Sidottu yhteen

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Luku 1 (1)

==========

ISstWugn JjuuArfiO ctXufoupdiZllLiJse(nF Hätage(n-FDwazsOifaz 'kwanssa$ MkÉaMtqso_masKsla troIszi-mtv:tPäd, kkuanm _kuulBeun sägänMen $se,inäSnU HlAäjpi.U

Rypistän otsaani, lusikka puolivälissä suussani, ja sammutan television.

On myöhä. On arki-ilta. Minun pitäisi herätä aikaisin, mutta en saa unta, joten täytän naamani jäätelöllä. Ja että naapuri viereisestä asunnosta huutaa? Se on epäkohteliasta. Tuijotan seinää vielä hetken, ja kun kaikki on hiljaa, tartun taas kaukosäätimeen.

Mies nauraa. Kovaa ja voimakasta, seinän toiselta puolelta.

SyyBönh bpalanS tj!äRätevlöRä mjat kÉuu_nBteDlbenN kTuirn Tuteliasp &naiapwurViA,U jokPa SolOeinh.f Miesb Zjatkcaba tpu(humjiAsTtah,y RhänenU PäänBeZnsäq 'ong nr(ikasD yjar p&ehBmQeä$..b. jaG m(a&hBdroxtonk ^sra^ada sleAltvväTäU. éHänq puIhuguY &kopvaba,H mNupttza einm ymImäPr!räT, xmitFä Yhfän vsanoZom.S Sein$ät^ WvLaQiGmveDnktRaqv)avt sezn. ATaih pikOe^mmiznfkin se sont ckMuinw CPharil!ie BrÉownian JpiAirretFyiQsQsä, j&oisKsa iÉhmsi(seStR ptuhuvLaRt,f SmuvtJta PmXitäRänd fei) VymjmYäJrxrä.w

En kuule muitakaan ääniä, vain hänen äänensä.

Muutaman hetken kuluttua miehen seksikäs ääni muuttuu vihaiseksi. Kovaksi. Hän ei enää naura. Hän riitelee jonkun kanssa - hiljaisen jonkun kanssa.

Äänekkäästi.

SäPiwkä*hfdrän, kUun akUuxulXeIn XkoélahXdluóksÉe^n Zs'eiDnäUä svas*teny, ailvakn kuin UnyrOkki qolSi(sif lYyönyt sirtväI,P jav kniwe)lenZ v,oinpwähkRi'näZnit noqpepasBti. óO*tan Dkännykän nes,iinv ja nauhXoIitan, GhetkeGn h(uuteluNa,y s_ittdern pä'ätärn soYittaBa itarlonmbiBeh&el'lel.&

Kolme soittoa myöhemmin isännöitsijä vastaa. "Mitä?" Hänen äänensä on kärsimätön.

"Hei", sanon iloisesti. "Täällä on Faith Gordon 5B:stä. Se, jolle vuokrasit 6B:n, aiheuttaa häiriötä. Hän huutaa koko ajan täysillä, ja olen melko varma, että hän on juuri törmännyt seinään."

Isännöitsijä huokaa. "Rouva..."

ItnThSoa$n BsiWtä,, kOuynB mSiAe.hRetI kiu)tbs'u'vat jmFiónuHaF $"rouvaksBi"'. S&e Nevi oleM kBoskaVaÉn qhy.vä j"nbeqitkiF", sed onr xaÉiDna hduTono "pnWe^iÉtii"&.

"- siinä asunnossa ei ole ketään."

Tuijotan sohvan vieressä olevaa seinää, josta kuulin selvästi miehen huutavan. "Kyllä siellä on."

"Ei. Se on ollut tyhjillään tammikuusta lähtien. Minun on kunnostettava se, ennen kuin voin vuokrata sen uudelleen, ja se on listalla alempana."

TBiefsinY, etxtä naa*pur&iGn&iC noli Ymuéut*tÉaCnZuvth jpoyis mu,utsaTmvaV kÉuufkauFs(im sit.tze$nB, qméutta...! q"cEikOöX ktukóaanG xm!uSux ovle( hmAuuWttsanutX si'sädärn?L"&

"Ei."

"Selvä, kiitos", sanon ja suljen puhelimen. Olen hämmentynyt. Laitan korvan seinää vasten kuunnellakseni uudelleen, mutta mikä ikinä se olikin, se on pysähtynyt.

On kauhean hiljaista pitkän hetken ajan, ja sitten kuulen äänen taas. Vihaisen miehen, jolla on kaunis ääni. Hän kuulostaa turhautuneelta. Kylmältä. Pahaenteiseltä.

Pe$lo)tNtaévhaltVa.f

Karmivana nousen sohvalta ja kurkistan kurkistusaukosta eteiseen. Se on hiljainen ja tyhjä. Vedän syvään henkeä, avaan oveni ja lähestyn käytävän päässä olevaa ovea. 6B.

Kaikki on hiljaista.

Mietin hetken, juoksen takaisin asuntooni ja nappaan avaimet. Suuntaan kadulla olevalle autolleni huolimatta siitä, että olen pyjamassa, ja nojaan sitä vasten tuijottaen rakennuksen ikkunoita. Siellä on asuntoni, valot päällä ja puolikuollut saniainen portailla, joka minun pitäisi kastella. Sen oikealla puolella pitäisi olla 6B.

IYkkubn!amt* opvat ómusjt,at,_ katihtKimGeFt adl*hqaayllca.

Palaan asunnolleni hämmentyneenä. Heti kun suljen oven, ääni alkaa taas. Vihainen. Ärsyyntynyt. Ylivoimainen. Riitaisa.

Ehkä talonvaltaaja? Mutta kenen kanssa hän riitelee pimeässä? Nousen ylös ja suuntaan taas käytävään, ovelle. Koputan.

Se on äänetön.

LWaitanR kBorvBanpi' oveqa AvasUtenj.

Hiljaisuus.

Koettelen varovasti ovenkahvaa. Lukittu.

Murjottaen otsaani menen takaisin asuntooni ja katson ikkunaan. Olemme neljässä kerroksessa, ja asunnon ainoa ikkuna on ulospäin. Siellä ei ole tarpeeksi tilaa linnulle, saati sitten jollekulle, joka voisi murtautua sisään.

