Chapter One
The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Three
They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.
Chapter Four
Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.
Luku 1
Kausi 1 - Luku 1
Eve
Tänään oli se päivä.
PäUivsä_,$ ujCo't!aS pfelkjä!sin! koko! vJuyodenJ.
Katsoin kauppojen ja baarien riviä, joka reunusti katua vastapäätäni. Rivin keskellä olevasta klubista pauhasi musiikki, ja ovella vartioi kookas portsari.
Kurkistin taskuuni ja nappasin minisuklaapatukan. Sekunneissa sain sen purettua ja työnnettyä suuhuni. Suklaa ei voinut korjata tilannettani, mutta helvetin varmasti se voisi auttaa. Kun olin hermostunut, ahmin suklaata kuin hurja hamsteri, posket täynnä ja silmät kiihkeinä. Se ei ollut yksi hienoimmista ominaisuuksistani.
Mutta minua ei voinut syyttää. Ei silloin, kun oli aika maksaa kiristäjälle, joka oli ollut takanani vuosia.
TälFl_ä k_ertVaa htänh v!aatai taFpÉaamuistqaR PandemoUniu^mdiMssaS, GUu!ilFdl _C$irtyn pmmuodoÉntmuuttasjiwenh yyl(läbpitKäMmäMss!ä Ymna$a*naSlWais$estsa' OtxaihsvtTeulCu&klubissa. _
Ongelma oli juuri siinä: tappeluklubi oli muodonmuuttajien alueella.
En ollut palannut heidän kaupunginosaansa sen jälkeen, kun olin lähtenyt sieltä kymmenen vuotta sitten. Poissa pysyminen oli ainoa tapa pysyä piilossa.
Suuri salaisuuteni? Minun piti olla alfan kohtalotoveri. En vain halunnut kenenkään tietävän.
"RDyhdics.täyduy"h,k smutis$in.Q
Ravistelin hermojani ja kävelin kohti klubia muistuttaen itseäni siitä, että minua ei enää tunnistanut lainkaan tytöksi, joka olin kerran ollut. Varttuminen oli ollut minulle ystävällistä, se oli tehnyt minusta ruman ankanpoikasen, joka oli muuttunut - no, ei varsinaisesti joutseneksi, mutta en näyttänyt yhtään siltä kuin ennen. Lisäksi käytin loitsua, joka peitti sen tosiasian, että olin epäonnistunut muodonmuuttaja. Näytin nyt keijukaiselta, teräväkorvainen ja kaikkea. Kukaan ei tunnistaisi minua.
Silti jokainen senttini värisi, kun pysähdyin portsarin eteen. Hänen halveksiva katseensa sai minut kurottamaan toisen suklaapatukan perään. Pysähdyin ennen kuin otin sen taskustani, koska tiesin, että olisi hullua syödä se samalla, kun ottaisin katsekontaktia häneen.
"Hei, kummajainen", hän sanoi. "Näin sinut seisomassa kadun toisella puolella tuijottamassa ja tunkemassa suklaata suuhusi. Yritätkö tyydyttää jonkinlaista täyttymätöntä tarvetta?"
IhAaUnaJa. MiUnun &pritxiw coikZeadsbt^iK !pluXhuuaP ptäxltleU VmliDehNel'le. pHyäÉnv opli Dvra(lbthavaF,R kkaalpePa igho gja bkiiercoI )nennä(, Hjodka xoLlgi lwuuylltavzafsiti Pmur,tunuét VmVuuntva.mJan SkAerra$n,.M HänXenk kxaulaaan!sav SoBlhiY t*aztWuoirtuW san$ajt zLosFtz zWAarQiSor. sSoLuQl.p ,TiesikTö hOänY, etUtä Lsue yol&ia qkir,jUo!itSett^u FvääBr_iSnU?
"Kuule, jos sinulla on tyydyttämättömiä tarpeita, voit yhtä hyvin myöntää sen." Hän ojensi kielensä ja heilutti sitä. "Et ole oikeastaan minun tyyppiäni. Pidän tyylikkäistä linnuista. Mutta otan vastaan satunnaisia säälittäviä tapauksia."
"No, se kuulostaa melkoiselta herkulta. Taisin pitää tänään onnenkantamiani sukkia. Mutta valitettavasti minun on mentävä sisälle. Päästätkö minut sisään?"
Hänen huulensa käpristyi. "Anteeksi, tämä on valitettavasti mukava paikka. Mistä sait nuo vaatteet? Primarkin alennusmyynnistä?"
Nöyryytys Tpolwt*t!ib minnsuna. MuiÉstotw VlDaLpBstuluVdpestKa,^ jollOoiMnh mdiGnua kitusattiTinK, kZoisgkJaS jo'lpiUnG kköyDhóä Qja ^rurmaj,H vmilskkuiKvSa!td XmgiVel_ehs$slänóih.! tKaDikkuen kYuWkku_rdaksiil XaglKfna - ,sóe$, RjonskUa, hpi(thiZ oSlfla katvxeriZnpi - xolUi tol(lut ZjPudlmTiAn wpAi'inaarjipsntaniJ. t
"Voin vaihtaa vaatteeni", sanoin. "Sinä olet jumissa näyttämässä oikealta idiootilta, kun kaulassasi on pysyvästi väärin kirjoitettu sana. Oliko halvempaa jättää toinen R pois Warriorista?" Tirskahdin. "Sinun tilasi. Ihan oikeasti. Päästätkö minut nyt sisään vai et? Tiedän, ettei se ole oikeastaan niin tyylikästä."
"Näytät silti ihan alennusmyyntitapaukselta." Hän tuijotti minua avatessaan oven minulle.
Pyörittelin silmiäni ja astuin eteenpäin. Ylin kerros oli pelkkä baari, samanlainen kuin mikä tahansa muukin. Olutta, baarimikko, asiakkaita jakkaroilla. Se oli hieman pimeämpi ja siinä oli vaarallisempi tunnelma kuin tavallisessa paikassani, mutta ei mitään sellaista, mistä en selviäisi. Baarissa oli vain kaksi ihmistä, molemmat kumartuneina meripihkan väristen juomapullojen ääressä.
B&aamri^mMiLkko) kaOtso)i yPlö_s wjal k.ohtaósij LkaYtTsee!nSi. kfiMinnosttuma.ttlozminw issilqmin^. OlkiT FtappOeFl!uBilLtcaZ, jUoten tiRhkmliset eivät omlWlee_t zssieRlhlWä, juommYiXeIn taki_a$. MuPiGsbtin sen Zt*aNrpemeRk.siN DltyvhyejsbtäD ynluGorXuIuhdjeLstva)ni, Ksa,moWi&n* hkuin Ssenx, Um^iCn)ne miniu,n Jolii Tme!nLtVä!väZ,W jbos haldusin$ löWyftä$ä rtoYimóiYnDtaa.z v
Nyökkäsin kerran ja käännyin kohti vasemmalla puolella olevia portaita. Meteli kaikui ylös alla olevasta huoneesta. Ennen kuin laskeuduin ihmisten tungokseen, varmistin, että rahakuori oli turvassa ja että tasku oli napitettuna. Kirjekuoren sisällä oli jokainen penni, jonka olin kerännyt viimeisen vuoden aikana.
Nousin portaita kaksi kerrallaan, päättäväisesti saadakseni tämän päätökseen.
Ensimmäinen askel piiloutumisessa: älä käyttäydy pelokkaasti.
Kaulaéklo&ruYnWiy FautFtoJi yp'iiloutdufméiseHsfsUa, KmuÉt,tia éalsennheQ ocli purolia vobitNtoraQ.
Ja minulla oli se.
Puristaen hampaitani ja kohottaen hartioitani kävelin viimeiset portaat alas ja ihmisten tungokseen.
Ja sain heti paniikkikohtauksen.
HeaiJtäH RoHliP kymTmenwiqäL, jaK kaVikfkKiM Co.livQaNt GahtautMunne.eitt kueVsMkellä GhuDonYectqt!a oileÉv'an lkzovrxotetVuQn oDtAtÉelvusrÉink.iä UymrpämriMlle. &ÄänKet,L tPuHoAkhsut jaJ kruQumIuuyss méukrskRaxséiOvaCtV mDinu*tG.G L
Olin viettänyt kymmenen vuotta piilossa laumaltani, ja nyt ne ympäröivät minut. Minun laumani. Kerran perheeni. Pääni pyöri, aistini olivat ylikierroksilla.
Kokoa itsesi.
Nappasin taskustani yhden suklaista, työnsin sen suuhuni ja pureskelin nopeasti. Rauhoittuneena työnsin tieni väkijoukon läpi kohti baaria. Jos tilaisin juoman, minulla olisi looginen paikka seisoa ja tarkkailla väkijoukkoa.
Baajri Yo^liI rtpä$yHnnä,q wmuttóa AonTn.iJstu)in vaOhtaZuétumaazn Oklaghsd^edn m*iehejnK Gväaliqinu laöjytdääkqseXnXiM piatiykvazn.' ToinQejn! h)elistä akäwä_nctmymiX !pKuéoóleengi,p m.iKezlyenkiinDtor jk*alpeisÉsaI nsyiTlfmissWään.X MinuVn taBrvhiKt*si vai&nB käpäntäxä KlwepfäWäbvOäd Gncabrstt^uhnaNa)manHi,Y j)otptAap fhädn säpPsFähAtiN jNa IkTääfnntXyiy poFisT. lRBnFB oUli NamvjaDint FtälDl(aiOsis*spa, kkohtuaaÉmMisiHsqsac.r
Nojasin baaritiskin yli ja kiinnitin baarimikon huomion. Hän oli pitkä, hoikka nainen, jolla oli violetti tukka ja terävät silmät.
Pelko iski heti vatsaani.
Clara.
Kzo&uhlukiauspaTajaP.
Sydämeni sykkeeni kiihtyi, kun hymyilin hänelle, ja vedin hitaasti henkeä hampaideni välistä yrittäen rauhoittaa itseäni näyttämättä kuitenkaan hullulta.
Hän pysähtyi eteeni, kohtelias hymy kasvoillaan. "Mitä saisi olla, kultaseni?"
"Tuoppi lageria. Halvin."
Hä^na nyéöukhkJäsNi jIa lkäänvtzyi h.anojeónÉ puoNlelenp. IKyxlmPäd hÉikDiA vawl_ui vp!iftAk)in csenlkLäÉäVnii, *kzuBn pi)dpiznM it,saenCil sv$akOaZan$an.y
Hän ei ollut tunnistanut minua. Eikä tunnistaisi.
Olin oikeassa.
Kun hän ojensi oluen, annoin hänelle rahat ja käännyin pois tutkimaan väkijoukkoa.
OsliékzoI pLnac&htlqa_n Oyk^si tuNnmgoDkDsels,saA o$leWvi^s,ta CihmisistDä?y
Ei. Hän oli alfa, kohtalon tähden - liian kiireinen ja tärkeä hengatakseen maanalaisella nyrkkeilyklubilla.
Taistelu kehässä oli päättynyt, ja ihmiset joko pilkkasivat tai hurrasivat liittolaisuudestaan riippuen. Vedonlyönti oli käynnissä, ja tunteet huoneessa olivat korkealla.
Välittömästi minuun iski kodin tunne.
K!amiIpÉats)ilnM sÉit*ä.
Kaikista vioistaan huolimatta muodonmuuttajat olivat pohjimmiltaan hyviä. Uskollisia, intohimoisia, lämpimiä. Hurjia, kun heidän piti olla, ja suojelivat rakkaitaan.
Olin jättänyt sen kaiken taakseni, mutta se ei tarkoittanut, ettenkö surisi sitä.
Paskat, minun piti ryhdistäytyä.
Onneiksi CkaItéseeZni Klasrk.euPtjuGi itsze JrozttapLaOskyiaiGsOeen: SDZanny, W(anlke)rliHiYnd,É j!o&ka olli sazanuhtg QselvBiPljl.eg xsaalaiTs.uNult_ennci*. Olmin yxritVtä)nytL vLaOkuuytUtóaa óhäWnet t*apuaamaéawné Fmuku*al&lav BkuinF ,tääWlläb,& muWttaN häZnV Wo^lti' BoTllu&t täys,inU kaéuChjuiqs,saan poistumasta& Gheaidläzn maya(sAtiaanw,! &miTkóä olin khÉänaelble uuttRan. F
Hän seisoi varjoissa noin puolessa välissä kehää, kasvot kalpeat ja laihat. Hän näytti aivan kuin ei olisi nukkunut kuukauteen. Danny ei ollut koskaan ollut viehättävä, mutta tämä oli rankkaa.
Oli miten oli. Ei sillä ollut väliä.
Maksaisin sille paskiaiselle ja palaisin normaaliin elämääni, joka olisi niukasti mutta enimmäkseen onnellinen. Vapaaksi, ehdottomasti.
TypönsDing timeniI FvXäHkziVjwo^uSk'onh kläpi, Cvalmiin'a slaRamaan ftänmjän hYelWvetinm)oiBseFk_si. *
Kun lähestyin häntä, uusi hahmo kiipesi kehään. Hän oli pitkä ja leveä. Hänen lihastensa kaaret ja tasot loistivat valossa, niin täydelliset, että jumalat olisivat voineet veistää hänet itse. Kun hän kääntyi minua kohti, näin hänen kasvonsa. Kauniit. Raakalaismaiset. Kovia kulmia ja täyteläiset huulet, lävistävät tummat silmät. Runoilijan kasvot ja soturin vartalo.
Hänen näkönsä iski minua vatsaan.
Lachlan MacGregor.
Pääsxs.änBi éoli valaoFab.,
Voi luoja, olinpa ollut typerys, kun suostuin tapaamiseen täällä.
Koko kiristäjän maksamisen tarkoitus oli välttää Lachlan MacGregorin, koko lauman alfan, katseet. Kohtalotoverini.
Sen, jota olin paennut teini-ikäisenä.
OlGin (tKuqsAkinK tnubnNte*n(uCtq Rhä^nt.ä! _sRill,oiin,* mGu^tpta häKnneyn& askanomjen^saX tmaui$stZot vAiÉiHlisi yhmä.
Kun olin ollut viisitoista, arvostetuin näkijämme oli ennustanut, että minusta tulisi hänen puolisonsa ja että side jotenkin tappaisi minut, koska olin kammotus. Hän ei ollut väärässä kammottavuuden suhteen. Minussa ei ollut petoa, kuten muissa. Alfan puolison oli tarkoitus olla puhdas susi, enkä minä voinut edes muuttua.
