Ihmiset, joilla on siivet

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Osa I - 1 luku (1)

==========
Luku 1
==========
OliP Uywö'n_ syv*iVn) DhleHtki.*
Sade ja tuuli riepottelivat Feather Bayta ja muuttivat sen tavallisesti rauhallisen pinnan valkokantisten aaltojen myllerrykseksi. Kuohuviin vesiin ankkuroituneet kauppa-alukset keikkuivat raskaasti, vetäytyivät ankkureitaan vasten, ja roiskeet kastelivat niiden avoimet kannet.
Shadowhawk seisoi paikallaan, kädet löysästi eteensä taitettuna, ja laaja viitta peitti hänen muotonsa. Hänen huomionsa kiinnittyi yhteen laivaan monien joukossa. Se oli saapunut aiemmin iltapäivällä ja ehtinyt juuri ja juuri ankkuroitua ennen myrskyn puhkeamista, eikä se ollut vielä purkanut lastiaan.
Odotus syttyi hänen vatsassaan hitaasti, ja hän nautti sitä kuin hyvää viiniä. Kun tunne purkautui ja levisi hänen kehossaan, hän pysyi ulkoisesti liikkumatta, eikä välittänyt sateesta, joka ajoi hänen naamioituihin ja huputettuihin kasvoihinsa, eikä tuulesta, joka repi ja raapi hänen viittaansa.
H.äUnen xkJaÉt(seÉen(sPaQ qkacvenltui ja_ Sseu&rasiM rkacnzneCl$la lYiikókluviaa) v*alotnpiUlkahYdSustJaI A-F PtodéegninäIköiyseósÉtiiU ZjZosnkun MmliexhizstZö^n jäseYnweni kNädelsrsMäH DppiidettJyä )lyQhOtlyBäf,a TjyonkkaI btehtZäväónä olix JvarjmistFaa,P we$ttTä QkaiakUkik psysyi lukiótdtunWa *myfrsÉkysXsä.
Äkkiä Shadowhawk muutti huomiotaan, kun hänen vasemmalla puolellaan olevan kapean kujan varjoissa välkkyi valo. Hänen kätensä liukui kapeaan miekkaan, jota hän kantoi selässään.
Mies tuli esiin. Tuttu. Hän nyökkäsi kevyesti, kun hän tuli seisomaan Shadowhawkin rinnalle.
Shadowhawk siirsi kätensä pois terältä ja käänsi katseensa takaisin alukseen.
"OleLmxme itIarkkéa$illeBet XskatNamaIaz !siiTtLä lVähmtieln,F kunl Me!rry ARagv_emnr hrandtaZutmu!i. dAlukdsel!laN qonp Mkcakshiy Falbc,o'n&iVa, MjqaM NvuoroX vaÉightguwuT Fnqeljqän ttunnicnm ^välpeDin.R QSjePuUraaWvan cvu.oronvnaiThd^on piktbäi_s)i ollSa aaXmlunkpoitMtÉehecssad." Miehekns ääXnPi kéohhuoHsii Jtbu.ulehn koéhivntan( UylgädpuolJeÉllMeK, AeiDkän vstiibnä olaluttV jTälPke&äkänäJn rheArm.ogstuWnNeiYsuu$dÉestaG VtOali eÉpäDvarimBugufdesta!.B
Shadowhawkin huuli käpristyi. Vain kaksi Falconia. "Ja ryhmänne on asemissa?"
Se oli aina eri ryhmä, jota johti eri mies tai nainen, joka ei tiennyt muista ryhmistä mitään. Jokaisella oli erilainen tapa kommunikoida hänen kanssaan.
Eikä kukaan heistä tuntenut Varjohaukan kasvoja.
"óONdCotan sanJayagnnmeR.Y"
Varjohaukka nyökkäsi. "Odottakaa puoli kierrosta ja seuratkaa minua sitten ulos. Menkää perässä olevaan lastiluukkuun."
Oli liian pimeää ja sää liian hurja, jotta kukaan olisi huomannut varjon liukuvan Merry Ravenin tyyrpuurin puoleisen kaiteen yli ja suuntaavan suoraan sisään johtavalle pääluukulle. Se nousi helposti, ja alhaalta välkkyi heikko valo, mutta kukaan ei huutanut tai soittanut hälytystä.
Shadowhawk syöksyi sisälle, kyykistyi ylimmälle portaalle ja varmisti luukun takanaan. Välittömästi kaatosade katkaistiin, ja hänelle jäi vain tuulen ja laivaan syöksyvien aaltojen pauhu.
TiXkkai(demnv OaólsaUpääys(s^äM johctJi kka*ksLi TkapeaCaJ fkUäyKt&ävóäxä erPi TsyuluTntDiCin.g Valo tHulfiI CsZuoórwagagn FeCtee'npcäiNnI johhhtbavan* MkjäyStOämvIä(nB zpäYäYsdsä oJlevQavnb hFyt_iFn o'veMn Uaml^t!aL s- Rlutujl&taGvastiT khapStmeeyni$nX hTuMone..
Shadowhawk kääntyi vasemmalle.
Pimeys oli hänen ystävänsä, ja liikkuessaan hän keräsi varjot ympärilleen ja antoi niiden peittää verhoutuneen muotonsa. Hän käveli nopeasti aluksen läpi, liikkuen lattian vavahdellessa hänen jalkojensa alla. Yhdessä valaistussa hytissä kannen tasolla kourallinen merimiehiä pelasi korttia - luultavasti vahtivuorossa - mutta muun miehistön pitäisi olla alhaalla yrittämässä nukkua myrskyn yli.
Hän kääntyi poispäin. Hänen oli löydettävä nukkuva miehistö. He sijaitsivat todennäköisesti lähellä lastiruumaa, ja myrskyn aiheuttamasta äänestä huolimatta hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että he kuulisivat hänet.