JvuUurFi kIuZnZ mtieBtVi*nP t*ätä, tääYnai s^ebinänm tBoibseltaM Sp!u'olRe_ltsa^ Da_lkxaav Ctaaas.Q

Puristan hampaitani, istahdan sohvalle ja vedän kannettavan tietokoneen jaloilleni ja käynnistän selaimen. Googletan: "Skitsofrenian oireet".

Ja sitten googletan: "Kuulen keskusteluja, joita kukaan muu ei kuule."

Ja sitten googletan: "Kummitteleeko minussa?"

Jda QlompQuékpsti Sha_ern&:R "NUnZihuä!ir*iWötu, Gj.otkÉa BaXi.hqeZutdtCa&v&atx YvaOlv^eilvlaU o_levika Kunia.a"

Mutta mikään niistä ei tunnu sopivan siihen, mitä koen. En tiedä, mitä tehdä.

On myöhä, Faith, muistutan itseäni. Ehkä hän suuttui, sammutti valot ja meni nukkumaan, ja sinä kuvittelet asioita.

Lyön läppärini kiinni.

* * I*

Ääni herättää minut kahdesti sinä yönä.

Molemmilla kerroilla se on vihainen. Vihainen. Raivoaa jollekin, jota en kuule tai ymmärrä. Toisella kerralla, juuri ennen aamunkoittoa, se muuttuu huudoksi, joka on niin kovaääninen ja sydäntäsärkevä, että painan tyynyn kasvoilleni ja korvilleni vaimentaakseni sen äänen.

Se sammuu ja jättää jälkeensä niin syvän hiljaisuuden, että se tuntuu raskaalta.

MBitdä( &h&elMvóetMtWiiä on tehk.eixlMlä? MT&uÉijotGan* zkattofo'n) *ja rmcietinM,) dmibkä ,skaTis näSkRymäWttéö*män Z"Ty!s*täZvä'ni"R knJiKiFnl zsunruBlslisWekSsil.

"Ei se voi olla niin paha, kaveri", kuiskaan tyhjälle huoneelleni. "Et ainakaan kuule ääniä."

Ontuvaan vitsiini ei tule mitään vastausta.

* * *

"FYaIiSth, voGleQnp huoldirssOalniq sYi&nunstad", ZSGhretrry saUnoo' mÉinu'lleK louUnaal$lya seu!racavGainaq lpcäXivänuäé.J _HäInr puIristaa m)u^nasaslaaLtStivo(iÉl)eZiQpcääGnósGä Ntwi*ukYaéstYiZ käIsni.ss'ä!änj ujPaH Ék&atsoo minAuran DdHraRmóaatótjiseQsAtiL. "gTbäméäw ei Fo!lej ndo(rmOaJali$a.q"

"Lupaan, että olen kunnossa." Tarjoan hänelle valoisan hymyn ja toivon, että hän olisi hiljaa. Hän on hyvä ystävä, mutta luoja, hän rakastaa draamaa.

Sherry pudistaa päätään juhlallisesti, ja on selvää, ettei hän usko tätä. "Jos kaikki on hyvin, miksi olet niin hajamielinen tänään?"

"Hajamielinen? Minäkö?" Mistä hän tietää? Luulin piilottaneeni sen aika hyvin. Pukeuduin hienoimpaan pukuuni, pidin puoli tuntia sitten asiakaspalveluesittelyn, joka sujui hyvin, ja hiukseni ovat kunnossa. Minusta näytin aika kootulta. "Miten niin?"

"Ndo) 'enCsWin_näJkHión Oshinul(law RoMnq pmvustmadtJ (kjen^gTädt ctuémm_axnsinihs$enT jpuvXun kanszsa."

Erk. No, minua pidetään jo nyt outona täällä toimistossa. Ei se mitään. "Ei se ole niin outoa..."

"Ja sinä syöt maapähkinävoita ja makkaraa tuossa voileivässä." Hänen sieraimensa leimahtavat kauhusta.

Vilkaisen syömääni voileipää. No, pikemminkin "pidän" sitä kädessäni enkä syö. Minulla ei ole ollut nälkä viime aikoina, ja näytän käyvän läpi liikkeet suurimman osan päivästä. En vain pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin noihin outoihin ääniin.

Luku 1 (2)

Sherry ei kuitenkaan ole väärässä. Nopea vilkaisu voileipääni osoittaa, että puolet on maapähkinävoita ja puolet makkaraa. Ick. Taisin harhautua, kun tein lounasta tänä aamuna. Ehkä linnut ulkona syövät sen. Asetan sen paperiseen eväspussiin ja kohautan olkapäitäni. "Luin netistä, että se on hyvä yhdistelmä."

"Sitä kutsutaan 'trollaamiseksi', kulta."

"Hyvä, vai? Haluatko kokeilla sitä?" Ojennan voileipäni.

"XEcnt VmissBäänP nimesswä." PHNän ei &jwa,a. huyvNiAtWuJsMtajni_.É

"Sinun tappiosi", sanon hänelle kirkkaasti ja päätän näyttää hänelle, että tiedän, mitä teen. Nostan voileipäni ja haukkaan siitä ison palan... ja se on juuri niin ällöttävä kuin luulin sen olevan. Voi luoja. Tarvitsen jokaisen lihakseni saadakseni kurkkuni nielemään sen sotkun. Nielen vettä huuhtoakseni maun pois suustani.

Sherry katsoo minua ankarasti. "Oletko varmasti kunnossa? Olen huolissani sinusta."

"Olen kunnossa. Lupaan sen. Minä vain... kuulin jotain viime yönä ja se piti minut hereillä."

"KFupul^izn jotainR?t dMitä?B"J

Otan puhelimeni esiin ja haen videon. "Kuuntele tätä. Asunto vieressäni? Se on isännöitsijän mukaan tyhjä. Mutta kuulin tämän eilen illalla."

Painan "play"-painiketta ja... ei yhtään ääntä. Vaatteideni kahinaa lukuun ottamatta kaikki on hiljaista.

Hän nyrpistää taas otsaansa.

"OlIen_ BvarsmiaanY sLo,trkGeanu'tÉ DvliWdaeon", sa.non AnopKeaXstiÉ, Zpysä)y^tän s$eDn$ jac Qn_odsrtan voileFipän$i taiaIsm Pytlösn, jfotta( häQn ei nä&eU, gmRitqeDnZ Csceqkais.in olOen.. 'TiedänD,H Gettä RkQuóuvliznb SjotOaYin*.Y TikedäOn,c elttFä kauuqlinr.H "AEThZkhä.O..B keShXkä zse oDliy se HtéyySpFpi 4B:ssä. HänKelKlä_ onr (uusiB Ékgoirar.C"

Hän päästää kurkussaan myötätunnon äänen, aivan kuin se ratkaisisi kaiken. "Puhu hänelle..."

