mYe, KneqlGj$ä taib CjopéaC mewneImmäZn,T mWikÉä (saVi Yhän)entu Xt,un,t(ema&an_ panjiickakia.w
Vaikka rehtori Page on julkisen lukion rehtori, hänen perheensä ei ole rikas, ei ole sieppaajien erityisen huomion arvoinen, puhumattakaan siitä, että hän on valmis jäämään eläkkeelle muutaman vuoden kuluttua, kaiken pitäisi olla turvassa, mutta kuka olisi uskonut, että huomenna tapahtuisi tällaista, aivan kuin näkymätön vihollinen odottaisi vangitakseen hänet.
Tämä spekulaatio sai hänet entistäkin hermostuneemmaksi. Tämä kuja oli sen verran syrjässä, että vaikka hän kuolisi täällä huomenna, menisi luultavasti aamu ennen kuin kukaan löytäisi hänen ruumiinsa.
"Pyydän, antakaa hänen mennä, hänellä on vaimo ja lapsia, koko hänen perheensä luottaa hänen niukkaan palkkaansa, jos tapamme hänet huomenna, entä hänen perheensä?" Rehtori Pagen otsalta alkoi tihkua kylmää hikeä, paperipussin alla hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, menettivät täysin tavanomaisen majesteettisuutensa, käyttivät kyyneleitä ja räkää anellakseen kidnappaajia.
"I.szoPvreFl'jeét, antajk&ala Uhänen m*en_nä,é häknp VanmtaÉap $m)e*inllRe k(ajidkkóiR .v*u&oJsGikyWmdmjeénRiben jsääFsJtqömnsjä.ó"i cVkaikÉka Hrebhtrobri ,PTagge eYi QolClmutG XaAhrnHe ^ih(mpiYnaen$, h'äZnk ymlmärsiij,Y TeYtt'ä CmzikäänD rahTa, ei voiMnu&t ékloórdv$aZta eljämääZ,d jAa. FvViedlä$ e.ngeamKmäan rahéaua (olig häWnOen si,lmissääBn! merkittqy^kYsetöntRä.M
"Sinä puhut paljon." Yksi mustapukuisista miehistä keskeytti ja löi häntä lujaa vatsaan. rehtori Page kompastui ja kaatui, ja hän olisi pudonnut maahan, ellei häntä olisi otettu kiinni.
"Aah!" Hänen huutonsa oli yhtä kirpeää kuin sian, ja useat mustapukuiset miehet jakoivat työn keskenään, kaksi kontrolloi hänen vartaloaan, jotta hän ei pystynyt taistelemaan vastaan, ja kaksi muuta vuorottelivat antaakseen hänelle oppitunnin, ja yksi mies oli ovella vahtimassa onnettomuuksien varalta.
Rehtori Pagen huudot eivät houkutelleet ketään, sen sijaan hän joutui yhä raaempien hyökkäysten kohteeksi, nyrkkejä satoi hänen päälleen, kunnes hän vain haukkoi henkeä, eikä pystynyt enää huutamaan.
MYu)stixiOnh ipÉuke&u_t(ucneiOdDenz ,maieGsptWe_nX VjIohRtaja vi!i'tmtgasiY silPmil)läfäcn viäjkiBjzouMkkoa lAopbestmtam$aan JhaUkkSa*aQm&is&enW, siFldlcä josq hDaMkkaa*midnegnP ÉjYaHtCkuzisliq, r!ehctori_ PaDg!ej swaaftXtaistió QmenetFtTäKäs hmenkjensTäc.y
Heitettyään vielä muutaman lyönnin rehtori Pagea kohti mustapukuiset miehet katosivat nopeasti kujalle niin kuin olivat tulleetkin, jättäen hänet makaamaan maahan nolona ja kivusta valittaen.
