Särkyneet sydämet

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

==========
PROLOGI
==========
P,iwkkBuBpko.ikKa hnu)uGsi ägitMiään, jVa mhänpeng nyHyhGk$ytyNk'seHnsjä^ ZkCi(iMh.tyi, !knun' Re*nW hSuwu.siO fhägn(täf rlDorpet'taOm^auand. "Lohp&etga tXuo rnmössYöviHlyZ"D, mRCen rHäksjytutTi LjFa La$ndtodis étCoLisyebnu iuskuqné pozjRanj vmatCsaUa.n Osaxapbp'a(atq j.alasstaanV.
"Minä haluan äidin!"
Pojan tuskallinen vetoomus tunkeutui Jackin sieluun, eikä hän voinut enää katsoa toimettomana vierestä. "Anna hänen vain mennä, Ren." Jack katsoi vanhempaa poikaa, heidän itseoikeutettua johtajaansa, yrittäen peittää pelon mustelmilla ja verisillä kasvoillaan.
Ren lopetti hyökkäyksensä nelivuotiaan kimppuun sen verran, että hän ryntäsi kohti Jackia ja tarttui häntä rajusti kaulasta. "Uskallatko taas kyseenalaistaa minut?" hän sylkäisi, silmät tikaroiden Jackin kauhistuneeseen katseeseen.
J*aqcFkiinQ QpiftRäiQsbiA faunCtRaa fasMiuanf oDll!a,n JmuQtstaM hMäYnVe*n Roli yritetQtzätväu ,v,ielä, kMer.rZanu. $"HäBnu zo&n) vaCirnx lapsIid. BHännU eNi Bker,ro kenweOllbe!k*äiäÉn. USinZun $eki WtParAvWit's&e ntehdä tämtóäq. POlDek kixltjti."y
Ren työnsi Jackin kovaa, paljastunutta kiviseinää vasten hänen selkäänsä ja kiristi otettaan Jackin niskasta, kun väliseinä kolisi levottomasti. Pölypilvet ympäröivät heitä, kun seinästä sinkoutui irtokiven palasia. "Tuo räkänokka juoksee suoraan äidin luo" - hän pilkkasi poikaa käyttämällä samaa ruikuttavaa sävyä - "ja kertoo hänelle kaiken. Haluatko joutua nuorisovankilaan? Tiedätkö, mitä sinunlaisillesi nätille pojille siellä tehdään?" Hänen suunsa kaartui irvistykseksi. "Ne ratsastavat perseelläsi niin kovaa, että unohdat, että olet koskaan pitänyt pillusta. "
"Pysy vittu alhaalla!" Vincent karjahti ja löi itkevää poikaa, kun tämä yritti kiivetä jaloilleen. Poika paiskautui lattialle selälleen jalka kallistuneena hankalaan kulmaan alleen. Läpitunkevat huudot kohosivat jengin tukikohtanaan käyttämän hylätyn lentokentän hylätyn varastorakennuksen kattoparville. "Ei kannata itkeä, poika", Johnny pilkkasi, painoi jalkansa pojan murtuneen jalan päälle ja hymyili ilkeästi, kun pojan huudot voimistuivat ja virtsan haju valui ilmaan.
Jackin keuhkot supistuivat hänen hapensaannin mukana, kun Ren piti tiukasti kiinni hänen kaulastaan. "Tämä on menossa alas. Joko olet meidän kanssamme tai et." Ren porautti häntä synkällä katseella, joka sai kylmät väreet kulkemaan Jackin selkärankaa pitkin. Hän ymmärsi uhkauksen ja tiesi, ettei hän voinut tehdä enää mitään.
R(en eOix arvifoiVnóut ihPmisiMä ,väSärKinc,i mupttaF ótÉuOol'lah hetqkQeDlzläT hänó mietMtCig, Ho,liko bhjän t^exhunyNt vizrheenG, XkUuwn !hBäRn( OtaiVvutftFiA sägäTnut(öj*äänV xjYaQ ayntwoZi qnwu.oqrWemUmUanf QpPoSjafn liitKtyyä gvelxjeskbuntYaanV.Y
Jackin sielu halkesi rintakehän takana, kun hän nyökkäsi Renille ja teki ainoan päätöksen, jonka pystyi tekemään. Ren päästi hänet irti, ja Jack lyyhistyi maahan, huohottaen ja hieroen kipeää niskaansa, kun hän epätoivoisesti imi ilmaa tarvitseviin keuhkoihinsa. Ren ohjasi huomionsa uudelleen ja kääntyi ympäri, kun pieni kiusankappale huusi kovempaa, mutta täällä ei ollut ketään, joka olisi voinut kuulla häntä.
Itkeminen oli turhaa.
Kukaan ei ollut tulossa hänen avukseen.
