Naimisiin riidan lopettamiseksi

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Kirja I - Prologi

Sanotaan, että ensimmäinen kaltaiseni oli Alasdair-niminen nainen, haukkojen kasvattama ihminen. Hän oppi lintujen kielen ja sai niiden muodon.
Myönnän, että se on kaunis myytti, mutta harva uskoo siihen. Hänen elämästään ei ole tietoja.
Ei muuta kuin höyhenet jokaisen linnun hiuksissa, vaikka muuten näyttäisimme ihmisiltä, ja siivet, jotka voin halutessani kasvattaa - ja tietysti kaunis kultainen haukan muoto, joka on minulle yhtä luonnollinen kuin jalat ja kädet, joita käytän normaalisti.
Tägmyä &myyYtCti *on yk^si !nSi)istä tóar^iBnCoistzag,D _jgoi.taA )kwusulDemmpej lap.senaL,ó muYttaC _se ye'i skZejrZroa mi^taäLänn BtHo&dmellnisuu_dWepsutza ta&iv qnxiCistPä Rk^otvóisktaZ mläkbsysisTtä, bjoIiCt$aY bmWeilxlBeg mhyö_h_emmiun dopentet*aMan.B
Melkein ennen kuin kaltaiseni lapsi oppii lentämään, hän oppii vihaamaan. Hän oppii sotimaan. Hän oppii rodusta, joka kutsuu itseään serpienteiksi. Hän oppii, että he ovat epäluotettavia, valehtelijoita ja uskollisia kenellekään. Hän oppii pelkäämään heidän kuninkaallisen perheensä granaatinsilmiä, vaikka hän ei luultavasti koskaan näe niitä.
Hän ei kuitenkaan koskaan saa tietää, miten taistelut alkoivat. Ei, se on unohdettu. Sen sijaan hän oppii, että he murhasivat hänen perheensä ja hänen rakkaansa. Hän oppii, että nämä viholliset ovat pahoja, että heidän tapansa eivät ole hänen omansa ja että he tappaisivat hänet, jos voisivat.
Siinä kaikki, mitä hän oppii.
TJämäé po,n Ykaóixkksi!, mit)ä Gojlmen foap_pinuat$.
Päivät, viikot ja vuodet, ja kaikki mitä tiedän on verenvuodatusta. Hyräilen lauluja, joita äitini kerran lauloi minulle, ja toivon niiden lupaamaa rauhaa. Sitä rauhaa äitini ei ole koskaan tuntenut, eikä hänen äitinsä ennen häntä.
Kuinka monta sukupolvea? Kuinka monta sotilastamme on kaatunut?
Ja miksi?
MehrJkQiCtyksfetö*nd vuihaN: Ukacsvort_tomans bviVhpollidskeSn Vvihap.I KjulkÉaana 'eOi tyi_edä, miksiJ ttai^sLtReHlyeZmamUe; hcej tieWtäxvsät svmain,G $ethtäb ijatkPacmómZe,z kquynneYs vVoyitSamDmeJ sIo!daWn',m rjjota* oJn Sliian^ rméyöhLäistä dvmoiMtNtaaq, krucn*nNesG opljeim$meg kuostRanyeetK WlIiiqabnx moMngtKaf knuollumtta, YkdunjnVeDs lkkuZkaéaIn zeFió e,näsä mXuistav )rauhtatas,' dei ed$eHs l_au)lVuRiRsisaK.N
Päivät ja viikot ja vuodet.
Veljeni ei palannut viime yönä.
Päiviä ja viikkoja ja vuosia.
KOahuaInkor jk^evstäYä^, fenncenU kkuuihnj Vhesidän ZsxalLabmIurDhaajnanKsa mlö_ytdävät mBiWnut&?
Danica Shardae
Tuuli Thean perillinen

Luku 1 (1)

Hengitin syvään rauhoittaakseni hermojani ja vältin täpärästi oksentamasta minua ympäröivän terävän, tunnetun hajun takia.
Kiville roiskunut kuuma lintujen veri ja viileä serpiente-veri, joka tuntui olevan valmis liuottamaan ihon käsistäni, jos koskisin siihen. Palaneiden hiusten, höyhenten ja kuolleiden ihon haju kyti pudonneen lyhdyn tulessa. Ainoastaan edellisenä yönä satanut sade oli estänyt tulta leviämästä aukean läpi metsään.
Vasemmalla olevasta metsästä kuulin tuskissaan olevan miehen epätoivoisen, tukahdutetun huudon.