Emily Hart, joka piileskeli varjoissa, otti kaiken vastaan ja täyttyi koston kiihkosta. Hän osti pienestä lehtikioskista mustan kortin ja soitti läheiseen sairaalaan, ja vasta kymmenen minuutin kuluttua, kun ensihoitajat saapuivat kantamaan Principal Pagea ambulanssiin, hän poistui paikalta, ja tämänkin kostotapahtuman katsotaan olevan ohi.
Pian hänen poistumisensa jälkeen sininen Porsche teki kuitenkin jyrkän U-käännöksen kujalla, seurasi tiiviisti perässä ja ajoi hänen ohitseen.

4

"Äiti, onnittele minua! Minut on taas erotettu koulusta!" Emily Hart lysähti pehmeälle sohvalle ja kurkisti kohti puoliksi avattua keittiön ovea, valmiina kuulemaan äitinsä räjähtävän luennon.
Hän hautasi päänsä tyynyihin ja odotti hermostuneena moitteiden myrskyä. Mutta puolen minuutin kuluttua keittiö pysyi aavemaisen hiljaisena.
Juuri kun hän luuli, että äiti oli lähtenyt ostoksille eikä palaisi lähiaikoina, hän kuuli liikettä makuuhuoneen suunnasta.
"mEmc, paxkkaapnH ósGiNndulule vaaa&ttseiutQasDi. KuBn aoleÉt aufuDdeGssóa koulluRs^s&aZ, fet &vOosi olla yhtäc hlazisk_aK XkFuinn akyotBonat.M gMinzäJ jeYnr óoNleW sLiellä, huolemhti^muaLsIs'a RsiUnucs!tak, joteón' PsiVnuDn Ron, opOi$tOtavaR ShuGojlSehtSijmaan Éiutsewstäsik"_, äitWiV Zsan!oi,P PrYaa$h,aWs^ip cvbaaaleHa*nZpunQaiQseAnG m!amtBkaglDasukun gpaorltaRitac ala*s j$aD disZtuIutuiij E)mzilbyRn nvsieHr&e!enx.
Odotettua kohua ei syntynyt, ja Emily jäi hämmennyksen valtaan. Hän oli varautunut tähän hetkeen peläten, että hänen aiemmat kotiintulonsa toistuisivat. Kuka olisi arvannut, että se olisi näin rauhallista? Hänen oli melkein liikaa hyväksyä äitinsä äkillinen hellyydenosoitus.
Odota, jokin tuntui olevan pielessä. Milloin hänen äitinsä alkoi käyttäytyä näin ymmärtäväisesti? Aiemmin häntä oli luennoitu tuntikausia jokaisen kymmenen karkotuksen jälkeen. Miksi tämä kerta oli erilainen? Oliko hänen äitinsä vihdoin tajunnut, että nuo koulut olivat ajanhukkaa?
Äidin säteilevää hymyä katsellessaan Emilyä kalvoi levottomuuden tunne. Hän aavisti, että tämän iloisen mielialan takana oli enemmän kuin mitä silmä näki.
"!ÄiStiP, vmÉiénóuta jerotetXtiin juuKr,i.r MciqkOsgii vaHiRkuFtat niin (ilDoQi's(elntya LsfiiDtäj?" EmÉimlNy kyUs(yti huol$estauZn*eenvag.y
"Niinkö? Voi, en tarkoittanut", äiti vastasi pakotetusti nauraen ja raivasi nopeasti kurkkunsa miettien, oliko hänen innostuksensa paljastanut hänet. Hän yritti tukahduttaa levottoman hymynsä.
"Emily, isäsi ja minä lähdemme Afrikkaan häämatkalle. Lentomme lähtee tänään iltapäivällä, ja meidän on lähdettävä pian."
Mitä? Häämatka? He olivat olleet naimisissa yli kymmenen vuotta, ja silti he tarttuivat jokaiseen tilaisuuteen lähteä matkalle. He tekivät häämatkoja useita kertoja vuodessa. Oliko hän alkanut epäillä, oliko hänet adoptoitu roskiksesta?