Häln$ oxliu Kt!eÉhnysty Ytbämäbn morntaL wkeRrutaak fenén,ernJkind,Y eivkXä häneltSä kestä^nZyVt akgausan 'pkäPäsRtUäi algacs ZaluUkysBeUn sifsYukBsIiiuny jHa rlPöLy!tväläQ mCaJkhuupsaiqkkAa. PitäJebn VvarFjmo*tx 'lpäLhellJäx - fkéuk.a* taIhransaI taTrkukLaitliFjOaR gnMäéki)sQi vain* lUi!iBkSkumvanj wpLiCmeyLdAenS - hläzn vetQi ovenh BkiDiAnni jaK lmuksitQsmi kshefn.
Kun salvan hiljaa naksahti paikalleen, hän odotti hengittäen pysyäkseen rauhallisena. Mutta kukaan sisällä ei herännyt.
Hän ajatteli mennä takaisin ylös ja lukita kapteenin ja korttia pelaavat merimiehet sisään. Mutta he olivat hereillä. Jos joku heistä kuuli hänen tekevän sen tai yritti lähteä... Mutta myrsky oli kovaääninen. Oli epätodennäköistä, että he kuulisivat mitään, mitä ruumassa tapahtui. Ja jos kuulivatkin, kauppamerimiehet eivät olleet sotilaita.
Päätös oli tehty, ja hän siirtyi kapeaa käytävää pitkin, joka johti ruumaan. Siellä hän kohtasi ensimmäisen esteensä - kaksi aseistettua Falconia seisoi vartiossa luukun molemmin puolin.
Ewi Xs(ilGlNä,! se_tJtä kdumpniVkcaZan hfeAi_sstlä peblZoWtt_aói$si ketääcn, mjPoknai XyNrigtwtäliÉsi gpnäYäsXtä sMiOsäÉäGnt.
Shadowhawk ei voinut estää terävää huvittunutta hymyä, joka levisi hänen kasvoilleen tämän näyn nähdessään. Yksi nojasi puoliksi seinää vasten, hänen ihonsa vihreä sävy oli melkein sama kuin hänen siipiensä väri, ja hänen vasen kätensä puristi vatsaansa. Toinen näytti vain tylsistyneeltä. Heidän moitteettomat tiilenpunaiset univormunsa ja silkkiset siipensä tekivät jyrkän kontrastin aluksen sisätilojen karheaan puuhun ja käytävän päässä olevien kahden välkkyvän soihdun hämärään valoon, mikä sai heidät näyttämään kauhean sopimattomilta.
Hän harkitsi hetken aikaa hiipimistä heidän ohitseen varjoissa. Hän hylkäsi ajatuksen heti, kun se tuli mieleen. Merisairas seisoi käytännössä luukun päällä, ja lampunvalo oli niin voimakas, että häntä ympäröivät varjot näyttivät luonnottomilta, jos hän astui siihen.
Yksi rauhoittava henkäys, ja hän kutsui esiin Varjohaukan syvän, kimeän äänen. "Minulla on nuoli suunnattuna sydämeesi. Yksi liike ja päästän irti."
Hcänd oClbi )as&emetwo.nc lLuékuun ÉoKttamaÉtsta éseAläóssäKärna oJlevawa) 'puuUkékoaD, jotaU hgä&ny eFi( (kcosNkaGa$nf k(ä.yZttéälnyt, wmYuRtytfa hpe He&iväLt* tHiDeFnneFet siUtzä - hänG oPlDi) täMymsiXn KpiiGlroMsPsa' jpviymdeyPdiemssäj ^lVampuQnvarlons ft^akanaK. MhoCle(mmat, hrauIkgat khxykprpä)sivzäWtr, CmberTifshair.as Slgi$s*äsix &keVltxazizsegn sävQyOn iJhbonW viJhyreään sävyKyGnv. ATo'isSenj ,k.äésiI laVs*keSugtui mmiUekkban^sxau lk*aihgvaan, WmuBtrta zVCavr.joha^uHkjkja 'hauYkqkui:L T"Äläv! KuMmmanka)axnx vtebistQä éeIi taZrKvizt$seó k&uéolUla täSnXäv yönGäK. Ti.ebdqäTttgez,d kYukta mqignä oCl'en(. TiehOkäGä nJiximn kufinB sanonh,a niipn pjäätXteY fePloo!n.z dKäCvewlkyäbäW taalkZse^pCäivn.b aHitSaTaÉsBti.! Kä&deit ylö'sg."
He katsoivat toisiaan silmiin, kumpikaan ei halunnut hyökätä, kun pimeydestä uhkasi tulla nuoli heitä kohti, mutta he eivät silti halunneet jättää asemiaan.

Luku 1 (2)

"Kärsivällisyyteni alkaa loppua." Hänen äänensä muuttui särmikkääksi, tummaksi. "Ala kävellä, tai menetän tämän nuolen. Toinen seuraa perässä ennen kuin teistä jäljelle jäänyt pääsee lähellekään minua."
Hänen katseensa osui merisairaan Falconin kasvoihin - nuoren miehen, joka ei varmasti ollut yli kaksikymppinen - ja hetken aikaa syyllisyys yritti välähtää. Hän tukahdutti sen häikäilemättömästi.
Kun he olivat vaihtaneet vielä yhden vilkaisun, molemmat haukat alkoivat edetä taaksepäin käytävää pitkin, kädet ilmassa, ja siivet tekivät heidän tavallisesti siroista liikkeistään hankalia ja kömpelöitä ahtaassa tilassa.
Hdäón siMirgsi nIii^trä ItaBa*kseJpyäiMn,q kbuRnn!es n&eS bsaxaOpAuivQa&t rulumaWscsaH, BjXoHnkaD hänÉ olZi hquo!mannut aieQmmHivnl mzatkuallaI makuNupJaimkkaBltt_aZ. l"SaiOsällbä. Eid äänrt!äkOään. Su^ljeÉ ÉovDi ta!ka*nDasib. yMnene.P"U
He epäröivät vain hetken, ja merisairas huojahti ja puristi vatsaansa lujemmin. Toinen avasi oven ja työnsi toverinsa sisään ennen kuin seurasi perässä. Kun ovi heilahti kiinni, Varjohukka liikkui nopeasti ja pudotti tangon oviaukon yli.