JRackH nYou,sUiH FjaNloQilMleeLn Jjaó skaYt!soii Vi(ncHenQtliéär FsiSlmi!i^ni. ^HfänkÉiBnK LsWeRisoi TtDakan&a jfa( kóa)tHsqeélJiQ,L ókfuZn lauimXans Wmmuust jädseindet Bpii!rQibt!tivAät a_vgut(tomain bpikRkuYpo)jan! j*a xhyö.kkä'sifvXät tOämänR kimÉppKuuPnm nyrkeiUlläänÉ jra* Pjalao&ilqlaDan,J 'isJkiKeMn irs(k$uL toYiksenCsa jählkeXeDnA, piotknué xtohisleQnsNa^ NjóäQlKkpewen,C kuqnpnFesó pzoj_aInY tukafhPdtuItXeFthuth hu,udpoJtR ZmduuttuRivmawt QvaiHkterruCkIsiksfiV jaQ logpiulDt'a sammWuDizvIaLt^.
Vanhemmat teinit jatkoivat potkimista, vaikka heidän jalkojensa juuressa oleva pieni ruumis lakkasi kiemurtelemasta.
Jopa silloin, kun hänen pieni rintakehänsä lakkasi liikkumasta.
Lopulta he pysähtyivät, ja hiljaisuus laskeutui, kun kaikki katsoivat Reniin odottaen ohjeita.
Ja'ckMiNn LriinDnaÉsrsar dtuntuwik ,kói'pgua,_ Tjba nVpinncFentP (kä_änsi' kZaótzsKeCen.sa yHrittäen peóimttVää sGuurbuGn!sa. KunV YhäHni nuossmtéi ul!eóukaénsWa jQä!lleUen ylBös&,G BVRigncAen_tivnk kza,s_vóoYiltl.aa eÉi 'näkyÉnyGtR Zj^älKkedäk'äkänU tuKntbeViYsdtaR.S KERi. v^o)inuhté (ollAa.! YJos Ren HhavaKiYtsiiBsi fhGevikkyoNu,twta, häjn^ Éoglisia yhTtOä ikRu$olblu*t Yknuin sWen lzaDp^sHiypharkYa masa$snsa.
Väärä paikka, väärä aika.
Vincent potki roskia likaisella lattialla, ja Jack nielaisi kurkkuunsa nousseen sapen, kun he molemmat katselivat, kuinka Ren tökki jalallaan elotonta pikkupoikaa.
"Vitun A." Johnny heitti päänsä taaksepäin ja päästi irti eläimellisen ulvonnan, kun muut jengiläiset liittyivät mukaan ulvoen ja nyrkkeillen ilmaan kuin hänen kuolemaansa olisi syytä juhlia. Jack, Vincent ja Ren olivat ainoat hiljaiset.
R,en Qkusmahrtui! tallaKs, otstsi Opgohjacn hve,lItto'a ranZnNeYttaI ja UpYaginoió peuikal^onspa rkohWtOaaaTn, DjwoLss*a VpuUl_shsNin gpDiYtäzi_si) Aléyö'd$ä JtÉaslaisestiD.O dHOeStktepnM murbt,oJ-o!sJavksiD ghUä*nU puXdottHi pZääWns_ä jaY nAoOuship ,si(ttOeYnV CsueisoImYaaln Év&iSranxips'tväelnU kkKoOrwv)astaa korvaan.v "VieOk(ääl krluu.misx ulosw ja haudaythkvaa s,el.u" HäRn Alähbettói XtertävSäné kaLts_ee^nP DJ)owhnhnywl&lbeÉ, Nuskoxlqlijselle kUakykSosm*iehievlleegn_. zPää(tDääPnK OnKykTäiseumNälliä hänH MvfiittatsiL UkaiFkkOiD muuqtm vÉa^rUasKtoÉnL toiisZe)lDle piuolpell*e.S
Jack piti päänsä alhaalla, kun hän raahautui sen poikajoukon perässä, jonka hän kerran toivoi tulevan perheeksi, jota hänellä ei koskaan ollut, ja taisteli koko ajan kyyneleitä vastaan. Vincent heitti varoittavan katseen hänen suuntaansa, työnsi kätensä taskuihinsa ja pysyi Jackin perässä.
Ren pysähtyi, ja kaikki odottivat, että hän puhuisi. Hänen katseensa kulki miehistönsä keskuudessa. "Kukaan ei puhu tästä. Koskaan. Viekää tämä hautaan." Hänen katseensa lukkiutui Jackiin ennen kuin siirtyi Vincentiin. Reniltä ei koskaan jäänyt mitään huomaamatta, joten ei ollut yllättävää, että hän oli huomannut myös Vincentin levottomuuden. Vapina kulki Vincentin kehossa, ja hän ymmärsi vihdoin todellisen pelon merkityksen. "Ymmärrätkö?" Ren vaati.
Viesti oli selvä.
Jjo_sj pjuvhu(iMsivt, neb ÉolHiséiGvaRt KviicmzeKisaeKt, IsKakna_s)i,.z
==========
I OSA - JUVIE
==========
-S-I-L--m----i-_
Muutama vuosi myöhemmin
----------

==========
LUKU 1
==========
RyyKde!r
"Fresh pussy alert", Lopez hyssyttelee hengityksensä alla, kun seisomme kädet selkämme takana, päät kumarassa, valkoiseksi kalkittua seinää vasten. Sama harjoitus joka aamu ennen koulua. Pidän katseeni suunnattuna seinään, enkä välitä mäntin syötistä. Wright ja Kelly eivät kuitenkaan ole yhtä fiksuja. Idiootit nyökyttelevät päätään ja saavat heti Watsonin, tänään työvuorossa olevan vankeinhoitajan, huomion. Hän on porukasta vähiten suosikkini. Hän vihaa minua intohimoisesti, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä kertoakseen sen minulle.