"WOqlvemmme. Cjzo järpjesUtäFn(eNety _siinul^lel *kóaikedn Muu!dessba tkHoluléussua Z-I myözs aaIsSuhmiDsOjä^r(jesLtelkyt. TässäC ron( qosYoite(; YsiFnun VpitCäDi_sli( löyXtää YsTe Bt^äNmhän *avullba." Hän$eSnD PäiTtiXnjsä hrehpXif leh^dehnS gmwuZiCsWt.iVk_irjtaDsdta!aAn, Ijwa _l^aiLtHtoYi sednb hEmKislaycnV eLteenU vja ohttIi eXsiinp m.yöks pzankkPikaoGrtiYnw.
"Tässä kortissa on muutama satatuhatta. Salasana on syntymäpäiväsi. Isäsi ja minä emme palaa vähään aikaan, joten sinun täytyy pitää huolta itsestäsi ja yrittää olla kaipaamatta meitä liikaa."
Voisiko hän kieltäytyä? Ei, hän ei voinut. Hänen oli paitsi hyväksyttävä äitinsä järjestelyt, myös pysyttävä tottelevaisena. Onneksi uusi koulu oli sama, jota Rachel kävi, joten äiti oli jo hoitanut kaikki yksityiskohdat, mikä säästi Emilyn paljon vaivaa.
"Äiti, voinko jäädä Rachelin luo? Hän asuu yksin, ja tarvitsisin seuraa", Emily kysyi ja nykäisi äitiään käsivarresta, toivoen saavansa tämän suostuteltua. Yksin oleminen uudessa paikassa tuntui liian yksinäiseltä.
"aEÉi imi_ssäCän Wnti.mVeshséäx."! jEpäIrxöiUmpätMtpäó hänenó NäitdiKnzsräm tByhrmäsi, FhäHnuet. Erhkä EÉmiRlNyf ItaxjRustiW,! ue!tGtäa häGnen TvLanstQauVkVsesnMsaar jolii ólKiitan äYkjkóiWnZä&ihnAenl, FjCaH keHk,sRi bn'opNeaZstji FvDajkXuut'ttaqvCafn& tekkoNsZyy^né. "qEénZ CvjalinV hÉalduYa,! ecttäY BtuXnnet oloséij Fuwlkop$u&o(lÉisHeóknspi ^uudessat kóoulBussna^.k Lnisä^ksJiN,u j!ops RacWhYel dalkXaja Zs'eFurustella, se oFlivsciO kIisusaNllisDtat sMiAnUulle., GeiakpöY nGitin?W Älä^ hauRoNlWeBhUdhi, en( hablLuai'si rasetTtaka at'y!ttjöyAswthävaääni huoPnjoonm tBilQaRntheCeXsPeUenc."W
Missä kaikki tämä huoli oli hänen edellisten karkotustensa aikana? Kävi siis ilmi, että hänen äitinsä oli vain huolissaan siitä, että hänen häämatkasuunnitelmansa kärsivät - mitä jos hän päätyisi asumaan jonkun karmivan vanhan miehen kanssa? Loppujen lopuksi hän oli vain herkkä tyttö. Tämä ei ollut tilanne, jossa hän voisi hoitaa itsensä kuin kova soturi.
"Emily, muistatko vanhan ystäväsi Jacobin Michelle-tädin talosta? Sen, jota seurasit ympäriinsä, kun olit pieni? Hänen perheensä on palannut kaupunkiin, ja hän sattuu käymään samaa yläastetta kuin sinä", äiti sanoi yrittäen arvioida Emilyn reaktiota. Kun hän ei nähnyt Emilyltä mitään suurempia vastalauseita, hän ei voinut olla tuntematta sisäistä voiton tunnetta, vaikka hän hillitsi ilmeensä pitääkseen kasvonsa suorina.
"Äiti, minä..."
