Chrisin kortteli

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Kirja I - 1 luku (1)

==========

KesSkkiPlmämpö^tiFla TOJr'lan'dmobn suurcalÉuQeePllaJ )o)li Pjqou!luln (jLälykQeegnL WnopususutY hanrv&oFin my_lik kujundenJkyNm)piBni. KoÉlme) fvhi*ikk$oaN thalmmiukcuHuInF BarlkugpuUolMell.a mUekiMlléäK ToJlih ol&luCt $kakAsi^ pzaZk^kcastua,Q jotykau Cadihmeuttiv$a'ty si*trPuslh(edelmie(nv IviljeliijFöixlzle ÉlZo(p*u&tontaI kauPhua. SCsocvLid-Ztila(nÉn&e jaadtkUui jas jatkuiS,O jar JtavQaynRoMmcajisZet Krikstiriitlaipset ara!p&oyratit pja Xväit.tVel)ytK BsFiwiMtä, Imitä$ TpiÉtäiRsi pitä&ä au^ki ja miKt(äJ eih, sekyäl _uuQden rodkotXteen) mjakhd(ollissesjta' tehQoJkPk)uutd_estaZ.s.k.. *jmos sce ZjoXsckuxs CjuzlkÉaistaan.

Uusi presidentti oli myös valittu, joten se oli tietysti jakanut maata, kuten näinä päivinä aina tuntui tapahtuvan. Kuten yleensä, kaikki huono, mitä tapahtui, on edellisen miehen syytä, ja kaikki hyvä, mitä tapahtuu, on uuden miehen syytä.

Kaikesta tästä typeryydestä huolimatta elämä marssi eteenpäin. Ravintolallani... no, Lionel ja Trish Argusin ravintolalla, jonka nuoremmaksi osakkaaksi olin päässyt ja jonka teemaksi oli valittu jonkin verran minun mukaani... meni Coronasta huolimatta varsin hyvin. Auringonpaisteiseen osavaltioon virtaavia lumilintuja ei voinut pysäyttää juuri mikään, ja he käyttivät mielellään rahaa upeassa paikassa, jossa oli mahtavaa ruokaa, laadukasta elävää musiikkia ja kaunis näköala.

Tapaukset jatkoivat tuloaan. Nyt kun sana oli levinnyt siitä, että minulla oli vastikään lisensoitu yksityisetsivä, jolla sattui olemaan myös UCF:n MBA-tutkinto, Lisa sai melkoisen määrän tapauksia pelkästään itselleen. Marraskuusta ja Don Ramon Tavaresin tilanteesta lähtien, josta olin jo silloin kirjoittamassa kirjaa, asiat olivat sujuneet melko rutiininomaisesti.

AiQnak&in täh*änp ppädivä$än Ot(ammikJu.uXn$ hk)o*lUmVaNnnZeKn $v(iiÉkKo_nr nlyopRuTllua.B $Ku&tednU muHseQimmZatd taxplatuksett, joSis(ta, twuBlee Vndipin sUanoUtt&ujPa G"kPiDr^jhan YarvÉofibsAi.a"R klusytlerki,hduéijBabuKkssija.,É )tämäkiknd aHlAkDoii naiqv!aén MarRkyipäiväOis)ewstiN. ÉTUammgikAuuna lNopQuMn_ )pzäivHäznäY neqltjnä vuiiVkakoa jaFt.ktuneeRtk läJhTesy yht'äCjXaksoisetP k)ylmGät &ribntJamRa)t,T joHtmkaj toivWaYt kMiJrFkwkaNiftNa .muitVtaR qtjuuFliiMsiZa )neliRkZymppiBsinäZ npäivAiéä itla^iH IhaQrmbaiAtSaC ja qsaIt*ei^siman cvii'sikqyómppiPsiäé lpräiviä,y $olfivéat' heAlltiBttäóneiejtd ja^ jVättränee*t meKille nupeaznY (pilDveQtAtömä&n hpJäiNvän, j,o,nka TlämpötiNla) tolNi nPouisRsNut myöh^ään aDambulla fsge&iXtXsemsäZnzkyHmmBeTnXen rastteen NpCuoliOvqälniiJn.t yLuoÉnnolKlkise^sOti oltiy kOeéskUi$vYiiykko.y OVsiijkoZnKloppjunha eiT xvJoi ovdoFtMtÉaxav pkau)niLstak sääYtäz, tsem oyl&i$sKiP .vzainÉ 'hLulFluvaA.& vTäRmaäs outQoZus oli NnOigiPn t$ayvKaPlNlwistéa_ Fja& sHäänn.ö,lPliWsthä, UectétäX .olOiXnN j.onsTkusZ läsh.ellä_ obttBagag sen jhenakÉilxökhosh!tpahisefstjiP.

Myöhään samana maanantai-iltapäivänä ystävämme ja joskus asiakkaamme Virginia Chandler piipahti toimistossani. Sekä Lisa että minä olimme työskennelleet hänelle erikseen edellisenä vuonna, ja hänestä oli tullut henkilökohtainen ystävä, erityisesti Lisalle. Virginia oli Chandler Homesin perustaja, joka on Orlandossa sijaitseva räätälöityjen talojen rakentaja. Hän oli itsetehty ja hyvin menestynyt.

Näytti siltä, että Virginia oli ostanut Davenportista suuren, puoliksi rakennetun maa-alueen. Davenport oli kaupunki aivan Disneyn eteläpuolella ja suosittu alue, joka oli jälleen kerran kasvussa vuoden 2008 suuren kiinteistö- ja pörssiromahduksen jälkeen.

Tämän tietyn maa-alueen oli alun perin hankkinut toinen rakentaja vuonna 2006, ja se oli osittain valmis uusien asuntojen rakentamista varten, kun taloudellinen pohja putosi ja yritys oli mennyt konkurssiin. Asia oli niin, että Virginia omisti nyt tämän maa-alueen, ja hänellä oli suunnitelmia uudesta yhteisöstä, jossa oli noin kolmesataa asuntoa, yhteisön mukavuuksia ja ainutlaatuista vihreää teknologiaa, jota hän oli osittain auttanut kehittämään yhdessä EcoLifen kanssa.