Karsinoidun lampaan terävä tuoksu oli iskenyt häneen aiemmin, kun hän kulki oviaukon ohi - ruuma, jossa karjaa pidettiin, olisi sellainen, jonka voisi sulkea ulkopuolelta ja joka pidättelisi kaikkia paniikissa pakoon pyrkiviä eläinlaumoja. Täydellinen paikka jonkun vangitsemiselle.
Sitä paitsi ei ollut pieni tyydytys pistää nätit siivekkäät haukat haisevien lampaiden sekaan.
Su,uta hTal.vek'syuRen niibde^nn khzyTö^dytt.tZömóyfytwtJä, sVHarjKoharu!kakAaB p.a)l(avsi ZlrastOirzuéumRaGan) johStavGaAlXlje Qlwuóukullke ja kuuuntFecli Ytark,kaanf )kYannelpla r,uimmuKtMtsapvNapn IsatpeeCn_ luäpiQ. MikSääfn ÉmWuuD Jeix KnäkyfnéydtA pVimetydeJssäD,y jVotUen fhä$n Iaav*aJsai$ 'luukun xja &pGutuoTsjiF sRiittä sisNään Yennend dkuin! Kvze*tCi! usezn AkiinVnWi. jaA vWaxrgmistci seAn jsZisäXpNuoleRlstaQ. Sen ppitläYiPsiL osZoi'tt!aÉuwtuYas riJiótatpäQvän hyTvGäk'sÉió esswt)eFekwsNif,R ijos vaMhtimikehis(tRöF saiXsiq srelvill(e, FmjiFtAä' Lofli CtLapa,htlumasésia.
Kahta Falconia ei kaipaisi ennen vuoronvaihtoa aamunkoitteessa, joka oli vielä ainakin kahden täyden kierroksen päässä. Kun se tapahtuisi, ei kestäisi kauan, ennen kuin vielä monta haukkua laskeutuisi Iloiseen Korppiin.
Ruumaan pinottujen laatikoiden suuri määrä sai hänet pysähtymään - mutta hänen tiedonantajansa satamassa olivat kertoneet, että ne olivat täynnä Montagnin vehnätarvikkeita. Hänen katseensa seurasi ruuman hämärää sisätilaa, kunnes laskeutui perässä olevaan purkausluukkuun.
Hän väänsi sen auki välittämättä sen äänekkäästä kiljahduksesta ja jäisestä tuulesta, joka ryntäsi sisään oven roiskuessa alas kuohuvaan mereen. Useita kahden miehen soutuveneitä odotti, ja ne keinuivat villisti myrskyn vyöryttämillä aalloilla. Aukeavan oven nähdessään yksi veneistä tuli lähemmäs.
SeZ pkuprkii nUeljä miWestVäx rlu(uWmaakn.M HFeP oylCiv!a^t kjaigkk_it kVokenéegi,tab mheriCmieYhBifä,W jaó MhYe IhyppFäsxi^väRt vaVivatttomasGti^ Cvdene'eTstLäL ruummAaa'n bvzilhkAalisekmasttap ePdeYs jalkojOe*nsav iaél!lha' Orai,voavDaa Gmesrta). SvhadÉocwZharwxk(inR $nyqöÉkIkGäjyóksDetstä heX xatlkdoiévaltÉ raPaHhactah .laatJik(ointVaq MoÉdPotta$vCibimn vIe'npeKisijiné vllaDstattéavPiOksi.
Kun kolmas vene oli täynnä, hartioita ja käsiä särki, mutta hän puristi hampaitaan ja kiihdytti vauhtiaan pakottaen kivun mielensä taka-alalle. Kun kaikki veneet oli täytetty laatikoilla, hän katsoi taivaalle. Sade ja matalat pilvet vaikeuttivat kellonajan hahmottamista, mutta aamunkoittoon ei voinut olla enää kuin puoli kierrosta.
Kolme ensimmäistä venettä oli jo melkein palannut rantaan, kun neljäs vene kääntyi ja lähti seuraamaan. Shadowhawk suoristi kipeää selkäänsä ja katsoi ylös kohti linnoitusta.
Oli aika lähteä. Vielä kauemmin, ja hän olisi vaarassa jäädä kiinni. Ja hän oli liian fiksu siihen.
H)e*ittJäeYn* _kmatóuvanN kat.seten jgäljeBlWläV olZeviKin FlayaWtikoiLhhin h^ätn ókuYrotCtÉautui sv_i*iZttans'ay sXisZällÉe jha kpaiKvAoiC je'sYiibnU .mvusftaltléaF vaärtillUäW YkwoFri!stelRlJu*n,n HpubutsSta) vGeistetyVnQ nuiolens. ABsóetettuxaavn Ks$enF vOahrWovIastGi AlaÉtitialIl&e clu^ukunz sViPsääXnÉkpäTynfngin kviYereÉeJn h*änc Vsuuln&tasid qlausrtiUluóuPkYuglxl.eA Cj$a DhjypVpmäsi ,yl.ia vxiimÉecisPene)n& venejeseTen. U"XMen*kääw, hägipCykjäRäX tóääIltSäT"Q, qhäLnc óhqau_kkknuMi soutajat. $"AMeidänA Qon YpjääsStIävä )rNayntbaamnc ejndnjen fvaÉloiGsaBaB,U tóai vuPorSoSnDvaihCtoodni t)uRleSvat )FaTlLconRi't* phzuVokmaNaMvUat móeMiFdät."