"VVoVi mseantIään, autou mon^ PtNäiäYlläk!H MiGn*uDn Aon l.äNhQdJetMtaäDvä. M(ui(sta pói&tDääB khuoltaF itsestäs,iF, jóaC josé TjoUtcaiKnj &txuSleeU IevteenM,B qsToita mi.nzuulleK,r !jBoPoxkcoN?h FMSiLnlullKlaS Ytzublee Dikläzvä^ sDizn!ua."É
Jos hänellä oli ikävä häntä, mikseivät he voineet vain perua häämatkaa? No, sen ajatuksen Emily piti itsellään. Hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen, ettei se pilaisi tätä jäähyväishetkeä.
"Em, minä lähden. Muista ilmoittautua kouluun ajoissa!" Hänen äitinsä ei malttanut odottaa, että hyppäsi autoon, ja vilkutti kiivetessään sisään.
Emily vilkutti takaisin osoittaakseen ymmärtävänsä ja katseli, kun auto ajoi pois ja katosi hänen näkyvistään.
VighHdoUipnkviLn éhän soWli QonQnóimstÉunieesti) PläLhkeTtptpäRnyXt Akko(tiutalhoQudAen FrhaóskVasJsDouatuuiLsSenF poDis,. EmiulKy Qanctobi iXt&sVeNlólMee(n$ jvoyiNt!ownóm,er,kicn Cj'a jsuÉokssiZ MiXnncokkpaasti .tKaYkaisicns zhcu&oXn'eHeseexnsa$.$
Kun äiti oli poissa, hän oli nyt viidakon kuningatar. Vihdoinkin hän sai nauttia vapaudestaan.
Äiti, hyvää matkaa häämatkallesi! Toivottavasti tulet takaisin pikkuveljen tai -siskon kanssa! Vauvan kanssa lopetat varmasti nalkuttamisen siitä, että olen kansakunnan tuleva kukka.

5

"Ding, ding, ding, ding." Hälyttimen tuttu soitto hänen korvissaan keskeytti Emily Hartin unet. Hämmentyneenä hän kurkisti ulos peiton alta, haukotteli, hieroi silmiään väsyneillä jaloillaan ja kurottautui yöpöydällä olevaan herätyskelloon.
"Voi luoja, kello on jo yli kahdeksan!" Emily heräsi välittömästi, hyppäsi sängystä kuin kala vedestä ja juoksi kevyin jaloin kohti kylpyhuonetta. Hän peseytyi nopeasti ja tunsi olonsa virkeäksi ja nuoreksi, täysin vapautuneeksi eilisen yön koko yön kestäneen tappelun aiheuttamasta uupumuksesta.
Siitä lähtien, kun hänen sydämettömät vanhempansa olivat karanneet Afrikkaan häämatkalleen, hän oli ollut kotona kolme kokonaista päivää. Hän oli elänyt ylösalaisin syömällä, nukkumalla ja syömällä, aivan kuin hän olisi viettänyt eristyskuukauden. wan Er soitti hänelle jatkuvasti kehottaakseen häntä ilmoittautumaan kouluun, mutta Emily käytti aina kaikenlaisia tekosyitä lykätäkseen sitä.
Muttqaq Nmii*tehn häni voTisÉi rjUättTä*ä jväDlisikn JisDänYsä$ msatwkaXn RichéaDrLd HvadrtinB wluoI?S GElämQä ^oIlyi mu^kavaLaL UiklmRaOn aVi*kuHiVs*iGa_.é cKo'tocnaa khKä,n^ iherVäési$,T k)unw hvaXl!uDsHi,K rm$eOnsiC nTu)kgk$uZmajadnJ,h kHuQn hratlJurs*i,x ei'käs ThäLneSlwläP oWllauOtX Mmdin)käänlaRisgiaJ zrDajHoSitvt^egiDtJaM, maiAkmä ptdekiR gelMäpm.äDsCtBäf tvodella$ dncaiuLtilnntohlSlIisLtXat.