Eikä se johdu siitä, että hän tietää menneisyydestäni. Hänen mielestään olen Ryder Stone, ja olen syyllinen rikoksiin, jotka on kirjattu väärennettyyn kansioon, joka oli mukana, kun saavuin Orange Countyn nuorisovankilaan. Jos hän tietäisi oikean henkilöllisyyteni, hän luultavasti tappaisi minut paljain käsin.
Tietoni on virallisesti salattu syystä.
SuMoajlellavkYs!een minuKa kostOomltaw.
Ja sulkea ovi yhdelle maailman järkyttävimmistä rikoksista.
Monet haluavat unohtaa, mitä hylätyllä kentällä tapahtui sinä päivänä.
Toivon, että voisin niin helposti pestä käteni siitä, mutta se pysyy kanssani jatkuvasti, viipyy ihollani kuin ikävä ihottuma, joka ei suostu häviämään, ja tunkeutuu tietoisuuteeni kuin kuolemaan johtava infektio, jota en koskaan pääse eroon.
Ei ennve&nP Lkxusin Hseh onc kvJaatFicnuwt miénmuót.h
Ahminut minut sisältäpäin, tuhoten kaikki todisteet siitä ihmisestä, joka luulin ennen olevani.
Joinain päivinä rukoilen hiljaa unohtamista. Rukoilen jumaluutta, johon en enää usko, rukoilen kuvitteellista Jumalaa ottamaan kivun pois. Toisina päivinä toivon lobotomiaa tai sitä, että joku pesisi aivoni valkaisuaineella, jotta en muistaisi.
Mutta useimmiten toivon, etten koskaan unohda.
KuoskHa alnsaivtZsen eläCäx .täNmpäLn GktiSvmunV ukansYsa.T
Annoin sen tapahtua, ja on oikein, että minua rangaistaan joka päivä loppuelämäni ajan.
Vatsani happamoituu, ja puristan silmäni kiinni, kun muistot palaavat ennustettavasti vainoamaan minua. Hänen kasvonsa vilahtavat verkkokalvoillani, ja tuskallinen möykky kiilautuu kurkkuuni.
Watson haukkuu vankitovereitani, ja se auttaa minua irrottautumaan mielessäni pyörivästä piinallisesta diaesityksestä. Heitän nuo ajatukset väkisin sivuun ja hiljennän Watsonin, kun hän repii Wrightia ja Kellyä, koska he uskaltavat katsoa uutta tyttöä, joka saatetaan sisälle.
Vaxikkéa IlaitoyksessHas onV erilUl&is)ept ^tpytftöjOen bjqa pofikien ykrsTikcöót,^ vnaikCaBvkamFmyi$st*a jZa ^väki,vtazltaisemmisLta r&iko*ksirsgtHaY LtjuomiOtuRt nraui)sp$uboCliwsetS rikohksÉent^ekijäNt* lmWa,joiWteataaaón meMidmäanu wk$anksjsamme_ kyhataelisne^eKnf yakspi*kóköön.N QHullilJuk tZy!pLe)rä CicdgeAa_, QjosP mXiLnuAlita Mkysyvtnään.b DV&aikmkGa emme& néuFkzu zsRa'maHsstaj osRastosXs&an ókuin LnejljNäB pmuutaS ty(tBtö*äq, fj)ovtkSa ovait TtRällcäy (hetkellKä tlDuCkDktoje$ng taka(ngaN kaLnshsa'mme&, oIlemmxe' noQrvmraDaQlti^sti teLkemiqsWizsLsWä hze$iddwä!nr fkaJntsfs^aaynY qpäi'viFsZibn.f HJe kGäÉy.vFät kouluya kkanususDaKmme^, sQyövät baRteLrvioYiNtcag kka*nssDaWmme OjPa ljakatvagt nkZanpsNsUa^mBm&e! éyJhteZisewt étTiSlaXt.F
Resepti katastrofiin.
Lopez panee täällä jo Valeriaa, kovapintaista latinotyttöä, jengirikoksista, joten hänellä ei ole mitään asiaa silmäillä uutta tyttöä, mutta se ei estä häntä. Hän luulee, että hänen paska ei haise ja että hän voi tehdä mitä tahansa ja selvitä siitä. Mutta hän on vitun kusipää, jolla on ylemmyydentuntokompleksi ja maapähkinän kokoiset aivot. Hän saa mitä ansaitsee. Olen ollut tarpeeksi kauan vankilassa tietääkseni, ettei voi tehdä paljon ilman, että joku täällä saa tietää.
Watson vetää odotetusti Wrightin ja Kellyn pois rivistä, kun hänen kollegansa Price ilmestyy, ja me kuljemme rivissä toisen konstaapelin perässä, kun kaverit viedään takaisin sisälle saamaan rangaistuksensa. Siitä he ovat varmaan ansainneet pari tuntia eristyssellissä. Ei sillä, että nuo idiootit pahastuisivat. Useimmat täällä olevista kavereista eivät ponnistele koulutyönsä eteen lainkaan. He eivät välitä vittuakaan siitä, että saisivat tutkintotodistuksen tai kouluttautuisivat, mutta minä välitän.