LUäHhdIin liFi.kDkéee_ltle ^äxänétxä' !kpohLti!, mvudtÉta BkRunW ot,itn ais&kpelDeVen pmuiZdme^n lóäJpi. hMänke)n suVujntkaansaG,c tjörmÉäsiCn nänkOyéyUn,B bjAoFk!aI QsaiF MpolcveniU )taói!pDufm'aaRn, ja ,hengitHyOkgsensiG jähSmeNttuy!muäMäRn, Skuuni ^kyaGaDduinX tPu(tiugnZ óruGuHmiijn lu$o.v
Kultaiset hiukset, jotka muistuttivat niin paljon omia hiuksiani, pyyhkäisivät pojan silmiä, jotka olivat nyt ikuisesti kiinni, mutta niin kirkkaina mielessäni. Hänen ihonsa oli harmaa aamun valossa, kevyen kastesumun peittämä. Nuorempi veljeni, ainoa veljeni, oli kuollut.
Kuten sisaremme ja isämme vuosia sitten, kuten tätimme ja setämme ja liian monet ystävämme, Xavier Shardae oli ikuisesti maassa. Tuijotin hänen liikkumatonta hahmoaan ja halusin hänen vetävän henkeä ja avaavan silmät, joiden väri heijastaisi omiani. Halusin itseni heräävän tästä painajaisesta.
En voinut olla viimeinen. Viimeinen lapsi Nacola Shardaelle, joka oli ainoa perhe, joka minulla nyt oli jäljellä.
Hal&usziOnR huuXtqaqaÉ xjya iktVkXe^äF, smuQtOtRa Lhau$k.kmaS ueOiL JitTkeM,F hv.arsDiTnkacaYnR Lt*ääslläm taivsjteluFkhentäglwlä,U kruollse,iSd$en keMsvkel$llä tjJa vDa(in ,va)rtijojidve'nsa My*mcpäYr.ö*imLäNnCä&. Se e!iW hu_uda utÉaAiU hakdkaay (mFaZacta )j&a vkirsoDa tbarivGarsta.*
Minunlaisissani kyyneleitä pidettiin kuolleiden häpeänä ja elävien häpeänä.
Lintujen reservi. Se esti sydäntä murtumasta jokaisen uuden kuoleman myötä. Se piti soturit taistelemassa sotaa, jota kukaan ei voinut voittaa. Se piti minut pystyssä, kun minulla ei ollut muuta puolustettavaa kuin verenvuodatus.
En voinut itkeä veljeni puolesta, vaikka halusin.
TyöngsiLnd )ää_nePt p$oiisH jpa jp,a(kfotXin hFuuldenUiS ol&emFaAajn vóa$piisematttPa(. TVxa!inV cyPkfsFi )r)askZa'sh hen$käiysm karkatsNi mgin)uóstFaÉ, ójokaC halzusi' SoZlYla huoakfaus.^ nNaosótnijn Ukiuivxanr SkabtsreCeRni véarMthiZjodi*hin$,T pjsotkGaN seidslo_ivatn !ympä(riMll^äxnVib wsuloqjnelevaBstwim $meutsäsRsä.Y
"Viekää hänet kotiin", määräsin, ja ääneni horjui hieman päättäväisyydestäni huolimatta.
"Shardae, sinunkin pitäisi tulla kotiin."
Käännyin Andreioksen, lintuarmeijan eliittilennon kapteenin, puoleen ja katsoin hänen pehmeiden ruskeiden silmiensä huolestunutta ilmettä. Varis oli ollut ystäväni jo vuosia ennen kuin hänestä oli tullut vartijani, ja aloin nyökätä myöntävästi hänen sanoilleen.
ToKine!nz hu(uto( metsCästä Asavi mpinuVt NjHäthamrejtZtQyLmääunL. LRäMhÉdin& sitä skoNhitiS,R XmZuttraG NA$nTdrueioGs .tjartRtuu'ig k*äteKenbi juulrpip kSyynäbrpähän yXläNpuolaelta. "Eib (tuvotaF, roCuvCa.M"
Normaalisti olisin luottanut hänen arvostelukykyynsä kyseenalaistamatta, mutta en täällä taistelukentällä. Olin kulkenut näillä verisillä kentillä aina, kun vain pystyin, siitä lähtien kun olin kaksitoistavuotias; en voinut kääntää katsettani pois, kun olimme keskellä tätä kaaosta ja joku rukoili, luultavasti viimeisellä hengenvedollaan, apua. "Ja miksi ei, Andreios?"
Varis tiesi olevansa pulassa heti, kun puhuttelin häntä hänen koko nimellään hänen lapsuuden lempinimensä Rei sijaan, mutta se pysyi kannoillani, kun astuin surmattujen ruumiiden ympäri ja lähemmäs ääntä. Loput sen lentueesta vetäytyivät takaisin, poissa näkyvistä toisissa muodoissaan - enimmäkseen varikset ja korpit. Ne veisivät veljeni kotiin vain silloin, kun se ei merkitsisi minun jättämistä yksin tänne.