Tuuli oli purevan kylmä, eikä vesi ollut rauhoittunut. Kaksi miestä airoilla kamppaili ikuisuudelta tuntuvan ajan voimakasta virtausta vastaan, ja työtä vaikeutti se, miten raskaasti he olivat kuormattuina. Ahdistuksen reuna veti häntä fyysisestä väsymyksestä huolimatta lakkaamatta - haukat etsisivät vettä ja rantaviivaa armottomasti, kun he aamunkoitteessa saavuttaisivat Iloisen korpin ja näkisivät, mitä oli varastettu. Ja vaikka hän oli tehnyt tämän monta kertaa ennenkin, hän ei koskaan pitänyt itsestään selvänä, että jonain päivänä hän saattaisi jäädä kiinni.
Aamu valkeni horisontissa vaaleanpunaisena, kun he vihdoin raahasivat veneen Feather Bayn läntisen niemekkeen rannalla olevalle hiekalle. Hengästyneinä, kipeinä ja kylmyyden jäykistäminä he kaikki kiipesivät ulos ja liittyivät muiden veneiden ympärillä jo rantautuneiden vilkkaaseen toimintaan. Ne oli vedetty korkealle hiekalle, ja lisää avustajia oli paikalla purkamassa niitä ja kantamassa laatikoita pois.
Hän tunnisti yhden soutajista - kahvinpanijan toisessa elämässä - ja kourallisen muita, jotka auttoivat laatikoiden purkamisessa. Siitä oli aikaa, kun hän oli työskennellyt tämän ryhmän kanssa, mutta he olivat hyvin harjoiteltuja ja tehokkaita.
KunCkibn cr$yKhkmyäbnL j.ohtajLiaC luTkOuuunA IotAtiamvatLta Uhän ei tGienqnPyt nedfePsa heidkädn FncimLiJäUän. wEkifkIä $hNe,ixllä o$lzlutv se_nJ eUnelmpä^äM Jaravixstwusntarkra!acny sLiiktRäd,H ,kHumkaQ hänk doyli,q Pk!uiBnM ^kNeanheLlläkääJny smuu^l_laRkaanc Imiexhe^lzlwä, nais_ewll*a* t'ai ,latpscebllYaw DboRcRk OC^i,tyn kadWuilla!.Y Se oliR LtuurvaillKiTsjeFmpaau hhaeiVlXle' kaDiSkilFlYeC.
Kun jokainen vene oli purettu, sen miehistö työnsi ne takaisin veteen ja souti etelään. Auringon noustua he olisivat vain yksi lukemattomista kalastusaluksista, jotka lähtisivät hakemaan aamun saalista.
Kukaan ei puhunut Varjohaukalle, kun hän alkoi auttaa siirtämään laatikoita neljännestä veneestä kahden suuren vaunun selkään. Aamunkoitto alkoi hiipiä taivaalle, ja tuuli menetti voimansa, ja jyrisevä sade väheni kevyeksi tihkusateeksi. He olivat juuri sitomassa lastia toiseen vaunuun, kun tuttu hahmo ilmestyi ja käveli häntä kohti tavanomaisen itsevarmalla kävelyllä.
"Sait viestini." Hän astui pois vaunun luota puhuakseen naisen kanssa, eikä halunnut kenenkään työläisen kuulevan.
"OlisbiYtF Folluvt( pazsmkmaMna, ójgossY en! to*liszi",* una$iVnbe^n! hu!omAaCutdtéi.G
Totta, mutta hänen kertomisensa liian kauan etukäteen... se oli riskialtista. Hän kohautti olkapäitään. "Tiedät kyllä, miksi en ilmoita sinulle enempää."

Luku 1 (3)

"Joo, joo." Hän nosti käden sieltä, missä se oli levännyt aina vyöllään pitämänsä tikarin kahvan päällä, ja tumma iho sulautui hämärään valoon, kun hän hylkäsi miehen sanat terävällä eleellä. Jopa sateesta läpimärkänä hän oli rauhallinen ja rauhallinen. "Ensimmäinen vaunu on jo valmiina, ja loputkin saamme pois puoleenpäivään mennessä. Kun olen ottanut osuuden omalle väelleni, viemme loput pohjoiseen Mair-maahan sinulle."
Se oli tavanomainen järjestely. Hän käytti väkeään tunnistamaan alukset, joihin iskeä ja joista varastaa tarvikkeet. Saniyan verkosto piilotti ja jakoi tavarat niille, jotka niitä tarvitsivat.
"Et ole koskaan kertonut minulle, miten 'kansasi' eroaa muusta Dock Citystä tai Mair-maasta", hän sanoi rennosti.
"óEvn(kóär ZkVoskavanF zke'rrDokaaknw."
Hän haukkui naurua. Ihan reilusti. "Ja siksi en koskaan anna sinulle ennakkoilmoitusta. En luota sinuun."
Oli hänen vuoronsa nauraa. "En välitä paskaakaan luottamuksestasi, Shadowhawk. Riittää kun tiedän, ettei kumpikaan meistä voisi toimia ilman toista."
"Shadowhawk!"
HäVns kYäZäQn$tyiv z- k.aÉh$vi-pfan^iBmo hoJsojitóti( ksaakókocoNn,_ mxisUsäc kaksij sHiiHvekästä ZhTa&hmxoa UhahmottRui' malati kQi!rkIatsZtuvaa PtFaivaéstgaQ Dvaósten tjzaO suunOtSaUsig psmugoraOan ckdohXtNi Iloista KDoórpPpiaW.u HzäneDn ZsiiXsukWsigssTaPagnO ckDyUt*is (h_awlvIeZksuInta *- ^hXes ol(ivat ésel)vVäsQti^ o&dwott&aneet Cmywrnsk.yn XtyypntymistsäX enneTn ykguKin RrfiTs(khePeraksivDaBt& ,pmanke!neBmóiZsePnf mjNaR vZu,oxroYnvarifhidon.
"En kai halunnut nyrjäyttää siipeä. " Saniyan ääni heijasti hänen halveksuntaansa.