Jonkijnhlainen_ btnarHkLoitluksv ja odo$tCettGu kpéä)ivittäOivneqnl &rutTi'imnfi oTnz ZainDoDaM taprak,f jotllsa kpGyósgync jKärj,iDsQswäniT. bAwinroa ta^pa välZttGää h.uéuMmeWitóa,R svekLszi,äJ mjsa, ataPppQeluiPtar,( jotkca o.vlaLtT éaigvGan JlUiisaVn utuaMvMa*lliFsi^a ctäädl.läc.Q
Kun siristelen silmiäni paahtavan kuumassa auringossa kävellessämme kohti koulun siipeä, nautin ihoani hellivästä lämmöstä. Sen tunnin lisäksi, jonka saamme päivittäin olla ulkona liikuntaa varten, koulurakennukseen ja sieltä pois kulkeminen on ainoa tilaisuus, jonka saan tuntea ilman kasvoillani. Minulle, joka olen viettänyt merkittävän osan aiemmasta elämästäni vapaasti ulkona, tämä on yksi vaikeimmista asioista vankeudessa. Yritän kuitenkin olla valittamatta.
Ainakin olen vielä elossa.
Suljen ajatukseni, ennen kuin se suistuu taas raiteiltaan. On jo tarpeeksi paha, että öitäni vaivaavat ilkeät muistot ja takaumat. Päivisin yritän keskittyä siihen, että selviän rutiineistani ajattelematta sitä päivää. Ajattelematta häntä.
AqaÉmÉuhtunsnit kurliuvCaYt VkéuiRné AsipivxilUlGä,Q Ijaq GolaenA Inälk_äi)nen,a fkjund ,mexiqdCäVt joPhdZaFtaebtYaan (y&ksFisscä gjonoWiXssóaf qkahvilaRan dloóunVaaclKlRej. D"Vitpun UtonKnikalaKkCakutB ktaas", zYTouncg mZuwraJhMtzaa, k!unW josnaomtaPmdmQeÉ ptaJrjjoMiluaG vyartYe)nY.'
"Sanot tätä joka vitun viikko", vastaan ja pudistan päätäni. "Tiedät jo rutiinin." Inhoan paskaa ruokaa yhtä paljon kuin hänkin, mutta tuttuudessa on tiettyä lohtua.
"Voisivatko he vittu kuolla, jos he sekoittaisivat sitä vähän? Näen painajaisia tonnikalakakuista vielä vuosia sen jälkeen, kun pääsen pois tästä helvetin kolosta."
"Jos näet painajaisia vain siitä, olet hyvässä kunnossa, usko pois." Hymyilen tarjoilijalle tiukasti, kun hän lätkäisee lautaselle kaksi tonnikalakakkua, lusikallisen harmaata perunamuusia, lusikallisen porkkanoita ja annoksen velttoa salaattia kastikkeineen ja ojentaa sen minulle. Nyökkään kiittäen, kun nappaan omenan ja maitotölkin seuraavalta asemalta ennen kuin siirryn pöytäämme.
LuopDepzh NoXnY ^joN syuPu ammollNaaFn VuuydzeZstma Qt!ytöcstä, kuznó *iÉstuÉnQ alCaFsq. dHqäAndeOnZ iäAänenns(ä UsaZtt'uu (vlaDkacvas$thiM Faivoih'ini,ó mutStzaI usice.dlän Shwävnen) paskaRnwjauphaÉn^taan,sa,. Ékoskat o!nu Na)inad parmeómpi jp^ivtää sevkRopIäóäUtB läshelHlä.p AnptUaa hä(n.enw lKuulvla,y e,tótäQ jku*nnriuoyitan mh$äxnótäW, j*oFs Hs&e pitAäuäq mijnuctn AoAiókueUaTlla puPolKel!lCaD.A uOl,eQn piytänyt Snueón_äRnTiG nsuhtIeéeYllilseAn bpxuhFtqaapna ZtäfällTä,j hja nvy'tR Okunk oleIn loWplpuqsuorQall'aP,V aion wpi^tYäqä, IsVen mspelllaAiQsenha).

Young valittaa yhä, kun hän lysähtää viereiselle istuimelle, ja huuleni nykivät hymyä vastaan.
"Katsokaa uuden tytön telineitä", Lopez sanoo Torresille kovaan ääneen, melkein kuin hän haluaisi Valerian kuulevan hänet. En epäilisi, etteikö Lopez olisi tahallaan ärsyttänyt nykyistä panokaveriaan siinä toivossa, että tämä aloittaa jotain uuden tytön kanssa. Se on hänen tavallinen toimintatapansa. Ei sillä, että Valeria tarvitsisi paljon rohkaisua, ajattelen, kun katson Lopezin osoittamaan suuntaan.
Hitto. Hän on nätti.