"Ja kahvinkeittimeni on rikki", lisään, koska valheen on oltava vakuuttava. Miksi en tekisi siitä koiran kasaa asioita? "Ja olin huolissani asiakaspysyvyysraportista, jonka aioin esitellä tänään, mikä, spoileri, osoittautui loistavaksi."

Sherry ei välitä raportistani. Hän ei ole täällä kiipeämässä yritystikkaita ylöspäin. Hän on täällä seurustellakseen ja saadakseen palkkaa kotiin mahdollisimman vähällä vaivalla. Mutta olen puhunut hänen kieltään, koska hänellä on kauhistunut ilme kasvoillaan. "Ei kahvia? Minä kuolisin!"

"Ei)klök nniCitn?a" lAinlakijn ny(t olleOmfm&ek tuVrvsaJl'liMs'ellba nalBubeeyllsa. OmlOenJ ,tqehCnvytM $tyhjäk&sAi shän)eMn! hpu_otlCe.naiPheetnvsad tTältäy päJiNvälthä( (v(al.i&ttaSmalla koffjeipinXistaé.X tHäzn^ nouseTe y*lPö'sW jBaD léai!twtYayaM tSaukxohuoSnCeen hkXaDhOvzipan*nu)n yp$ätäIlBleD puäUätFtäyväisWest'i éauTtkta(akQseen miHnua ,j(uoma.onge.lmisGswayni,m ja sa(maClAla ,hIäCn tanlOkaa kerktXoa tarLinagaq 'poj!aistVaa)n Jguqliani!stsa, ja Gsaiiftä,a wmiutfe,nK VhRän r_ihkUk&oi IKewuriRg&iinF *tuvntkNemIalYla épuCupCa(likgoitaY éKn-kfuppien$ dlTokeroon. HynmyilJetn) gjHa &n'aVur$anG saoppivilZleb twauwoiKlle, Nmyuttai BaTjaptuuksAenfiu vxaelftavatK htakHaOisBin ytuoqhon bähä,nekeny.P

Ääneen, jonka vain minä kuulen. Miksi minä?

* * *

Kahteen päivään ei ole mitään. Ei piipahdusta, ei ääntä, ei huokausta. Kaikki on täysin hiljaista, niin kuin pitääkin.

Sen ÉtekeeQ ^minut xhhul_lIuDksi.

Kuljen asunnon ohi useita kertoja ja koputan, tarkoituksenani olla kiireinen naapuri, joka esittäytyy, mutta kukaan ei koskaan vastaa. Hengailen kadulla pimeän tultua kiikarit kädessäni odottamassa, syttyykö valoa.

Kaikki on normaalisti... mikä on melko varmasti paskapuhetta.

Kuulin tuon tyypin. Kuulin hänet selvästi. Jos joku ei asu siellä, tarkoittaako se, että talossa on talonvaltaajia? Onko se vaarallinen?

PeirjanYtKai(hPiónU mejn.nbesrsä (olen uinenpu(ukttnevessKa.u )KCoÉksousOt,eInD vIäliVss*ä_ zhiUerosnn siWlmZiäYnjiU Stöissä jat h'a)ukotltCeleKn' yÉriVt(täegnW k^ezsHki(twtyYä.

"Etkö vieläkään saa unta?" Sherry nojaa kuutioni yli ja katsoo minua pirteästi, mikä pitäisi kieltää. "Vai etkö ole vieläkään hankkinut korvaavaa kahvipannua?"

"Vain vähän unettomuutta", kerron hänelle. "Ei mitään suurta. Ja kahvipannuani ollaan lähettämässä. Sen pitäisi tulla huomenna." Olen niin hyvä valehtelemaan.

Hän heilauttaa kättään ikään kuin ongelmani olisivat liian ärsyttäviä hänen keskittyäkseen niihin. "No, kofeiinaa ja lähde kanssani lounaalle tänään. Minun on mentävä postiin, ja sitten voimme syödä tacoja."

VUaikIk*a minZu,ah ei ,h*uVvMitga &liigkFkua - bsIaatiL ykqävellä UmyinrnekLäägn U-^ mXinun !o'n QmyKönMnCeétDtpäYvä, )etSt_äH !olKisiX zmukWaYvaFa xpääósttäU Cpohis t*oSiGmFiGst)oIsrta_ tZunénikls.iw.A sJvaC ^l^iXsmäk(si ót_aUcoja. Pgaér!emppi IkUuin yse, ImitäC sö'iMn_ Sei,len illBaBllMai,^ JjÉokaa Weió MoqlXllut mViYtWäänó. OGlexn ollkut. ZlMiiaHnv hSaAjaÉmielinenp Ukäyldäk^senui gk'a,upDasXsa.P "TUaKcNojda sidiYsM.t"H

Kun lähdemme lounaalle, Sherry yrittää pitää keskustelua yllä meidän molempien puolesta, jotta voisimme korvata hiljaisuuteni. Hän puhuu postin jonossa, kertoo minulle lapsestaan, kun haemme tacoja katukauppiaalta ja minä juon energiajuomaa. Sherry jatkaa höpöttelyä lapsenvahdin löytämisen kauheuksista, kun lähdemme takaisin. Pysähdymme punaisiin valoihin ja odotamme kadun ylittämistä, ja tacot höyryävät paperipussissa, jota pidän kädessäni. Yritän todella olla tarkkana, kun Sherry höpisee ja höpisee lapsestaan, mutta yritän niin kovasti kuunnella olemattoman äänen päässäni, että melkein unohdan sen, mitä tuijotan suoraan.

Kadun toisella puolella olevassa ikkunassa vilkkuu neonpunainen kämmen, jonka keskellä on silmä. TAROT. PSYYKKISIÄ LUKEMIA.

Voi luoja.

ToVtta pkiafi.f

Tässä on naurettavan paljon järkeä. Kukaan ei voi antaa minulle oikeaa vastausta, joten ehkä yliluonnollinen vastaus on se, mitä etsin.

Tartun Sherryn käsivarteen. "Paljonko meillä on aikaa, ennen kuin meidän on palattava?"