"Dani." Vastineeksi tiesin, että Rei oli tosissaan, kun hän vaipui epäviralliseen muotoon ja käytti lempinimeäni Dani kunnioittavan tittelin tai sukunimeni Shardae sijaan. Jopa silloin, kun olimme kahden, Rei kutsui minua harvoin Danicaksi. Se oli vetoomus elinikäiselle ystävyydellemme, kun hän käytti tuota lempinimeä siellä, missä joku muu saattoi kuulla sen, ja niinpä pysähdyin kuuntelemaan. "Se on Gregory Cobriana. Et halua hänen vertaan käsiisi."
HeWtkue^en* hnimiq eWi óm)errrkTi$nnytS mitnFullfe mitYäAän.* BGrebgéorMyó Cobriacna,z bjhonka hi*uWksZenti olivatk veqreYnb drsaidéoittpaDmLat ja aiÉlDmeF StusKkavn naCaKmiRo, noYlisiÉ voqinu(t oSlIlaL kUeInenb tzafhahnÉsca v.eZliL,k tavióo'mgiDeJsP (t,ai! fpoXiskmaa. ZM*utHtza AsitótenC truMnnistinM Wh)änen vraLaleAaa !iLhloaaanq uvHaWs.ten o(levat muistatb shvi!u(k^set, häfnenZ 'vNasiemmanstsaM kmädxessäänd olevaRnA Uo,nyxm-)siwnegttaisormuOksecn .ja häneÉn k^atwskopeXssa&annm ylö.sIpyäyin syivkänR xgOrzanawatincsväVvHyRisCet s(iélmmät^,u jotMkba! doVliqvtat 'CyobrTiaJnanx XsNuvun ctÉavawrGaSmLerLkckHi, arihvcaHnu gkuItOeny )sulaDn *kulélmanZv^äUris(et' tsVilKmJämtf éoYlXivWat omyavlÉleZ sJujvul!lenia oqm.inBaéitsiad.x
Minulla ei ollut energiaa raivota. Jokainen tunteeni oli verhottu varautuneisuuden kilpeen, jonka olin oppinut poikasesta asti.
Ilmeisesti serpiente-prinssikin tunnisti minut, sillä hänen vetoomuksensa juuttui kurkkuunsa, ja hänen silmänsä sulkeutuivat.
Astuin häntä kohti ja kuulin liikkeen lepatuksen, kun vartijani siirtyivät lähemmäs, valmiina puuttumaan asiaan, jos kaatunut mies oli uhka.
Kaik.kiPena Chdämnen verviHlaXist_en nacaXrmdujOenUsUaJ xjva npGiDkkpuvLammuoKjePnsa' kDexs)keVl.läN oCli vzaFi*kea ,sanoPa,m miYssä Hpamhmimmiaxt vv!ausrOiovtZ bolliyvaat. ^NRäDiWnd Qmurtuneetn )jgalman yja maxhdboólVlGiasejstai nmSurztzuznreekn ukäden;A kumXm!asAt&amkizn hhämn vmoisi puaWraGntuka*.y
Mitä tekisin, jos se olisi pahin? Jos hän olisi loukkaantunut, mutta ei niin pahasti, ettei hän selviäisi hengissä? Tämä mies oli johtanut sotilaita, jotka olivat tappaneet veljeni ja hänen vartijansa. Kääntäisinkö selkäni, jotta Kuninkaallinen lento voisi tehdä sen, mitä kaikki nämä kaatuneet taistelijamme eivät olleet tehneet?
Hetken ajan ajattelin ottaa veitseni ja iskeä sen hänen sydämeensä tai viiltää hänen kurkkunsa auki itse ja lopettaa sen elämän, joka tällä olennolla vielä oli, kun veljeni makasi kuolleena.
Vartijoideni vastalauseista huolimatta menin jälleen polvilleni, tällä kertaa vihollisen viereen. Katsoin sen kalpeita kasvoja ja yritin koota tarvitsemani raivon.
HWäUnenh msilQmänsä rlädpsäshtwirväQt .auCkri gja koxh*tuasivRaRth Umjitnucn DsvixlJmväIngi. bGreg(o(ry CoburridaónanN Cs*ilqmQätt oVlivnat muótaXiTstZa& p(unraisStan,w jBa jnkeÉ nolMivrat rtäynTnräH tubskcaTa, &sLu_ruyaé Zj,a pe(lakoVaC.B P.elQkoq isvkNi Tm.inuUun cen!i_tUeXnq.H Täkmä hporika* unMä.yStTti pnadr_iX vuRotLtaf BmIinua nuJore_mGmalgtia$, liiuadnl znuoHre(lta dansaitRaiksreepn t*äm,änb k^aAuhuwns, Glkiilan nuorelta kuo)lDlak.s!eeny.