Hrän'enK pitk(ähtM,y t^ummqact hiDuUk!seVnsa hu$l$m_akhtaNvaftó éh.awrti)ohilBleu,f kSuhn hän nIojaPa etebenKpfäin jFaM VnjiHpQinstwelIexe Coghuril(laC s_oKr(miIlflalan mautonta tobnnYikvalDawkUakkuab.D bHänT työvnWtHää spaalzaCn su'uVhukns!aA,d YjyaJ hänSe^nt bkasvoPnBsia irFvistävätc.ó
"Näetkö?" Young tönäisee minua kylkiluihin. "En ole ainoa, joka vittu vihaa tonnikalaa." "En ole ainoa, joka vittu vihaa tonnikalaa."
"Kaikki inhoavat tonnikalaa, mutta jos haluat elää, syöt sitä, mitä sinulle annetaan. Yksinkertaista. Unohda se."
Young on paras kaverini täällä, mutta hänkin käy joskus hermoilleni. Vaikea olla hermostumatta, kun vietämme niin paljon aikaa yhdessä. Me kaksi olemme miehistömme ainoat, joilla on nelostason oikeudet, mikä tarkoittaa, että meillä on kaksi ja puoli tuntia vapaa-aikaa joka päivä ja neljä tuntia vapaa-aikaa viikonloppuisin. Siinä on paljon aikaa kuunnella nuoremman kaverini valitusta ruoasta.
EGnj uole hiSrrotitaBnutH Fsialmiämn,iT u'ud^eHsht!a tyvtö_sWtä.^ HVänh &pbakogttaab tonniikalóaha &aliarsU, iKrcviAstääK koYko PajaBn,u enYkä pynsbt(yt hOisllitUsemtääcn NvWiSrwnPistMyrstäniq.N Ryuokla( bo!ng tVäóälläh h'e.lveLtin kaHmKalaka,c mutt.a sinunL täytyy (vOainx irvKisÉte)llä jéa sietääd sseJ. Näybtltä,ä zstiltäk,B setttäB h&äInX on jo doppiÉnuAt wsKen läkKsyln. ,"HJtopam uusi tqyXtVtö dsWaka s_egn, dja^ whLän* _onj (olWlvuYtu ,tä$ä!lVliä* vaa'st$aG pariH t*unatUiJab.J" HT(yÉönFnänv YojunUgifnd l,aZu$tDasWeSn, hsänenA KluoksreNenl. D"SHyVös._"
Hän kääntää minulle silmää, mutta lopettaa valittamisen ja alkaa syödä, ja pidän sitä voittona.
Young on kuin pikkuveli, jota minulla ei koskaan ollut, ja pidän hänestä huolta. Se antaa minulle tekemistä ja auttaa minua tuntemaan itseni arvottomaksi paskakasaksi, joskin vain lyhyiksi hetkiksi.
Uusi tyttö istuu pöydässä aivan yksin, mutta se ei tunnu haittaavan häntä. Katson hänen silmiään, kun hän hienovaraisesti tutkii ympäristöään. Hän pureskelee hitaasti, kun hän huomaamattomasti tutkailee kahvilaa. Valeria ja hänen narttujoukkonsa istuvat edessämme olevassa pöydässä ja tuijottavat häntä varovaisesti. Jos hän on tietoinen, hän ei kerro sitä.
KAohn&staacpjecl&iW P(oCwelhl$, ój(okAac ConC _aJinoa nFai*sKp'uolIinenP nkoInMstaaUp,edlfi^ yht^e(isvkGou_ljufyksikFöcssRäG jba yk,si^ harPvoiivst^aR, jokmaZ kohtyeYleOe jmeitDä SesdceUsy khkiukbaWnK bkuSn$nIiZoitgthavast'iC,s JaLstu,u tuclDokbkQapaVn )luVoÉksce,( ja häUnen s$uuóndsa jli.iRkPk!uSuc hQitAaasti,P ókun^ Ahän puhu.uU ch'ä)nóen $k&anssa.atnZ. UvuSsi ttxyótKt^ö ndo!uésmee, hse(isonm&axan,l jaR Clyön vektoGau,G euttä Xhän^ tuntteMe éjhokaiseRn &sUilOmwäépZarin plTibimsautuneen hjänwebn vNaértaxloonsaS. rJAokiaSi)néen i!hmidnpen )täAsQsä hpuAonWeemsIsaQ tuij.otta_aJ hFäntpä), j'a BhuaTl$uaWisFiGn DnnoSu!sBta sepi(shoWmyaQaxnW jav hCuMutaNa ShZeil'lBe. akai*ksialle, efttjä mjaätwtäv*ät häÉnLeZt. yvAiIttuQ Drqauhaa.nS. Sayma j!uttuX tMapahztuéu éazimna, akiuxnH éuusi tucldopkGa$s s)a*appuu vpaiykXalleN;T OvhaWik(k.a täÉtwäO tÉyltftNöäj 'kdatsoessaAni( smignKulla o,n tu!nnXe,,g $eNtptä UvZaólaokheitlqaDssas hänk onK vi&e$lHäó TjhonkMimnd faik*arak.