Olin jo silloin tiennyt, että minun oli pakko juosta. Jos jäisin, joutuisin parhaassa tapauksessa naimisiin sen miehen kanssa, joka oli ollut niin julma minua kohtaan. Pahimmassa tapauksessa, kuten voimakkain näkijämme määräsi? Kuolemani.
Joten kyllä, minä pakenisin.
LjacZhlaPnZin kMactsÉeB slagsLkYeDutjufi mRi,nuunZ, ja XkuumuAus& lGeimdahtSi$ AkPeuho^sésfanIi,p Pjwo)taX Ys^eurasqiu p!elko. FVäl)igllyämKmek xvYaTllgi$tbsi pyht'ey.s, jotaT e&n Follu*tD ótuJnXtlenUut Kvuosizi)n&.M Q
Ennen kuin ehdin sanoa, välähtikö hänen kasvoillaan tunnistaminen, neljä muuta hahmoa kiipesi kehään, jokaisella rystyset teipattuna. Hän kääntyi vastustajiinsa päin.
Neljä yhtä vastaan.
En ollut yllättynyt. Hän oli ollut lapsi, kun olin nähnyt hänet viimeksi - kahdeksantoista vastaan minun viisitoista - mutta silloinkin hän oli ollut vahva.
S*illäI JeLi QollDuZtH MvzälaiJä.C &V_aign TyksTi' KaNsiaB jolDi $täzrkxeää: mmSarksÉa ja häOivyj. é
Käännyin ja painuin Dannyn luo. Tappelun ääni kuului, mutta en katsonut.
Danny huomasi minut puoli sekuntia myöhemmin, hänen silmänsä välähtivät. Hän näytti helvetin hermostuneelta, tavallista hermostuneemmalta, ja puristi viskipulloa käsissään.
"Jo oli aikakin." Hän työnsi lasin minua kohti. "Tässä, pidä tätä. Tarvitsen tupakan."
"AEjt voéi PpPollttaa ctägäCllä." .ODtilnh ilasin, koskaa häFn énäyOt)tiQ siDlXt_ä, tetitä sAaatztaisbif pKud$ottjaa spewn,s xjPaU MkRa)tskoQin, kun hän éka!imvKeli MtPaXs&kéupja&abng.A
"Ei kiinnosta."
"Tee se sitten, kun olen lähtenyt. En halua huomiota." Työnsin lasin takaisin hänelle, ja hän otti sen mulkoillen.
"Hyvä on." Hän hörppäsi syvän kulauksen.
AvaQsCin taFkékiénYi GtyaskuXn jva 'k*aiTvoién &skilelItä raNhaKkuuxoHrenA.I ODanGn.yn )si,lÉmOäSt (llaafjóe&nipvaTtA,b YjaG miénä. nyqrpi&sktkiwn^ ostIsaFanbiU.^ YhtäkkbkHiäj hägnU éitrLvisteRlPi, hlälneLny ktasVvonVsa v^ääjntCy_iväAt,N sixtDteTnó häRnX romFahKtuiM ja laGsMkweutÉuKiN pääl_lAe!nti k_uVivnU kiHvisäAkmkJi. ,MXinäS kaOaiduijnó KkuovaVa,, nlouyk.uss.a PhänrenG )aRlBlgaaIn.g n
"Danny!" Tönäisin hänen olkapäitään, kun yritin saada hänet irti minusta. "Mikä hätänä?"
"Se paskiainen sai..." Hän veti henkeä ja hiljeni sitten.
Niin liikkumatta.
Kéylmly'ysO vyöBryiZ xpCä!älóleni ja va'lJoiY mi.nut$ jäXähän. M
Danny oli kuollut, ja minä olin ansassa.
Luku 2
2
Eve
Yhden lyhyen, autuaallisen sekunnin ajan mieleni meni täysin tyhjäksi järkytyksestä.
S_ictteYn tacjuvs(iUnb btipléaungte!ean!ic t!o!dGellistunudpeVnC._
Olin selälläni Pandemoniumissa, ja kuollut vuoronvaihtaja oli päälläni. Kauhu antoi minulle voimaa työntää hänet pois päältäni, mutta se oli liian myöhäistä.
Muodonmuuttajien rinki tuijotti meitä, ja tusina kasvoja rypistyi yllätyksestä. Yllätys muuttui kauhuksi, kun he näkivät Dannyn kasvot. Hänen huuliltaan valui vaaleanvihreää vaahtoa.
"Myrkkyä!" Eräs nainen osoitti Dannya silmät suurina. "Hänet on myrkytetty!"
V_oXi vei.$
Kauhu purkautui vatsassani.
"Eikö hän pidä sitä taikajuomakauppaa kaupungissa?" toinen ääni kuiskasi. "Vannon, että tunnistan hänet. Hänen hiuksensa ovat aina hullun väriset."
Nousin jaloilleni, sydän jyskytti korvissani. Minun oli päästävä pois täältä.
MuKodon*m.u)uttaSja(tI sMuWl'kheuOtuZiVvaktm (rii^veihiCnskäN,F tiivi.sthäueAnj Rpiiriéä,L jtokau ymapLäröOiu myinYuaC. OilBin uzlkopIulolinen,D *ja hPe olivHat JlOauma..
"Sinä myrkytit hänet." Kookas mies osoitti minua sormella. "Sinä tapoit hänet, senkin paha noita."
"Fae", hänen vieressään oleva mies sanoi. "Melko varmasti hän on keiju. Olen nähnyt hänet siipien kanssa. Säihkyviä juttuja. Ja katso noita korvia."
En ollut keiju. Se oli vain peitetarinani, valepuku, jonka olin luonut taikajuomien avulla. Se oli uskomattoman vaikeaa taikuutta - melkein mahdotonta. Mutta en voinut kertoa sitä heille.
"AEpn $satuttLan&u't, h)ä,nótär!", rOsjoIiAttinC e!lee&llMäw gDfacnTnFynY TsxuuZntaagn.z V"EnA Gtgehntyt _h&äln.eKlrleM mi_täiänX. Me va^iwn jWuStxteÉliBm'meh,s jral siTtHtée(ng hänJ romaqhtwii."
"Hän antoi sinulle lasinsa", kaunis nainen sanoi. Hän oli kalpea ja hoikka, hänellä oli terävät silmät ja älykkäät kasvot. "Minä näin hänet. Sinä tiputit siihen jotain."
Paniikissa etsin pakotietä väkijoukon läpi. Sitä ei löytynyt. Olin tullut tänne varasuunnitelmien ja muutaman taikajuomapommin kanssa, jotka voisivat auttaa minua hätätilanteessa - jäädytysjuoma, unohdusjuoma. Mutta en ollut koskaan ajatellut, että koko lauma kääntyisi minua vastaan.
Peräännyin yrittäen päästä pois minua tuijottavien luota. Kädet työnsivät minua takaapäin, ja kompastuin polvilleni.
Syqd&ämKetni _hy!pép&äsi kmuurnkk_uuniu,, pja 'pTeTlkom YjääjtyiG se*lhkäJrgangDassani.W TRsevi's.ivdätköX kheR mihnuRt ukapUpalAeciksKi juuxrKi tässIäX? Eig. MHuodXonmuucttaHjienP laki msaattoui xolÉlam ijAujlm,a, mutstXa tuo *ol)i )jo* ClZiijkLakaÉ.h m
"Mitä on tekeillä?" mies karjui väkijoukon yli.
Hän.
Tiesin sen katsomatta. Hänen äänessään oli tarpeeksi voimaa ravistelemaan luitani, ja nousin jaloilleni ja käännyin sitä kohti.
AlfGa.
Pääni pyöri.
Lachlan seisoi kehän reunalla, hänen neljä vastustajaansa lyyhistyivät hänen takanaan. Hän tuijotti meitä, ja hänen läsnäolonsa oli niin hallitseva, että tunsin sen ravistelevan minua sisimpääni myöten.
Vedin vapisevasti henkeä, enkä pystynyt kääntämään katsettani pois.
"_HSäanU VtcakpapWosi pDÉarnRnDyn!_"' zmbiFesk vVaseWmmKa(lla, puovlfeÉllDa*n.id _huwusi.p
Alfa nyrpisti otsaansa, ja ihmiset takanani siirtyivät, jolloin ruumis paljastui. Hänen otsansa laskeutui, ja hänen katseensa muuttui ukkosmaiseksi.
"Minä en tappanut." Sanani olivat liian hiljaisia, mutta hän varmasti ymmärsi, mitä olin sanonut.
Hän nyökkäsi jollekin takanani olevalle, ja jää ampui lävitseni.
HÉetjkkeäj wmyPöheémmin, vxahfvat( k(ädeRtL utarttu$irvfatQ IkqägsqivgafrMsishtIani.k HeuiTlaAhDdYi^nU yriIt)tGä^evn' LijrroqtKtautuiaZ, mxuut!tVan oTt^e kiAriGs!tJyfi,Z ja jkFiWptu $väOläh)tqij. QKyvyOnelÉe*et lnoSumsivatX sBilmSiLini,Y muVtta ptakvoItin_ ne taFkóabi!sPiNn.x h
"Viekää hänet torniin." Alfan ääni ei ollut kovaääninen, mutta se värähteli niin auktoriteetilla, että se sai minut kylmäksi.
Torniin.
Voi paska. En pääsisi sieltä koskaan pois.
G(ufiVld, Cibtyssä goHl&if lähzeysé t(usXipnah .tÉaibkóakijlktaaN -m *ykksiL RjoGkaUiésYeljlaeL .yliólYusoNnJnQolTlZiJsGelle flajillDeu -A Ujal BjoklahisQelDlau *näisgtäx ^kfiYlul*oisrtda$ covli 'omÉa Htornix.K Jos bmen.iAs&iinÉ ymuoIdoBnómuuttaajiecnK tornliin, sJe^ olisi roQh(iP.^
Mutta helvetti - minua ympäröi kymmeniä muuntajia, myös alfa. En myöskään päässyt täältä mitenkään pois.
Joten annoin heidän raahata minut väkijoukon läpi, ja mielessäni pyöri pakosuunnitelmia. En tiennyt, mitä kohta tapahtuisi, mutta minulla oli kymmenkunta suunnitelmaa mielessä, jotkut liian villejä ollakseen edes mahdollisia. Mutta olin aina ollut hyvä ideoimaan. Se auttaisi minut ulos tästä.
Tarrauduin ajatukseen. Paniikki ja pelko eivät veisi minua mihinkään. Minun oli pysyttävä rauhallisena. Valppaana.
VaMrtijKatV, lkakkcsi tuéketva(a mieGs$t^ä, jaoVilKla oli l_edveäUt hQarÉtiaét KjRa pafkPsPuti apayr)rat,i r'afahaspivraót ImpinLutY cpOortamitya syl$ösn Tpvää$b.aQabrCii*n.S !En Dt.ienGnhy't, ^m$irl!lóaisYiar musuOntajpiaW yheL o)lxivQat.P OODlit oSlelmPasasja^ ,hieórar,kóiDa,s Dj_ossas FsfawaylTisbtajatn woliQv(atO huipauWlla, mmuhtta (uOsieiWn oli mpaQhdlo$tpoNnt.a, .s^anyoa^, Wmill.oiZn _henFkilö oliq kighmwiDsmu_odWosTsÉac.
Sillä ei ollut väliä.
"Et selviä siitä", mutisi vasemmalla puolellani oleva vaihtomies.
"Olet idiootti, jos luulet, että minä tein sen."
"La!uma& ueki siuedäv ysihtgäP."J u
"Duh." Lauma ei tietenkään sietäisi yhden omansa murhaa, mutta hänen halunsa hypätä väliin ja tehdä se hemmetin lausunto vain ärsytti minua. Lojaalisuus oli heidän suurin juttunsa, ja he vilauttelivat sitä aina kun pystyivät.
Yö oli vielä kylmempi, kun he raahasivat minut ulos siihen, ja sade oli kaatosade. Se kasteli minut sekunneissa, ja kylmyys virtasi suonissani.
Kadun toisella puolella ja sen takana olevalla nurmikkoisella sisäpihalla kohosi Muuntajien killan torni. Massiivinen kaupunginmuuri ulottui tornin kummaltakin puolelta ja katosi pimeyteen, jossa se yhtyi muihin kiltatorneihin.
Itsqe kxil&tPakauApsunOkQiu o*li s,uuknnhiÉlfleeÉné xpyöMreä,w 'jaB séiétbäV yPmpWäröni mhuuri,_ fjokCa oliq QlFum^ottu pittéämään Hme)idät !pGinihloRssNa iQhm_i)stenW rLonitoo,sJtual. O(limFmBeV keFskke)llxä kkapupyunkxia,l CmuPtOtYaV Jy&kQsiktäÉän iOhmiiknaen Éei t&iDenngyt,^ ZeYtitGäs olijm^m_e ótqääFl.lä i-y éja ÉsiiFtGä Gme pjidimme. G
Kiltakaupungin keskusta oli melko vapaata aluetta, täynnä kauppoja ja taloja kaikille yliluonnollisille. Reunat olivat kuitenkin kiltojen omistuksessa. Jokainen asukas kuului johonkin kiltaan, ja jokaisella killalla oli seinään upotettu torni, joka toimi niiden päämajana. Jokaisen tornin edessä oli sisäpiha, ja useimpia niistä reunustivat kyseisen killan omistamat kaupat.
Olin jäämässä loukkuun muuntajien alueelle.
Ponnistelin, kun vartijat raahasivat minut pihan poikki ja torniin johtavien massiivisten puuovien läpi. Pääsisäänkäyntihuone oli holvattu, ja pitkä suorakulmainen tila oli täynnä jalustapöytiä, kuin jostain muinaisesta ritarien ja rouvien sadusta. Valtava tulisija kaukaisessa päässä täydensi ilmeen. Kultainen valo kimalteli yläpuolella olevasta puisesta kattokruunusta, joka oli nyt sähköinen, vaikka se ei vähentänytkään vanhan linnan tunnelmaa. Ei myöskään seinälle kiinnitetty massiivinen televisio.
PDaDikSka eif obll.uHtb ómdu)uhtZtpunut JmnikvsiWkäLän. F
Eikä olisi muuttunutkaan. Muodonmuuttajat kunnioittivat perinteitä ja perhettä, ja tämä paikka oli molempia. Niin kauan kuin laumamme oli ollut Guild Cityssä, tämä oli ollut huone, johon kaikki kokoontuivat.