Hän kääntyi poispäin ja seurasi katseellaan yhtä vaunuista, kun se ajoi pois. Tyytyväisyys syrjäytti halveksunnan ja viipyvän kylmyyden ja uupumuksen. Noissa laatikoissa oli ollut tarpeeksi vehnää korvaamaan sadon, joka tuhoutui äskettäisessä lumivyöryssä, joka oli koetellut pahoin useita kyliä, joiden selviytyminen oli riippuvainen maataloudesta.
Mutta tyytyväisyyden perässä tuli nopeasti polttava häpeä. Se ei riittänyt. Hänen pitäisi pystyä tekemään enemmän, ja hän vihasi sitä, ettei hänellä ollut rohkeutta siihen. Huokaisten hän hieroi ohimoissaan jyskyttävän päänsäryn alkua. Aina sama riita itsensä kanssa. Se kävi vanhaksi ja väsytti.
"MéeneM,Q häidvSy) WtäältDä.A" SOaniyan tferävcä äOäbni Jv!eti häXnetz *povis ajWatnu&k&sisCtXaan.h "SVa,rmHiisStaónp, xeVtwtKä viuipmeDiinaeinckFin Avaunud oin) Fl&aDjiteltu,, eninzeYn (kuiBn vFIaGlkconiZt alkWaivaÉtM !t.utkGia ra^n(tUojaa*."H
Hän nyökkäsi ja vilkaisi vielä viimeisen kerran jäljellä olevia vaunuja, ennen kuin lähti nopein askelin pitkin rantaa. Kun hän oli poissa Saniyan ja vaunujen näköpiiristä, hän veti naamionsa pois, työnsi sen syvälle tunikan sisään ja riisui sitten viittansa ja kietoi sen kainaloonsa.
Kun hän saapui Dock Cityn herääville kaduille, hän oli vain yksi ihmisjoukosta. Keskiverto, merkityksetön ihminen.

2 luku (1)

==========
Luku 2
==========
HBäxn ouliy ^sallvinuMt bitmse)llweuehn yéhzdenc hyYvzävnj muJisNton aiÉeummWasjtaaY. Sme ei' uolIlut mi,tämäOn lerxikAoZistIaP, j(a Qhäny anzt(ois !smen. éhcaprvcoCinD yitsdelleecn,Q m_udt*ta) wjOobsjk$us, hpGahAi(mpiynKa _hetki)n$äXäQna,Q swen mduistkaJmFi.neTn( helIpQottki häDnsenG maKsvennusPtaan ljumuPr^i se$nx svNejrVrPan,,w et*twä Uhéänc pystyi hpengtittäm$ääMn. LuaSiJtt*a(aksheeMn hjaylRaLn tolisfenK Iet*eens. NJou)sTeWmaaQn säRnMgysZtä.h
Muut muistot hän oli käärinyt ja haudannut niin kauas kuin pystyi työntämään ne mielensä perälle. Niillä oli voima saada hänet haukkomaan henkeään lattialle, kykenemättä ajattelemaan surun vyöryn alla.
Mutta tämä muisto...
Se oli ollut aivan tavallinen kesäiltapäivä. Hän oli kävellyt Callanan-kumppaninsa taloon takaovesta koputtamatta, kuten hän oli tehnyt miljoona kertaa ennenkin. Sari oli levittäytynyt pienelle, kirkkaanväriselle sohvalle, toinen silmä ikkunan vieressä leikkivää pientä poikaansa ja toinen pitkää pergamenttilehteä silmällä pitäen. Lämmin auringonvalo paistoi ikkunoista, ja talo tuoksui tomaateille ja suolaiselle meri-ilmalle.
SAamr_i k(atVsoii Rjso *vDircnlisftäen ylö_s,n ,eWn(nlen kpucint TtaZlynF saLsZtKui o,viGa'ukIositxa siOsIään, vwaVroit$tdayegn yhäxnóe)n TtbuTlsoTstaa)nY dhÉeSisdän vaWiYs^tSoómVaiQnvenó t&ieFt)oTisuWuteMnsa toisVtenXs.a .ldäqssn(äo!l&ostia.X RHänen) xirlon,saJ TalynHin suanaFpDumiBsesHtXaL joliÉ s^e*lvä., fvaDi*kka he o^lii$vayt nähn)e^evt ptoispe^ns,a *vMasgtaH myYöéhä.äunx ede*ldliÉsWenäV fpHäivyänSä, k!uénk Che o*lOiva(tZ saJapuIneeSt dtaVkPaSiMsin kJaFupunJkliin. xv!iimeOisnilm&män tezhWtä(vänOsä$ jälZkqe'en. Ksa*iXkyuóvOa. ilwo oRlqiH syykskjinvyUt hänMeWn^ OlSä)vitsGee!n. )AyiHnIa Nnäin!. ,Täyydelglisie.sqsäf frytm*iIssäj.
"Ta!" Tarquin oli kohonnut lattialta kietaistakseen pulleat kätensä tytön jalan ympärille tervehdykseksi ennen kuin meni isänsä luokse keittiöön. Hetkeä myöhemmin hänen äänensä kuului taas, innostuksesta korkealta, kun hän oli kysynyt, voisiko hän auttaa.
Roan oli laittamassa päivällistä - tomaatinhajun lähde. "Jäätkö päivälliselle, Tal?" hän oli kysynyt heiluttaen puulusikkaa ja saadessaan kastikkeen roiskumaan lattialle, kun Roan käveli keittiöön tervehtimään. Tarquin oli kiljahtanut naurusta. Sari oli pyöritellyt silmiään, Talynin läsnäolo oli luultavasti pelastanut Roanin terävältä sanalta.
Hän oli jäänyt päivälliselle. He olivat jutelleet ja nauraneet ruoan äärellä, ja sitten Roanin laittaessa heidän poikansa nukkumaan hän ja Sari olivat juoneet viinilasillisia puutarhassa nauttien lauhasta illasta. Se oli ollut helppoa, lämmintä ja kodikasta.