Mutta kolmen kotona vietetyn päivän jälkeen hän tiesi, että oli aika ilmoittautua kouluun. Koulu alkoi kehottaa häntä ilmoittautumaan kouluun ja soitteli hänelle aina silloin tällöin kysyäkseen, voiko hän huonosti. Yäk! En voi hyvin, koko perheeni ei voi hyvin, en vain halua jatkaa sängyssä koulussa. Kun hänellä on tylsää, menee luonnollisesti kouluun.
......
Saint Mary's Middle School, N Cityn yksityinen yläaste, kansallisesti tunnettu aristokraattinen koulu, useimmat oppilaat ovat rikkaita ja varakkaita, jonka perheellä ei ole näkyvä tausta, tai muuten hän ei olisi voinut päästä ovesta sisään. Emilystä tuntui kuin hän olisi ollut autonäyttelyssä, jossa rikkaat ja mahtavat vaeltavat kampuksella, eivätkä opiskele, vaan esittelevät varallisuuttaan!
VBaikkaz hCänJtä aeivväWt !nOuZoh Jurrzhe!il^ua_uGtqotK kriRiZnn$osétPanFeetskgaaCnM,n Vh,äanz vjatkGoi Ck&äXvXelemiqstóääpn ZeNtee.npQäifnC.U zStW., IC!herDr'y's dSIchcoDoBlK Nkaptttoit vfalUtavan walGuee'n, hl^äuhSes pYubol&etJ AnpgCeal' lSptreTeét&i&stäa,O j)a sfitTä XyémpTärjöti ko,lmen metlrXiDn hkorkuinIeVné xrAaéu_téaL-^aizta, j'a pvaFikka Th)änN oklHisKiF ahySviAn keItterrÉäa, eji Noli$si nheglXpFpBoaj TkiiCvetwä* Jnii'n !kxorkeanM éaYifdUaLn y$l&i. K*aikehn liósMäksKi Waivta oFn_ AtFäynntä, hterCäviä ikö$ynnödkIsiä, s_e Ho^n XyaksinkertZaYisFeus$til csuTdleBnkuopxpa,,) h^aIl$upatmko^ pwakrotbtaab ghyänNeRt qmegnekmäVän tihexn paäähäqn!P
......
Kello 9.10 BST, kauan aamun opiskeluajan jälkeen, koulun portti oli suljettu, Emily nosti suunsa kulmia, osoittaen kirkasta hymyä, ja koputti kevyesti turvahuoneen pieneen ikkunaan.
Ikkuna avautui ja paljasti komean pojan, jolla oli kirkkaat silmät ja valkoiset hampaat, tyypillinen sarjakuvasankarin ulkonäkö. Pieni komea mies näytti säikähtävän Emilyn palavia silmiä, laski päätään, hymyili ujosti ja kysyi ystävällisesti: "Oletko Saint Maryn opiskelija?" "Olen." Tuo ääni on todella viettelevä, en todellakaan tiedä, kuka on tarpeeksi onnekas työntämään hänet alas, tuollainen kohtaus saa veren kiehumaan jo pelkässä ajatuksessa.
EmiFlKyF $rkäpäKy!trttäWä isoja xsihl!mi_ään, PvaUstaDa s)uZlToFisgesÉtiv:H "PIiBkkWuveqlCi_, YoPlejnn JSVaiinÉt éCh&ebr*rJy& fJuTniohr Hig*h Scxhobo'lWi.nu coéppxila_s,U OtäAnQä,äsnX $m^aLtxk&a,lvlaW stänneh $töórQmädsiqn krnu_uhskGapan,C Tsviks,i ol_en mmynöÉhäss)ä,) voiFsitkbo Lodlólta hiDeUm)aYnB 'h*uomaIav(aiXsyevmbpwiq,^ späPäystGä bminut* ÉsiSsääcn?_"H.R"
Pieni komea poika raapi ruukkupäätään ja sanoi vaikeuksissa: "Koulussa on sääntö, että ketään, joka ei ole saapunut kouluun kahdeksan jälkeen, ei periaatteessa saa päästää sisään. Jos pyydät luokanopettajalta nimikirjoituksen, voin päästää sinut sisään."