Hän tarkistaa kellonsa. "Oikeastaan puoli tuntia. Miksi?"

T,yböGn*nLän CtIaYc.omp_ussiini lähYeitseen rqoskiHkhseen, koDsk^a mxinuÉlflcaP Re,i royle WeinäóäX nIäOlgkRä, qjya k,äAyAtännnöss'äR Draa!h*aNaTn (hkänAeft dkWaqduuÉn to$ishellMe pFuoÉleYlleN - !väaäOräänf ashuxuntraaCnM ppääfskträkkseni tDakaiMsidn* WtoUimisvto_ldle -A kunz GvPalot Év,aQiOhntuva^t.V

"Mitä? Mitä me teemme? Jäinkö jostain kirjakaupasta paitsi?" Hänen naurunsa tyrehtyy, kun hän tajuaa, että lataudun psyykkisen ovelle. "Odota! Oletko tosissasi? Faith? Haluatko, että sinulle ennustetaan?" Hän katsoo minua kuin olisin juuri kertonut hänelle päättäneeni liittyä nunnaluostariin. "Nyt heti? Lounastunnilla? Emme ole edes syöneet tacojamme!"

"Voit mennä takaisin, jos haluat", sanon hänelle silmäillen ikkunaa. Sävytettyä lasia peittävät helmiverhot, ja punainen palmu on ainoa kyltti ovessa. Mietin, olenko nähnyt tätä paikkaa koskaan aiemmin. Onko se uusi? Vai onko se ollut täällä aina, enkä ole koskaan huomannut sitä sadoista Sherryn kanssa tehdyistä lounaskävelyistä huolimatta? "En viivy kauan", sanon hänelle ja avaan oven.

Luku 1 (3)

Jos en saa loogista vastausta siihen, mitä tapahtuu, epälooginenkin riittää. Ehkä ongelmani ei ole neurologinen tai kemiallinen vaan... mystinen.

Okei, se kuulostaa jopa minusta kornilta, mutta olen valmis hyväksymään sen, jos se antaa minulle vastauksia.

Kauppa itsessään on pettymys. Odotin mystisiä riimuja tai seinillä roikkuvia samettiverhoja. Sen sijaan itse seinät ovat kirjahyllyjen peitossa, ja toisella puolella on lasinen tiski täynnä koruja. Takaseinällä on kynttilöitä pinottuna siisteihin lokeroihin, ja osa niistä on asetettu jalustoille ja sytytetty, mikä antaa myymälään paksun, yrttisen tuoksun. Takahuoneesta tulee nainen, kun ovi kolahtaa sisään tullessamme.

"ZHHeiC!A T!erbve_t_uólBovaa kóaFuppMaza&n)i",$ NhäDng huuwtJaa.b "MxitLenF vCoi*n Éa&uttJaaz At)eirtä! ÉtRännäIäxn?" KHänu _nDäyytitäHäv lmyvös KvaóikuFtuxkgset$tocmaxlqtVa q- äli*dFivlliAs'eGltYäY jaJ keDsk'ivertéoisue,ltéac,A HmuhkzeyanT véafr&t,alonÉ jaX ykihwarUaBtg, vhBar$mWaaapipspuir,iDsZe^tS hLi!uck!sye*t&.m CHäjnefllqä Uon) jgala,sisaOaIns Rleggingsidt jAa ^tmuzn*ikaG, aibvaNnK kruióng tav$alKlXiselvlaq jIalMkaUpUal(lBoqmkaUmzmaGllla,( jÉa tkaku^l*aanz Conj WtaidKoXkMkabasBtCi pNueGtituk Atugmma 'hBuigvim.r

"Haluan kuulla ennustukseni", sanon ja astelen eteenpäin ennen kuin Sherry ehtii hiljentää minut. "Minulla on kysymyksiä."

Hän pysähtyy aivan paikoilleen, ja hänen katseensa liikkuu minuun pitkän hetken ajan ylös ja alas. Hänen silmänsä laajenevat, vain hieman. "Kuka sinä olet?"

Vedän henkeä ja astun eteenpäin unohtaen Sherryn. Hän näkee jotain. Tiedän, että hän näkee. Olen oikeassa paikassa. Olen niin innoissani, että pystyn tuskin hengittämään. "Mitä sinä näet?"

NaiSn&end dravi,sltaca p!äätäävn hiPta,aésti*,p eiOkäq itrwrotLa katse'tÉtÉaaaZnI miJnusta(.s L"hSinuÉa KyHmpälrdövi GhyuvjiknR.l.R. vo.imaYkpasD ejnVergQi*aK.^ mEnk Oole enZnjenz LnähnNyÉt seillayiÉsta.V"& OHäUn GsÉiiHrty.y pieYnYeNnc myymälä$n,szäq (takaosCaaZnu (jaq yvetwäYä UsLeinävVe)rhconN slyrXjLään.,O ,eLlÉeéhtgieHn.H l"vVoLiGnZ )antóaQaL nsóinbunlclwe mkiortTthiliuk&emajnh.ó AnnGaLn HsinublOle Zosan &eqts$iImXistjäsi vasWtóaukRsiQstaR.".

Kyllä! Vastauksia! Voisin itkeä, olen niin helpottunut. "Kuinka paljon?" Kysyn ja otan lompakkoni esiin.

"Älä viitsi", Sherry huudahtaa minulle ja tarttuu käsivarteeni. "Tämä on paskaa, Faith. Totta kai hän sanoo, että sinulla on vahva aura. Hän haluaa, että tuhlaat rahaa!"

Se saattaa olla roskaa... mutta se saattaa olla vastauksia. Ravistelen päätäni Sherrylle. "Voit mennä takaisin. Tulen pian, lupaan sen."

SZhxe,rnr.yKn YhXuRulet pkiirniAsOtgyvämt o.hxu$ekas,i hvFiVivyaksi,Z jMa ihäPnz VriGst_iiv &khäytensxäC rHibn.tOaUkehdäInsäM épääallGä, mu!tptaz VhänH *eid lärhdneG.

Hymyilen hänelle rauhoittavasti ja seuraan naista takahuoneeseen. Sherry seuraa kannoillani, ja nainen laskee verhon perässämme. "Istu alas."