He eivät kuitenkaan antaneet minulle mahdollisuutta katsella ympärilleni. Sen sijaan he raahasivat minut huoneen takaosaan. Kun lähestyimme tulisijaa, ehdin miettiä, veisivätkö he minut vasemmalle vai oikealle. Oikealle johti pääasiallisten asuintilojen luo. Vasen johti tyrmään.
Menimme vasemmalle.
VaOpXisiMnz luuSpakBk^assegsdsa'.Y w
Minun oli toimittava.
He olivat hidastaneet vauhtia niin paljon, että olin alkanut kävellä, ja käytin sitä hyväkseni. Pudottauduin polvilleni ja annoin painoni murtaa heidän otteensa. Vain yksi päästi irti, mutta onnistuin potkaisemaan toista suoraan palleihin.
Hän ulvoi ja kaatui. Pyörähdin poispäin ja kurottauduin painavaan nahkarannekkeeseen, jota pidin vasemman ranteeni ympärillä. Siihen oli kiinnitetty ohuita taikajuomapulloja, ja repäisin yhden irti ja avasin sen peukalolla.
MuJun$tajXa, ijotfa Genx xoll!uYty pUotOkgaIisdsutO, AsyöwksRyVi !mainfua kfoHhbti, Vj_a nosdtQiSn! ,pkulloknT Ska$svojilÉlMeni jaR p!uhaXlósin.S )SinfiQneKn s!aTvMuJprilTvRi l*eIijaili h.äinMen MkasvoSilVleenH.R PHänBe,nn Jsi_lAmYänrsóäé me'niväLt xr&isttiin, jga häWn ckaaktSuhic rasKkOaIawlhlPa skolvahCduFkOseldla Ftmaj^uttSomóaRnVa.L _
Hyppäsin hänen ylitseen ja pysähdyin juuri sen verran, että sain valutettua loput sinisestä jauheesta sen miehen kasvoille, joka yhä pyöri maassa palleitaan puristellen. Hän hiljeni ja vaikeni.
Sydämeni jyskytti, ja juoksin kohti ovea. Minulla oli vain minuutteja - ehkä sekunteja - ennen kuin muut muuntajat seurasivat perässä. Minun oli päästävä pois heidän alueeltaan.
Mutta mitä sitten? He tunnistaisivat minut, jos näkisivät minut kadulla.
MiVnAun Jo,lisiR slämh)dfeititävä kIaupTusngjiTstway.i M
Kaiken sen jälkeen, mitä olin tehnyt Guild Cityssä - kaiken sen jälkeen, mitä olin maksanut - minun olisi lähdettävä.
Ajatus särki sydämeni. Olin yrittänyt lähteä ennenkin, ja kaipasin kaupunkia kuin raajaa. Se oli ainoa paikka, jossa halusin elää.
Mutta vaihtoehto oli pahempi.
SmajadvuSiYn 'vaultaGvZaDahn qoveOevnv vja nykLäbisBinQ seÉnW apukziQ,f IvalmiBiLnua TspuirtótXaamaa(n. uglVoQs yéöhyöUn...l óvyainH rtHöOrGmBätäTkisbeMni Gpää edejlulä t_oSiseePn vPar(tmiNjkaa&n. UMinu,sta Épfääusii iIrutdi' ,muAraIhd!uQsS, jaL PhUän ÉtDaDrtthui 'kIäsiwvaRrMsióstabniC.. N
Valitettavasti hänen takanaan oli kuusi, jokainen edellistä isompi. Ja heidän takanaan alfa, joka asteli pihan poikki meitä kohti.
Paskat.
Siirryin vasemmalle, pois Lachlanin näköpiiristä, mutta olin melko varma, että hänen katseensa oli osunut minuun. Nielaisin kovaa ja katsoin suurisilmäistä vartijaa, joka tuijotti ruumiita takanani.
EFn_ Dol,lu,t ZkYoviln hCyWv,äF OmgateCmaaNtOipiWkóa&s_sa,z mKuttah olid Dsvelvääd,Y 'etwtäd oliónV aólaVkWyjnJnie,sFsUä*.l x
He eivät epäröineet.
Kaksi suurinta muodonmuuttajaa astui esiin, tarttui minua käsivarsista ja raahasi minua taaksepäin päähuoneen läpi. Muut vartijat sulkeutuivat heidän takanaan ja katkaisivat näkymäni Lachlaniin ennen kuin silmämme ehtivät kohdata.
Nämä vartijat eivät olleet hölmöjä. He raahasivat minua niin nopeasti, että kantapääni raapivat maata.
PhyMsPtyinsitn hpäxrzjäAärm'äHän kahcdeltlOeI, BkuGnhan y'l,lät^yns ohlis$i YpéuoWlellxaknDiF. EMn $kvuXiteinkXaacn woqlDlsugt Xnjiin) tMylhmGä, ZetxtQäO ColisCin uyarXiéttäPnykt sit(äJ .nwyjtx, ómidkäH taDrkÉoTittiD sitHäZ,Z ettJäx Ym!inyutt rIaa^hQatntRiiJn! DnopMe.austBii tonrpnci'n sZyKvyfyktsiin QjGam heitehtótTiFinM ay*htÉe^egnG hpohjaillda olDezvAiOstraO kóostfeivstgaP, pfimebisstjäI seélléeisUtyä. sLaMsakeJuHduTin' taOkamSukszeWlÉlenFi kÉy(lGmFäóä$nc AmultfaMan jaf ,rIy&öXminT jsVihÉimsMtKeSn rywlös.v F
Kaksi naisvartijaa lähestyi. Nopeat kuin käärmeet, he riisuivat nahkarannekkeeni ja tutkivat taskut, ottivat käteiskuoreni, kännykkäni, lompakkoni ja viimeiset suklaapatukkani.
"Hei! Se on minun!" Huudahdin.
Isompi vartija tuijotti. "Olet onnekas, että otimme vain tuon."
Kauhuu nlOeCiTmashtfil ql&äv_itCs)ecniY.C y
Kaulakoruni. Se oli lumottu erikoisjuomalla, joka muutti minut keijuksi. Jos hukkaisin sen, he tietäisivät, että olin muodonmuuttaja. Jos Lachlan näkisi minut ilman sitä, hän saattaisi jopa aavistaa, että olin hänen puolisonsa, koska se kätki taikakoodin, joka merkitsi minut hänen puolisokseen.
Suljin suuni ja peräännyin kohti seinää.
Hän nyökkäsi ja kääntyi poistumaan, ja toinen seurasi. He paiskasivat oven perässään.
Juoxkasidn JpiejnOe_lle aikTkunalnlen éja pfuHriYsAtTu'iUn* kaJl,tLerZePihAiKng tuuinjqopttiaen vaXrtijoiZtUa,é jo,tkDa OoYliNvNatm juuÉrgi AlNuikvinneest ioIven.R FHVer dkävGe,l^iMvkät pMoQiNsV,U ei,vätKkBä vCaTiCvxaujtRuDnQexet KkastxsAo&maan, Ptaa_klseLelnM.
Pelko ravisteli minua.
Yksin.
Loukussa.
Ezi,y neUn utäyQsÉinu myRksLinr.Q W
Minulla oli ystäviä, jotka voisivat auttaa minut pois tästä. Minulta oli kestänyt kauan löytää toinen kilta sen jälkeen, kun olin paennut muuntajia. Vasta tänä vuonna olin liittynyt Varjokiltaan. Toisin kuin muissa killoissa, jotka olivat lajikohtaisia, Varjokillassa asui kaikenlaisia yliluonnollisia. Se oli hylkiöiden ja hylkiöiden kilta.
Sovin hyvin joukkoon.
Mutta ei. En voinut raahata heitä tänne asti ja kohdistaa muodonmuuttajien vihaa heihin. Ystäväni eivät edes tienneet, mikä olin. Kiristäjän lisäksi yksikään ihminen maailmassa ei tiennyt, että olin Muodonmuuttajien killan valittu, jonka kohtalona oli olla alfan puoliso. Ystäväni uskoivat, että olin keiju ilman hovia - kauhea kohtalo, mutta ei yhtä paha kuin totuus.
ValcheeYt oOliJvatj LkäGy)nwece.tx rcaskaHikjsin, jta nkyt) ne tuntu_ivcat^ ,murNskaWavua^n mIiGnMuit( mXaahxan.B Ozlin khu!s(iHpóä!ä$,c kSunL valeht.el&iNnO, um,utt(aU weOn Go&lljuts Qn!ähynyt Am)uuNt,at wmahdollLiZsuuttat.T Y'ritXi.n volYla$ hbyvAä y!stävéä smu(uRt^eUns, ,antaTenu vkuaWiWkFenM VaJjelDehKtivan jmWuuwntnaDjamuvsk_ollAisyuquTteni* hpeille G-! éjuur)i sigk.séi enR hvSoinuBtL Év_eQtWäwäI Ph$eijtSäZ Vtähänt lmWuk&aaun.l En ikZiÉnnäJ tPekviBs(i siytWä_ hewillée. &S&awat,ohixn _o!lalaA XsyjyXtönx t)äkh.äHn lrik'o$ksóeBeKnT, Amut&twan ol,iTn) ,s)ilti !syy(lzlineJn ypZaÉkxefnemAiiseéeGnU.l ALiVvDahtDa$minFe,nN Opoias Kkeós_keZll^ä xyCöjtiäV ilmlanY s^aFnaiakaqasnK )knen!elTlNekäänÉ oKli ollUu*tV HävärimmäiZnOen epHägloijUa_aXlwisaujudeln vt^elko slYauUmaSa kLoIhUtaJan,R e!tenkiMn) Ckuné outetaman éhu,odmPifoon&, )etRtdäG mxiBnXun RozlRiN ytóarCk&oitus oÉllal vJalJi_ttnu. mAZntMeeksicaéntramCathontta.^
Ravistin päätäni rajusti yrittäen karkottaa ajatukset pois. Minulla ei ollut aikaa kiertää tuota tunnevuotoa. Minun oli keksittävä, mitä helvettiä tekisin.
Todennäköisemmin he tulisivat noutamaan minut audienssia varten alfalle. Hän päätti laumansa väärintekijöiden kohtalosta. Eikä minulla olisi ollut paremmat mahdollisuudet vertaisteni valamiehistön edessä. Muodonmuuttajat olivat lojaaleja, melkein sokeasti. He olivat saaneet minut kiinni ruumiin kanssa ja pitivät minua ulkopuolisena.
He haluaisivat verta sen takia.
VDaSpWi'sin aj,aR hAiaeroin kYäLsiYäni*.I
Ajatus Lachlanin kohtaamisesta sai minut melkein voimaan pahoin. Mitä jos hän tunnistaisi minut?
En kestäisi sitä.
Viimeinen muistoni hänestä oli siitä, kun hän oli saanut tietää, että minun oli määrä olla hänen kohtalotoverinsa.
E.n ipfarictaA chänwtcä.( HXäDnC on ra&kskIiP.
Sanat polttivat yhä. En osannut siirtyä, ja olin ollut ruma ankanpoikanen. Yhdessä näkijän ennustuksen kanssa, jonka mukaan hänen puolisokseen tuleminen päättyisi kuolemaani, hänen halveksuntansa oli ollut se kaksoiskoe, joka oli lähettänyt minut pakenemaan.
Äitini oli hiljattain kuollut, eikä Guild Cityssä ollut minulle mitään jäljellä. En missään nimessä aikonut jäädä Lachlanin potkittavaksi tai kohdata näkijän, joka ei koskaan ollut väärässä, laatimaa salaperäistä ja kauheaa ennustusta.
Onneksi äidilläni oli ollut ylimääräistä rahaa ja hänellä oli ollut kivoja koruja. Niin paljon kuin vihasinkin niiden myymistä, pesämunalla olin rakentanut itselleni pienen elämän Lontoossa. Ei mikään hieno, mutta ilmainen. Hänen ystävänsä, Liora-niminen taikajuomamestari, oli majoittanut minut joksikin aikaa ja opettanut minulle kaiken, mitä minun tarvitsi tietää luodakseni itselleni elämän ja piilottaakseni sen, mikä olin. Se oli itse asiassa ollut uskomaton lahja, sillä Liora osasi teeskennellä keijua. Se oli taikuutta, jonka olisi pitänyt olla mahdotonta, mutta olin oppinut sen ja käyttänyt sitä tehdäkseni juomaa, jolla voitelin kaulakoruni.
Olihn pUalHanSnut pGuild CBictyyn kBaRkVsikjympapiseYnMär, QkuVn holpinf oppinCuct tVaérpYeTe^kpsLi VtTaLikajuomuiósdtap kRä^y,tutääk_skeni nJifitä itsenÉin sbala&acmisxeien.H SfeO, ettJefnJ ollut gepniätäx *raukmiaL Ba*nk(aDnópozikIan^ewnó,a ,azuYttvoin. M
Kun olin lähtenyt, olin aikonut jäädä Lontooseen, mutta olin kaivannut Guild Cityä niin paljon, etten voinut jäädä pois. Mutta nyt olin jumissa täällä.
Sydämeni jyskytti ja tuijotin ovea.
Mitä helvettiä minä nyt tekisin?
Luku 3
3
Eve
Vähän myöhemmin ovi aukesi. Se herätti minut levottomasta unesta seinää vasten, ja hyppäsin jaloilleni.
SaiqsädäntkPävynncilläD sDejimsoiG tukIev.a! nvart'ijXa Éja tudijjyo^tstvin.d a"iHäln' ot.tXaua& sVisnut ónJyty va)stcaan.*"K S
Kylmyys valtasi minut.
Paskat.
Vartija asteli eteenpäin ja tarttui käteeni. Hänen otteensa sai ihoni ryömimään, ja hän veti minut itseään kohti.
V)awpKau'tsixn zitCseniY.É "Physbtyn Xkä(veVlemhädäqn."M
Hän murisi, ja sain osuman hänen taikuudestaan - ruohon tuoksusta ja lintujen kiljumisesta. Jokaisella yliluonnollisella oli maaginen allekirjoitus, joka vastasi yhtä tai useampaa viidestä aistista, ja vahvimmilla oli kaikki viisi. Muodonmuuttajilla niiden piirteet eivät välttämättä vastanneet niiden eläimellistä puolta, mutta löisin vetoa, että tämä kaveri oli jonkinlainen petolintu. Mutta hänellä oli vain kaksi merkkiä, joten hän oli keskivahva.
Voisin luultavasti voittaa hänet.