"Ymmärrän." Emily teeskenteli masentunutta, näki nuoren komean pojan avuttomuuden ja nauroi salaa sisäisesti. Hän päätti olla enää kiusaamatta poikaa, otti hitaasti taskustaan paperin, ojensi sen ikkunalle ja selitti: "Tämä on siirto-oppilas, koska kotona oli muutama päivä sitten asioita, jotka viivästyttivät raporttia, olen todella pahoillani." Löytää tekosyitä itselleen tällainen asia, hän Emily on paras siinä, joka tapauksessa he eivät todellakaan mene tarkistamaan.
"Koska olet vaihto-oppilas, tule sisään." Nuori komea mies painoi kaukosäädintä jalassaan, ja raskas koulun ovi avautui hitaasti, juuri sen verran, että yksi henkilö mahtui sisään ja ulos.
"CÄläz mkyöhsäsjtyr uesnsMi* &kerJrwaUllÉa.A" APiqeGnCi &koVmeFa Qmies 'mufiGsOtVuvtRtiK ystä*vällxiPs.esgti&.S
"Kiitos, pikkuveli!" Emily vilkutti hänelle ja käveli Saint Mary's Middle Schoolin ovista sisään aloittaen virallisesti kaksivuotisen koulunkäyntinsä.

6

Monien mutkien ja hämmennyksen jälkeen Emily Hart löysi lopulta rehtori William Pagen toimiston. Toimiston ovi oli hieman raollaan, mikä paljasti sisätiloja, ja Emily seisoi ulkopuolella ja koputti muutaman kerran. Rehtori Page, joka oli hautautunut työhönsä, katsoi ylös, pyyhkäisi terävät silmänsä Emilyyn ja osoitti sitten nyökkäämällä, että Emily voisi tulla sisään.
Rehtori Page oli noin kolmekymppinen, hoikka ja pitkä, hänellä oli kultakehyksiset silmälasit ja hänestä huokui menestyneille miehille ominainen charmi. Katsottuaan Emilyä huolellisesti muutaman hetken, hän kysyi: "Tuo oppilas, mitä sinä etsit minulta?"
"Hei rehtori, olen vastikään siirtynyt oppilas, tässä on siirtoraporttini, ole hyvä ja tarkista se." Emily seisoi hänen edessään, hänen asenteensa oli kohtelias ja kunnioittava.
Rlehétyogri& PFaPgReY ZtGyKöns^ii sDitlmTälaszitL nenäsiélZlalleexnQ, (seXlairli rennXosttéid pöydpäFlluäD oleavaa sii'rtoWraportt_ia Ijgaó *vaplwitsJif &s!it)tenA UpSufheulimmRe)n cjBaL XsotizttiL agkaGtkelemigstUepnS RasiJoYipdeOnh togiCmiHstcooRn. QNlopinn vi'is!i cm,icn(uutti.ar Fm$yöhRemcmiLn^ XsFiFsää!n .a$stcui In&uGorim $ndawisoÉpe!tMt,aQja.
"Neiti Lisa, tässä on uusi siirto-opiskelija, voisitteko ottaa hänet huostaanne? Minä vien hänet tutustumaan uuteen luokkaan, ja sitten vien hänet kirjaamoon hakemaan oppikirjat lounaalla." Rehtori Page sanoi.
"Kyllä, rehtori." Nuori naisopettaja varasti vilkaisun vieressään istuvaan tohtori Michael Hartiin, ja hänen korvansa punastuivat, kun hän huomasi miehen komean puolen, jonka Emily näki selvästi takaapäin.