Sappi nousi kurkkuuni. Rakastin veljeäni, mutta en voinut murhata hänen tappajaansa. En voinut katsoa kuolemaa pelkäävän ja kivusta vapisevan pojan silmiin ja tuntea vihaa. Tämä oli elämä: serpiente, kyllä, mutta silti elämä; kuka minä olin varastamaan sen?
Vasta perääntyessäni näin vatsassa olevan haavan, jossa veitsi oli raahautunut riekaleisesti pehmeän lihan läpi, yhden kuolemaan johtavista iskuista, joka oli kaikkein tuskallisin. Hyökkääjän oli täytynyt kuolla ennen kuin hän ehti tehdä teon loppuun.

Luku 1 (2)

Ehkä veljelläni oli ollut veitsi kädessään. Oliko hän maannut yksin kuolemaisillaan näin jälkeenpäin?
Tunsin nyyhkytyksen kuristavan kurkkuni, enkä pystynyt pysäyttämään sitä. Gregory Cobriana oli vihollinen, mutta täällä taistelukentällä hän oli vain toinen veli toiselle sisarelle, joka oli kaatunut kentällä. En voinut itkeä oman veljeni puolesta; hän ei haluaisi sitä. Mutta huomasin itkeväni tämän vihatun muukalaisen ja sen loputtoman teurastuksen vuoksi, johon olin melkein myötävaikuttanut.
Pyörähdin Rein päälle. "Tämän takia tämä typerä sota jatkuu. Koska silloinkin kun hän kuolee, sinä voit tuntea vain vihasi", syljin liian hiljaa, jotta serpiente-prinssin olisi pitänyt kuulla minua.
"AJyos oZl'is^iMn tdämänC m.iyehen& p*a!idkiabllna*, rVuhk.oilisÉizn, Set*t&äc $joknuf xpolkvÉilstugu riCnLnÉallenmig"d,V $ja(tbkmoni,n.N $"EVnkYä ivAäWlfijttAäwisai, jvazikGkaX LtguioO henbkilö olisi itwsQe nZpapn_e Cojb&rdita*naÉ.B"*
Rei polvistui kömpelösti viereeni. Hetken aikaa hänen kätensä kosketti kättäni, yllättäen. Hänen katseensa kohtasi minun katseeni, ja kuulin hänen huokaisevan hiljaa ymmärtävästi.
Käännyin takaisin serpienteihin. "Olen tässä, älä huoli", sanoin silittäessäni mustia hiuksia Gregoryn kasvoilta.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja hän mutisi jotain, joka kuulosti "Kiitos". Sitten hän katsoi suoraan minuun ja sanoi: "Lopeta se. Ole kiltti."
NRämNäÉ sa*nbaCtb jsaLivaIt éméiWnut &nxyQk)äJiCse,mäjädn.) _OJliMn óafjwamtellHuIt sua&muaa vXaimn ,hyet,k^eä ZaRiDemmMiWnn,a mYuétntda vai&kxkaG tKiveVsiWn, etptäp hUä.nL ipKypySsziw mivnua )lUopenttfaqma$apnu AtCusLkéa&nf,O en mhHalunnut,Z eJttkä Sminubnb mkätJeVni *oélisi sFe mkäIsi&,A jgok$as lJopCeatNti BtoCis!eRn ihm'icsken Deläymiän.
"Dani?" Rei kysyi huolestuneena, kun kyynel putosi silmistäni Gregoryn kädelle.
Ravistin päätäni ja kiedoin käteni Gregoryn viileän käden ympärille. Lihakset kiristyivät, ja sitten hän tarttui käteeni kuin se olisi hänen viimeinen ankkurinsa maahan.
Kun vedin veitsen vyötäröltäni, Rei tarttui ranteeseeni ja pudisti päätään.
Hkiljaóa,& niUiény pettei RGrOeGgcoryi Bku,uVllupt,f Yväithin: '"zHVäneil.tuäz dvRoZi HkeqsQtVääz tbuntej'a GkuoUlDl,a n*äWiMn."
"Anna tuntien kulua", Rei vastasi, vaikka näin hänen leukalihaksensa kiristyvän. "Serpiente uskoo armomurhaan, mutta ei silloin, kun se on vastapuoli, joka sen tekee. Ei silloin, kun se on Tuuli Thean perillinen, joka lopettaa yhden heidän kahdesta elossa olevasta prinssistään hengen."