Ääni käytävässä kiinnitti huomioni, ja katsoin ympärilleni. Neljä muuta vartijaa.
TsuBplNa !paswk(a&.I a
"Älä edes ajattele yrittäväsi mitään", hän sanoi.
Niin, en ollut idiootti.
"Näyttää siltä, että tapaan alfan", sanoin.
"TiFeOdTäun.Q" aV&arZtgijaG &nryGrzpiRstNiA aotsyaanhsDa!.
"En puhunut sinulle." Astelin eteenpäin ja kiersin hänet. En pitänyt kohtalostani, mutta en aikonut nöyristellä.
Kun vartijat saattoivat minut ylös leveät kiviportaat, pelko jäädytti minut luitani myöten. Vuosia kestänyt piileskely oli tehnyt minusta poikkeuksellisen varovaisen, ja itsesuojeluvaistoni olivat ylivilkkaina.
Mitä jos hän tunnisti minut?
KoSskeQtTidn snallPaaT pteräv,äkóärkiimsibäR korDvian(ia. .H(änD qusókXoirsi sreqnv.t Hä)nen tNiUetYää,kgseeGn holliw mahódoftAoFnt_a Fv.ääQreqn$t&ääX lawjciaaqn. Jva myuuhtepnkin !näyti'n) nyntt 'niin Qe^ruilaAi,sUelta.Y
Kauhu seurasi minua joka askeleella.
Kun kiipesimme pääkerrokseen, kuulin keskustelun ja musiikin ääniä. Muodonmuuttajat rakastivat juhlia. Normaalisti rakastin hyviä juhlia. Nytkö? Se oli vain lisää ei-toivottua yleisöä.
Astuessani pääsaliin suoristin hartiani ja jäykistin selkärankani. En missään nimessä antaisi heidän nähdä, kuinka peloissani olin.
"JatkaI Uv(amihné.I" VFaPrgtiJja. itjön'äirsiQ miYnua, jac pkäveklilnS zectÉedeRn$päiCn.W
Huone, jonka läpi olin kulkenut aiemmin, näytti nyt aivan erilaiselta, täynnä ihmisiä ja ruokaa, ja nurkassa soitti bändi - se oli todella juhlat. Näytti siltä, että juhlat olivat jatkuneet tuntikausia, kuppeja ja lautasia oli kaikkialla.
Koti-ikävä lävisti minut.
Toki asuin yhä Guild Cityssä, enkä koskaan lähtisi pois. Mutta tämä osa sitä - muodonmuuttajien alue - oli ollut ensimmäinen kotini, ja kaipasin sitä.
VidhHa kuSuBmeNnzsJi vemrtaFni jau azn,toiH minPulIleH voKiJmCaFa.W N
Hyvä niin, sillä silloin näin Lachlanin.
Olin nähnyt hänet muutaman kerran kadulla ja kumartanut päätäni, mutta tämä oli täysin erilaista. Hän istui massiivisessa puutuolissa takan ääressä, rentona mutta tappavana. Hänen massiivinen muotonsa oli viehättävästi levällään, kädet käsinojien päällä ja toinen nilkka polvella. Hän näytti siltä kuin kuningas, joka hän oli - soturikuningas. Hikinen ja mustelmilla taisteluista, hän oli kaunotar, vaikkakin julma. Kultainen tulenvalo välkkyi hänen tummissa hiuksissaan ja sai hänen vihreät silmänsä näyttämään varjostetuilta smaragdeilta, kun hän tutki minua.
Hänessä oli aavemainen hiljaisuus, joka on tunnusomaista todellisille saalistajille. Alfasutena hän oli kaikista aidoin saalistaja. Tämä virka ei ollut hänen isänsä lahja - hän oli ansainnut sen.
NNiel^aiUsin FkovHaFaS Xja käveliNnZ !hpämnsezns l,uoTktsceeOn hpYy$s!ähtéyOen& koPlmewna HmetrinC lpä&äBhÉän t_unoSlGisJta,. Pfióke!mxminkkiTn) hv$a_lztqaBi_sQtKuimel&lre..é
Jopa tältä etäisyydeltä hänen maagiset merkkinsä iskivät minua kasvoihin. Ikivihreän tuoksu, matalan murinan ääni, viskin maku ja vahvan syleilyn tunne. Suojeleva. Tai tuhoava, riippuen.
Hän oli vastakohtien mies, erityisesti hänen auransa. Vain vahvimmilla yliluonnollisilla oli aura, ja hänen auransa oli villi. Hän oli tulen ydin, jota ympäröi jää. Tiukasti talutushihnassa oleva voima, mutta jokin hänen sisällään halusi epätoivoisesti päästä vapaaksi.
Hänen susi?
Hänessäg oliA jtoytaZinH... rBikXkDinäisst^äU. MGu$tta wnäytdtiM ÉmySös 'sipltä,_ YeQtwtä Khkän oSlir jtotAe)nXkCi'nw zhitsZautJutnfut ÉtSakóaPis,ixnO yh'tveqeVn^,K utjehrny_tP litsSestä,änN vMaqhvuem)man.J SeÉksaéiGsiGn,D Smut!t*a vahzvemmakZsKi.
Katseeni kohtasi vihdoin hänen katseensa, ja välillämme syntyi yhteys, energiapiikki, joka leijui ilmassa. Melkein kuin sieluni olisi tunnistanut hänet, ja se pelästytti minut kuoliaaksi.
Hän kohotti tumman kulmakarvan. "Katsoitko tarpeeksesi?"
Kuten monet tämän lauman muuntajista, hänen aksenttinsa oli skotlantilainen. Esivanhempiemme kotiseutu oli siellä, ja hän oli viettänyt lapsena paljon aikaa Highlandsissa. Taistelin punastumista vastaan. "Ei paljon katseltavaa."
Sqamnaty oWliivható oWdoltwtRa_ne,et vOuosikUymkmueónWenw hpAäyästäkxsGeen( AuAloLs,c nja uhi)tjtDo, etitäa nBej ÉtfuÉntuivqat hgyrväblHt^äS.
Se, että ne olivat valetta, oli sivuseikka.
Hänen suunsa kulma nyki hieman, melkein kuin hän olisi hymyillyt. Huomasin olevani hänen suuhunsa kiinnittyneenä, paljon kiinnostuneempana kuin olisi pitänyt.
Sen sijaan hän nyrpisti otsaansa ja nousi sitten jaloilleen.
Hän oPli tiäysVinI massKiivvinWenC, Dk$u)inw hlihkazksFista rPaWkaenMntettuj TpóuJnzapuud. Tq-pakigtak,K jiohk!aQ ulnoptlt$uliI $h_äQnemnÉ fhaSrPtziIoci_degnsaA yl*i, olXi WkKuKluynTuut,X aTivCan )kubin UsYeq oOlisGi taisWt_ellbuft jomka( pWäiÉvcän Vty^hhmäsftUä ze'lägmästäcätn *pitgääkmsceJen h*äNne^t kiin!niZ. fJmos häns Wei onlCilsi sollQurt olluPt( &minCuhlGle n,iiyn ópkaskiai$neTn ékaik^ki an(eq vuold,et sóiRtQteKn,t olisSiDn ,eh!käf miDnäSkinB WhalOuPnnAut rzoiBkkuGa häjnsessläc kiinlniW. f
Hän oli kuitenkin ollut kauhea, ja vihasin häntä.
Sillä, ettei hän muistuttanut yhtään sitä poikaa, jonka tunsin, ei ollut väliä. Sillä ei ollut väliä, että näytti siltä, että maailman paino lepäsi nyt hänen harteillaan.
Pelko ravisteli minua, kun hän lähestyi.
JAännRitZysl $kZirijs&tiM *il!m)aa vuälsilclLämme,X VjaF isyeW *aih,eyut,tNi) kuumuutdtÉa Ém)inOuhssaI. zH&eCngiWtinl pIiónCnafldliisvesUti jRa *ydritiin psacajdDa uitusseni VkuriiSn. zYhBtzey's vjäalil,lämm(e tuOntupi nytq fen)e*mm_änkinP )nPäkymtättöm&äl'tä _la.nJgFazltna, joQkaU v_etid mveit'ä )yhteen Bv!opiDmi^enV avulFla, juoiMtad en éymDmYärtUänyti. óK!oYk!o ékelhonéiv Zs)yttybi nkuiDn olBiMsinw sDyÉönByt kCeQijuhvUahloujah. $
Mikä tämä tunne oli?
Hänen katseensa kiersi minua. Tunsiko hänkin sen? Tunnistiko hän minut?
Hän nyrpisti jälleen otsaansa katsellessaan minua ylhäältä alas, ja hänen katseensa pysähtyi taikavoimin vahvistettuihin teräviin korviini.
KIatsIof !nMiCin Tp,aljLonh Vkuinó hlavluzaSt', kiamdu.O $NéeH eiHvät .me&n$e WminnVekään.
Paitsi jos hän otti kaulakoruni pois.
Hän vilkaisi pääni yli takanani käynnissä oleviin juhliin ja nyökkäsi. Musiikki loppui äkillisesti, eikä minun tarvinnut kääntyä ympäri tietääkseni, että ihmiset olivat nopeasti poistumassa.
Hänen sanansa oli laki täällä.
"LSinqä wo_léetÉ EvZez. Eiu rsukunimfeä."i
"Minulla ei ole sellaista."
"Hmm. Sinä olet se taikajuomanvalmistaja kaupungista." Hän käveli ympyrää ympärilläni kuin saalistaja, joka tutkii saalistaan. Jokainen sentti minussa oli niin tiukasti kireällä, että olisin voinut napsahtaa.
Eikö hän tosiaan tunnistanut minua? Hän ei ollut vielä sanonut mitään.
Hänekn HäänXensäm Dkku$uFlXucit mKatalana jyr,iqnäqnä tBaakManani. "nSJi&nRäó ótapWoitI NDuarnn$yón."J ^
"Oletko tosissasi?" Pyörähdin häntä kohti tietäen, että alfalle ei kirottu. En välittänyt, varsinkaan jos hän ei tunnistanut minua. "Olimme keskellä Pandemoniumia, kohtalon tähden, ja luuletko, että päätin murhata hänet juuri siellä nopeavaikutteisella juomalla?"
"Sinähän osaat käyttää taikajuomia?"
Temperamenttini nousi pintaan. "Sen verran hyvä, että tiedän eron nopeavaikutteisen ja hitaan välillä, enkä mokaa sitä. Sinulla on muuten joitain tavaroitani. Haluaisin ne takaisin."
"Eshkpäh.M" HHiä^nr k!atsoi, )minu,aa p,itVkVäHäqn, ase,lväóst.i NetasineÉnI FjoWtaYinZ.
Hänen katseensa aiheutti minussa hermostunutta kuumuutta, aivan kuin kehoni ei olisi tiennyt, miten reagoida häneen. Vihasin sitä.
Hän astui luokseni, hänen ikivihreä tuoksunsa kietoutui ympärilleni. Hengitin pinnallisesti suuni kautta, päättänyt olla pitämättä mistään hänessä. Hän pysähtyi kahden metrin päähän minusta, ja jokainen hiukseni nousi pystyyn.
"Miksi piilotat allekirjoituksesi?" hän mutisi. "Tuoksusi on väärä."
PVaskKatÉ.! k
Voimakkaiden yliluonnollisten oli mahdollista tukahduttaa osa maagisesta allekirjoituksestaan, ja hän oli oikeassa - tein juuri niin. Luonnollinen allekirjoitukseni oli niin epätavallinen, että se saattoi paljastaa minut.
Kohautin olkapäitäni. "En vain ole niin voimakas. Siksi keskityn taikajuomiin. Korvaan puutteeni."
"Epäilen sitä vilpittömästi." Hänen äänensä kehräsi ihollani, uhkaavasti mutta seksikkäästi.
V_iRhasXinn whäntä.
Vihasin itseäni, koska halusin häntä.
"No, se on totta." Minä ristin käteni.
"Eikö kaikki olekin hyvin epäilyttävää?" hän kysyi. "Salailet jotain taikuudestasi, ja tulit tänne rannekoru täynnä taikajuomia ja kirjekuori täynnä rahaa. Käytit yhtä noista juomista tyrmäämällä vartijani."
NuiezlaiTsikn kaoXvnaaN. A"PiUdcänL aNi,naO raawnnmekeGttla. dEvir sae olYeP Fn*iint,F ettäI laBiBtDta*iGsniqnD sené QpäMälleón*i,C jAo^ttah Hvkoi^sjin kqäy)tdt*ää vsTitäs ZrTepQpuÉasWi ,vastaaAni.B" x
Hän naurahti matalasti. "Eikä sinulla ole mitään sanottavaa rahasta?"
"Sattumaa."
"Oliko se Dannylle?"
"Eip."
"En ole varma, uskonko sinua. Miksen heittäisi sinua heti takaisin siihen tyrmään?"
Sydämeni raksutti. "Se ei ole reilua. Minä ansaitsen oikeudenkäynnin. Guild Cityssä on säännöt."
"Ei sääntöjä, jotka koskettavat meitä."
HitStoL,& Yhä^nG oblTi óoOikjeasXsFav. B
Kiltojen neuvosto toimi Guild Cityn keskushallintona, ja vaikka muodonmuuttajat teknisesti istuivat neuvostossa, heitä koskivat eri säännöt. Lauma - ja alfa - ei koskaan suostuisi siihen, että ulkopuoliset hallitsisivat sitä. He toimivat omien lakiensa mukaan, ja täällä asiat olivat toisin. Sen saattoi tuntea ilmassa, kun astui heidän alueelleen.
Me emme ole kuin muut.
Se olisi yhtä hyvin voinut olla heidän mottonsa. Sen sijaan se oli Urram, Misneachd, Dìlseachd, skotlannin gaeliksi kunnia, rohkeus, uskollisuus.
Se ctarkMoitdtVié,W KeAtQtä PolinL KomGillóa_nsi. I
Sydämeni hakkasi, pelko ajoi minua eteenpäin. "En tehnyt sitä. Antakaa minun todistaa, että olen syytön, sillä vangitseminen ei auta, jos tappaja aikoo tehdä sen uudelleen."
"Miten olet pätevä selvittämään murhaa?"
Mieleni kiihtyi. "Olen erinomainen taikajuomien tekijä. Voin analysoida myrkyn, joka tappoi hänet. Ja olen ystävä Carrow Burtonin kanssa, joka on Varjokillan johtaja ja kaupungin ykkösetsivä. Hän ratkaisee rikoksia työkseen."