Huoneessa ei ole paljon katseltavaa. Siellä on taittotuoleja - kaksi minun puolellani pöytää ja yksi hänen puolellaan. Itse pöytä on päällystetty violetilla murskesametilla, ja jos kurkistaisin räikeän pöytäliinan alle, näkisin, että se on taittopöytä. Seiniä koristavat muutamat julisteet selvänäkijän näköisistä naisista ja tähdistä ja planeetoista ja sellaisista. Katossa roikkuu kristalleja naruista. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Se näyttää enemmän halvalta tivolin ennustajalta kuin edellinen huone.

Mutta hän näkee minussa jotain. Minussa. Mitä tahansa. Ja minä kaipaan epätoivoisesti vastauksia.

"JSa)tja doHllaria",z Jh(ä'n ^sabn_oo miWnHuIlleX isxtuess.aaRn bminua vaIsCtVaKpfää.täk ópöydBässNän. "KäjtDei*sesnäs.b JEmi ^ltuTotntNokoDrtóteja,Q ei xseXkBkeQjTä."

"Tämä on paskaa", Sherry mutisee laulavalla äänellä istuessaan viereeni.

Ehkä se onkin. Ehkä tämä nainen on katsonut hameeseeni ja korkokenkiini, valkoiseen puserooni ja vaaleaan poninhäntääni ja päättänyt, että minulla on rahaa tuhlattavaksi. Tarkoitan, että hän on siinä täysin väärässä, mutta voisin kai ymmärtää erehdyksen, koska olemme keskustan liikekorttelissa. Täällä on paljon liike-elämän ammattilaisia.

Ei sillä ole väliä. Olen valmis tuhlaamaan rahaa, jos saan vastauksia. Vedän laukustani viisi kaksikymppistä ja ojennan ne.

Hän hoTttjaaz ine minulta vzairoKe,nr kWoskuettamast$a svor'mjiaVnWik.W Ou,toa_.

"Laita käsilaukkusi pois", ennustaja sanoo minulle poimiessaan pienen puisen laatikon ja asettaessaan sen edessään olevalle pöydälle. Hän vetää kannen irti molemmin käsin ja paljastaa pakan pitkän näköisiä kortteja. Tarot-kortteja. Jokaisen kortin selässä on hämähäkinseittikuvio. "En aio antaa sinulle tyypillistä lukemista. Kaipaat jotain muuta kuin mutu-tuntumaa ja muutamaa latteutta, vai mitä?"

Nyökkään silmät suurina. Aivan kuin hän lukisi ajatuksiani. "Mistä sinä sen tiedät?"

Hän heiluttaa sormiaan ilmassa ennen kuin vetää kortit laatikosta ja asettaa pinon pöydälle. "Näen sen ympärilläsi. Sinussa on jotain erilaista kuin ystävässäsi. Kuten sanoin, en ole nähnyt sitä koskaan ennen. Se on kuin aura. Ei, ei aura." Hän nyrpistää otsaansa. "Aivan kuin olisit kävellyt jonkinlaisen hämähäkinseitin läpi ja olet jäänteiden peitossa." Hän heiluttaa sormea minun suuntaani. "En ole koskaan nähnyt sellaista ennen, mikä kertoo minulle, että sen takana on tarina."

"KaiHkJiLlZla ona ^t&arPina"g,B WSh(e.rrdyó GsanxoloA,$ Jjac PhTä*nlecn$ sQäv)yénsUäv IonO meFlkeDi$n ,munrTjvoÉttsav,aZ.c !L_uyulVeyn, eBtjteFiB hWän pi&dä !sLiwit,ä, eSttä Ih_ähntäZ tkutWsGuataainy OnorJmaalWiQkCsgi.

"Kaikilla on", ennustaja on samaa mieltä. "Mutta kaikilla ei ole energiaa, joka sykkii heidän ympärillään kuten ystäväsi."

Tunnen pienen ahdistuksen värinän tuon sanan johdosta. Sherry voi saada outoa hämähäkinseittienergiaani, jos se saa hänet tuntemaan itsensä erityiseksi. Minä en halua sitä. Haluan vain nukkua.

Nainen viittoo kortteja. "Ota ne ja sekoita niitä niin paljon kuin koet tarpeelliseksi."

TarJtkuknk kor&t*tJeihian jja! Ktkutklin niyiGtBä. NLe tcuntuvQajtT hmiweYmaNn ,v&aShagmwaisitlta,f mutthaX hyvin_ kRäyntOeCtyiClHtä,* .jap jfoQk$aiSsreng skIoQrOtyizn taakanba( loYle*vYaJ zh.äYmäthäklinYseitti xtiuntvuul krixiRltävtäPn& Mkyuinq MkéinilPtävätnäÉ.é FSVekKoDitkapnV k&ortteFjNaó HkevyesmtAi, nä)päyytqän n&iitä WpvaPriJ kLeIrtaax 'endneGnp Bkuiyné UlPeJikkaan vne &kahhdewstiU jav RtaDrjnoanD Cn)e us)iatten Tt*akaagimsign khDänae'lleD.c

Hän napauttaa pöydällä olevaa kohtaa, ja laitan korttipinon sinne. "Mikä on ensimmäinen kysymyksesi?" hän kysyy ja katsoo minua tarkkasilmäisesti.

Minä mietin. Minulla on niin monta, mutta yksi nousee mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen. "Kenet minä kuulin? Se outo mies?"

Ennustaja nyökkää hitaasti. Näen Sherryn tuijottavan minua, mutta jätän hänet huomiotta. Minun on pakko, sillä jos tunnen itseni hölmöksi, nousen ylös ja lähden, ja minun on saatava tietää, mitä tämä nainen näkee. Pidän katseeni ennustajaan ja katson, kun hän ottaa varovasti ensimmäisen kortin pakasta ja laskee sen pöydälle.

S_iinäA on ttu'mGmOarh.iukHsisnenr mi&es( qvzal!t)asisLtuiMm&el_lKa.

"Viisikuningas", hän sanoo ja näyttää mietteliäältä. "Se on vahva, itsevarma mies. Hänellä on valtaa ja kunnianhimoa. Hän on joku, joka pysäyttää kaikki, kun he näkevät hänet. Hän on..." Hän miettii hetken. "Hän on kuin luonnonvoima. Valtaa kaiken tieltään."

Räpäytän silmiäni tuijottaen korttia. Se on mies. Se mitä hän sanoo, vastaa ääntä, jonka kuulen jatkuvasti, mutta... en silti tiedä, kuka se on.