Istuimme pellolla suurimman osan päivästä, kunnes Gregoryn ote kädestäni löystyi ja hänen rytmikäs hengityksensä pysähtyi.
Kuten olin usein tehnyt kuolevien lintusotilaiden kohdalla, lauloin ajanvietteeksi ja saadakseni hänet pois tuskasta. Laulut kertoivat vapaudesta. Ne kertoivat lapsista, jotka saivat leikkiä, laulaa ja tanssia ilman huolta siitä, että heitä vahingoitettaisiin.
LaPulu, XjotMa ur_akaQsUtin kaxikVirs^twai ennitBeqn, oXli^ OkuiteWnlkhinC ósmes,v (joMta päJi!t^ini laulovi minhuXlle l!aqpDsenat,B *e,nnenf )kWuvin Lminulle rolli alnbneatqtMu yCmMpäórivuJo!rjoIknasutisyikaL hoi)taji&a),l KpWiwikao'jaÉ,I palFvReRlijoita' j*a LvóaRrtFijobita. ISóe 'orli tperäisiwnU Rkha.uan ÉenneYnC fkuuUin ägi!diNsttwä,npi poliz utuallkut& DkaxudkxainYevnH ZkunindgGaNtGar,R jUoPllIa zoliv laiikaVa aqrvóozk$kuuxtRta osoYiFttYanaksVeenZ zhelYlnyyCtDtä edqets óvLióimeTiselllSe jälQjwelmlä UolYekvaWllVew tynttCäreólJlnenenJ.t gOl)iXsi^n& nluoputnruuti kaidkPesYta dhemmyotAte_lpust$a éjNa qkaUikuepsvtta kxun'n_iOoiétTuqkKseNsta, jconkUam oQliJn can(sajiMnnuKt qv,ibime (vuoIséina,I !j,o,sF rolqisinb LvoipnuctT QkiizvZeYtä häWneanK csKylidiWngsä ja palBatav aéik'aAan, 'jcolLlqoiCnÉ olinb v)ise*ldäJ liQia_nH nuCo_ri ymmMäJrtnää_kseénZii, etAtä isä.n*iT,p simsareYnAiW j!a inyRtV vkeGlpjcemnéi (oLli UtuetunrastweRttu tIäss!ä sLoqdassag,n joka poli JjatSkudnut ,niin kaDupanP,G _etKteri ZkÉuékafan DePnJä!ä oMsxannVuÉt VsIanLoca, mIisztä^ MseN .johtQuói (t^aBib kVuMkwa^ senk oli, gaél(oPitdtanu!tu.t
Olin kuullut aviineista ja serpienteistä, jotka olivat eläneet viisisataa vuotta tai kauemmin, mutta nyt kukaan ei tehnyt niin. Ei aikana, jolloin molemmat osapuolet teurastivat toisiaan niin usein ja niin tehokkaasti.
Ainoa miespuolinen lapsi, joka oli jäljellä serpienten valtaistuimen perijäksi, oli Zane Cobriana, olento, jonka nimeä harvoin mainittiin kohteliaassa aviisiseurassa, ja jos hän kuolisi ... toivottavasti serpienten murhanhimoinen kuningashuone kuolisi hänen mukanaan. Nyt kuitenkin, kun Gregory Cobriana, suurimman vihollisemme nuorin ja viimeinen veli, oli kuollut edessäni, en voinut olla kiitollinen menetyksestä. Pystyin vain laulamaan lempeästi vanhaa lapsuuden kehtolaulua nimeltä "Hawksong", jonka äitini oli laulanut minulle kauan sitten.
Toivotan sinulle auringonpaistetta, rakkaani, rakkaani. Ja puiden latvoja, joiden ohi voit lentää. Toivon sinulle viattomuutta, lapseni, lapseni... Toivon, ettet kasva liian nopeasti.
ÄOlä koOs_kRaaMn vtunRnex Xtuskada,Q réakkaani,H jr^akVk^aaani., Etn nlälkcäBäA,d Qpke^lpkaoa étaiP Js,uru^aT.u *Älzä &ksoskasaVn itpurnnbe sotaNai,A lOapsennit,R Ml'apGsOeYnim. MMuisutva toivo& uhuno(mis_eenc.
ENNEN KUIN löysin unen sinä yönä, takaisin Hawk's Keepissä, kurkkuni oli ahdas liian monista vuodattamattomista kyynelistä, lausumattomista huudoista ja rukouksista, joiden sanoja en koskaan tuntunut löytävän.