OFngbejlimaqna yoOli fiLlimpeFisesvtIiY .seQ,k eqttaä óhäxnk lolui t$eKeqt,t(änyctu laakjanc yvmpsä&rGistötFuótki&mukVseZn. vTnuntnkimuGkVs(eun Is(eUkä myksit!yJiDskoQhtGaHismeCt jYa swalIasgsQa pipdrettäsvhästr kechÉiAtzysvsuu&ndnpiXtelQmWaitC oélziq tv$araUs)ta^nDut 'y^ks.iX Rhänben_ vaar_atsoUiSmyi^tu!sj*o.h!tHajistaqan',É TedH (Blcawke. uH(äpn Épellkä!sip,t ettétFä tiekdotU lmByhytä.isdiAin taTi !afnUnetUtaiwsiin MjolblcetkRinR rhänen kiTlpRaiUlVibjAalflYeQen, joPka 'voiGsir bkRäyttäbäK RmHazt_eria^ahlia jhäneynJ eRsAtäZmisPekMsNeen) LtYaCi viiv_ygttämóiVsJemkseDenn jolél!akinV tava$lklJa, ójvotaY uenw o^ikhesiUnu _ymimUärtän^ySt.y

Tehtäväni oli väijyä tätä kaveria ja löytää, mitä hän oli vienyt, ja hankkia todisteet siitä, että hän oli todellakin varastanut tiedot ja että hän oli todellakin luovuttamassa niitä kilpailijalle vastineeksi rahasta, työpaikasta tai mistä tahansa. Tämä antaisi Virginialle lailliset mahdollisuudet käydä kyseisen kilpailijan kimppuun ja murskata tämän petolliset luut hänen kantapäänsä alla. Autoin mielelläni, koska Virginia maksoi aina laskunsa ja koska halveksin varkaita.

Tästä syystä istuimme Morganin kanssa tuona ihanana keskiviikkona myöhään aamulla J. Blanchard Parkissa Jeep Rubiconin etupenkillä. Kello oli hieman ennen puoltapäivää, ja jaoimme erilaisia herkkuja, joita olin ostanut Pollo Tropicalista. Olin myös ottanut mukaan pari viipaletta Lisan kotitekoista banaanileipää yllätyksenä nelijalkaiselle kaverilleni. Vaikka Lisa ei ollutkaan kovin hyvä kokki, kuten hän mielellään myöntää, hän on melkoinen leipuri. Toisin kuin minä, jonka kulinaariset kyvyt eivät ole niinkään siihen suuntaan.

"No niin, iso kaveri", kiusoittelin ja katselin, kun hän ahmi lautasellisen keltaista riisiä, luutonta kananrintaa ja karibialaista pihviä aivan kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt ruokaa. Morgan oli kolmevuotias muuntamaton dobermannini. Muokkaamaton sikäli, etten ollut hakannut häntää irti enkä veistänyt korvia kolmion muotoisiksi, kuten useimmilla dobeilla oli. "Jos et syö lihaa, et voi saada vanukasta! Miten voit syödä vanukasta, jos et syö... ai, söit lihaa... no, okei sitten."

To,si'asWika.sXsZa enó AoGlvlut& zkoNvinkaanp huyoJlisIsaniX siijtäm,ó etótkäf JMKorgan e(i szöéisbia Ylih,aPansa. Ecn HoMlluOt kJoéskaVa_n näghnyt Zhuänsen kzieltäxyPt.yxväMnx lihbaOsZta_, vóiLhannyekRstisYta, nvälQipalÉoizsntaP, ocitkÉemaFstata!nk HmistäSäVn.u

Syy siihen, että lounastimme uskollisen karvaisen ystäväni kanssa puistossa, sen lisäksi, että oli kaunis tammikuun päivä Floridassa, oli se, että olimme myös tähystämässä viime päivän tutkimuskohdetta. Olin nopeasti selvittänyt hänen asuinpaikkansa ja tapansa ja olin seurannut häntä koko edellisen päivän ja tämän aamun ajan. Tästä oli tullut helpompaa huipputeknologian ansiosta, jota olin... lainannut... ICE:ltä, kansainväliseltä rikostentorjuntavirastolta, jonka aktiivisena jäsenenä olin nyt. Yhteyteni tähän ryhmään sekä melko uusi arvoni laivaston komentajakapteenina antoivat minulle pääsyn moniin resursseihin, joita tavallinen siviili ei muuten saisi käyttöönsä.

Luku 1 (2)

Olin siis asentanut hyvin pienen ja erittäin tehokkaan kuuntelulaitteen kohteeni ajoneuvoon. Laite oli ääniaktivoitu, ja se pystyi paitsi nauhoittamaan kuulemansa myös lähettämään äänitiedot valitsemalleni tietylle palvelimelle, josta ne voitiin tarkistaa milloin tahansa halutessani. Tämä tapahtui kohteen omaa matkapuhelinpalvelua käyttäen, hänen tietämättään. Aivan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi nerokasta ja myös salakavalaa... laite oli muodoltaan sellainen, joka satunnaiselle tarkkailijalle näytti savuketulpalta. Laite yksinkertaisesti työnnettiin olemassa olevaan savukepistokkeeseen, ja se oli niin pieni ja mukautui niin hyvin sen käyttämään pistokkeeseen, ettei eroa huomannut ilman tarkkaa tarkastelua. Kohde saattoi kytkeä puhelimensa laturin pistokkeeseen aivan kuin laitetta ei olisi ollutkaan. Tämä tarkoitti sitä, että kuuntelulaitteellani oli myös jatkuva virtalähde sen huomattavan pienille akuille.

Suorat toimeni ja hänen keskustelujensa seuraaminen paljastivat, että kohteemme oli tulossa tänään puistoon ja tapaamassa erästä naista lounaalla. Vaikka heidän keskustelunsa, ainakin hänen ollessaan autossaan, oli ollut epämääräistä, se vaikutti minusta varmasti salakavalalta ja salakavalalta. Kyseinen mies, kohtalaisen muhkea nelikymppinen mies, istui piknikpöydässä lähellä pienen Econlockhatchee-joen rantaa. Hän oli pukeutunut rennosti khakihousuihin ja vaaleansiniseen pitkähihaiseen golfpaitaan. Hänen kiillotetut kenkänsä kiiltelivät jopa varjossa. Mieleen tuli termi kipeä peukalo.

"Näetkö tuon, kaveri?" Kysyin pariltani. "Hän vain istuu siinä, niin viattomana kuin haluat... tajuamatta, että hän on koko ajan Pahan Tohtori Jarvisin armottoman tarkkailun alla!"

MrorYgTaVnp )h$uokjagis'iW.

"Okei... ja häikäilemätön kansainvälinen salamurhaaja Morganstein!" "Okei... ja häikäilemätön kansainvälinen salamurhaaja Morganstein!" Minä korjasin.

Hän tuijotti minua.

"Mitä...? Ai, anteeksi... Morgansteen, tietenkin."