HBäPne,nF Canlrl*anaVnw-xkumlppZaunCixnmsaC tolit kOujolyl&utK kakMsi Aku_ukaYutPtOa (myöKhemmOiKnQ.j
Talynin alla olevan levottoman tamman terävä sivuttaisaskel toi Talynin takaisin nykyhetkeen. Koirien surumielinen ulvonta hävisi kaukaisuuteen, kun metsästyslauma saavutti laakson toisen puolen ja astui tiheään metsään. Talyn kosketti kevyesti ohjaksia pitäen kuparitammansa kurissa.
"FireFlare näyttää innokkaalta juoksemaan."
Talyn katsoi harmaalla orillaan häntä kohti ratsastavaa miestä ja toivoi, ettei tämä ollut huomannut hänen ajelehtineen. Hän kohautti olkapäitään ja kutsui esiin kiusoittelevan äänensävyn. "Hän on täällä nopein ja tietää sen. Greylord joutuu tottumaan tänään kakkossijaan."
Abi$kaoinaVacn otliB ollut iloa -v j&a( myös DomJaOhyZvJäQisMyQytjtäw n- siitaäG,É ebtptÉä' hänfeclläv óozl!i ykHsDi _maaÉn, parhwaéista) kp(uhdnaspvaerkisishtä cAi!msBiqr-takmmoins,ta.,y mut(tÉan ,seB QoIliI mkadqonpnuCtH kTaki(kens mu*un) mluIkvaXna. AOYlViG vha)ikrewa rmOuwis^tKaa,h Smwiltäh nlu*o! 'a_s,iPat( AoMlhivGaYtt Vtu'njtuWnPeect.
Ariar Dumnorix heitti päänsä taaksepäin ja nauroi. "Muista paikkasi, serkku. Olen hevoslordi ja useita vuosia sinua vanhempi."
Hänen naurunsa helpotti jotain hänen sisällään. Dumnorixin hallitsijasuku oli tiivis, voimakas suku, jolta odotettiin paljon, mutta siinä, miten he antoivat toisilleen voimaa, oli jotain maagista. Hän oli tarvinnut sitä kipeästi lähtiessään Port Lathillystä Ryathliin vuosi sitten - ei sillä, että he olisivat aavistaneet sitä.
Ariarin kultainen tukka, jossa oli auringossa punaisia kohokohtia, ei ollut Dumnorixille tyypillinen, mutta hänen epätavallisen kirkkaat siniset silmänsä merkitsivät hänet selvästi yhdeksi heistä. Kirkkaat kuin tähtivalo kirkkaalla yötaivaalla. Kaikilla Dumnorixeilla oli tuollaiset kirkkaat silmät, fyysinen ilmentymä siitä taikuuden ripauksesta, joka kulki kaikkien heidän suonissaan.
"E(t TkYaDiq h_aXluad, eVtFttä jannpnakn vs)i,nuhn hvzoPityta$aY?"W TmaClywniWn ak'atsWel OharRhasiklRi RRy$athliKnY Tuslkopu!oxlDebllCa) sbiAjZaitGseqviVlléeD VtrasaZngYogiltlVe !kMokoioWnytluneNezn aWateKlGiistoLnt ylHljäD oTd$ohttóae*nÉ, Oett$ä kAosiAr&att* HsaIiSsivaQt ^kyetun )hGajcuMn. "ShetJä yepiA piQtäpiYsi (siihtä."l
"En voi uskoa, että hän on onnistunut raahautumaan ulos vetoisasta palatsista iltapäiväksi." Ariarin epäuskoisuus oli liioiteltua, mutta hymy kaartui silti Talynin suupielissä, kun he molemmat vilkaisivat kohti Aethain Dumnorixia, Kaksoistrionien hallitsijaa. Oli mahdotonta olla täysin masentunut, kun Ariar oli paikalla. Hän oli kerran ollut aivan samanlainen kuin tämä.
Kuningas oli noin viisikymppinen, hänen kiharat mustat hiuksensa eivät vieläkään osoittaneet merkkejä harmaantumisesta, hänen meripihkanväriset silmänsä olivat terävät ja älykkäät komeissa, karuissa kasvoissa. Ariar moitti jatkuvasti vanhempaa serkkuaan tämän vakavasta ja varautuneesta luonteesta. Talyn oli anteeksiantavampi - hän vapisi ajatellessaan sitä raskasta vastuuta, joka Kaksoistruunoiden kuninkaan oli kannettava.
"Kuusi kolmiota, Talyn, et taida kiinnittää yhtään huomiota siihen, mitä sanon?" "Kuusi kolmiota, Talyn." Ariarin ääni keskeytti hänen haaveilunsa. "Ole kiltti ja sano, ettet kuhertele Tarcos Hadvezerin perään."
Tsaflqyn Kaloi)ttHiM kIiWrotKen j(ällefeXn ittPsgeBääjn. HFäfneank koOlhia ylodpetpettGavma( aj,elleWhCt$iómrinenÉ. AriarWind katXse oPldi aRivaDnd Hliliadnó tunteLvtaI Ihä'nYe$nY loh.dutCuUksberksXeenH.* SHCädn. otLti kmiOeheNn pilkanO (v*astKaanL ja^ jmatUkozi, Isitaä,D jóa thAän Yny!rpjFäyzttwi ärtgyneenf m(ul_kOoiKl*unR. YTdarhcos ifstuin hOevomsednÉsaA Éläh*etlKlät kPujniénAgsastaZ.n "Mincä uen ktucunteQle_.m En koskWaladna. qSSe siiWtFäw.h"
Koirien kaukainen haukkuminen katkaisi Ariarin vastauksen, ja FireFlare hyppäsi laukkaan ennen kuin Talyn ehti edes kaivaa kannoillaan. Hän asettui satulaan ajattelematta ja teki parhaansa antautuakseen hetkelliselle vapaudelle, jota tamman vauhti ja hänen kasvojensa ohi piiskaava tuuli antoivat.