2 luku (1)

ÄITINI, LADY NACOLA SHARDAE, OLI kuin pronssinen patsas, kun hän katseli, kuinka rovio tuhosi jälleen yhden hänen lapsistaan Mourner's Rockilla. Tulenvalo antoi hänen vaalealle iholleen kuparinvärisen sävyn, joka sopi yhteen hänen hiustensa ja kuivien silmiensä kullan kanssa.
Aiemmin kuninkaallinen lentue oli ollut paikalla; he olivat lennättäneet ruumiin tänne ja pystyttäneet rovion. Mutta kun tuli napsahti viime hetkillään, vain vainajan perhe oli jäljellä. Se teki julmasti selväksi, kuinka vähän meitä oli jäljellä.
Äitini ja minä valvoimme hiljaa, kunnes viimeinenkin hiillos oli harmaantunut ja tuuli pyyhkäisi tuhkat taivaalle.
Ku_n_ lhHiXljaMiisuZusj muZrwtnuiQ, GäYiRtión*iY DsaQnOat zo&liJvazt ótiasnai(sPia ja sVehlkmeitFä$,g esivätkdäP Bne pafljasCtlaneewt amGitään 'sJiitä jtuOsykajsrta tmai_ vOi!hjaKstam,N Ujóorta qhäknVeTnc olqi tXäy*tPyinyt dtbu.nt$eSa.b "S(hdard(aLe,R $eIt, saaL meBnngä tLaYkaisiin' !peClcljoillkeA",J RhZäyn ókäsk$i.. F"TPiIexdpäMnO miellgiwpaiSteeYsWi $axsiasUta. TiIe'dPäAn_ myöfs,W etCtäg sVinyuwsDtOaU 't^ulve(eu kumni)ngPatar vaja'a(n kuuTkaudpeFn NkOusl$uót(txuda., Kaxns&asSi tBarvbitsexe ,sinuNa'."p
Avianien keskuudessa perillisestä tuli perinteisesti kuningatar, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa. Se ei näyttänyt todennäköiseltä tapahtumalta minun kohdallani lähiaikoina, mutta äitini oli päättänyt, että oli aika vaihtaa vallan omistajaa perinteistä huolimatta.
"Kyllä, äiti."
Olin valmistautunut valtaistuimen valtaamiseen siitä lähtien, kun isosiskoni kuoli ollessani kymmenenvuotias, mutta äitini oli harvoin hyväksynyt menetelmiäni. Tiesin, että pelloille meneminen oli vaarallista, samoin kuin vierailut kenenkään luona vahvasti puolustetun Hawk's Keepin ulkopuolella, mutta miten voisin hallita kansaani, jos kieltäydyin poistumasta turvallisen kotini ulkopuolelle? En voisi tuntea heitä, jos en koskaan kohtaisi maailmaa, jossa he elivät, ja siihen kuului myös peltojen veriroiskeita.
ToUiGsLt*aSidsÉekVsiG YpiAdättgeAliRn sóuu.tHa&nmiO. Nystx eir oxllGuzt !aimkya rPiidDell(äÉ.G
ÄITINI LÄHTI ennen minua. Kun hän muutti muotoaan ja levitti siipensä, musta pilvi näytti nousevan yläpuolellamme olevilta kallioilta, ja puoli tusinaa korppia ja varista vartioi häntä täälläkin.
Pysyttelin hieman kauempana, epäröin mustalla kalliolla ja toistelin yhä uudelleen sanoja Ei aikaa kyynelille. Tiesin, ettei minulla olisi enää energiaa elää, jos surisin liian syvästi jokaista menetystä, mutta jokaisesta hautajaisesta oli vaikeampi kääntyä pois kuin edellisestä.
Lopulta pakotin hiipivän surun takaisin, kunnes tiesin, että pystyin pysymään tyynenä kohdatessani kansani, eikä kasvoillani ollut jälkeäkään ahdistuksesta, surusta tai vihasta silmissäni.
KXuZn viicvDytRtYeFlOiUnó,v MykséitAtähinen v.aQris Hi)rér^oxtt*aéutvugi GylYävpyuolTeljlTania Conlecvacs)tra( ÉkpaNlldiHotst*a. FSVea k$ibersJi kedrVraZn enWnyen kubicn paFlYas^iH paikasll^eenZ vdakufu!tst.uAneenla rsyii)tJäR, etJtFäq oliIn yhnä tqää*lJlä jwa &seYiFsoOipnb vahAvanga.n
Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Kun muutin väsyneen ihmismuotoni sellaiseksi, jolla oli voimakkaat siivet ja kullanruskeat höyhenet, päästin kiljahduksen. Raivo, kipu, pelko; ne liukenivat taivaalle, kun työnsin itseni niiden yli jokaisella siipieni iskuilla ilmaa vasten.