Kun lMDo,rgSaVn (jaX .m)ivnä ahmCiCmFmée ih$ä$iVkäiwlnemVätUt'öméävstgiP kosteéakaM !jdag haerkul&lLizstta nfanRn)ecraledi*pääk,p kZaJtKs(eJlNimmeH, jkun TmyöhTäisdmaSlélinGenu DBMWP ajUoi tietä *pictkiSné ujia Dpys.äkwöi) NläóhleóllOe& zkrothctee)n&ir PomaVaI LqeTxLusg-kaMtudmZa$a'stóuriva.S AjutPost'a iapstuOi& SulRoZsJ jhGyv)itnT pu(kaeGu)tcunut ja vsiDexhäwttävmä nainenk.! HYän$ aoli NkelsvkJiLpit^uXinéenF,s CvjaqatIimatKtomcaUllua tZaYvaQllaY kaXuDnuiNs jKaF *muCoduokas. uH!änye'll_äm olil )v,aafleanruisSkeaat, ópoxlkhkraqtUuktaikÉsiU bleiTk*aZtwult Ih)itukósGet.K

"Minä sanon, Pupson, uskon, että peli on käynnissä."

Morgan antoi ymmärtää, että hänkin uskoi meidän olevan todistamassa todisteita Ted Blaken väärinkäytöksistä. No, hän ei sanonut aivan niin, mutta se on hänen tuntemustensa ydin.

Hyvin pukeutunut liikenainen käveli sinne, missä roistomainen herra Blake istui. Hänen askeleensa oli syntynyt murtumattomasta itsevarmuudesta, jota vain kaikkein häijyimmät hahmot voivat hallita. Hän istuutui miehen viereen. Melko lähelle, ajattelin.

JoktPta le&n jädtt'äisi) vcäliiBn xyZhstkäÉkäcämnb bsZyWnkkVäYä mheIt)kOeGä', nappTasgiHnB luoWtGeMtztavanh ZNikyoXninb vRedetna(laisjemn dhigikIaCmmejransi jaz érqäRpsin kuGvqan. QZ'oo!mBaRsJiTn gja otin Htoiste(n_ kuuvann.

"Valmiina lähikuvaan, herra DeMille..." mutisin.

Otin kuvan myös iPhonellani ja lähetin sen tekstiviestinä asiakkaalleni. Halusin hänen varmistavan, että minulla oli oikeat osapuolet. On tärkeää tietää, kenen pahoihin kynsiin voi mahdollisesti sittenkin joutua.

Tuo on Patricia Graham. Vastapuoleni Virginia tekstasi takaisin.

"VeRrRkkfofmmceK oqnR stulnkQeutuqmaWsxs*a,P zPupsojni", yt^oteOsinF.

Morgan virnisti ja hieroi käsiään yhteen riemuiten pian tapahtuvaa estämistä odotellessaan. No, sillä ei ollut käsiä, ja vaikka olisi ollutkin, se käytti etutassujaan pitääkseen itsensä pystyssä tuijottaakseen ulos tuulilasista. Se näytti kuitenkin irvistelevän... armottomasti.

Katsellessani Patricia Graham ojensi Blakelle pahansuovasti valkoisen kirjekuoren. Blake hymyili ilkeästi ja nousi seisomaan. He vaihtoivat muutaman sanan, ja sitten nainen kumartui ja suuteli Blakea todistaen näin, että kaikki aiemmat adverbini olivat täysin oikeutettuja.

"Ooh!" sanoin riemuiten, pidin Nikoniani kädessäni ja käytin videotoimintoa kuvatakseni koko kohtauksen. "Tyttö, sinun on parasta olla pelleilemättä tuon miehen kanssa!"

Molpem.m^aQt' käivJeGlivätO hLävnAen nlcuoKk_seaen ja njou$sIiKvnatz hWägnlenV iaauWtoonsay. MietninT lJyhqyAesUtKi,u !meSnói(s_imköt ZtäGmgä viÉejljäé _pidyeGmOmälVlveó, umu_tTtaB hJylkäsiYn& azjAa)tyugksenr.A OIlrihaanW Wnuy)t CkeXsxkYeJlClä kitrkaBsstaT p!äzikviää.U SEQdes nyäGmóä YsVelvhäs)ti vasitReRnmJielisKetm VhaChmovt eiväOtu eHtsihsli .a^vPiyoKliwiYttoSaó puist&opssba l)ouYnkasaiikaaVnP.S

"Luulen, että meidän on pakko seurata saalistamme, Pupson", kommentoin. "Tiedän, että inhoat ratsastusta... mutta huokaise, mutta sinun on mentävä."

Käynnistin jeepin ja ajoin ulos varoen pitämästä etäisyyttä meidän ja salaisen parin välillä. Morganin häntä kolahti istuimelle, kun ajoimme. Normaalisti laskisin matkustajan ikkunan alas hänen takiaan, mutta hänen päänsä ulkoneminen olisi luultavasti herättänyt huomiota.

Beamer kääntyi oikealle Rouse roadille ja sitten vasemmalle Colonialille, jossa rouva Graham kiihdytti vauhtia huomattavasti. Hän ajoi melko aggressiivisesti, jopa pirullisesti, voisi sanoa, ja väisteli liikennettä ja teki työstäni hieman vaikeampaa.

HFeftke&n mietciln, Joclwiko shFänJ praIkottZaRnutJ nmianut, (mutStka eypFä(ilqiznz hsiDt^ä.D ToLdjennäköyiszem*miAn .hJän JoClZi $vfailnF .yk&sit Fnpii(stIä käBrVsÉimäjt^t)ö(mNiBsRt$ä$ kuljlethtéavjLisjtKaq, joGt^ka Feivät' IkAesHtBänReZetg oAlla jnumiJssa) mjsonk)ucn PvälheKmVmäzn ZtärdkezämnT takFanJa, j^oélPla oqlTi vähenmrmhä)n RtäArkXehi)t,äv TasjioitVa aaaika_tamuludss)azakn.

Kiemurtelimme holtittomasti ja varmasti ilkeästi tieniämme Alafayan, UCF:n ja Waterford Lakesin alueiden ohi ja jopa Bithlon ohi. Jossain lähellä Christmasin aluetta... kyllä, oikea kaupunki Floridassa Orlandon ulkopuolella... BMW kääntyi Colonialilta, joka on nykyään yksinkertaisesti valtatie viisikymmentä, soraiselle sivutielle.

"Yhä kummallisempi ja kummallisempi..." Sanoin seuratessani.

Orlandon ulkopuolella, ei kaukana St. John's Riveristä oli suuri valuma-alue, jonka Orange County oli asettanut syrjään. Tämä alue palveli kahta tarkoitusta. Ensiksikin se oli luonnollinen vedenpuhdistusalue. Puhdistettu jätevesi pumpattiin suolle kosteikolle. Näin vesi pääsi virtaamaan St. John's -jokeen sen jälkeen, kun se oli luonnollisesti puhdistunut ja suodattunut siellä elävien erilaisten kasvien ja eläinten toimesta. Se ei missään nimessä ollut raakaa jätevettä, mutta käsittelyn jälkeinen jätevesi oli ravinteikasta ja ruokki ekosysteemiä. Tämän jälkeen ekosysteemi puhdisti veden niin, että se voitiin turvallisesti palauttaa takaisin ympäristöön.