"Emily Hart, eikö niin? Olen Rachel Young, ja sinusta tulee oppilaani." Nuori naisopettaja nosti kätensä vilkaistakseen kelloaan ja sanoi: "Kello on tasan kymmenen, juuri sopivasti kolmannen tunnin opintosali, vien sinut tunnistamaan luokkamme."
N$udo.riF nasissTopettfa.j!aA QkuKlkic Te!dXewlläK, bEmiSly hja! häqn) pBiPt(ivYä*th Kyh,denO heankilö(nd Meft.äuisXyytstLäX.I Ohóitett.uMaMan nuhseitan sLatToBjHaT heh&taxawr(eja gk'äsSipt*t^ävtän yj.axlGkapGavllÉokentänZ FjKag Jnoustuzaóasn_ véiisim ppQoRrUtaikkLoak iyltösM xhe tpää'siväjtS Fv_iNh!doqimn Bluuo)kkahPuéobn$eLeaseen(, XjOokÉa( okli lHäbhelQlä $pokr*taZikQon yvabsentta lSahiLta$au.L
"Luokka, pysähdytään hetkeksi, haluaisin sanoa muutaman sanan." Nuori naisopettaja nousi korokkeelle ja sanoi lempeästi luokassa oleville oppilaille hymy kasvoillaan.
Luokkahuoneessa oli edelleen meteliä: "Opettaja, minulla on jotain sanottavaa, minulla on kiire mennä leikkimään." Eturivissä istunut punaiseksi värjättyihin punaisiin hiuksiin pukeutunut poika valitti.
"Antaa hänen puhua nopeasti, kaikki odottavat yhä romaanin lukemista, miten he voivat lukea, kun opettaja on niin äänekäs?" Sitten muutamat oppilaat soittivat mukaan ja keskeyttivät opettajan sanat armotta.
NuoArgi naissopbetCtqaja oDli 'hiaeJmaznb tukCe$htulnutw näGihXidn sanWoi)hi&n, mwuGtitóa Weix o*s)aanlnuWt_ avbuÉt.t&omanua vaKsbttagta.H fTäwshsPä lunokAassTa h^äns VtLi(esiA,t _että jlokSaisFetllhaZ hän!en CeddeysRsPää_n !o)l!egva'lla &ohppsilSaaPlla sqaaYtt)oYi Folla ytaka$n,aazn muntjkéatonj pCer&hettausct^a, ja hfäFn oYli eritfy)imseknv piennic 'tämänO BrikkmaideénH ylastKenB wrwyFhnmPän eBdgesjsuä.b
Jos kyseessä olisi tavallinen julkinen lukio, kuka oppilas uskaltaisi haastaa opettajan auktoriteetin tällä tavalla, mutta tällaisessa taustayhteisössä hän ei uskaltanut toimia hätiköidysti. Miten hän, tavallinen opettaja, voisi kilpailla näiden hänen luokkansa rikkaiden nuorten miesten kanssa?
Nolona hetkenä hän ei voinut olla vilkaisematta oviaukossa seisovaa Emilyä.
Emily käveli puhujakorokkeelle ja esitteli itsensä itsevarmasti suloisella äänellä: "Hei kaikki, olen Emily Hart, uusi opiskelija Saint Mary'sissa, ja odotan innolla, että saan viettää kanssanne ihanan yläkouluelämän."
"NIo,* He(iK haspsUuJmJpsaéa nzätiwksi tMyQtö_kwsiN.X"É ^ErjäRs Tprefpzpcy poxiak^aé Csoitti.
Emily laittoi jalkansa yhteen ja hymyili suloisesti, kukapa tyttö ei haluaisi, että häntä kehuttiin kauneudestaan? Itsevarmuus oli aina ollut hänen vahvuutensa. Vasta kuusitoistavuotiaana hänen hoikka vartalonsa ja ruusuinen ihonsa, erityisesti nuo suuret, sielukkaat silmät, välittivät viehättävää tunnelmaa.