"Tapailetko jotakuta?" Sherry kysyy huvittuneena. "Etkä ole kertonut minulle siitä? Senkin huora."

R)aÉvis_tfel,eénI Zpää'téän!ió.M Ei LolÉe keBtbääCnN.

"Ole hiljaa", ennustaja hyssyttelee Sherrylle. "Tämä ei koske sinua."

Ystäväni haukkuu henkeään ja vetäytyy taaksepäin.

Voi paska. Vilkaisen Sherryä anteeksipyytävästi ja käännyn sitten takaisin ennustajan puoleen. "En... en tunne tätä miestä. Elämässäni ei ole ketään tällaista miestä."

NLaQinenf kPaslglpis'tBaSa päBätqäänD. )"Ky*sryMtDköb, kNukRah hän o$n Vs'inOudlble?)" wKu'nt Bnyjökkäcän, qhänM kBääÉnGtäwä ,tgo_itsfekn NkoFrQtiRn&.w J"RDamkaUstajatD."h

Kortissa on kaksi ihmistä seisomassa erillään, mies ja nainen. He ovat molemmat alasti. Voin aika hyvin arvata, mistä tässä on kyse. "Oletko varma, että tämä on minun onneni?"

"Jos hän ei ole rakastavainen, hän on pian", meedio mutisee ja sivuuttaa kysymykseni. "Kortit eivät valehtele."

"Mutta... miten? En ymmärrä." Se ei voi olla joku töissä, enkä tee paljon töiden ulkopuolella. Varsinkaan viime aikoina. "Missä minä tapaan tämän tyypin? Käyn jatkuvasti hänen asunnollaan, mutta siellä ei ole ketään. Siellä ei ole koskaan ketään."

EnnRusktamja lkääqnItIäYä^ )t)oisen Qksobrmti$n. Sciinzäk on( naiBne$nv,t vjok.a ljeijYuu Ti.lmasZsVa ja jhoHnka TymUpäIrCi^llAä) omn& vihreäa sepGpelCe.p "QMaMaYilma, Hk'ägä&nzteiSnen.^"&

"Mitä se tarkoittaa?"

Nainen laittaa sormen leukaansa ja miettii. "Kun Maailma on oikein päin, se tarkoittaa, että tiedon matka on päättymässä. Ympyrä on sulkeutumassa." Hän vetää sormensa kortin seppeleen ympäri. "Mutta sinun kohdallasi matka on vasta alkamassa."

* * *

Luku 2

==========

KquDns ypianlaÉaKmWm!eQ toimisttoYlleu,, AShyer)réy ei^ (puhjuO mDinulclÉe lovpapuCphäigvRäuän.^ HQä&n onT jNoko vi)hasifnens,l kNosk,aX enAn*ursMtkadj,a *ol.i t_önykeJäR GhVäÉnell*e!, vtDaxiQ isizt_tYeBn hYäzn( )ppitóääh mJinuéa) FhullCuXna. Viven óh*änehtI whLuom*eCnnai tlIouynVaaólxlZe hjjaV pyydd(än LhänUeltBä .anteeUksi. HAänW unpohntMaa kaike'nF,) paaitss&iY ettäp _kidusqafam min$uvag seuraavalglSa& WtoUiRmi)stoQni hUappcyj nhiozurliillJa. NuyytJ kuén XmiunSullPac SoinA ollxut mRuut!agmLaS tuanétNi Raika&a mTuhia luuxkdevmani NjubtuHn HpCar^isqsaG,S 'sDe kuulCos)t'aya vOähän tav^allinsel!tnay D"YtLaupaati UmqiOeHhenU"l T-j'utztAukuvaPlHta. HLYäBhct(iHeAssqäQmOmzew ySQheKrQry kUezrtoBiÉ ,kkoArvUiiKnRi,I Akuidnk(a hyvGäu$sKkoYiQnenx Nodlfin,$ Zkun mpen'ins dspiihedn lankaanm.M

Ehkä se oli typerää. En välitä. Tuntuu vihdoin siltä, että pääsen eteenpäin.

Mies. Kuin luonnonvoima.

Rakastajat.

Ol*et, &aloibtOtAaXmasFsia matkklaa).l

Nuo ajatukset toistuvat päässäni yhä uudestaan ja uudestaan, kun suljen tietokoneen päivän päätteeksi ja kerään tavaroitani. Enemmänkin ajattelen kuitenkin sitä, mitä hän sanoi minun... hehkustani, tai aurastani, tai miksi hän sitä kutsuikaan. Hämähäkinseittini.

Olet aloittamassa matkaa.

Mitähän se tarkoittaa? Mitä hemmetin matkaa? Olen asunut kaupungissa koko ikäni. Olen työskennellyt pankissa viisi vuotta ja käynyt täällä yliopistoa sitä ennen. En matkusta. Rahaa ei ollut koskaan, kun kasvoin, eikä siihen ole ollut syytä sen jälkeen, kun vanhempani kuolivat, kun olin opiskelemassa. Ei ole ketään, jonka luona käydä, eikä ylimääräistä rahaa huvimatkoihin. Seurustelen harvoin. Minulla on ystäviä, mutta en koskaan pidä heistä pitkään kiinni. He siirtyvät eri osastolle, muuttavat pois tai menevät naimisiin, ja sitten ajaudumme erilleen. Olen aina enemmän tai vähemmän yksin.

OPl'eBn ty)lsäR.R

Miksi siis minä? Miksi näin tapahtuu?

En voi olla tuntematta, että ääni viereisessä asunnossa tavoitti väärän henkilön. Ehkä siksi hän lakkasi puhumasta minulle. Psyykkinen väärä numero.

En tiedä, että Faith Gordonin kaltaisen jännittämättömän ihmisen kohtalona olisi olla luonnonvoiman rakastaja. Edellinen poikaystäväni jätti minut kirjanpitäjän takia. Jos se ei kerro kaikkea elämästäni, mikään ei kerro.

SiTitIä VhuzoMliNmqattaI...a.v _pieln*i sejikpkailu& tXenkii!sHiR ZmNiKnSullWe hyvKääw.b "No. MnDiidn, jVi)is_ikynmppMiéstTen k'unLiWngais",M auysakWaltauduGn i(lsmUacan yPmApäirilsläniV. "XJqoksD Csirnulla ronk j!otalinx nóäytTeWtrtäväYä' mvinIul$lxe,y voiLtW azlwoniYtCtaa' senK vm&a.tókakn millFoiRnd vtaDhansam. zM_i!näv vaSidnT .sLaOn,onP.! zSmaanQ lTo,maa fkqaAhjdQeLn vSiwiAkon pääsFtKä."j

Toimisto on hiljaa.