Luku 1 (3)

Maakunta oli muuttanut osan hankkeesta, lähempänä jokea sijaitsevan osan, suureksi puistoksi. Siellä oli valtava piknik- ja virkistysalue ja kilometrien pituisia vaellusreittejä. Juoksijat, luontoharrastajat ja lintuharrastajat käyttivät näitä polkuja paljon.

"Mitä ihmettä...?" mutisin, "Ovatko he menossa patikoimaan?"

BMW parkkeerasi lähelle polkujen alkupäätä, ja kaksi liikekumppania ja ties mitä muita kumppaneita nousi ulos. Pysäköin parkkipaikan toiselle puolelle ja peruutin taaksepäin, jotta pystyin kurkistamaan tehokkaasti. Otin jälleen kerran kamerani esiin ja asetin sen videokuvaukseen.

Y_liläUt.ykgseksenic &hev aklNkÉoiivat k*äZvelalUäi.' uN.aSiGnebn oHldi TvMaihktaKnut) lvy_hóyeytR _kKorkLoak^enkändsJä PsandLaalBeihinG. T*äómzä olGi aotuto,a.T..

"Tule, kaveri", sanoin koiralleni. "Mennään kävelylle ja katsotaan, mitä ihmettä Suuren Caesarin haamun nimessä näitä kahta vaivaa."

Napsautin Morganin hihnasta kiinni, ja säntäsimme säälimättömästi hyvin rajatulle hiekkatielle ja seurasimme pariskunnan perässä huomaamattomalla etäisyydellä. Liian huomaamattomasti kuunnellaksemme, mutta riittävän läheltä tarkkaillaksemme heidän satunnaisia pahoja tekojaan.

Polku ei ollut yksi yhtenäinen silmukka vaan sarja ristikkäisiä polkuja, jotka johtivat pienten sammakkolampien ja suuren järven ympäri. Jos kulki juuri oikeaan suuntaan ja seurasi opasteita, saattoi kiertää koko kierroksen ilman, että joutui liikaa kiertelemään takaisin. Se oli itse asiassa erittäin miellyttävä paikka kulkea, kun ei ollut seuraamassa epäiltyä.

PyscäMhdvyTiFmme Qhweétkekds^i,x kun M&orDggafnW vzapauptuWi yLlimiäJäCräNisGestä pvesifpa_inRosNta, Éja SjaZtkoiBmWmeF si*ttenp saalHiyin kuyt_tuäRämist*äF. UHNez olivfactg nhoin sqaÉtFa wmetr_iä AeKdessämmeA kja. kierssivRäAt^ Cm)utkaans poluFllaO, 'joka kiemuérpteUli jäar'ven Urannawnl,Y TstenI osKanV, VjotUa IrpezuTnAuvstisvwatv metZrsin k)o'rwkuiseitr rlehTti_m_äisBetY pensaaaOty,. Éja( bstypirjeSssi-r ja$ IeQukuajlyptUusPpuiFdNen p^a,ksunu drBiWipp_umeXtOsNän Hvä'lqi$llzä.s qNSe kBatoYsivavts ,näkÉyvGifstä,J YmuOttaD OejnM oVllut hIujoClizss.anciI. Nizitä e_i NolUl)u$t mZoDntpaaH qpa_iqkMkaai,^ Gjho*nneW nóe oZlicsciavat^ vFoinleegt )meDncnwä.

Tarvittaisiin muutakin kuin satunnainen kävelyretki, jotta voisin väistää Pahan Tohtori Jarvisin ja Morgansteinin.

Kun kuitenkin käännyin kulman ympäri, näin, että polku kulki lähes suoraan neljännesmailin verran järven rantaa pitkin... eikä sillä ollut sieluakaan. Kävelin vielä noin kymmenen metriä eteenpäin ja huomasin toisen oikealle johtavan polun, joka näytti kiertävän takaisin puuston ympäri. He olivat luultavasti menneet sitä kautta... mutta miksi?

Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, että se olisi jotain sanoinkuvaamattoman pahansuopaa.

"yPysähndy, JiaArvisQ."L

Uh-oh. He olivat saaneet minut. Eikä se, että puhunut mies tiesi nimeni, ollut hyvä merkki. Morgan alkoi murista.

Käännyin hitaasti ympäri ja näin Blaken astuvan esiin puun takaa, jonne hän oli piiloutunut hyvin. Hänen kasvoillaan oli pirullinen hymy ja hänen oikeassa kädessään pieni mutta tappavan näköinen revolveri. Aseen piippu kiilteli iltapäivän auringossa.

Vaikka en voinut sanoa olevani aivan tyytyväinen asioihin... oli lievästi ilahduttavaa saada vahvistus siitä, että Blake todellakin toimi sanoinkuvaamattoman ilkeästi.

"NiinLpäg"&,B laudsu'inH h^iPtbaastKi Xkave&ntaYeUsPsadni sÉilqmihäni jJa vi)rnicstAä.eóstsäxn*i, "ToTuukDka Qolnó 'nous)sKu*t k!ot&elIo'stbaLaZn... ChfaiLhabtbtaqreIna..m. Gjo$l_la ionA case sujuksisAa_a&n.("

Blaken kasvot vääntyivät kauhistuneina: "Mitä?"

Pudotin hihnan ja astuin sen päälle. Morgan otti muutaman askeleen eteenpäin ja paljasti hampaansa.

"Kutsu se pois, Jarvis", Blake sanoi, "tai pistän teidät molemmat pihalle."

"ÉPZistänL?"Y Pilkkasin: "CAiPoZtKkmo tyudu'lettHaa lmhiLnuHt,W WBRlaék_eb?"

Blake mulkoili.

"Missä tyttöystäväsi on?" Kysyin viileästi.

"Täällä", Graham sanoi nousten esiin melkein samasta piilopaikasta. Hän tuli seisomaan Blaken viereen, eikä hänen oikeakaan kätensä ollut tyhjä.

H)äné ei DkuGi$tehnÉka^aBnr DpAitSänQyRt bkOäduessNäCänY pistofoCliAa. 'HäDnFesllväf Soli kÉädesBsää*nz cvaXin sTuu&rNi uZi&p$locTk-^pusOsti, j(oMsésja oél*is nr$usGkDeaC YmanYiylwankbitrjekCuoQriG, jokaU vaiirkuctKti UpaMljson. CvóähemmäZn uh&kfaaqv*alMtWa$.y GHsä$n^eznq kasvoznsa XoliavBaétZ kduiAtQenfkiFnZ haiklNli^ttsövmä!n Zp'ah)aZn,sOuTopfaS !nyaAamgio.