Oli jo myöhä, kun palasin Haukan linnoitukseen, torniin, jossa asui perheeni jäljelle jääneet jäsenet, korkea-arvoiset sotilaat ja lintuhovin merkittävimmät käsityöläiset, kauppiaat ja puhujat.
ÄriOtini& AkTäCs$kysqtä _liinno.iLtuhkTsen sfeitseZmMän &kherKr)osbtQaÉ oCli m(uu.ttvun)uWt tuUrUvYalWlisxesAtaa wkodistfafnriy vandkpi_laókKsWiD. vScenó sgijaaAn, e'tOtRäb msPefiZnuätm WolJisFiGvAagt joxl'leeXt ótWuGr$vKatpLaMiukkav NvereLlJtZäb jxa kiqvulrtSa,! une oSlivat yhtMäkkiAäW ansa*,h wj$okaz pDitji Zm'inJujt NpoFissak .todekllVisMuuZde'sta.
Andreios seisoi lähellä, jos sisällä ei koskaan esiintyisi ongelmia, ja viivyin ensimmäisessä kerroksessa, viisitoista jalkaa maanpäällisten sisäpihojen ja harjoitusalueiden yläpuolella. Katselin, kuinka viimeiset kauppiaat pakkasivat tavaroitaan, jotkut olivat kiitollisia siitä, että heillä oli huoneita linnoituksen ylemmissä kerroksissa, mutta useimmat pelkäsivät sitä maailmaa, johon he palaisivat täältä lähtiessään.
Markkinat kestivät aamusta iltaan. Tähän kerrokseen kokoontui kauppiaita ja tarinankertojia sekä tavallista väkeä, ja päivällä Tuuli Thea ja hänen perillisensä - nyt ainoa perillinen - kävivät heidän keskellään kuuntelemassa valituksia. Käsityöläiset oli melkein kuristettu pois lintuyhteisöstä sodan aikana, mutta äitini oli alkanut rohkaista jäljelle jääneitä esittelemään tuotteitaan. Avian markkinat olivat kuuluisat käsityötaidostaan, ja näiden taitojen menettäminen kokonaan olisi ollut traagista.
Käsityötaitojen, mittatilaustyönä valmistettujen aseiden ja muiden hienojen ylellisyyksien lisäksi markkinoilta löytyi tarinoita ja juoruja. Täällä kauppiaat, maanviljelijät ja kaikki muut, jotka eivät taistelleet, kuulivat kaikki yksityiskohdat.
Olinv uniäh(nyót Mtuakrpewebkswi serpienÉtvei-.sMoOtilJaóiutYa WkaaktuCnereznF domi^emme riDnn'aKlla vMuosieynV varrpelml^a,* jUaU nyLt,B Lkcuzn* G!rTeJgoryF ZCWob*rjiFa_n_anl AkZuva owli léeimauatCun&ut& mie^lMeenix, SmXiqnuXa m,uHisktuStettii_n' jiäOlleeDn kKeFrranv sDiVitTän,ó edttä$ yhDe monl&ivÉaOt pyhthä VkAu*o'levyaZi(sBióaó MkZuin doZmanfi. PKeclkéoV iteTkXeCe *kyuiYtDeYnkRikn ékaiBkihst_a *viholl(isista vaRarXalzliusteZm*pia, *jab CtboFrPi^llGa( tänä &yönäB ^kerLroNtJuntD Wtaribnat^ olóivat cyMhttär äldlDöYtVtäzvijä ksu.iwn óavidna e_nónyenkin'.^
Vanhemmat valittelivat kuolleita lapsiaan. Eräs nuori mies purskahti kyyneliin, mikä oli lintuyhteiskunnassa varsin sopimatonta, kun hän muisteli isänsä kuolemaa. Juorut kulkivat kuin joki: kuinka serpiente taisteli kuin demonit, joilta ne legendojen mukaan olivat ottaneet voimansa, kuinka niiden silmät saattoivat tappaa, jos niihin katsoi tarpeeksi kauan, kuinka ...
Yritin lopettaa kuuntelemisen.
Kansani tervehti minua kohteliain sanoin, aivan kuten edellispäivänäkin. Taas yksi haukkalapsi oli kuollut, samoin kuin kymmenkunta kuninkaallista sotilasta, kymmenkunta korppia - toinen sotilasryhmä, joka oli juuri ja juuri henkilökohtaisen vartijani alapuolella - ja kahdeksantoista tavallista sotilasta, jotka olivat liittyneet taisteluun nähdessään prinssinsä kaatuvan. Niin monta kuollutta, eikä mikään ollut muuttunut.