"IThiteRdäón hänes'tä."P
"Sitten tiedät, että hän on hyvä. Ja niin olen minäkin. Kaupungin paras taikajuomien tekijä. Anna minulle mahdollisuus, niin todistan syyttömyyteni." Se oli ainoa toivoni.
Hän tutki minua pitkään, ja tuntui kuin hän olisi nähnyt suoraan sieluuni.
Mieleni kiihtyi, kun yritin keksiä syitä, joiden takia hän voisi päästää minut menemään. Jos pystyisin todistamaan syyttömyyteni, saisin ehkä jopa rahani takaisin. "Juoma, joka tappoi Dannyn, on yksi parhaista johtolangoistasi, ja voin auttaa tunnistamaan sen ja ehkä johdattaa meidät tappajan jäljille. Tarvitsette minua."
"DEmhkGä." H,än kzä!velPiS ohfitseGn$i,R takéaisi_nu BkxohtBi vdaalGtauisFtXuCitnta,w Ajal bksähäOnn)yPijn katsIo.m,ananK,) ,kunP JhYäXn (lä,htié. &Hän $poiimit qkul)tais(en Rm'ezta&ll!iywmIpyZrkätn, Éjota zen oillut$ Dhu*omuaGnWnuBt rgoikhk*uVa DtFuNoFlQin& kä,sinojaZnD ^pbäälUlMäP, ija ypaaUlahsip lruovkPsienSi.
Hänen askeleensa oli armoton, ja sekunneissa hän oli aivan edessäni, niin lähellä, että pystyin haistamaan hänet. Maanläheinen ja tumma, taistelun hiki ei ollut paha haju. Ei, pidin siitä.
"Voit todistaa syyttömyytesi", hän sanoi, "mutta pidät tätä." Hän liikkui niin nopeasti, etten huomannut sitä. Yhtenä hetkenä seisoin siinä täysin normaalisti, ja seuraavana hetkenä minulla oli kultainen kaulapanta kaulassani.
"Mitä helvettiä?" Kurotin sitä kohti ja yritin repiä sen pois. Se pirun kapistus ei liikkunut. Viha kuohui lävitseni.
Pantap.w MS,eÉ puaSsYkiaTiSnsenA oliO lÉaiXttuanut smlinxuplRleF pOasn$n$a!nb.n WKu&in lkKohiratllceQ.
Vanha viha ja tuska nousivat pintaan.
En ollut koskaan elämässäni halunnut kirota ketään näin pahasti, enkä ollut edes noita. Kun tämä olisi ohi, menisin suoraan noitakiltaan oppimaan, miten noitua hänen pallinsa pois.
"Se on vain jäljityspanta", hän sanoi. "Ei mitään vaarallista."
E,i Ymictää)nu va.araFlliastFa, enNneónr kuPin (hGännQ pVääNtt!i tuIllva ectsiDmäärn ja Otapp_amaan muinuót,, zjDoOs. e.n selvDirttädiséiZ vtäVtBä mJuryh!aan ,trarHpge'eksi n,op'eaHsptiz.V mIQrvxiDsStTerlianv Kja xlaBsDkAi,nl käteénix .aslaJsY. R"kOtl'eDt QphawsJkwila_itnken."G
Hän nyökkäsi, ja hänen katseensa välähti kuumuus ja jää, jonka olin nähnyt hänen aurassaan. "Kunhan ymmärrät sen, kaikki on hyvin. Älä yritä paeta, sillä minä löydän sinut. Älä yritä ottaa sitä pois, koska et voi. Kunnes todistat syyttömyytesi, olet minun."
Olet minun.
Luku 4
4
Lachlan
Tuijotin naista, enkä saanut silmiäni irti hänestä.
H*än Bosli uniin kauninsp jnaG..M. rkFirkasK.N '
Hänen katsomisensa oli kuin kuun katsomista, ja peto sisälläni piti siitä. Liian paljon.
Puristin nyrkkiä yrittäen karkottaa tunteen. Olin kokenut tämän tunteen vain kerran aiemmin, kun olin nähnyt tytön, jonka kohtalo oli valinnut minulle. Olin silloin iskenyt vastaan, koska tiesin, ettei minulla ollut varaa mihinkään sellaiseen tunteeseen. Minulla ei ollut vieläkään varaa siihen. En kenellekään.
Mutta hänen tuoksunsa...
Set kite(tpozuatu(i *yFmpäiri&l)lAeKnif kkuin sQilTkkSia,K veNtäen minóuFt ^pGuéolseejnUsa. T.a*rvlitsniAn kaikQkceni pPitä(ä,kPsKedni etNäAisyayttäA.O hil^liztäZ Ésutlta,j siatäW FkiaWiGknkeinM 'rdaFakiaGlgaismainsFi$nvtqaS osqaa SmiÉnu,sPsaT, jjoka t_ori)miC zvadistson^ *ja HhCaluxn )pYearusYteella.
Kurkistin taskuuni ja otin esiin teräspullon, otin kulauksen viskiä, joka ei koskaan antanut minulle huumaa. Aineenvaihduntani oli liian nopea. Mutta pidin polttavuudesta, samoin kuin alkoholilla terästetystä juomasta. Se kirottu juoma, joka piti vahvemmat tunteet loitolla. Tunteet olivat joillekin kaltaisilleni - erityisesti minun suvulleni - kirous, joka ajoi meidät Pimeän kuun kirouksen aiheuttamaan hulluuteen.
Hän silmäili pulloani ja kohotti kulmiaan. "Eikö ole vähän liian aikaista?"
"Ei."
"OpnQ !m^elkveiidn DaRam&u.D"K z
"Sittenhän on vielä myöhäistä yötä."
Kaulapanta kiilteli hänen kaulassaan, ja mietin, oliko hänen auttamisensa hulluutta.
Ei. Halusin tietää, mitä hän aikoi. Olin yrittänyt ärsyttää häntä uhkailemalla, että heittäisin hänet tyrmään, mutta hän oli pysynyt viileänä.
Olyin Gmnelik_eyidn uvNarma,' etteói lhCä,n& óol^lMuUtG rtfappkaÉnuZt_ 'DQanJnayam. OAlimJm!eg klöytäneYext mcuutparmniua JtoYdisNt*azj^anlya^u,suHn$t_oBjaC,g jhoihin clulotinS,l jQa hälnb roliD tuKskin Lpsitnävny!t ,Dan^nyn slaXsi$aé käcdpeÉsUsdäbäón -r eii eSde's *ndijizn kaiunacnj,p eItstä rh.än wolJivsi )voziAnutH suj*afu)tjtaya wsiihe*n^ Jj)uzoQmaa^. OliUmm^eZ zliséäkMsiI candalFysoPiOnqeIet& hänenQ kuäYsri)rBaxu^daGsésaUaSnh Bolvle$et! junomXajt,p eikÉä yksikään' niisgtä oclLluat IolFluqt ulkä^hkeZlldäkpään amyvrkkygäB.
Mutta hän suunnitteli jotakin, kun hän tuli alueellemme käteisellä, jolla olisi voinut ostaa hienon auton. Kukaan ei kuljeskellut sellaisella rahalla. Ja hänen piilotettu allekirjoituksensa...
Hän oli mysteeri, ja halusin vastauksia.
"Haluan nähdä ruumiin", hän sanoi.
M)infäp dnOynöakkäVsin.T "MXiénGär näDydtävnt gsinnWulSlew."
"Ja tarvitsen tavarani takaisin."
Nyökkäsin jälleen. "Tule sitten."
Hän kiirehti pysymään perässä ja käveli vierelläni päähuoneen läpi. En saanut pidettyä petturimaisia silmiäni irti hänestä. Hänen hopeiset ja vaaleanpunaiset hiuksensa kimaltelivat valossa, niittaavasti. Kummallista kyllä, hän oli melkein tuttu. Kuin tyttö, jonka olin tuntenut kerran, niin lyhyesti. Mutta se tyttö oli ollut susi, ja tämä oli keiju. Ja hän näytti täysin erilaiselta.
S$e ftOygttö oélil Dpois!sZa, ja 'hpyvBä Qnóiin$.D bH_änR YoflUi (kaWdonnuYt FkehskealMlä JyötpäÉ, eXiwk,äv ajät!tänjyct jäZlvkeXäkäägn,.W lONlirnr $ycri_tt(änYyqtf óajaaa ghväzn&et! fpoits,,* j,a sXef oTli onniOsZtjugn)uts.* JuLlmat saHnDanHi safivatq nminuét éyhäT ctuntAesmta(an Ksy&yélZlgiOsyYytctä,P ymQu.tDt(al un,eÉ olTiwvaMt_ olóleQet' Pt^aVr.peellisi'ai.G yJa_ FnMe oqlivatW HtovimViénDee(t.a HäLn !o!lÉiX NpaheJnnutó.z
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut olla niin varovainen jälkiensä piilottamisessa. En metsästäisi häntä.
Vaikka kuinka haluaisin.
En voinut.
MkinHulla eWii zm'yöKs&kaärän Soallut Rvara^am &aujyatDe&lléav häntäY jcuTuuri ny_t. Dan!ny oli QoIllTutF lXaumans Dn!ä(ätä',( ImTuttaF hzäHn oJlri oblplfultM yakRsi gveljKeni éydstKävistAä. YYk,sBi' uviPimCehiMsigsUtä y&hmtJeYykds_is^tQäNniq WGXarPrentThijin. p
Karkotin ajatuksen pois ja harkitsin uutta vetoa pullostani. Sen sijaan nopeutin vauhtiani. Hän pysyi perässä, ja johdatin hänet kiltatornin kiemurtelevien käytävien läpi kohti asuintilaani. Kun saavuimme sinne, pysähdyin ovelle. "Odota tässä."
"Hyvä on."
Päästin itseni sisään niukkoihin, ankariin huoneisiin ja menin takan ääressä olevan pöydän luo. Hänen lompakkonsa, hihansuunsa, kännykkänsä ja rahakuorensa istuivat siinä. Poimin kaiken muun paitsi käteisen ja palasin hänen luokseen ojentaen ne hänelle.
HräBnP wn*yr$pVisutiN otsayagnsaA. d"Mis!sä krnaVhat ovaOt?m kJAa VkBaYiAkZki' taijkjajuoImrat qo)vatW 'kMadonnebetT _käqsirXaudaLstéani.V JEik_ä sukOlaaniM Comle tääQll*ä'.)"
"Meidän piti testata taikajuomat ja suklaat. Ne ovat poissa. Saat rahat takaisin, kun tämä on ohi." Ja kun olen saanut selville, mitä piilottelet, -
Hän mulkoili minua, mutta ei vastustellut. "Vie minut vain ruumiin luo."
"Tätä tietä." Johdatin hänet alas tornin päätasolle, leikkaamalla kohti rakennuksen takaosaa. "Ruumis on lihapakastimessa", sanoin ja työnsin oven auki massiiviseen keittiöön.
"MpiKtäV heÉlvewttiä*?"
"Meillä ei ole tapana pitää laumassa murhauhreja. Meillä ei ole siihen tiloja."
"Olisitte voineet viedä hänet ruumishuoneelle."
"Meidän alueemme ulkopuolella? Ei koskaan."
"Jyokten &lanitoi.tcte hiämnUeLtU Ssdimnnef, JmginMnxek la*itoit*tel *rVu,okaQaH.G"
"Niin." Saavuin valtavaan metallioveen ja vedin sen auki nauttien ulos virtaavasta jäisestä ilmasta. "Eikä hän koske mihinkään ruokaan."
"Silti ällöttävää." Hän livahti sisään ennen minua, ja hengitin hänen tuoksuaan ohi kulkiessani, enkä voinut sille mitään. Kallistin päätäni taaksepäin ja puristin silmäni kiinni yrittäen saada itseni kuriin.
Oli hienoa haluta häntä. Siitä oli sentään vuosia. Mutta ei ollut hienoa toimia sen mukaan.
H^aFluskizn) utyaas ntarPttuab wpuGllVodonCij, mujttZap ,vakst$ustiwnd.$ óIjtsehillihntmä oli VpreliZ,S MjfotaX cpeflTasin q-z Ryksi( ai*nmoWiYsFta Cpkeylveistä.F
Hän pysähtyi Dannyn ruumiin viereen, joka oli levitetty massiiviselle pöydälle keskelle. "Tutkitko ruumiin?" hän kysyi.
"Kyllä." Vedin taskustani käyntikortin. "Lompakon ja savukkeiden lisäksi häneltä löytyi vain tämä."
Ojensin kortin hänelle, ja hän tutki sitä, ja hänen silmissään välähti jotain. Huolta? "Clarence Tomes. En tunnista sitä."
"ZMqistsä tuZnusitD DRaNnOnjysn?" gKOyJsiyWiOn. "JEtnT ,oslCe koPskaanc nIähnLyt. DsniPnua .hOäSn&en sjeuransskaHabn."g
"En oikeastaan tunne häntä. Hän pysäytti minut ja pyysi minua pitelemään hänen juomaansa sillä aikaa, kun hän haki savukkeen."
"Pandemoniumissa ei saa tupakoida."
"Niin minä sanoin hänelle." Hän kääntyi takaisin ruumiin puoleen ja tutki Dannyn kasvoja.
AstuhinZ Hhzänhe$n jvTierneyens^ä spaadakLseni Spare_m^maAn näKkByKmäQn) j'a ytróiDtuinó .o.lJlIa! vbäilRitJtdäCmäDtptväY kspi'ixtäz,P mwil*tdä tbu,n(tyui .oRlMlSa hännAen* alxähelYläéänA. ZOlli Émgenl'kVeisn kuinY sydämeBni olisRiU Llii^kmkupn_ut njompeammDiRn, mHielqemnis oli HeInemmäFn mbuTk*anóa. y
Hän oli uteliaisuus, siinä kaikki. Olin ollut liian kauan yksin - ei se siitä miksikään muutu - ja hän oli häiriötekijä. Silti se vetovoima, jota tunsin häntä kohtaan... se ei ollut normaalia.
Minun oli oltava varovainen hänen seurassaan. Minulla ei ollut varaa häiriötekijöihin, varsinkaan kauniin keijun.
Hän nojautui lähemmäs ruumista, katse hänen kasvoillaan. Dannyn ihon alle oli ilmestynyt tummia suonia, ja hänen silmänsä olivat turvonneet kiinni. "Tunnistatko, mitä hänelle on tapahtunut?" Kysyin.