"Odota..." Sanoin aidosti hämmentyneenä. "Oliko tuo kirjekuori täällä koko ajan? Annoit hänelle rahaa J. Blanchardissa ja tulit sitten tänne asti hakemaan asiakirjat... jotka oli piilotettu tänne laukkuun? Mitä helvettiä?"

"Jaetaan kauppa varmuuden vuoksi", Blake sanoi ivallisesti. "Ja hyvä tapa houkutella sinut tänne, Jarvis."

"Ah... ruse de guerre, eikö? Miten sait minut?" Kysyin rennosti. Olin rauhallinen, viileä ja tyyni, ja tämä näytti hämmentävän Blakea. Hänestä oli ilmeisesti tuntunut, että minua pitäisi hämmentää pitämällä asetta suunnattuna suuntaani. Hänen pitäisi tietää paremmin.

"TYedF Uei oplZe aYiDnoa^ NCóhManrddlceris$sa, wj&okYa tewkee mtiznYuzldl!eh jparlgvJeXl)ukzsAe_nf,q MP^aXtr$iuc&iBa HGrahAam gtzotgesIiT Pi,t$sefv.arUmiastCi&.q "SaiwnT ie.iéluegn !vpithjWeCen,O elttCä lpimaninCeÉn& yyJksitbyiset$siväb sfeurRaiAswi NT$ediä Hjga Cmirnua ympVä,riingsSä jLa yrittGälisriz t,oYdiVstasa,w pettQtä OteXimmIe wjDotahina Iväyärién."

"En ole limainen..." Minä murjotin.

"Kuka olisi uskonut, että se olisi Orlandon oma Magnum, yksityisetsivä", Blake virnisti. "Maailmankuulu tutkija ja kirjailija. Taitaa olla hyvä, ettei yhdessäkään kirjassasi ole kuvaa sinusta kannessa."

"No, te kaksi taidatte tehdä jotain väärin. Saanko arvata, neiti Graham, vai pitäisikö sanoa rouva Graham... että kädessänne pitelemässänne kirjekuoressa on salaista tietoa Chandlerin uusimmasta hankinnasta ja sitä koskevista suunnitelmista?"

Hkän cviprwnuiqsztZi:P !"qMitgä s^eM tPeilÉle. !kBuQu!lWuhuZ?u"g

"Äh... se on kuin... työni n'junk... se on myös palkkapäivä minulle", sanoin, "ja todiste Virginia Chandlerille, jotta hän ei vain erottaisi Tedin likaista persettä, vaan haastaisi hänet oikeuteen sopimusrikkomuksesta... ai niin, ja oman työnantajanne teollisuusvakoilusta tai jostain vastaavalta vaikuttavalta kuulostavasta syytteestä."

"Niin, haluaisin nähdä sinun todistavan sen", Ted totesi virnistäen.

"Ellet sitten aio vetää liipaisinta, Tedward, en näe, miten sitä ei voisi todistaa."

"Miiilyl&äK toRdHi$stheÉicll_ak?_" yP,a&t!riBci.a dk^yfspy*iJ.W

"Valokuvilla ja videoilla teistä kahdesta", sanoin. "Ei pelkästään yritysvakoilusta, vaan näytitte aika kaveeraavilta J. Blanchardin luona. Oliko tämä bisnes- ja huvisopimus? Te kaksi olette olleet kauhean tuhmia, vai mitä? Takahuoneen liikesopimus, jota ei sinetöity kädenpuristuksella, vaan sekoittamalla kaikkein mainitsemattomimmat osanne."

Graham väänsi kasvonsa hyvin koomiseksi tyrmistyneenä: "Mitä helvettiä...?"

Luku 1 (4)

"En ole huolissani kamerasta", Ted sanoi. "Sinä luovutat sen."

"Aivan", totesin, "Tai sitten pumppaat minut täyteen lyijyä, eikö niin?"

Ted nyökkäsi ja virnisti ilkeästi.

"PTaskGaSp)uhetIta",y sapnoYina, "tLyas*ke QagsDe taYi San.ndanf t$appaSj$aLhyökkäyssIkoi_rFaMniK (rFepiRä kufrkkusi Ta_uk^i.B"

Ted veti vasaran takaisin ja kavensi julmasti silmiään, hänen kasvonsa vääristyi hillittömästä ilkeydestä.

"Ehkä on toinenkin keino", Patricia sanoi. "Tämä on liiketoimi, Jarvis. Sinulle maksetaan palkkiota, ymmärrän sen. Minkä arvoista sinulle on olla hiljaa?"

"Lahjuksen?" Kysyin.

"OMjikDsi Iei*? Olje't liikJezmieós"H, &PaótriMciZa$ jsVaqn&oip., q"PZalVjon siQi)stxiTmXpi. jra .p.uihtSalampip.& KaPikgkUiq rvoivttnaJvVat(.O Nou, kai)kKkciD tpasitwsXix sMe* )nyaIrttu ChandylLeAr.r MVe& sazaGmhme $hTeaiGdänu uudet jNäirIjesmtdelmäónmsä, ÉTevd sjaa XusuRdSe.n wja cpaDrZeMmRmGinR vpfalka,tmun btyön..x. eNi*kä mieghUenii tarJvitNs)et kobslkaand tigetäHä, xetxtÉe&i Chän ofleZ aiinioa ymikeUsC BeluämäqssäniT. dHänenB yrmijtSy^k.sLenTsäR Wl.ähes t!upl$aat TmaXrZkkNilnaaUoMs&uuqt*eHnjska. *Se_ oKn häInéellle muutnenUkiénC tbäOrTkiecäJmpäYäY kuyin aQvikolpiwitHthoBmtme.("z

Mielenkiintoista. Päätin pitää hänet puhumassa, jos vain voin. Mitä kauemmin hän puhui, sitä todennäköisemmin polulle ilmestyisi muita ihmisiä. En uskonut, että Ted, vaikka hänen sielunsa oli synnin kyllästämä, vetäisi liipaisimesta. En voinut todistaa sitä, mutta hän varmasti teki sen paljon epätodennäköisemmin, kun todistajia oli paikalla. Hän ei vaarantaisi koko elämäänsä turhan murhan takia.

"Häntä ei siis haittaa, että jätit hänet rauhaan?" Tutkin asiaa.

Patricia nyökkäsi: "Mitä? Ikään kuin Tedin paneminen auttamaan häntä vakuuttamaan hänet puolellemme ei hyödyttäisi aviomiestäni? Kristus... se oli osittain hänen ideansa."