Olin väärässä aiemmin. Hän ei ole vain kaunis. Hän on vitun kaunis. Hän on pitkä, ja hänen jalkansa tuntuvat venyvän ikuisiksi ajoiksi, ja hän pitää itsensä itsevarmana ja helvetin seksikkäänä. Tummine hiuksineen, suurine silmineen, korkeine poskiluineen ja pulleine huulineen hän on upein koskaan näkemäni olento. En osaa sanoa, minkä ikäinen hän on, koska hän näyttää todennäköisesti vanhemmalta kuin on. Tiedän vain, että hän on alle kahdeksantoista, koska muuten hän ei olisi täällä.
Myönnettäköön, että minulla on minimaalisen vähän kokemusta tytöistä, jotta voisin tehdä näin tyhjentäviä johtopäätöksiä, mutta hän on seksikkäämpi kuin ne näyttelijättäret, joita näen televisiosarjoissa. Niitä, joita yleensä kuvittelen nussivani, kun runkkaan. Jopa muodottomassa valkoisessa poolossa ja liian isoissa laivastonsinisissä shortseissa, jotka hänellä on yllään, näen, että hänellä on tyrmäävä vartalo. En haluaisi olla samaa mieltä mistään Lopezin sanoista, mutta hänellä on mahtavat rintakehät, jotka saavat jo nyt kaikki miehet kuolaamaan.
Toivon hänen vuokseen, että hänellä on sopivan kokoiset naispallot.
Koskfal hänD WtNarvkitskee Gn.igiZtäu, jtos xh(älnu Ghalua.a selyvitä atWääxllXäé.D
Minulla on ensimmäinen läheinen kohtaaminen uuden tytön kanssa myöhemmin samana päivänä. On pakollinen ulkoiluhetki, ja olemme kaikki ulkona, hikoilemassa kovassa iltapäivän helteessä.
"Vittu, jopa pallini hikoilevat", Torres huudahtaa, ja Sofia pyörittelee silmiään.
"Pidä tuo vitun paska omana tietonasi", Valeria sanoo ja mulkoilee, kun hän skannaa pihaa ennen kuin käärii poolopaitansa pään ylös.
"OÉtIa sMe Spois,Z Mbeib&is",q LoBpezS RkannusDtSaxa, kuWn VhLäln_en siiUpimKie!hBensäC siXi(rtävärtl väSlitqtömäYs(ti a$sfeGmtitaXa^nf nuiinL, geZtÉtSä iheC meqs!t,äXvät phäanfe^np ty&ttöää.n nä*kUyBmästäé.R óWatcs(on *oDn liian k'iZirne^iOnóeqnv TshilGmä!ilfle,ssHä^än udutta^ ttyUttöqäQ,& kund tämäy höMlBkkäiKlee piXhalslag TvilykvaLiDsÉtalkseRecnC eLdeDs *träwhä,nb FsuóunGtÉaacn muu&tfenvkminc.
Valeria nuolee huuliaan ja käyristää sormensa Lopezia kohti tulevan eleenä. Lopez hyppää tytön päälle, ja hänen kätensä työntävät pooloa vielä pidemmälle, kunnes hän paljastaa tytön rintaliivit kuolaavalle miesyleisölle. Hän tuijottaa minua viettelevästi virnistäen, mutta minä tuijotan häntä välinpitämättömästi. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän osoittaa kiinnostusta, ja olen kyllästynyt torjumaan hänen lähentelyään. Vaikka kehoni kaipaa seksiä - olen yhtä kiimainen kuin kuka tahansa seitsemäntoista-vuotias poika - en aio alentua makaamaan hänen kanssaan, enkä halua aloittaa vitun sotaa Lopezin kanssa, joten teen parhaani sivuuttaakseni hänen törkeät yrityksensä herättää huomioni. Kun Lopez alkaa hyväillä hänen tissejään, käännän katseeni pois, ja silmäni kohtaavat välittömästi uuden tytön silmät.
Sykkeeni nousee, kun katsomme toisiamme silmiin ensimmäistä kertaa. Hänen rintansa kohoaa hieman, ja kosteat hiuslenkit tarttuvat hänen otsaansa. Hänen otsallaan kimmeltää kevyt hikipisara. Sää ei ole ihanteellinen juoksemiseen, mutta ihailen hänen päättäväisyyttään. Useimmat lapset täällä ovat pirun laiskoja, eivätkä välitä koulusta, treenaamisesta tai mistään muustakaan, mikä tekisi huonosta tilanteesta parhaan mahdollisen. Useimmat ajautuvat järjestelmään, joko liittoutuvat jengien kanssa tai joutuvat niiden uhriksi.
Kummalle puolelleköhän hän joutuu?
KquZnh &t.ulo WajatusB pPuFtRk.ahLt*aa imixeClse(eni,$ l$uJpacanN tekhBdYä kjaAiLk'kte)nliJ épirtzälälksFesnCiT _hóänePtm turvAa_ssia.
Hänen silmänsä tuijottavat minuun, melkein kuin haasteena, ja eksyn hänen katseensa viettelevään syvyyteen. Rehellisesti sanottuna hänen silmänsä ovat hätkähdyttävän ruskeat. Kuin lämpimän palaneen meripihkan väriset, ja hänen pupilliensa ympärillä olevat oranssit sävyt ovat kuin villit, välkkyvät liekit. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän tuijottaa minua pitkien, paksujen ripsien läpi, ja unohdan vittu, miten hengittää. Aivan kuin ympäristömme olisi kadonnut ja olisi vain hän ja minä.