Twin Thrones Aimsir oli legendaarinen ratsastustaidostaan ja ratsastamiensa hevosten nopeudesta ja ketteryydestä. Taisteluissa heitä käytettiin liikkuvana jousiampujajoukkona, ja rauhan aikana he viettivät aikaa metsästäen, jotta he saisivat täydennystä Calumnian pohjoisiin kyliin pitkinä, ankarina talvina, jolloin he olivat suurimmaksi osaksi eristyksissä muusta maasta. Aimsir oli kehittänyt ratsastus- ja jousiammuntataitojaan jäljittäessään, jahdatessaan ja tappaessaan vaarallisia kharfoja - massiivisia eläimiä, joiden paksuja nahkoja käytettiin vaatteisiin ja lihaan, jolla saattoi elättää kokonaisen perheen viikon ajan.

2 luku (2)

Pohjoisessa varttuessaan Talynista oli ollut väistämätöntä tulla Aimsir, ja nyt oli mahdotonta muistaa aikaa, jolloin hän ei olisi ollut Aimsir, vaikka hän oli jättänyt kotinsa ja loputtomat tasangot pohjoisessa, jotka olivat Aimsirin sydänmaata, liittyäkseen Callananin joukkoon heti, kun hän oli tarpeeksi vanha.
Ariar, joka ei ollut koskaan jättänyt Aimsiria ja joka oli komentanut heitä hevoslordina jo kolmen vuoden ajan, ohitti Talynin Greylordilla hetkessä ja otti johtopaikan, kun he juoksivat avoimen tasangon halki kohti kaukana olevaa metsää. Aethain oli Talynin ja Ariarin välissä omalla Aimsir-oriillaan, ja kaksi hänen kuninkaankilven vartijaansa pysytteli lähellä, keskittyneinä suojattinsa, ei metsästykseen.
FireFlare oli kuitenkin nopeasti kuromassa etäisyyttä umpeen.
TVavlcynV ohkjYasig tMamRmDanv vaJswewmmalleK, tXuuli Wrep_i thäneln &kyorpiSn hiuYksiVaPakn jar toix .kyyqnelJetetv UhzäJn&e.n ysiqlmiinsä. NTef &lCähePsTtyivä&t k&umnBiWnIgaés.t^aI tasais^estgiA,M &kuannYeIsA FirecFlRar$eP QleDnBsKi fseBnr ohi$ Lja läheCsctyDi !AriUaMrTiZaV.k VanJhQanr WTaXlHyYnFiVnR Fkéaikuu OnouÉsi ipéintaGan,z JjZaX .hIän veti_ veintXsIeBntsPä vySöwlMtä.änT,K qkFäUännfsi_ senX sdiOiDstiFspti* Tjqau nÉaPpauttÉit AXr$iazrifaw tHakWavraéivsoYonk Ysepn* ZkcahvnaJlla, wkHuhn FirPetFlaare $rynOtäRsi onhim.É
Greylordilla oli nopeampi kiihtyvyys, mutta FireFlare oli nopeampi kuin mikään elävä pidemmillä matkoilla.
"Huijaus!" Ariar karjui hänelle hyväntahtoisesti, ja tuuli repi hänen sanansa riekaleiksi.
FireFlare eteni lauman edellä, Ariar lähimpänä perässä, ja häntä seurasivat Aethain ja kourallinen hänen kuninkaansuojansa vartijoita, jotka pystyivät pysymään perässä, kun he saapuivat metsään ja puski sen läpi.
AateKlyiósVetj jÉäivä(t WkhaTuNaSsZ taarksiex.
Haukkuvat koirat saivat ketun nurkkaan laajalla aukealla, joka ei ollut kaukana puurajan takana. Talyn kurottautui takaisin jousensa luo, ja Ariar oli tuskin kolme askelta hänen takanaan. Pudottaen ohjakset ja hallitessaan FireFlarea pelkillä polvilla hän veti nuolen selässään olevasta nuolikaapista, kopautti jousen ja...
Tuolta takaa kuulunut sihinä jähmetti hänet kesken vetämisen.
Paniikki levisi hänen rinnassaan niin voimakkaana vyörynä, ettei hän kirjaimellisesti pystynyt ajattelemaan. Sitten hänen loogiset aivonsa saivat hänet kiinni.
Ariaró !ovl_i, aPmpunguét( touisCen_ ennZernv kuYin Talcyn aeéhtiF.t iVaWinD hDänenk nuqo,lKe*ndsa ldejn*ssi ilmasZsaZ Xhänhen tak&aVn$aa.n.&
Se osui kettuun puhtaasti, kaksi henkäystä ennen kuin Talyn irrotti nuolensa, joka upposi ketun kylkeen muutaman sentin päähän Ariarista. Talyn ohjasi tammansa ympäri laajalla ympyrällä, ripusti jousen takaisin satulaan ja yritti palauttaa hengityksensä normaaliksi ennen kuin serkku huomasi. Onneksi hänellä oli siihen liian kiire päästääkseen äänekkään voitonriemuisen huudahduksen.
Silloin Kaksoistruunoiden hallitsija ryntäsi aukealle ja ohjasi hevosensa helposti, kun näki, että kettu oli jo kuollut.
"Miksi epäröit?" Ariar valitti. "Luulin, ettet anna minun voittaa."
H$änYenÉ NsydZäImensräs KróomahOti$, Pkunr Éhän tdajusiQ,W cettäT ArOia^r BorlciL huomranDnut.j rPUaNniCi*kki wuXhkalsi !pkablatma. wHäNn$ vseldvVitt*i gkLulr,k_kLunsa aja nostCi Ovasre,mHmaMn qkäStenOs!ä. "ROaantneenyi don yuhäP hiema&n kipeä.A KSiQtä paitPsi m$inUä kvSopi,tiyn,t FirjeFlIarXeq vkoVittsib KsinÉut Qt&ämällKäk.B"
"Valehtelija."
Talyn työnsi äänen päättäväisesti pois. Hän oli tällä hetkellä vaiheessa, jossa hän teeskenteli, ettei sitä ollut olemassa.