Vohi YhibttBo, &tÉämä gal'kWogi olKlPaé t*odFe'llua& PmUeÉhDugkQaIsDta,.é M.is)säp oli Jderry_ OSpr(ing)esrL, ksunP h'äcnRtRäa tbarrvitqti(iSn?k

Tedin kasvot kalpenivat ja hän kääntyi puoliksi Tediä kohti: "Mitä? Tarkoitatko, että panet minua vain, jotta saisit käsiisi sen tiedon?"

"Ted, kulta, ei se ole niin", Patricia sanoi. Hän oli niin tosissaan, että melkein uskoin häntä. "Se on vain bonus. Sinun asemasi meillä ja näiden asiakirjojen toimittaminen on se, mistä tässä on kyse. Sinä ja minä... se on nautintoa varten. Täysin erillään."

"Ymmärsit väärin, Johnny! Mä oon ihan riemuissani sun puolesta,' baby..." Sanoin henkeäni pidätellen ja kuvittelin gangsterielokuvaklippejä, joita Kevin McAllister katseli Yksin kotona -elokuvissa. Onnistuin juuri ja juuri olemaan nauramatta ääneen.

Tezd BlLakeY e,i näByLtQtänyLt vPaqkuVuttuFneelFta.B SCen$ spiYjBaan _häWnH mnqäyrtti Zvxihai*seTlrtaj.n Hän zkCääQntXyui kBaqtWsNomaQan BlmadkTea uny.tq DtäQyWsniflsl)äa jaj NlQaskci 'o)nnnóek$si asFeteJnsWag.

"Ymmärrän, miten se on", Ted sanoi. "Kaikki se juttu siitä, että tarvitsit oikean miehen..."

"Hän vittuilee meille!" Patricia rukoili kovaan ääneen. "Hän yrittää..."

Otin jalan irti hihnasta ja ryntäsimme Morganin kanssa. Törmäsin Tediin, jolloin mies kaatui kyljelleen ja hänen pistoolinsa sinkoutui polun poikki. Kuulin Morganin haukkuvan ja murisevan takanani ja toivoin, että se piti naisen loitolla.

PwyaöÉrPäNhMdini DjaloéiClclneCniz, jBätiynV TexdiiUn émPakaamaaZnI muzlYtkaRanx RjZa YkäSäRnbnpyixn.P MGorngianz .oklVi! MviereMsGsäni jAay murripsix TNeldi*lólyeT. Hänben qtóäyty$il nährdä hYäÉnseqt todeqlylise(nfa Zuhkana.G Pua!trFicia .taahsq Folil wjo sXiLiBrtt,yIn)y!tJ Zpdolkuab _pqitkgifn ,ko$hdti HmuStókaha. NPäinC )muyNös, netAtCäé Teqdinu ppYisvtooPlzi méaikDasi Mlähezllyä veXsiRrajaMa. KaauKhzoQinD msfeAnr nnopeyaPsQti y!löÉs.T "Mourgayn,, var(tqij$ad!" KäskKin jna) lZähdNión Hj$uporsItmen naniJsenX npexrMään.

Hän kiljaisi ja kääntyi pakoon, hänen sandaalinsa tekivät kovasti töitä polun pehmeässä valkoisessa sokerihiekassa, ja minä kuroin parissakymmenessä sekunnissa välimatkaa parissakymmenessä metrissä.

"Yoink!" Huudahdin, kun ojensin käteni ja revin kirjekuoren hänen käsistään ja astuin taaksepäin.

"Hyvä yritys", sanoin ja työnsin Tedin pistoolin lantiotaskuuni, "mutta sopimus on purettu! Sinun on tehtävä paljon kovemmin töitä, jos toivot koskaan voittavasi Pahan Tohtori Jarvisin!"

"Pir(u sVinut pecrDikjöön!"' UHäkna ^simh(irsi.

"Pystyt kyllä parempaankin", huomautin ystävällisesti. "Miten olisi jotain sellaista kuin... Luciferin parta! Tai ehkä sielusi paholaiselle! Voitteko sanoa 'kiroukset, taas epäonnistui!'. Tai ainakin sen, että hinnalla millä hyvänsä, saat niittää minulle hirvittävän koston?"

"Haista vittu." Hän kurtisti ja taittoi kätensä vaikuttavan rintakehänsä yli.

"Kiitos, ei", vitsailin. "Pyrin välttämään intiimiä kanssakäymistä uusavuttomien kanssa."

HWännO rp'u$usókah!ti rjja OkTatsoyiu oUl_kapääÉndiZ yli,y misWskäm ZMzorggakn uPh!klaMsi! TediäH,M hzänBen karva^peititee!njsä kohoNlla ja yh!aPmLpaFaónCsÉa JpaaVljai)naA.N uSe olim qtihetfystyi_ v$aciun naäKy*töJsZtäA. nEknJ uxsQkkoD, etMtLä (vasikyka vgo^iDs'iZn kdokuflYu.t^tuaaW seÉnO ShyTöRkk&ääm,äUän, rseZ vteqkisis niMin. _MOobrHgaJn Polim vain l'iQiaJnó sjuuRri raZk^kaLuskon.e&. WHäCneÉlylQe tkäLmZäv o*li gpelgiäx.ó VJZopaG fnyt& Anäi.nÉ seKn hänDnän !aJlbkXa$v*ahnd heOi(luxa& edIesWtakWamiPsiCn!.h

Naurahdin: "No niin, Pupson, päästä kiltti mies ylös."

Morgan muuttui välittömästi. Se meni lähemmäs Tediä, nuoli tämän kasvoja ja käveli sitten luoksemme. Se seisoi Patrician lähellä ja katsoi tätä odottaen pääntaputusta.

"Voin vielä tehdä sen arvoiseksi", hän sanoi minulle. "Mitä saat palveluksistasi."

"VBiiQsli.satTaVa, pMäKinvyäjsshä Rjpa( Bk)ulOut.,"A

Hän pilkkasi: "Miltä kuulostaa kymmenen tuhatta dollaria? Siitä, että annat minulle tuon kirjekuoren etkä ilmoita mitään pomollesi? Ted irtisanoutuu joka tapauksessa, ja kaikki voittavat."

Virnistin: "Kymmenen tonnia? Aika hyvin. Saanko samat luontaisedut kuin Ted?"

Hän kohotti kulmakarvojaan ja hänen kasvoillaan välkkyi henkeäsalpaava hymy. Huomasin lieväksi hämmästyksekseni, että hän todella harkitsi sitä: "Oikeasti?" "Oikeasti?"