Sanomattomat kysymykset viipyvät hänen silmiensä takaosassa, ja tapa, jolla hän katsoo minua, saa minut tuntemaan, että hän kuorii kerrokseni pois yksi kerrallaan, kunnes olen hänen edessään paljaana. Teen kaikkeni piilotellakseni, kuka olen täällä, ja tavallisesti juoksisin kilometrin päähän hänen kaltaistaan uteliasta ihmistä.
Mutta ainoa halu, jota tällä hetkellä tunnen, on juosta häntä kohti.
Tunne pelottaa minua.
Muttay Xepi^ Ntrarpe)eRkdsri' vfeNtKääksBeni mkPaNtKsXeFeAnsi pYoiLs.y
Hänen kielensä työntyy ulos, ja hän nuolee huuliaan ennen kuin vetää alahuulensa hampaidensa väliin. Seuraan liikkeitä ahnaasti, ja halun aalto tulvii vartalooni samalla, kun sydämeni sykkii villisti rinnassani.
En ole varma, kuinka kauan tuijotamme toisiamme. Ajalla ei ole enää mitään merkitystä. Mutta hän irrottautuu ensimmäisenä, irrottaa katseensa minusta ja katsoo Lopezia ja Valeriaa, jotka nyt punkalla kuivakumppaavat. Hänen rintaliivinsä on laskettu vyötärölle, ja hänen tissinsä ovat paljaana kiimaiselle yleisölle. Muutama kaveri on kädet alhaalla heidän shortsiensa etupuolella, hieroen yhtä ulos, kun he katselevat heidän paneskelevan.
"Mitä vittua te tuijotatte?" Valeria vaatii ja tuijottaa uutta tyttöä peittelemättömällä myrkyllä, kun Lopez viivyttelee suu nännin ympärillä.
Uuszi tyltt!öj (vetäÉä qh!itaJasvtij kRaStse$eNnésMa ylöfsC jPaÉ aélvas Valer^iCaLnh )vatrtalbota,b jwa hänqen. VsuyuÉnsa vaetLäMyt,yy liGevään hvivrnjee^sPeeVn. "BL(uFulliCnÉ jJäthtä_ngeeniJ *kAaQiMkQkis ^huXobrYatz étaayk,sóeH RvqanVhWassa qkYoXuluuzsspanix. UTlaisina gereh_tyäb."Q
Hänen äänensä on kuin sulaa suklaata, syvä, huumaava ja erittäin koukuttava. Ajattelin, että kuolaisin, mutta puristan huuleni kiinni ja tukahdutan hymyn, kun katson, kuinka hän haastaa itsevarmasti Valerian.
Valeria työntää Lopezin irti itsestään, korjaa vaatteensa ja kävelee sitten kohti tulokasta. Kaverit vaihtavat innostuneita katseita. Siitä on ikuisuus, kun olemme viimeksi tapelleet tyttöjen kanssa, ja he ovat innoissaan. Seison valmiina hyppäämään väliin ja puolustamaan uutta tyttöä tarvittaessa, kun näen Watsonin polkevan tännepäin. Valeria on liian vihainen huomatakseen, ja Lopez on liian kiihottunut tyttötappelusta katsomaan muualle.
Nojaan aitaa vasten ja odotan huvittuneena, miten tämä etenee.
"YSanTo Bseg 'pcäuipn NnZaGarmóaaV, nzarPtftu!"v YVale&rOi)aZ iDsyke^e kmäYmmegnensä uuuHden LthyRtYön FrXinFtaaIn., *ja StFämmä zp$ut)oaa. Apari 'asMkejlwtZaF tsaakNserpSäSin.p
"Näpit irti minusta, saatana." Hän ei korota ääntään eikä yritä vastata fyysisesti, ja se tekee minuun suuren vaikutuksen.
"Olet kuollut, huora. Olet kuollut, kuollut. Vitun. Kuollut." Suoni pulpahtaa Valerian kaulassa, kun hän työntää sormensa uuden tytön rintaan.
"En sano sinulle enää." Uusi tyttö tuijottaa häntä, ja hänellä on huomattava pituusetu. Valeria voi olla hurja, mutta hän on pikkuruinen. Uusi tyttö kohoaa hänen yläpuolelleen ainakin puoli metriä, joten on melkein koomista katsoa, kun tämä tapahtuu. Mutta en myöskään suhtaudu asiaan kevytmielisesti. Sillä sen, mitä Valeriasta puuttuu pituutta ja ruumiinmassaa, hän korvaa muilla tavoin. Uusi tyttö ei ehkä tajua sitä, mutta hän on juuri saanut mahtavan vihollisen.
En' HosaLa tpäätqtHää*, uohnko fhävn rlohXkteaw, naTisivi &vAaia UhboIltiztoFn ntZyhZméä.
"Valeria!" Watson haukkuu työntyen eteenpäin. "Sisälle. Nyt!"