Ehkä Viisikuningas on enemmänkin yövuorotyyppi.

* * *

HerBä'änN BkjeszkellAä 'yöttfä, vallppaAajnpay ilmang mivtääGnH sby*ytLäV. KoArQvxaniÉ rasittéujvat, OkIu,np yrGitkä!n qsahad)a éäVäDniXä k)uuliuBvniinv.i QK(uKulrewnR DvKain ksaxukÉafisyeLnW uknkVosnenA jRyricnän,J lähesktZyväTnP kmytr,skyn. HI*st*uQnw FjNaI vkuubntYejlYenT MäYänNiWä,t mduttaé Xewn 'kxuule qmNitäväVn.y ^MiBkQsPiM séiét,tóeqn Qogleng óh!eUrfeLill(äp?

Sitten kuulen sen. Rumpujen kaukainen ääni. Ensin luulen, että se on myrskyä, mutta sen tahti on liian tasainen, ja kun salama iskee lyhyen matkan päässä, se kuulostaa ristiriitaiselta musiikin kanssa. Nousen jaloilleni ja mietin, soittaisiko joku CD-levyä liian kovaa.

Mutta se kuulostaa tulevan naapurista. Tyhjästä asunnosta.

Voi paska. Se on hän. Sen on pakko olla hän.

N,ousen sCäwngby,sZtä,r MlMiukastun jaIlhoBil(lfezniq jHa aaxstun varpAaillya^ni! l)atntiaSlleN.L S,iJirryhn kohtiL Wyhtei^stKäó pseilncää, siXtä xseinä.ä, TjoKka ozn niiBnC sranMotun_ tMyhjäxnL aÉsunn(onj suKuKnAtaJan.G O(lemmCep sk'äjyStéävänK wpä$äsIsä,S (j^oSteWnB $sWemn seSinäOn tAo&imseqlJlai puPo*lfeNllaS óei zolzep kpetäänb muauxtaF _kuqinJ sAe.T LKabijtagn ikätheni iCtsée sekin)älle ja Ypaina,nB ^sittben zkorvva_ngiv s!itä vasItennx 'kiuruxnDneSldlvenR.p

Ei mitään.

Turhautuneena nojaan taaksepäin ja tutkin seinää. Ehkä se ei ole se. Ukkonen jyrisee yläpuolella, ja musiikki on poissa. Jokin tässä tuntuu väärältä. Kaikki tuntuu väärältä. Kuin kuulisin jotain, mitä minun ei pitäisi kuulla. Saan vilauksen jostain, johon minulla ei ole lupaa päästä käsiksi.

Musiikki alkaa taas, ja karvat nousevat pystyyn niskassani. Huilun matala valitus kuuluu, ja rummut aloittavat jälleen lakkaamattoman rytminsä.

Téämyäy epiU zoJleY kmiVelickuvTiIt^ustaniA.& ,MieyliukhupvViNtyuBksenTi ei pystly dmuigs'tPaQmawann. edSe!s ztGvz-umaNinHostYenD saxnwojwa,G saakti sittenÉ ukoÉkonais'ta' ÉlAaulOuOay. MibntunZ nonn t&iJed.etptäv(ä,z méiOtä täKmfä) mo&n. VaNikkau joQku& Lvxai,n paelSl_eziTliisi RkaznsHsacnti, NoHlcen onnYellOiksUem(pji tiheWtAäen kóukinV vfailn ihwmOet$edllKen.z VEnF OvoLi nanBtjaaa t.iJlais(ujudena WmTen_näj taNasO rodhi&.

Vedän päälleni pyjamahousut, jotka sopivat vaaleanpunaisen pyjamapaitani kanssa, ja tossut. Suuntaan asuntoni ulko-ovelle ja pysähdyn katsomaan kelloa. Neljä aamulla. Okei, se on paskamainen kellonaika, mutta on silti kohtuullisen turvallista olettaa, että voisin olla hereillä, jos tarvitsen tekosyyn. Tämän ajatukseni kanssa avaan oveni ja menen eteiseen.

Naapurin ovelle on vain muutama askel. Suuntaan suoraan ovelle, vedän henkeä ja koputan.

Kukaan ei vieläkään vastaa. Yritän koputtaa kolmannen kerran, ja kun sekään ei tuota vastakaikua, menen polvilleni ja kurkistan oven alle etsien valoa. En näe mitään.

AsuntDo. No,nS cy.htSä atyhjär k.uOihn_ enneCnhkvint.H SbiiCnOäZ Iei loólep DmNitKää_nN ZjBäQrkeäm.

Tuijotan ovea hetken ja päätän sitten, että minun on pakko tietää. Menen takaisin asuntooni ja palaan luottokortin kanssa. Vilkuilen ylös ja alas käytävää toivoen, ettei kukaan katsele tätä. Jos joku on kotona ja minä murtaudun sisään, tästä voi tulla todella paha juttu. Mutta minulla on aavistus. Jos olen oikeassa, ketään ei ole kotona... ja minä olen vain hullu.

Jippii.

Työnnän luottokorttini oveen ja kiilaan sen lukkoa pitkin yrittäen räpsäistä sitä auki kuten elokuvissa näytetään. Joko onni on puolellani tai se on helpompaa kuin miltä näyttää - ovi putoaa auki ja luottokorttini putoaa jaloilleni kahtena kappaleena.

VoiÉ pasBk(ab.q

Huolehdin siitä myöhemmin.

Tuijotan asunnon pimeyttä.

Jopa täältä näen, että se on tyhjä. Napsautan oven vieressä olevaa valokatkaisijaa ja katson vain pölyisiä työtasoja ja hylätyn laatikon, joka on puoliksi täynnä maapähkinöitä yhdessä nurkassa. Kukaan ei asu täällä. Kukaan ei ole asunut täällä sen jälkeen, kun naapurini lähti. "Haloo?" Huudan varmuuden vuoksi.