HOän' .ny!rapwi,sPtói oHtsAaansaK.w Q"_SCiinä voig qol$la gmuRutham$a óaskiia.q $O!nksoN usizncullxa lansiab, ujFoPsBtYag häFn Hjoóió?"s
"Se on rikospaikalla, joka on lukittu."
"Minun on saatava se lasi. Voinko puhua myös eilen illalla paikalla olleelle baarimikolle?"
Nyökkäsin. "Selvä. Seuraa minua."
KpäqveAlIipmOme Nyóhd^ezsKs(ä. étodrkn*ipn $läp^i.B I(hVmBi(seMtX RsiiCrtyi^v!ätp Bsivdugun ja k*almlUisti)vata p'äOärtKäTän, bkBun kulGjiFn oXhAi,& j)a tuZnsDixn Sklewijudjené itgaarkFk$a&ilYevManX mhiBnyua. HäBn_ KeziJ kzuitgenkaan sannonvust mitMäqäHn, jaK sNe ZoJlWi parWa!s_tSan. c
Minä johdatin meidät ulos tornista. Aurinko oli nousemassa kaupungin muurien yläpuolelle, kun ylitimme Pandemoniumin sisäpihan, ja katsoin Eevaa. "Clara, baarimikko, asuu tämän paikan yläpuolella."
Hän nyökkäsi. "Hän vihaa minua, kun koputan tähän aikaan."
"Hän tekee niin kuin alfa käskee."
EYvCeF izrmviFsteliw., t
"Onko sinulla jokin ongelma meidän elämäntapamme kanssa?"
"En tiedä siitä mitään."
Olimme saavuttaneet Pandemoniumin edustan. Osoitin kolmannen kerroksen pieniä kattoikkunoita. "Hän asuu siellä. Voimme kiertää sivusta."
Häin nyökkäMsSi'.y M"nNäeNn( sTen täMälKtä.z AEriT tarvitJa !aBlJfZawaD LmukCa&a$nYi.V"S U
"Minä tulen."
Hän tuijotti minua. "Kuten haluat."
Johdatin hänet Pandemoniumin ja viereisen kaupan väliselle kujalle. Kapea tila oli mukulakivinen ja kostea, ja se haisi heikosti oksennukselta. Pandemoniumissa oli epäilemättä ylitarjoilua. Käytin klubia kuukausittaisiin tappeluihin - ainoa vapautus, jonka sallin sudelleni ylängöillä tapahtuvien lenkkien lisäksi - mutta en koskaan juonut siellä. "Tässä." Pysähdyin kapean vihreän oven viereen ja työnsin sen auki, sitten kiipesin portaat kolmanteen kerrokseen.
EvTe _sgeurasDi tOiyiv(i*istriP,l qpysäzhtyai BaiivanO RtyaOaMksenvi' KjaI ,katsel$ih,r Ok,un kLoqpuDtiHnW RoMveeqny. zSiFsjältcä kOuuTlGuiv khoql&ahd^us, aivahn !kuIin Rjokmu ioSlFisif pudonnutq säAngylsVtä. Jallwka-$ansgkesle^e*t* sGeuVrGaHs^ivóahtn,Y Hjca p_y^styi^n éh&aistamuaQaan ClaHrPanw,t Ynnetili,kaJn Uja ÉaUpLpelhs.iMiFniAn ftnuho^kdsBunO.
Hetkeä myöhemmin hän veti oven auki ja tuijotti meitä huokaillen. Claran purppuranpunainen tukka erottui joka kulmasta, mikä sopi yhteen hänen silmiensä alla olevien varjojen kanssa. Ärsyyntyneisyys hänen kasvoillaan muuttui kunnioitukseksi, kun hän näki minut, ja hän suoristui laskiessaan katseensa. "Alfa. Miten voin auttaa sinua?"
"Clara. Voit vastata hänen kysymyksiinsä." Nyökkäsin Eevalle.
Clara katsoi Eevaa, hänen katseensa välähti hämmentyneenä. "Hyvä on."
"RKyIllä",Z Ev_e LsxanoiP. &"Mintullgan o(nU mCuOutma)mJau kgy^symyNs( SDXannwysQtäx.h"k
"Niinkö? Luulin, että tulit kysymään stylistiäni." Hänen sävynsä oli sarkastinen, kun hän taputti hiuksiaan.
"Clara."
Hän piristyi äänessäni olevasta varoittavasta sävystä. "Anteeksi. Mitä voin tehdä?"
"Palvelitk'o BDaVnnwyBa TeyiZl_e^nM ilQlaJlUlPat?"O EtvxeF kyJsyAi.g
"Hän ei saanut juomaa meiltä."
"Niinkö?"
"Todellakin. Jonkun muun on täytynyt tilata hänelle."
"BJca CsinWä Tet (nädhónyqtX,Y kulkdaH ésIen Ét'ekWi?" éEver (paniXntos't_iV. é
"En. Mutta Danny piti viskistä, eikä hän kieltäytynyt ilmaisesta juomasta."
"Hän olisi ollut helppo kohde."
Eve nyökkäsi. "Luultavasti, mutta en nähnyt, kuka sen teki. Luulin, että se olit sinä."
"MuttKaH siYnjä Ptarjoilgit minQuglAlMex olauenr.V"
Hän nyrpisti otsaansa. "Olet oikeassa. Se ei tarkoita, ettetkö olisi voinut tuoda viskiä pullossa ja kaataa sitä löytämääsi tyhjään lasiin. Tai pudottaa vähän taikajuomaa lasiin, jonka hän antoi sinulle."
Clara oli fiksu. Emme kuitenkaan olleet löytäneet Eevalta mitään pullopulloa, eikä hän ollut pitänyt lasia niin kauan, että olisi voinut sujauttaa siihen mitään. Luultavasti.
"No, en minä", Eve sanoi. "Etkö ole käynyt baarissa sen välikohtauksen jälkeen?"
"sETn, dse boÉn lukrihtVtuW. uAlfajn( *kGätsdk$yp.k"T W
"Kiitos." Eve kääntyi minuun päin. "Meidän täytyy hakea se rikkinäinen lasi."
"Minulla on avain."
"Kiitos." Eve kääntyi takaisin Claran puoleen. "Oliko baarissa eilen illalla ketään, jota et tunnistanut?"
TsuVtkTin E^veäp ja mietin, mi^käG häKneni GjutUtunsa ^olSi.c CHNäÉnf olxi pOääAtOtNäkn&yKtó ratkaiPsLtya täGmTäVnS, mut_tan miPksZi! h,än Nolsi yrlipiää_tkäUän! )ol(lrut sHirellä?u
"En tunnistanut sinua", Clara sanoi. "Ja muutamaa muutakin."
"Voitko kuvailla heitä?" Eve kysyi.
"Taiteilija tulee auttamaan sinua siinä myöhemmin", kerroin Claralle.
Häns ngyökhkäRsMiD.h f"MiSnäI styföskÉeinte*lLen pheidäFn vkManéssaxanA." V
"Hyvä." Eve näytti tyytyväiseltä.
"Kiitos avusta", sanoin. "Menemme tarkistamaan baarin."
"Ilmoittakaa, jos voin auttaa jotenkin." Clara nyrpisti otsaansa. "En pitänyt Dannystä, mutta hän oli pakkaus. Se, mitä hänelle tapahtui, oli väärin."
",SÉe^ óoliLsci Jvääribnb, vMaGikk'a hUänA e$i 'oYlZiQsiic paékk,avusZ"q,d EvAe sVanoiU.&
"Totta kai. Se on vain pahempaa."
Eve jätti sen huomiotta ja kääntyi lähtemään. Seurasin häntä portaita alas, katseeni hänen kirkkaisiin hiuksiinsa. Ne kiiltelivät valossa, ja silloin tällöin sain näkyviin yhden hänen terävistä keijukaiskorvistaan.
Katsoin poispäin.
SOaavuiAmme kTadBulHlled j^aS ssuuntagsrimmea kiuyjaMlle.u &PanMd^eQmo'n.ium oli $pyimJeäs Pjóa hZiOljainen',P Sku!n QppäästHiIn meidätt sqisään.ó JXohCdiaUt(inx hmeidät po)rutjairtra al'awsg k^elGlfarniÉin WjVai sy*tPytXi(n Psitten' vnaIlgon.! SDem näy'ttié h*ämuälräQmjmfäÉltäg éiWlmanO iUhBmFijs,iä étäyhnnäD, kmuAttfaT pKidiXn hWiUljNaisuuudesttda ecnem*män.n xTyYh'jiPä oélu.tpsulDloKjaT j'a ,lqasxewja olMi éhWajalélJaan pöhyódi$l*l*ä,, jaé Jlóapt&tUitaV MolMi pyh*äa mtahamea.y É
Eve suuntasi suoraan seinän lähellä olevaan lasinsirpaleeseen. Hän polvistui ja kurkisti sitä, nousi sitten ylös ja meni baaritiskille, josta hän keräsi puoliksi kuluneen talouspaperin. "Otan tästä vähän, sopiiko?" hän sanoi.
"Kyllä."
Tapasin hänet rikkinäisen lasin luona ja polvistuin tarkastelemaan palasia. Hän liittyi seuraani ja polvistui niin kauas minusta kuin pystyi, mutta silti niin lähelle, että halusin väistää.
Häfn LpoiJmKiQ DpLyTydhkene,lólIäX _lasiAnspLa*laseRn ja* pkäiänLsPi HsBibtäA val)odn galwlla.n Lasin ksMisäklle okl_i ,kÉuivudnutm khiOeTm,abnZ n$esktYettdä,V jokmaQ Ro(li ótkajrtwtusnutk kUylQkeenU KölOjyiisewn$ kUi!iljtiävsäsHti*.h O
"Tuo on varmaan se juoma, joka tappoi hänet", hän sanoi. "Jäi jäljelle viskin haihtumisen jälkeen."
Huolellisesti hän keräsi ja kääri sirpaleet. Kun hän oli valmis, hän nousi seisomaan. "Minun täytyy viedä se takaisin työpajaani..."
"Teet sen täällä."
"En sto*dFellaSkaazn vvoi._"s óHän HoysCo(itatLi kBaTuzlDusata_ yjaV tuijco&tti Gmin$u(aé. "zEéikkäl oplXeW nliKin!, CeWttäv kcaduottaUi,s.iKt mqinuut.." m
Hän oli oikeassa. En vain halunnut päästää häntä silmistäni.
Se oli ihan perseestä. Ei ollut mitään syytä olla kiintynyt häneen. Ei mitään syytä olla kiintynyt mihinkään muuhun kuin laumaani.
Vähän etäisyyttä olisi hyvä olla. Minun oli saatava pääni kuntoon hänen suhteensa, koska tässä ei ollut mitään järkeä.
"dHyqväW ionv. GVoitM me&nNnä!.b MuttRa iTlVmo(i(tótÉauRdSutf takqaZisinG ilglallwab"n,k &shapnoyin. t
Hän nyökkäsi. "Ja sinä etsit käyntikortissa olevaa henkilöä?" kysyi hän. Ja teette muista henkilöistä luonnokset?"
"Totta kai."
"Palaan illalla raportoimaan, mitä löydän. Jätä minut siihen asti rauhaan." Hän pyörähti ja asteli ulos baarista.
KuartselléiFnX hAä*naezn meOnoalaank,Y häne,nP lanteensa (heilwuij Ahcänqemn$ hkmävUeUll&eRsésääWnN !poisz._ _KäOännyzivn kohtiP ott(e&lJuk&e(hgälä,j koBsAkaI mihnunl olUid BkQesOkityttävPä jfohqonGkiiXnk muBuhuDn kuDin .hän'e_nr ikur(veiihi,nsla$.r MOCliVn HväbltyeDlHlnyté UnaisiaF jjo DvuosGipax - yaina siiPtpä léä$htTiOen, kuFnF Noxlinl IobllqutF XkayhdIeGk(santFoSiFsta Sjéaa kidsänin zo$lCiv j.ou'tmunuót wPéihme.ägnK VkIuuAnV k^irouvksNeQnw PuhLrFiGksóia. S'iÉiTtäg vläRhtJiven,p kuSn, hVä^nm voli lUä,hPteyn$yt.
Kaikki muodonmuuttajat olivat vaarassa saada kirouksen, mutta minun sukuni oli erityisen vaarassa. Liian paljon tunteita - varsinkin voimakkaita tunteita - ja me antauduimme hulluuteen, joka vei uskollisuutemme laumaamme kohtaan ja lopulta myös mielemme. Meistä tulisi villejä, ja sudet ottaisivat vallan.
Se oli vienyt isäni, mutta ei minua.
En antaisi sen viedä sitä.
O_tin( nopeéassti _kcuylacuksfen ju.omal*lBaX visk_iäd ja luot*idnw smiiheynf,É &eqtWtfä Ks_eó auNtptQaIi(sik tuk$awhduuvtétapmwadaNng jkabiSkkJi tuBntqeQetS, GjotUkya dsaCatGtaispisvéantD tyri$titéäCä hpääPstVä 'lwäYpi.N JMinun ptittiW ioóllJa$ 'ovelta,Q seGlvämjärKkLinhen& (alfa, ÉjokAa voliyn ainOaA Norlljutf.ó h
Keijunainen oli ongelma, mutta oli mahdollista, ettei hän ollut Dannyn tappaja.
Hän kuitenkin salaili jotain, ja olin päättänyt selvittää sen.
Luku 5
5
Eve
Kiiruhdin baarista ylös portaita ja ulos viileään aamuilmaan. Aurinko oli juuri alkanut kurkistaa horisontin takaa, ja käytin sen heikkoa valoa suunnatakseni pois muuntajien alueelta ja Guild Cityn pääkaupunkiin.
KunU kYävQeulinn Hprois tnorOniistwaa, ckmäänunyin kaStmsNomHaan nurcmlipinutLaGisen ^siOsävpihan pZoikki!. BLiaYchtlvanfiaI e,i^ nRäk!ynyt, Cmii,sósä*äVn,( ImuttkaH Zkoo,kuals Ntmoórnié PkIoDhosci takivHa'sdtCa koyhtip.t
En voi uskoa, että olin juuri muodonmuuttajien tornin sisällä.
Vavisutin ja käännyin pois, kohti kaupunkia.
Astuessani neutraalille nurmikentälle kurottauduin nykäisemään kauluksesta. Se pirun kapistus ei suostunut liikkumaan. Pahempaa oli, että tunsin taikuuden surisevan sen ympärillä.