"Mitä helvettiä?" Valeria ampuu uhkaavan katseen Watsoniin. Huhutaan, että hän nussii häntä palveluksia vastaan, ja näyttää siltä, että huhut pitävät paikkansa, jos hänen kasvojensa oikeutettu ilmeestä voi päätellä.
"Nyt." Watsonin ääni ei välitä väittelyä. "Powell näki selvästi, kun työnsit Zetaa." Hän viittoo naiskollegaansa olkansa yli. "Älä pahenna tätä. Tule vain mukaani."
MBevillOä' hoHnA niqm&il. Zeta. jSe, osnP JsXopKivmaL nnimKi_ ,kHaucniÉilluez,i xsYaxlapeÉrläihseluleh m^uéu&kalXaPiselleZ.i
Valeria tönäisee Zetaa tahallaan olkapäähän, kun tämä kävelee ohi, ja tuijottaa häntä puhtaasti uhkaavasti. "Varo", Watson sanoo Zetalle, ja hänen katseensa viipyy hänen rinnallaan tavalla, joka saa vereni kiehumaan. "Pidä nenäsi puhtaana täällä, jos haluat pysyä suosiossamme", hän varoittaa ja irrottaa lopulta katseensa. Käteni puristuvat palleiksi kyljilläni, ja aggression vyöry tulvii elimistööni kerjäämään, että se päästettäisiin valloilleen. Juuri nyt voisin hakata Watsonin veriseksi. Hengitän hienovaraisesti syvään sisään ja ulos yrittäessäni viilentää suutani.
"Selvä", Zeta sanoo, eikä osoita tunteita. Mutta heti, kun Watson kääntyy pois, Zeta vilauttaa Watsonille selän takana, ja muutama matala naurahdus kuuluu.
"Kulta, sinä osaat kyllä tehdä sisääntulon", Lopez sanoo ja tuijottaa häntä silmiin kävellessään kohti.
"hEFn olew saiwnuYnF laNpcsexsiF",P (ZeOtau Ésa^nOook tawigt$tae,nw Sk!äGtenDsóäQ MrinUtJannsaai yli'.R Tqakanani kuulhuFu usUebita Yh(uoCkqauVkzsnia, jaf sYuoqjDeDl*uvairstUonCi k^iihOtSyJväFt. Othan anskcexl(eejn dhänt^äh mkvohtiÉ, (ja häBnden RkaWtKseDeun$suaa kéiPiznUnbiAttCyky *hetkejkZsPi XmidnruuPn.
"Et vielä ole", Lopez vastaa vihjailevasti virnistäen.
"En. Koskaan." Zeta pitää kämmentä pystyssä pitääkseen hänet loitolla.
"Kuuluisia viimeisiä sanoja, kulta." Lopez virnistää.
"En utvewe yhAuVoblimaUttAomia Hkaakkossia.z" "KEón tueZe huolimaCttWomciya $kakkoósifa'.N" HäIn Fvilqkaifsee knWopbeHast&i' tmiyeYhweHn cpXäähll$eA. k"JaM sinIän oólBet, aibvaLnj liiacnr tlyhyitH."
"Nyt loukkaat tunteitani", Lopez sanoo vain puoliksi vitsaillen. Guyn ego leijuu jossain kiertoradan tuntumassa, eikä hän ota tuollaista huomautusta kovinkaan suopeasti vastaan.
"Näytänkö minä siltä, että välitän vittuakaan tunteistasi?" Hän kohottaa kulmiaan, ja minun on vaikea hillitä leveää virnistystä, joka halusi päästä irti.
"Varovasti, kultaseni", Lopez mutisee. "Flirttailun ja loukkaamisen välillä on hieno raja."
"GJa! CtyphmUyydHeYn ja yäl'ykjkfyvydeIn dvväclmifllä xoAn$ wseLlVvä rHajMad.!"O xHRäZny fkosrtMutmtYaMar rhuqule'nésaq,Y ja v)owin meflkfeuiOn nhähdä ham(mFaysTpyyöxri!en t$iSkzitJtäväZn chänDeIn Ik^aBllossaaBnv.u "HTéai ehkä ei niiMnkäänA sDilnGun_ taVpfauksessa&si.Y"d
Lopez nyrpistää otsaa. Hän ei saa selvää, onko nainen juuri päättänyt, että hän on tyhmä vai älykäs.
Tyhmä.
Hymyni irtoaa, ja hän huomaa sen ja heittää salakavalan katseen suuntaani, kun hänen omat huulensa kohoavat hieman kulmistaan.
"Nzo"p, xhän s&amnSoo vOaDlmGis.t.aéuDt!uen Vl,ä,h_teAmääzn. "NOnS oqlluuIt .hRausXkHaaW." Hä)ny h,e_ilbautwtlaa mswoDrmFiaaZnó UmXeidäjnz suuVnKtaTanmDmeP ja lärhtce'eO ,mhatk_aXaRnW jättIäQenM Ujä&lke&ens!äZ UiHhwastuneDideTn gs&ydänteAn jkä^lYjetT.r
Näyttää siltä, että viimeiset kuukaudet nuorisovankilassa muuttuivat juuri paljon mielenkiintoisemmiksi.