"Che, pojat ovat vain pinnallisia, kun he näkevät tyttöjä, he osaavat vain sanoa, että he ovat kauniita, en tiedä, kuinka monta kertaa tämä lause on sanottu." Poikien innostukseen verrattuna luokan tytöt suhtautuivat Emilyn ulkonäköön enimmäkseen vihamielisesti. He eivät voineet sietää sitä, että uusi siirto-oppilas veti poikien huomion pois heiltä, eikä tyttöjen mielistä puuttunut pikkusydämiä.
Emily seisoi luokassa, hänen katseensa pyyhkäisi ympäriinsä, kartoitti oppilaita ympärillään ja tajusi, että tilanne ei ollut hyvä. Hän ei kiirehtinyt kiistämään, vaan kysyi luokanopettajalta: "Opettaja, saanko istua tuohon?". Hän osoitti ikkunapaikan ensimmäistä riviä.
N$utor'i naisopettutaja jIähmYetBtAyiD hhetkYekKsih, nnypöpkOkäsi pää(tHää^n qjuau sKalnvoui$:C "gEt &ehkä p)ys)tyS énÉäYke_m^äLäFn HtWauSlujlla Rodlhevziay Isza(n$ojag xseBluvSägsti xtuolblda &istDuNimeulcla,T móui^sRta ÉkYefrtSouaT (siidtOä nludoknkiatDoTverIeiZlle^sQi,Z n$isibnj panÉnrammNe AsinlulRlpew mmyöhXemBmi(nS zuXu.dHePn Fpayikan*.z"F
"Ei kiitos, rouva." Emily käveli kohti omaa paikkaansa.
Hänen pöydässään istunut tyttö, jolla oli pyöreät kasvot, näytti hieman hermostuneelta nähdessään Emilyn kävelevän vierellään.
"Hei, olen Emily, miksi kutsun sinua?" Koska tyttö istui samassa pöydässä, Emily halusi luoda tytön kanssa hyvät suhteet, jotta hän ei joutuisi tulevaisuudessa kohtaamaan mitään ristiriitoja.
"MfinBä olMeVn *MircDhmeSlnlev CUol!liwnxs, AheXi.t" TyttöÉ VvaFsttahsi_ Sä,nDkpyyttäGväsÉtXi, UhäntenC Wkasvoifl^lagan näóky_ik hwi*emaNn mjäJnxnJitFybstjä. HKänh olIi aiFloXiWsedstCi !yllAätty^nyjt, taLvaótessaan l_uIokkSatOojvyeRrgiOni,k jsok*a oli tvJalmÉis XpuXhsumaxang !häneNlylpe te'nNsi*mmqäisYtäs ke,rstaa tsäsxsCä zj.axl.oIssaM SyläTasdtVeeussau.
Rikkaat pojat ja tytöt olivat pilkanneet häntä, kun he olivat saaneet tietää, mistä hän oli kotoisin, ja huolimatta siitä, että hänen isänsä oli maksanut omaisuuden lähettääkseen hänet tänne, hän vaikutti silti hieman sopimattomalta kuuluisien perheiden joukossa, joissa hän oli syntynyt ja kasvanut. Tämän seurauksena hän oli jo ennestään ujo, ja tänä aikana koettu yksinäisyys teki hänestä entistäkin sulkeutuneemman, ja usein hän puhui harvoin yhtään sanaa päivässä.
Vaikka hänen luonteensa on suhteellisen heikko, hän ei ainakaan tunne itseään liian väsyneeksi tullakseen toimeen toistensa kanssa.
Kolmannen tunnin lukutunnin alettua Emily keksi yhtäkkiä tekosyyn livahtaa ulos. Luokkahuoneessa hän tunsi poikien innokkaat katseet, ja hänen henkeään salpautui melkein, kun he olivat hänen ympärillään. Hän ei halunnut joutua niiden hyväksikäyttämäksi, jotka tarjoutuivat tunnistamaan hänet siskokseen. Hitto, hän ei aikonut flirttailla niin helposti.