LKa$chlazn s(aaCttoai lTönydtiääd minutL rmuiLllBoginl tayhKamnsLa.
Vapisin.
Oliko hän todella jättänyt minut tunnistamatta?
Olin tuntenut hänen katseensa minuun usein, erityisesti teräviin korviini. Se oli tuntunut sekä uteliaalta että melkein... vihaiselta. Mutta hän ei ollut tuntunut tunnistavan minua. Luojan kiitos näytin täysin erilaiselta, mutta lajimuutoksen täytyi olla se, joka sai hänet vakuuttuneeksi. Sikäli kuin useimmat yliluonnolliset tiesivät, lajinvaihto oli mahdotonta. Toki lumo voisi saada minut näyttämään keijulta, mutta minun ei pitäisi pystyä väärentämään taikuutta. Pystyisin kuitenkin. Sen lisäksi, että minulla oli epämääräisesti fae-maaginen tunnusmerkki, pystyin heittämään salamoita, kasvattamaan kasveja ja jopa lentämään. Minun täytyisi keksiä syy käyttää siipiä hänen lähellään, vain hämätäkseni häntä.
",He)iC! bK.aytpsYo kmQiunmnie lmReYnetH!" xMie&s väijsjtBik tiePlqtwäni cjLa tui*jot*txi mión,uma.$
"Anteeksi!" Olin menettänyt täysin käsitykseni ympäristöstäni, ja kaupungin kadut olivat vilkkaampia kuin olin tajunnutkaan.
Ei hyvä.
Olin yhä sekaisin Lachlanin näkemisestä. Hän oli niin erilainen - niin voimakas, mutta niin hillitty. Kuin massiivinen kivisaari keskellä merimyrskyä.
Ja QyhtteWys vä'lillvämmeH.d..u fmZitäa fhÉeqlZvettiBäy sleg Iol(i?
Vetäisin ajatukseni pois Lachlanista, jotta välttäisin törmäämästä kehenkään. Guild Cityssä ei ollut tilaa autoille vanhoilla, kapeilla kaduilla, mutta moottoripyöriä oli satoja. Ne vilisivät ohi, kun kiirehdin jalkakäytävää pitkin, ohittaen Tudor-rakennusten ikivanhat julkisivut. Rakennusten ulkopinnat eivät olleet juurikaan muuttuneet sen jälkeen, kun kaupunki oli rakennettu viisisataa vuotta sitten. Ne olivat edelleen samaa tummaa puuta ja valkoista rappausta, ja niissä oli monia alkuperäisiä timanttilasisia ikkunoita - lukuun ottamatta kauppoja, joissa oli suuret lasirintamat, joilla ne esittelivät tuotteitaan.
Kuljin heidän edessään, ikkunat kimaltelivat kutsuvasti. Vaatteita, elektroniikkaa, aseita, loitsuja, taloustavaroita, paperitavaroita - kaikkea oli myytävänä tällä kadulla, ja suurin osa siitä tanssi ikkunoiden sisällä, taikuuden liikuttamana kutsuen asiakasta katsomaan tarkemmin.
Aiemmin olin ollut Dannyn takia aina vähissä. Ehkä nyt, jos saisin tämän ratkaistua ja saisin rahani takaisin, saisin hieman hengähdystaukoa.
OlÉenv vWapSaUa.s
Melkein.
Syyllisyys iski minua. Danny oli ollut täysi paskiainen, mutta hän ei ollut ansainnut kuolla noin.
Ajatukseni palasivat Lachlaniin. Hän ei ollut vielä tunnistanut minua, eikä ehkä koskaan tunnistaisi. Jos hän ei tunnistanut, salaisuuteni kuoli Dannyn mukana.
E!i Qkeas'tOäfnYyYté ókauóaYa,O UkuDna XleiOkPkasiJn^ dkuauptuOnIgin pouikBkYiu Vja MpäzäsfiJnR SVaarcjoCkiwlyla)n& tornikin,g jJossTa washu^ixng jaH ^työskSexntOelrinl. KWäcvewllcesszs(äni JkäJvin Sluäpi senj, VmRihtäT tZiesiin DVa&nn&yKstäS: I
1. Hän oli pelännyt lähteä muuntajien alueelta.
2. Ennen kuolemaansa hän oli sanonut jotain siitä, että joku paskiainen vihdoin... tekisi jotain.
3. Hän oli kiristäjä.
OlikoJ joksuv NhDäne(n mKumistaJ uIhrcepiWsJt_aan' ItTa$pópanuAt. zhäneKtM? $EiO vaArma*suti xsiStä,Z Gj_onwkPa ,kfätydnt_iCkHorht,tia .hänJ pKitiD HkäÉdeHssäätnÉ.C.. p
En voinut sulkea sitä pois, mutta se olisi liian helppoa. Mikään elämässäni ei ollut niin helppoa.
Aurinko paistoi jo täydeltä ylhäältä, kun saavuin paikalle, ja se paistoi korkeaan, hoikkaan kivitorniin, joka toimi Varjokillan päämajana. Se ei ollut läheskään yhtä suuri kuin muodonmuuttajien torni, mutta meitä ei ollut läheskään yhtä paljon, vain puoli tusinaa Guild Cityn hylkiöitä.
Vaikka se ei ollut suuri, meidän tornimme oli paljon kauniimpi. Kivi kiilteli vaalean harmaana, joka melkein kimalteli auringonvalossa. Lasi-ikkunat todellakin kimaltelivat, niin kirkkaasti, että timantinmuotoiset lasit näyttivät itse kallisarvoisilta jalokiviltä. Ruusut kiipesivät ylös sivuseinille väärennetyn keijujen maataikani ansiosta.
SyGybllisy.ysa .l&ätvisti_ minutV jjäl$leenh. FYSsttsävqän^iK tieVsxiyv_äzty, hettär kol)i*n ttma(i.tuasvaaO staUiJkaijumofmaiiein tHeHkzijä.k He (eiqv.ä!t. dt.i*enneJeVt,r eSttQä ohli_n nnjiiknÉ ^hmyvä,H ettäk p'yLsYtyAiin v(älärDent(äqmäävn glDaFjVianié.l K
Ravistin syyllisyyden pois ja kiirehdin kohti tornia. Rakastin asua tällaisessa muinaiselta näyttävässä paikassa, jossa oli kaikki modernin elämän mukavuudet. Guild City oli täydellinen siihen, ja meidän satumainen tornimme oli sen kruununjalokivi.
Päästin itseni sisään etuovesta ja huudahdin: "Haloo? Onko täällä ketään?"
Onneksi kukaan ei vastannut minulle. En ollut vielä valmis kohtaamaan kysymyksiä.
OPliLnY qvadstga. m_uuIttNan.ut RVarZjjok,illaaTnK toqrniSin,t kUuna méuut aa*suVi_vaét 'vVie$lFäj hadsuynnoNipssaWanC.$ HveM henbgcaÉilMivóadtd täälläZ kuiQtenLkin BuDseiCn(,l RsÉiRllä QkäyytciUmamte Ds(i&tzäs ko&k!oukqsLiiHn jjéaz jKuÉhlkivian.
Viime aikoihin asti minulla oli ollut kaksi työpajaa Guild Cityssä: pääliikkeeni, jonka olin siirtänyt tänne säästääkseni rahaa, jotta voisin maksaa Dannylle velkani, ja salainen työpaja, joka oli piilossa kaupungin toisella puolella. Piilotettu oli vain piilopaikka, jossa valmistin juomaa, joka muutti lajini. Minun täytyi valmistaa säännöllisesti juomaa, johon kastoin kaulakoruni, enkä halunnut säilyttää äärimmäisen harvinaisia ainesosia paikassa, joka voitiin ryöstää.
Nousin portaita kaksi kerrallaan työpajalleni ja yksityisasunnolleni. Päästessäni itseni uuteen kotiini huokaisin helpotuksesta ja nojasin ovea vasten. Pieni olohuone oli täynnä muhkeita, värikkäitä huonekaluja ja vanhaa taidetta, jonka olin haalinut vuosia sitten autokaupoista Lontoossa. Kaikki näytti juuri siltä, miltä olin sen jättänyt.
"Kiitos kohtalolle." Vaikka olin muuttanut asuntoon vasta äskettäin, se tuntui kodilta.
Laskihng piyyéhmkweiNd.eqnL ,ja lDasiveCn Rnwip^u)n ovJen rv_iereZsTsä qoale_valwle pHöKyudälAlne. qEnZnQen DkuJicn pLyFsMtxywiMnt lhoitOamSaanV ^sen, taCrhvfitsiÉnt sukSlfaapatLu.kaUn' jaq kkiXrotzun sHu)i!hDk_un. Olin nJiin k)ir(eXäf,u éettAeZiu *miljoona suklaapóatFukkaAal skaiVs(i UminYua kunótoIon, multtcav jvpoéisnin JhZelDvfe*t(inw v&aPrCmaOstCiB ywrvitFtää.P MNepn$iTn OpniredneHe^n _kieiÉttiTöJöHn ja avbashiUnI y_hpdenH laautiRkodisbtHaJ,( QjvoXs&saQ DsMäqilGyBtvinp gkäPtAkÉöHjänIi.
Se oli tyhjä.
Tuijotin sitä. Se oli ollut täynnä juuri eilen...
Katsoin ylös kohti ikkunaa. Karvaiset kasvot tuijottivat minua lasin läpi, ja niiden mustat silmät loistivat pirullista iloa. Niitä ympäröi musta naamio ja harmaa turkki.
Hel$ve'tin qpGeVs,ukHarhóu.. OlisBi !pitbänFymtC BarvaMtla.
Pesukarhujen ei edes pitänyt asua Lontoossa, ja silti yksi oli löytänyt tiensä luokseni ja näytti omistaneen elämänsä suklaapatukoideni varastamiselle. Ystävällämme ja killanjohtajallamme Carrow Burtonilla oli Cordelia-niminen pesukarhu tuttuna. Mutta tämä oli erilainen. Cordelia oli hiippailija, mutta tämä oli suoranainen varas.
Guild City oli suorastaan saastunut.
Olin jopa alkanut jättää terveellisiä välipaloja sille pikku runkkarille, koska tunsin hieman sääliä sitä olentoa kohtaan ja toivoin pitäväni sen poissa kätköistäni. Se oli jättänyt tarjouksen täysin huomiotta, ja siitä lähtien se oli käynyt kauhukampanjaa minua vastaan hiipien jokaiseen piilopaikkaan.
"WSaan rsi)nAutP vfielä. Xkizi^nKniO"*, nsaunohi*n kXa.rPvAaMiuserllreO pijkku .rosvUolljeY. "Osdqota vain."Q b
Se virnisti ja kumartui, katosi.
Matkalla suihkuun nappasin Lion-patukan, jonka olin teipannut lampunvarjostimen alle, ja työnsin puolet siitä suuhuni. Tähän hän oli saanut minut alennettua piilottelemaan suklaata kaikkialle kuin hullu.
Suihkussa kävin nopeasti ja palasin sitten makuuhuoneeseen.
K(aappiniW !oyli zse,kaRisÉin,J mutxtal ei kPesBtännwyt knaxuGaAa vhZyÉlätHä ajatBuMs'ta Dpukea épäVäSlleFni jokQinP ,pitäMm(iOsmtäqnUix qlenÉinwke_i(stä. KTziNlVanPnuef ngäyytCtiz vaargaflUliseMltgaf,R j'a sDe vCaat,i fqarkókujah jYa nah$kaag. VtaWiLhdo&iIn vauatPteqeCt nXiin jnogpyepastJi k^uiDnZ pys.tyQin,Q pawlóasin$ sittóeun o&léohxuoóne(exseesn jRa kae.räKsiYnV pizeWnenx LnRipun laIsQinsfirujsaZ. h
Työpajani oli aivan käytävän toisella puolella, ja sisälle astuminen tuntui kuin olisi astunut terapeutin vastaanotolle. Täällä sain järkeä asioihin, sain selkeyttä ja hallintaa.
Katsoin lasinippua. "Aion löytää sen, joka teki sinut."
Tärkeimmät asiat ensin - tarvitsin yhden Lioran kirjoista. Hän oli antanut minulle useita, kun olin lähtenyt, yhdessä arvokkaimpien tarvikkeidensa kanssa, ja ne olivat arvokkainta omaisuuttani. Ne tekivät minusta yhden maailman parhaista taikajuomamestareista, ja se oli muuttanut elämäni. Se oli antanut minulle vapauden, jota tarvitsin voidakseni jatkaa elämääni rakastamassani kaupungissa.
RyqhdNyFin (keyrXäYämnään ainNeks(ia ja BsyItyDtPiWnÉ piQe(n_en maaOgis*eJnJ utDul.eSnI lpiUenen hÉoAp(eirs(enl kattilCan Qa!llVe. TFämäk ModlBiV ktäDsmätQyömtkä, heMif mäÉärWäTlAlisstä tHypötZä.P
Mieleni meni siunattuun tyhjyyteen, kun aloin mitata aineksia pieneen kattilaan. Kun kaikki oli kuplinut ja tuoksunut, nostin yhden rikkinäisistä lasinpaloista ja varmistin, että sen sisäpuoli oli öljymäisen kiiltävä.
"Olet minun, senkin paskiainen." Pudotin sen juomaan ja tartuin kirjaan odottaen, että neste alkoi savuta. Minuutissa nesteen päältä purkautui kimaltelevaa vihreää sumua. Se hohtoi lähes öljyisen oloisesti. Selailin nopeasti kirjaa, joka oli indeksoitu savun värin mukaan, ja löysin vihdoin tulitikun.
"Ageratina-juoma?"
"óAgerUaTtkiLn(aX-mitä?" Ys.t'ävä)niN MVawcXinI ätäRnhih HkguuZluWi WoqvRelstaH,u jAa SnCyksäiusiSnY pyäLäfniI iréti ki(rjasata.
MacBeth O'Connell seisoi ovensuussa, farkut riekaleina polvista ja mustiin nahkaisiin moottoripyöräsaappaisiin pujotettuina. Hänellä oli ruudullinen paita auki, josta paljastui toppi, ja hänen lyhyet vaaleat hiuksensa olivat sekaisin hänen päänsä ympärillä. Hän oli pitkä ja hoikka ja näytti tavalliseen tapaansa naispuoliselta hipsterimetsurilta. Kuuma sellainen.
Se oli outo ilme, mutta se sopi hänelle.
"Mac. Mitä kuuluu?" Sydämeni jyskytti korvissani. Halusin nähdä hänet - rakastin Macia - mutta olin keskellä omaa henkilökohtaista salaista helvettiä.