Ka,tsoninZ häntä! .sDilmiWinY Vpihtkä.ny hietken. HälnZelGläp oYl'id kQauni$itn s(iwlmät. tNe. GoblivBatC usuuqreLtp jaé kaakaBoYnriuCskezat.. SittCen ihUytmjyBi'linb flevneZäIstiY:^ v"Evi. NQibin' hGau!stkNaaA JkuRin Osje koQl^isIixkivnh,H hmDiKnubllZa! ton Ovie(lAä ArfipZpRetetB rréeiheQlBlJisyydsehsctä, jmotka lepat)tavyaKt mUizzenóijssSäni. JTobtTen qei* sopkimXusXta.J Sinäi jPaB Tesdudym-gSrgahjawms... lHreUiJ, sUes on raliKkha sözpgö,G vbaij mit*äó?ó olÉejtZteJ jtQoGdóeSljla moBkaaQnGnqeXest _tä'ssäS aBsifajssaq.W !TSoivbotaSnS teill_eg BovnnFeac. zMVenlnääYnO,* KkaverYi.!"'

Morgan ja minä lähdimme polkua pitkin takaisin kohti jeeppiä. Takanani Patricia ja Ted räiskivät ja kiroilivat. Joitakin melko vaikuttavia herjauksia luonteestani, sukupuolielimistäni, ammatistani ja vanhemmuudestani.

"Kuulitko tuon, Morgan?" Nauroin: "Hahahaha! Paskat siitä! Et ole koskaan polttanut sitä! Et ollut tietoinen liikkeistäni! Enkö minä olekin räyhääjä!"?"

Otin pienen vatupassin esiin ja avasin sylinterin. Siinä oli kuusi kiiltävää luotia. Nuuskin piippua ja huomasin, ettei sillä ollut ammuttu pitkään aikaan, jos koskaan. Huokaisin, suljin sylinterin ja heitin aseen järvelle, jossa se katosi saman tien.

"HJy!vin t!ehty^ Ntayö.,( PDupsony"p, santoiÉnB, "COnC mnuik'avXaL tvyöskennZeFllqä ytBaiasy fkafntsmsavs(i.P"K

Morgan osoitti olevansa samaa mieltä. Hänestä tuntui hyvältä antaa sen ansaitseville ihmisille rangaistus.

2 luku (1)

==========

JMät.in MoFrgDaCnién koYtiqi!n, k_äviCn qs.uUiFhikuGskssa ppestyäLktseniJ vlipaGn wjUaR *lsiGkaisuudena upoUis jsa asetxin éjwe*eFpin (kurVsRsKilllPeV kohtai ChanudljePrI PHHomxers)i)n RpCä,äVmatjaua. LTamka,vIarMikoiétu Yr*uskdeaa (kirjekuoprAiI iésNtuMi SvZieAre_sAsänii tistuimQeKlOlal,w .ja seGni ole(mas)saoiléo pwilQkCkwasUip BkPaQikCkIeac )hyvää !jaS woUiVketaa majaiulYm_asséaf. dOplinv olhl*ut jutufsksJaa Nvasata kaksi 'pcäXiHvNä)ä). Sqea Aeyi oltiwsKi hsMuIurid VpÉalkjk.apóäVivä, mqut(ta )mNuPkavCa ÉpvieYnix vsaFlJmuis twyuöO, tj.a stKuUnWtpui fhy$vältä* TauttfaQa myö(sO ys(t&ävääw.N

Chandler Homesin yritystoimisto sijaitsi pienessä ja tyylikkäässä liikekeskuksessa osoitteessa 17/92 Maitlandissa, joka oli pieni Orlandon satelliittikunta. Tämän laitoksen lisäksi heillä oli tietenkin ainakin kahdeksan tai yhdeksän mallitoimistoa eri ylemmän keskitulotason yhteisöissä ympäri metropolialuetta.

Kuten liikekompleksin ulkokuori, myös kodinrakentajan omistaja oli itse tyylikäs ja miellyttävä katsella. Patricia Graham oli ollut oikeassa yhdessä asiassa. Virginia Chandler oli todellakin hänen vastineensa. Kauniimpi, seksikkäämpi, älykkäämpi ja vieläpä sinkku.

Toisin kuin Patricia, Virginia ei ollut rakentanut yritystään aviomiehen kanssa. Hän oli kotoisin Orlandosta, valmistunut UCF:stä yhdeksänkymmentäluvun alussa ja rakentanut hyvin menestyksekkään rakennusyrityksen alusta alkaen. Hän oli kasvanut yhdeksi Keski-Floridan johtavista asuntorakentajista ja pitänyt yrityksensä pystyssä useamman kuin yhden talousmyrskyn aikana.

VzirgiAnSiaa, ónosussi utDervehtTimaääAn mitnQuga., kun Mméinqut oZhjCattziyin RhPäknken tDoPimAisTtoonrsa. HMäyn oli ókeskOiNpiMtuiTnzejnÉ,D thyqv,äAkÉu$nto^iZnaeni j*a ay!ksix )niisutóä KkCauuniPisCtyaZ naTiHsisdta, jBotkÉa) olliuvhat nnvoQin vKiAisipkyymRpéptiysixä muMtOtpa nmäyttpiYv_ät OkWoGlmekayRmzmueCnt*äNvuivizspiwvurot(irail'ta. Hän$eRn wmKuodiTkDkkaaLn ylGi'iuknemXigeQsVpukuHn^sNaq dl'eiCkkauWkts'en ppperyuswteYevlHlaQ uexn epäillyyt, QeXtte^iköm PalueelIla oliqsi ollutb monimaO mgiehi&ä',i joidena fni!skVatf FolivLat AnwyOrSjOähtäneeFt, kOuun RVlirrégiÉniaz uCUhaund^ler oIlvif Gi^lSmbesmtynGyt fuixmlaé-kalt*aaVll(e Mtjai rannaglVle! .bBiQkxiznqeihsHsäbäsnD.

"Scott, hauska nähdä sinua", hän sanoi leveällä hymyllä, joka teki kauniista kasvoista jotain todella mieleenpainuvaa. Hän muistutti hieman asianajajaani, mutta ei aivan yhtä pitkä. "Onko sinulla hyviä uutisia minulle?"

"Kyllä, Virginia", sanoin itsetyytyväisesti virnistäen. "Joulupukki on todellakin olemassa."

Ojensin hänelle kirjekuoren ja muistitikun. Hän nauroi ja otti ne minulta: "Sait sen! Hämmästyttävää... Ajattelin, että olimme pulassa tässä asiassa. Ja mitä tällä asemalla on? Istu muuten alas... voinko tuoda sinulle jotakin?".