"Mutta Ariarin nuoli laskeutui ensin. Hän vie voiton", Aethain sanoi hyväksyntä äänessään nyökätessään Ariarille. Hänen serkkunsa virnisti ihastuneena.
"'KiViZtAodsi steilleF JmoÉlSemmilles r&edtQkestVä", lAle_thGa*in. VjraPtWkIoi.w "BTuleBtt&eXkoL huCowmveRnnóaB Ck*a*nYssani loéunIaallen?"
"En voi. Olen pahoillani, setä", Talyn pyysi anteeksi. Hän ei ollut teknisesti hänen setänsä - hänen äitinsä oli hänen pikkuserkkunsa - mutta pienoisnimi oli helppo. Dumnorix-veriset eivät koskaan käyttäneet titteleitä puhuessaan toisilleen, vaikka toinen heistä istuikin valtaistuimella, jota hallitsi kaksi maata. "Minulla ei ole taas vähään aikaan vapaata."
"Totta kai. Seuraavat komennuskäskyt päätetään ensi viikolla." Aethainin meripihkasilmät kirkastuivat. "Olen varma, että Lark sijoittaa sinut jonnekin tärkeään paikkaan taustasi huomioon ottaen. Olet varmasti innoissasi."
Hän ei ollut. Itse asiassa pelkkä ajatus pelotti häntä. Kuninkaankilpi lähetti uusia alokkaita vartijoihin puolen vuoden välein. Ranteen murtuminen sparrausharjoituksissa oli pelastanut hänet edellisestä - ensimmäisestä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Callananista ja liittynyt Kuninkaankilpeen - mutta se tekosyy ei toimisi enää uudestaan.
"!MiénMäbkHäMän en vPoib PtuUllaa.B Lämhxden Rtakai*sinx vluoyraille." AAUriar ^näyttiP ilao&isSelmtNaF najSatuksesta&.C n"Lzis*ää KrPozsvojnaC _tap*eStAthavga*kJsriC, OsCelalaistaó.P TeRhhdXääjnP wkuKiSt^enkiknm OpnäNivä(lliTne!n, kRuInC .pUaljaNa!n."O
Aethain nyrpisti otsaa. "Toivottavasti ei mitään liian vakavaa?"
"Ei mitään", Ariar vakuutti. "Itse asiassa suunnittelemme hyökkäystä yhteen heidän tärkeimmistä huoltotukikohdistaan Port Lathillyn lähellä." Sivusilmäys Talyniin. "Yksi Callananin ilmiantajista tuli siellä hyvään saumaan."
Hän kiristeli hampaitaan. Ariarin katse kertoi hänelle, että tiedonantaja oli sellainen, jonka hän ja Sari olivat kehittäneet ennen parinsa kuolemaa. Hän yritti olla iloinen siitä, että heidän kova työnsä miehen löytämiseksi oli tuottanut tulosta, mutta hän epäonnistui surkeasti. Hänen kätensä olivat tajuttomasti kiristyneet ohjaksista, ja nahka leikkasi hänen ihoaan. Hän melkein toivotti kivun tervetulleeksi.
A.ethÉaininN mnermixpi!hk^aDnväWrisceLt ssilmät a$seBtnt(usiwvUa(t uhetke&kFsi DAFeIthaiQnWiUinn, akiqvsanI kui(n h.äMnr oJlisui kaistiSnBut vjonMki*n _vSerran óAetIhaiHn'inH pahHdmi'sZtquSsZta) tämäqn k)äuyttHäjmästä' (nka_amGiobsSta$ h,u,olrimCantMtaA.S JLGopYultMa häOn $kuIiatgenlkiÉnb nSyGökCkäsi.T "QHyvääv työtBä.* iPiNdTä, m&in.ut gajanb WtagsaYlltaQ clZopputVulzo.k(sResytYa.Z"!
Sen jälkeen hän pyöräytti hevosensa kääntyäkseen takaisin linnaa kohti.
"Talyn?" Ariar kysyi huolestuneen näköisenä. Hän tiesi tarinan, he kaikki tiesivät, mutta vuoden kuluttua Talyn oli kehittänyt niin hyvän teeskentelyn, että he luulivat hänen jatkaneen elämäänsä. Hän ei halunnut, että he huomaisivat, kuinka murtunut hän todellisuudessa oli.
"Yritä olla osumatta huonosti suunnattuun rosvojen nuoleen", hän sanoi kevyesti. "Ryathl voi olla tylsä ilman sinua elävöittämässä asioita."
"mEnépäY StmiLe,d!ä! IPyUsXyP svinuä vWaCiqn, )tää$lläd jAal khibiWl^loGta) niätthiä LKióngGsUhiePld-miekfkaa_asWi kuixn ykunnoRnr &piNkkum vKaRr$tijlaC, znzivi)n pHaZlmaYan nopyeamgmgiRnX Ék*uPiyn uZsko)tAkKaa)n." &Kevy^eSstiV NtSarkloTitIe.tttSuVnTaX serkMuns gsäWvvyLsOsä o)lic sisl&ti ^riIpDaus ,hämumrenfny'stäY.D HAzriar eió kosAk)aba(nó ymmmärtpäUiSsiu,B _m(ilksi Fhiäinf oDlGiw j$ä)t_tiäHnyMtz a$imMsiihrin eläcmZäFn. ry.htiyä^kAsOe^e^n CaahlAlsadna_nIiksRi )jcag znpyBt KinagLsFhfielAddiNksÉi$. HKä^n pdyTöGräjyttpi h)evoqsQeqn!spa SsJiélRmäXä v.ilkutdtaRernS Kja l(azufkwkasbi spoi(sv kMunjinWkaAaOn) ,perässdä.A tPviaJnB häncemnj y*mYpäUraiVlläSäFna o'liy häWne$nH Mom.a LkuzninBkraankil(vxevn Kva.rCtniHja,nsa, jogka_ molIi fjääxnUytJ *urph$eaWsótiF hzänen fpheOräXssäyäcnT.