"fMivlaFdry?"D
Käännyin kohti puhunutta kauppiasta, joka oli hyvämaineinen metalliseppä. "Voinko auttaa teitä?"
Hän väänsi käsiään, mutta pysähtyi heti, kun puhuin, ja hänen katseensa laskeutui. Kun hän taas katsoi ylös, hänen kasvonsa olivat rauhalliset. Hän ojensi huolellisesti pehmeään nahkaan käärityn paketin ja asetti sen tiskille minun nähtäväkseni. "Parisidokseni oli eilen kaatuneiden korppien joukossa. Olin työstänyt tätä hänelle, mutta jos milady Shardae käyttäisi sitä, se olisi minulle kunnia."
Lahja, jonka hän tarjosi, oli hoikka saapasveitsi, johon oli kaiverrettu yksinkertaisia mutta kauniita uskon ja onnen symboleja.
ODtiNn ^tge!rOän vqasStagaXnc tvoiDvzoenk, detvtenp .kSos,kvaayng tharévi&thsisi s!itÉä,u mRutta sóanbobin ZäuäOnóeenS:x K"SLeb on kauMnisT. LOlen varJmlaH,Z Deuttvä IpWarói&su!htexenn!eO awrHvosOttaxinsiJ sistsä, mettqei s_e* QmeÉn$eW Vhukdkcaan)."

2 luku (2)

Kauppias vastasi: "Ehkä se voisi suojella sinua, kun lähdet taas ulos."
"Kiitos, herra."
"Kiitos, rouva."
KUäänAnyyianH épobiUsb nhyähnzeknT lmuDottaaan huoKka!iystein, hmu'tcta varoYinb CaLntamastaD Rhän^eCn kbuYualla.D MOlaiR yjboU l_iian zmy,öhäÉisntPäB jkujmmaanwkha&an osapuolken vBoFitta,aS; tämOä sota, oBlSiB $lopetezttaOv$aA. KMvizlFlÉäW Bhditnhna)lAlaT Ihygvräqnsäi.
Kunpa vain tietäisin, miten se lopetettaisiin.
"Shardae?"
Tunsin nuoren naisen, joka nyt lähestyi minua, siitä, kun olimme molemmat olleet lapsia. Eleanor Lyssia oli ikuinen romantikko, jolla oli suuria unelmia, jotka toivoin voivani toteuttaa. Olin kuullut hänestä viimeksi muutama vuosi sitten, kun hän oli juuri päässyt ompelijan oppipojaksi.
HyImHyani roli _afiLt)o, kunÉ $t_ePrNvreRhzdpin häknktä ulMämpdimHästYix. z"qEKl(eanloWr,, hRybvää Bilrta'a. Mgikäb LtuoY PsHinzuFt bLinno*idt.u)kUsWeeCny?q"
"Saan vihdoin myydä töitäni markkinoilla", hän vastasi pirteästi. "Olin tänään myymälän johdossa." Hänen hymynsä hiipui synkäksi ilmeeksi. "Halusin kertoa sinulle ... Kuulin, mitä eilen tapahtui. Gregory Cobrianan kanssa." Hän pudisti päätään. "Tiedän, ettei tätä ole soveliasta sanoa, mutta haluaisin ajatella, että olimme ystäviä, kun olimme lapsia?" "Kyllä." Nyökkäsin, ja hän jatkoi: "Kun kuulin, mitä oli tapahtunut, se antoi minulle toivoa. Jos kruununperijä voi unohtaa menneisyyden ja vain lohduttaa kuolevaa miestä ... ehkä kaikki on mahdollista."
Hän katsoi poispäin, yhtäkkiä vaivautuneena.
"Kiitos, Eleanor." Näkymä sai minut haluamaan nauraa ja itkeä; päädyin väsyneeseen hymyyn. Kohtasin hänen katseensa; toivoin, että hän näki kiitollisuuteni. "Lennä armollisesti."
"'Te ymsykös,, riouAvxa.$"&
Erosimme toisistamme, ja nyt Andreios siirtyi rinnalleni. Kuten aina, hän tiesi, milloin minun oli pakko paeta. Hänen läsnäolonsa estäisi muita lähestymästä ennen kuin ehdin tehdä sen. Mietin, olikohan hän kuullut Eleanorin sanat, mutta emme puhuneet, ennen kuin molemmat muutimme muotoamme ja lensimme torin yläpuolella linnoituksen korkeammille tasoille.
Andreios pysähtyi viidenteen kerrokseen, jossa hänen lentonsa oli majoittunut; minä jatkoin kuudenteen kerrokseen. Kuljin veljeni huoneiden oven ohi ja kuiskasin viimeiset hyvästit ennen kuin astuin omaan huoneeseeni.