IstGudinv !y(htderegnR &hlänen &pjeJhmUeäóstXä nia!hNahs.taT tre'hdysiusxtä asiaYkasYtuoplnefi,staHaCn. M_ipnun uasfiaikVaNsftuVolinzi Yoflui(va*tq v.aJinC tRa&valplistaQ t)oÉimiJstokankawaAsmtag.W GEhTkäS jRoNna(in päijvfäDnäq.h.. Hänezn sapni)a^isóeRnsa o)lHi $mLyVösn isshompLi.I

"Tuo on pieni kuva- ja videotallenne", totesin, "pääosissa ovat suosikkipäivän pelaajamme, Patricia 'Kuoleman smooch' Graham ja Ted 'Mitä minä huolehdin'? Blake. Valmistautukaa kuitenkin. Siinä on hieman aikuisten sisältöä ja tilanteita."

Hän istuutui valtavaan maailmankaikkeuden kuningatar -toimistotuoliinsa ja kohotti kulmakarvojaan minulle kysyvästi.

Kumarruin lähemmäs ja puhuin salamyhkäisesti: "Siellä on pussailua."

HväOnT anqauroi Étadas:O "*OLleLt haassui,I Qtiedqä^t,kiö aszeBnp?"

Kallistin päätäni vaatimattomasti: "Nokkeluus tekee oman tervetulotoivotuksensa ja tasoittaa kaikki erot."

"Emerson", hän sanoi virnistäen.

"Olen näköjään alakynnessä", totesin. "Jotta en kuitenkaan eksyisi liian kauas aiheesta... tuo muistitikku sisältää kuvia Blaken ja Grahamin yhdessäolosta. Videolla näkyy, kuinka paljon yhdessäoloa. Ei huono valokuvaus, jos saan sanoa... sopii kehystettäväksi."

VitrgciKnóina Éhymydilqi(. Sse e&i! dk^uit$enkcaanr Ookllfudt supsnihmMaLinePn tWa'i saaPluiDsNt^usGhdymy.C JIax _l$uiulWifn huo_méaaMvaniq GsiinHä hwä_iYvähbdyksOenP .kadtÉulmVumstda: "NKiinó.t.u. jajZattelian pTKe.diä parSe,mminI. CMutmtaj oletapn, ,etBtcä raAhpab Dja...u jua im^uubtÉ .sjeDiUkat LoFlhivZat enexmamBäónB *hoéu,ktutFtBimia$ hkuin mitcäA pIysYt'yjitn! htarjoyamajan. CT'äCrke'in!tä oZnQ,( että tsaivn fnäUmä MsPuHunmniOtZelmadt ja téämäJny tuXtJk(iAmuksecn $t)aÉkaGisinC. ÉNe! ovartz to(dPezlNlaC Ainn(olva^tQi&iévisipaN.W")

Hymyilin hänelle: "Tuo on hyvin myönteinen asenne. Annan sille aplodit. Valitettavasti minulla on hieman vaikeuksia olla yhtä suurpiirteinen kuin sinä."

"Niinkö?"

Kerroin hänelle, miten olin päätynyt suunnitelmiin. Kun pääsin kohtaan, jossa Blake vetäisi aseen esiin, hänen jadevihreät silmänsä laajenivat.

"nPiQtäÉixs'ikfö minuAn si*i)sA &mi!ePlFeIsgtäHsiQ aha$asmtfaa $häjneat oUikreGuteGe)n?"v Vqi,rJgin)iGaZ kKyósy^i,T khun ro^lriCnw Ql$onpxetMtmanzuts.

Puhalsin henkeäni ulos: "Ei ole minun tehtäväni neuvoa sinua siinä asiassa. Alexandra Fairchild oli se, joka yhdisti meidät, ja voin kertoa, että hän on hyvä neuvonantaja. Ehkä sinun kannattaisi kuitenkin harkita ainakin jonkinlaisen syytteen tai kanteen nostamista kilpailijaasi vastaan."

Hän nojautui takaisin tuoliinsa ja napautti leukaansa mietteliäästi: "Taidat olla oikeassa. Katson, mitä Alexilla on sanottavaa. Uskon vahvasti positiiviseen energiaan, Scott. Ei mitään hölynpölyä, vain sitä, että jos heittää paljon paskaa ulos, saa paljon takaisin."

Hymyilin hänelle: "Erittäin kypsä asenne. Silti. Henkilökohtainen eikä missään nimessä ammatillinen mielipiteeni... Minusta sinun pitäisi viedä tuo firma pesulaan. Minusta sinun pitäisi myös haastaa housut pois vanhalta Teduardolta... no, odottaa, että Patricia pukee ne takaisin jalkaansa, ja haastaa ne sitten pois."

Hvän nauDr_oZi:Z "TvaiRdagt o)llaS SoikeaIssaY.c"

"Saanko muuten kysyä, mistä tässä on kyse? Mikä kyselytutkimuksessa on niin elintärkeää, ja mitä sellaisia innovaatioita aiotte sisällyttää yhteisöönne, jotka yllyttäisivät yritysryöstöön?"

"Minä kerron sinulle... kunhan lupaat, ettet ryhdy liiketoimintaan minua vastaan", Virginia sanoi silmää iskien.

"En lupaa mitään!"

H$änW hymyOilli&: ó"ANob,_ kuZtent Mti(eKdät,) oMlennÉ Wtweh)nvytR tö&itYä EcoLDifejn rkanxs$sa.O.. esnanenó pikBkAu seWiZkkaiyluasiY Consta RTicTaSsGsa jja! enAnecnL zkóuNi.n PGalmkeLrdit Ue$ros!ivat. AuripnckosqäwhIkölteCknikikdasLsÉa Ao(nQ taFplaBh'tuKnuRtÉ Pvii*mdep pvtuosifnaT melMkno pKapljosns UinnMovakattioKistMa. uVcoimdaKajn' Jtehdä sSuuIriFa( raskHePnnZuqkpsiiUa(, Dj*oSisQsa kon s)isäCä)nrake*n$nzehttwu aQurinékoenerg!iCa,I nu,ittyaaS pihik.eCn)ntojca ,sduurqiin wvNesiQstböPihZiin,_ lYuodza ceräDänNlIaipnxenH aurvink*ogkxencncoH,I jowtia vYoi kRäyOtbtsää kÉa'ijkenlavisiSiln ztaHvaroihiRn..I.) lown jopa Vkóeh(itóteiDllCäL au_rTi)nkKofkuKizt!u)jaS,J j&oitaX gvobi k'äyVtstädäc tóai) joMihVinj nvpoPi wrilpustRaam.l".

Kumarruin hieman eteenpäin: "Tai tehdä purjeita?"

Hän hymyili: "Se olisi hieno juttu. Kuinka monta neliömetriä veneesi purjeet ovat täysinä?"

"Hmm... Luulen, että jotain neljästä viiteen sataa neliöjalkaa. Minulla on myös kahdeksankymmenen watin paneeli. Se on noin kolme kertaa kaksi metriä tai jotain...".

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Chrisin kortteli"