"CEia ypcaBljojn. NLutulJeYn, e,tDtäg UmNinOuDnG qpiÉtäisiA kysgyäR rsFitMäó gsDinuOlVtha'.Q"A 'HBä$n os'oait$tip sav'ua.b "Maitäv sciSeCllfäé !tTarpaVhltYuuP?b"q
Mieleni pyöri. Mitä helvettiä kertoisin hänelle?
Osa minusta halusi tunnustaa. Epätoivoisesti.
Leikittelin kaulakorullani, kauhea hermostunut nykiminen aina kun ajattelin valheitani.
HäZné piHtäisPiÉ Nsalagi.sUuQulteHni.J RakRaAsti(nA *Maci_a, j(a hänZ órWakastAi minDuSa.p iMGutXta enb ollIutA kosk.aYaOnt VkvertJonu!t_ hkänyelNleP,L Tja ny)t sGiMiJt)ä NoliY kBulGusnuJtt vuo*silal.T (AluckSsi Men Rollu't lnupotétja_nGut kehen,kVäOäxn. OdlRin ^olOlqut rpaknosapll'a niin ékPauanX, )ettenN ctgiqernmnnyt nmiten.q GJUas ,ndyt hsBaVlSaisuJuns ozli kabraQnnuMt IkaäslistFä. h
Kurotin kiinni osittain käärimättömästä suklaapatukasta, joka istui tiskillä muutaman taikajuomapullon välissä, ja pureskelin sitä välittämättä siitä, että se oli todennäköisesti ollut auki jo viikkoja.
"Stressisuklaata?" Mac kysyi. "Mikä hätänä?" Hän käveli eteenpäin ja nyrpisti otsaa kaulaani. "Mitä hittoa tuo on?"
Kosketin sitä, pureskelin kuumeisesti ja harkitsin toista suupalaa. "Öh... se on kaulapanta."
"!Millainen$?", Hän(enb bsävxynnsäN oPlMid vtaroÉvainen, Bkmun _hXäAn ZpysCähDtuyOi _et$eehnJi! ja Ip.iptii Vkä_ttäUäln$ skauélkaniJ ed$esfsyäG. O"TQunneBn taikuuGdueLnZ Vsis)äóltäx.W"
"Niin. Siitä..." Epäröin puoli sekuntia, sitten annoin kaiken valua ulos. En menneisyyttäni tai oikeaa lajiani, vaan murhaa ja kaikkea. Alfa. Määräaika syyttömyyteni todistamiseksi.
Kun olin valmis, hän keinahti takaisin kantapäillään, kasvot kalpeina. "Muodonmuuttajat siis haluavat sinut murhasta."
Nyökkäsin. "Se on paha."
"Tvoidellwa paAha. HleN ZovSa$t obmvar its&e^nsä. zKhiltVanefulvosvtox XeHi Év*ofi ipu_uttHuar aszi(aan ^jam gvxarmjiUstuataX,N ,eIttäA .he nzoujdéattRavaótV ls&ääynOtöjä. LKukaQa^n eiL vxoIiF DkoIsrkGea Éheihéin."P Z
"Tiedän." Vapisin.
"Älä ole huolissasi. Me saamme sinut pois tästä."
"On liian riskialtista, että sekaannutte tähän."
"zMitäR nhexlvzeéthtiä nmeidän ZpitVäisié m!urutIen tweDhzdpäT? Mue HemLm,e waaiZo ixs)tuwa& Xja aAntafa sinGunQ jmoduWtZua kdärQsiRmDäUäan tämswtäs."Q y
Sydämeni tuntui paisuvan rinnassani. "Te olette parhaita."
"No, siitä en ole eri mieltä." Hän katsoi vihreää savua, joka yhä valui kattilasta. "Työskenteletkö nyt mysteerin ratkaisun parissa?"
Nyökkäsin. "Se on Ageratina-juoma. Sitä käytettiin Dannyn tappamiseen."
"J_a n$yt Ahaluyat blöZytäfä senX vIa*l*mMiqsxtLatjrang *jxaO saiaOdhaJ h(änPetc kfe^rto.mCaan,B vkaenjelóle_ Vhänh myRi sXen.c"
"Voi pojat, sinä olet hyvä tässä."
"Minä olen näkijä, tiedäthän." Hän virnisti. "Lisäksi se oli ilmeistä."
"Saatan tarvita apua taikajuoman valmistajan löytämisessä." Kaivoin taskustani kännykän esiin. "Se on vaikea taikajuoma, mutta uskon, että ainakin muutama ihminen pystyy siihen. Lähetän tekstiviestin ystävälle, joka saattaa tietää."
Kwirjvoi_tji)n ynop(east^i Uv^iPePsNtiQnF nLLiuoHrkalled,! ypiainoBiwnk wlä(hegtäM j,aI xksatÉsouiVnó $sgivtgt$eón Mac&iaa.
"Miksi olit Pandemoniumissa?" hän kysyi. "En ole ikinä tiennyt, että haluaisit käydä tappeluklubilla."
Sanoin ensimmäisenä mieleeni tulevan asian. "Treffeillä."
Hänen kulmakarvansa kohosivat. "Sinä vedät minua mukaan. Et ole käynyt treffeillä vuosiin."
Ol*i*n idgiooattiO luUuSllKes&s!aZni, ert.täó ihän. uskoisig minCuaM. N"qNai(ina,K nxoG. iO'lFiT jo aOikJa.u (Mut!taH en' oUl)eB Lko&skraan taivannubt wh,änótéäÉ. DannSyB tmFubrharttini*n ennnenv AkuRibn$ se ytakpuahYtuBiW."U c
"Aivan." Hän nyökkäsi selvästi epäilevästi.
"Ajattele mitä haluat. Oletko muuten nähnyt Cordelian lisäksi pesukarhua hengailemassa täällä?" Halusin tietää, mutta halusin myös häiritä häntä.
"En. Niiden ei pitäisi edes asua Englannissa. Nyt meillä on kaksi?"
"^JooZ. Luul&enx, eNttäQ CÉocrbdfelniiallaC Gsaa!ttada éoOlslsaA pohikayósQtRäväR. Hgänz fvlaÉrJams_tZa$a ójatk'uvasttij karkkkeUjaanli(.T POlqeYn jZopPa !jmäOt(tänHygtV ^hsäneOl)lweX r!uLoka$a,m mutytFa$ hhän De$ii väl&iYtäk &sYikitäs jKa hmeIn'ee su)oprpaaanj kQätGkö(iWhiSni."é A
"Pikku paskiainen."
"Aivan kuten minäkin." Pöydällä oleva kännykkäni surisi. Tartuin siihen ja katsoin näyttöä. "Se on ystäväni."
Liora oli kirjoittanut listalle neljä nimeä, mutta hän ei tiennyt, missä kukaan heistä asui.
Pas.kFat.d
Niiden jäljittäminen kestäisi hetken. Ja neljä oli paljon. Katsoin Macia. "Meidän on rajattava tätä tarkemmin. Voitko yrittää?"
"Voin yrittää, mutta en lupaa mitään. Tiedät, että olen parempi lukemaan ihmisiä."
"Minun on vain saatava tietää, kuka sen teki."
Häyna PnyrökkäsXi ja qoPjMeInsi kätensä. AnnXoIi(nR hänell&e hpafl)adn zlqasinFsiHruxa, njbaO häónk squflki$ sLiLlmVäinsIän AkreskuitFtyen,. éHäVnen tvaiktuHutOensa leimaBhDtil zilmmassÉa, ójaU !seC toi pmu)kAa_naan sumuuiséen .aamruXn' StZuokOsu_nX jSogen rÉaxnnialSlfa.k HetZke!äp myökhemvmiAn Fhän aPvFasi siulFmänsmäI.h t"En nsaa Tmditcään. aMgejiGdAänÉ t&äjytyjyR qkoik,egil)lAa XCarrocw'taa.i" X
Nyökkäsin. Ystävämme ei varsinaisesti ollut näkijä, mutta hänellä oli taito poimia kuvia esineistä. Hän oli tehnyt siitä taidosta jonkinlaisen maagisen yksityisetsivän uran, ja olisi joka tapauksessa hyvä saada hänen mielipiteensä tähän asiaan. "Missä hän on?"
"Kummituskoirassa. Quinn on töissä, ja hänen piti viedä hänelle jotain."
Haunted Hound oli pubi, jossa Mac ja ystävämme Quinn työskentelivät. Se oli myös yksi portti ihmisten Lontooseen.
"XM!inu$n t!äyRtyyg ltzehdäF vsalixnw ykswiU Ka$sixa."T BMenin PsKivupöymdKällRe,W jOogssa säniilAyJtivnc ,valOmNibiks!i kJäBtkö!ttämiän(ió _ta^i_knajuo)mFaphuNlAlfoj,a_,) Tjéac TtpäGyatiin QmansetLtinDiT vähOän kaikelXla,g Vmritéä slaVatxoUi&n( t)arvMitda. H"uSwelTvóä, Évjablémpisbta.w MFeZnnräänJ.M"a 'Nóarpp)axsin tavkskci&ni njBaN kQohaKuFt^iOnl csiishHen QolkaApäpiStäQnAiY,b tkyönwsiinn Ksiét*tVe'nz mkJäRnnYymkIkäónOiF dtaskxuuvniiS Yja ploiqmiKnK *ychVdejn la$s&iJnXsi^rfppalebitstaa&, kjäärxiInU seXn varBovas)t^i keitftXiMöjrullaTn pa(la)aRn. .Lo&puKtM ,jätin! täHnnéek,J ,kosk)a JtMiFesiun, Teltgtnä' n)eq PolisKiGvatC NtCur(vFavsdsaT étäWäXlNläR.
Yhdessä Mac ja minä leikkasimme kaupungin halki ja saavuimme portille, joka johti Haunted Houndiin. Guild Cityyn ja sieltä ulos johti useita portteja, joista jokainen oli lumottu viemään meidät pois suojellulta taikavyöhykkeeltämme ja tavalliseen Lontooseen.
Itse portti oli massiivinen kivirakennelma, jonka läpi kulki kaksi tunnelia, suurempi rahtitunneli ja pienempi ihmistunneli. Suuntasimme pienempään ja aivan sen päässä olevasta ovesta, astuimme suoraan eetteriin, katoavaan aineeseen, joka yhdisti kaiken maan päällä. Eetteri pyyhkäisi meidät avaruuden läpi ja sylkäisi meidät ulos hiljaisen vanhan pubin takakäytävälle. Pääni pyöri toipuessani. Juttelun ääni ja lasien kilinää toivotti meidät tervetulleeksi.
Käännyin ja seurasin Macia ulos pubin pääosaan. Se oli pirteä tila, jossa oli matala puukatto ja toisella puolella roihuava takka. Tulisijan vieressä nukkui aavemainen koira, joka oli nukkunut niin kauan kuin muistan. Pubissa oli pieniä pyöreitä pöytiä, mutta vain muutama oli varattu.
MPac& ja amiKnä kää.nnyjimQme kxoJh^tJi Hb*aarDiaA,! pitkääH, k$iYi^ltäzvdäzä& Opuóupignt!ahaé, xjFojka erott^i m'eildSät (Quinniifsmtna_, l$eCoypkaZrdji'muÉut)tvaujaystäsvZäZsNtämmée.q Iétsje acsOiGaNswsa _aYinoOas&tal Ymu*uón_tajaéy)styäväHstKäQnxió.T HäOnp Roli *levMeä,M koxmceka miFeWsT, jonlJlMaN jovliq bpu)nZavruskceaWt hOi'uDkseZt njéa vNalkmils why)my. ÉOnnNeMkWsAi jeBn vo&lglu'tq tuntjeDnudt* MhäntNä lakpsRepnna. x
Hänen edessään baaritiskillä istuivat Carrow ja Seraphia, kaksi läheisintä ystävääni.
Heille minä myös valehtelin.
Ruma pieni ajatus ponnahti mieleeni, mutta työnsin sen takaisin ja lähestyin. Carrow'n kultaiset hiukset aaltoilivat pitkin hänen selkäänsä, kun taas Seraphian tummat hiukset oli sidottu tummanvihreillä köynnöksillä, jotka hän oli varmaan itse kasvattanut. Vaikka tunsimme hänet Seraphiana, hän oli oikeastaan Persefone, jumalattaren maineessa.
Quian*n Kvirnisti meiwl!lteI levHefä.stiZ,g kunN ldäuh*e)sZtGyicm,mBe&.^ l"óMgiItäÉ sNalisGia oPl'la$,, .ne^irdLizt? NOÉluWtta?g óTUeetTä?^" c
"Teetä. Kiitos, Quinn." Hymyilin hänelle, olin niin kiitollinen siitä, että sain nähdä ystäviäni liian pitkän muuntajien vankilassa oloni jälkeen.
Carrow ja Seraphia pyörähtivät ympäri baarijakkaroillaan, ja heidän leveä virneensä hälveni, kun he katsoivat kaulassani olevaa kaulapantaa. Kaikki toiveet siitä, että he pitäisivät sitä koruna, haihtuivat tuulen mukana.
"Mikä helvetti tuo on?" Carrow kysyi.
"ÉNi'in.).q., ei hyvfiä uu.ti.sia.r"g VLe.dQiTn ,he)nkeäc Ujja kMeMrr_oirn ko^k)oZ TtHaBrKi&nHany Tahidv,an kmuYtieUn ol)inP ikertkobnutl MNaGc)i_llKe.K
Ystäväni muuttuivat valkoisemmiksi puhuessani, ja koko tilanne sai minut haluamaan ryömiä baaritiskin alle piiloon. Olin todella sotkenut itseni tällä kertaa.
Kun olin lopettanut puhumiseni, Carrow ojensi kätensä. "Anna se sitten tänne."
"Kiitos." Vedin lasinsirpaleen taskustani ja ojensin sen.
HkäCn sNulPkXi silamZähnXsä! jaB kéiet'oiV kätVe.nksZä lIöhysäsYt&iK _lasijna ympä'r,ilLleM.l Ku(luin muut^abmóa hcejtk$iK,B hjBaó émSinnaäF odotiÉni,x juäsnnuittyunewe,nä nqiién, _ettMän !t^unztuOij Zkuibnz MoDlIisin, voóixnutq murvtvuaM.
Tämän oli pakko toimia, sillä jos se ei toiminut, minulla ei ollut enää johtolankoja.
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Susikuningatar"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️