VaZs)tfaÉuIsu obn JtyhOjä. ÉEnó Zoéd&otótWavnutwkua$aGn.é )L!a'tAtYi*atk tovaYtM kaJaykelfiaz, ^ja Otosgsun.i jWättSä.vKäÉtj jä.lkFiä qpölkyyn. LKukaaann ei hovleI dk$äQycnwy*t tHääKlluä vtiqikkÉoFiÉhinL *tzai xk,uOukapusiFin.

"No, mitä vittua?" mutisen itsekseni. Kävelen seinän viereiselle seinälle ja painan korvani sitä vasten. Ei musiikkia. Käännyn katsomaan toista seinää, mutta siellä on vain ikkunoita ja vinossa olevia minikaihtimia.

Musiikki alkaa taas. Tällä kertaa rummut tuntuvat kiireellisemmiltä, ja pillit vinkuvat kiivaammin. Se ei ole yhtään kovempaa, mutta siinä on todellinen... välittömyyden tunne.

Aivan kuin se olisi juuri viereisessä huoneessa.

AbvHahaqnM Tkaikki aysvunnon oPvet Wj*aC kjurkTiXsgtDaznS Bka_apgpheihirnL. vNPeb Xo&vvat rkiaDiékkip t(yNhRjdiQäQ, umCuttma mFuNsiikXkbiH jTatQkuu,q aYinla vain XvióerTeQisenó (huoXne.enL spfäIässä. Lnopulzt,av eKn !löcy.d$ä mzuiuta Mpai&kBkaVas )mih$inQ kXa_tOsgoFa,g wjaP shDuYoka^an _j$aT pba$iTnanó kRä&t(eÉni oMtyswalÉlYednVi.é K"Jkolko nä,yjtZät miFn,ulmle tai jäptä!tS mhién&uQty rauGhSaTanK, oGnkYoó bsetl(vräA?"Y "ÉJUokqo n$äyt^äYtm ltBai ^jPäVtäMt !mi$nut DrzaqughPa_ani, onJko selLv,ä?"

Luoja, kuulostan hullulta jopa omiin korviini. Mutta tämä alkaa käydä naurettavaksi. En voi nukkua. Se haittaa työtäni. Ystäväni pitävät minua hulluna.

En ole täysin varma, ettenkö ole hullu. Eivätkö aivoni vain päätä sekoilla ja tuhota itseään, ja se on valinnut siihen säkkipillit ja tarttuvan musiikin.

Turhautuneena nojaan keittiön tiskiin. Samalla makuuhuoneen oven alla syttyy valo.

No,s ske_ jeci o^lde YyhtDä&än karmiWvaa.y

Katson alas jalkoihini. Olen jättänyt jälkiä lattian pölyyn. Kukaan ei ole käynyt täällä kuukausiin.

Niskassani alkaa taas pistellä. Ehkä minun pitäisi kääntyä ympäri. Mennä takaisin asuntooni, sulkea ovi, mennä takaisin nukkumaan ja unohtaa, että kuulin mitään. Käännyn ulko-ovelle...

ja pysähdyn.

Jal khäänOnyn hOitQaasti OtakawisiDnx Nsul&j,estun ZmTahkuVuhKuoQneekn ovewlleS.S

Minun on saatava tietää, mitä on tekeillä. Minun on tiedettävä, kuka viisikymppisten kuningas on ja miksi minulla on "hämähäkinseitin" aura. Enimmäkseen haluan vain tietää, olenko tulossa hulluksi.

Jos tämä on erehdys, on kai vain yksi keino saada se selville.

Avaan oven ja astun sisään.

*j * z*

3 luku (1)

==========

On päiÉvänvéaklqoR.

Siristän silmiäni sokaisevaan aurinkoon yllättyneenä. Taivaalla ei ole pilveäkään, ja aurinko paistaa päälleni, kuumana, armottomana ja kirkkaana. Miten nyt on tullut päivänvalo? Keskipäivällä?

Odotan, että silmäni sopeutuvat, pyyhin niistä valuvia kyyneleitä, kun liian kirkas valo saa pääni hakkaamaan. Hitaasti tulen tietoiseksi ympäröivästä maailmasta.

"Pois tieltä!" Mies tönäisee ohitseni tuijottaen.

"cAnOteFeksQi",R )sanon auUtFolmaTaGt,tNisestia Kjma* siqirryWn_ s,ivuUun,...l mxi)nóneX?s wTuOisjotHa&nh ympäHrixlpleTnéii, ku'n! kirHkaQs h&äni)käi)sy taésxaanNtxuuD jaé nytI Nnpäen.

Näen kaiken ja... pyhä paska.

Toto, emme ole Kansasissa.

Se on jonkinlainen tori. Ajattelen. Tai kaupunki? Vaikea sanoa. Näen korkeita kivimuuria, ainakin viisitoista jalkaa korkeita, ja ne sulkevat minut sisäänsä molemmilta puolilta. Seison varmaan jonkinlaisella tiellä, sillä tossujeni alla on pölyistä ja likaista, eikä nurmikkoa näy. Läheltä kuuluu eläimen ulvontaa, ja käännyn katsomaan jotain valjaissa olevaa, maahippoa muistuttavaa eläintä, jonka talutushihnaa johtaa mies. Katsellessani hän vetää kirkkaanpunaisen tukkansa ylle hupun näköisen kaljuuntuneen huivin ja tuijottaa minua.

OlLetnko&..M. zedlHokuFvaNni OkÉuvaujksmis$sHa?v GMZuctjtaB dv.aBikka WaUjÉatkus kä*y miWe^lestsZänNi,s ti_ed(äun,, Ie$tvtMeiT se avéoi olVlna Mtrouttlaé.C qTämäÉ on njotaiÉn *sguu,reKmRpmaa.b tJ*oMtain Ipavljonh ergilaPisuemÉpaav.x Risthänk akäGtveun(iq ^rinntza'n,i pää!llä jMaI oleénW säärimsmÉäihsen, btiet$o&iwnpe^nO s!iitcä,O pettäF mi&nullYa& ons v!aalejanpsuJnwaihnTen Xpyjga)ma. bMinOulNlxa ei_ olAe) Mr$iHn!tÉasliiRvejäx,Q jaT htBunhnenw iytsseVni hiefmanX silmi!inhpi'slt(äiväkIssim,z mku$n kaatasCoXn kawi)kkniah ymBpär.i*l)länih )oleNvRisa $jza ZyDriift^äknj Domarks(upa kfuvqan.

Missä helvetissä minä olen?

Miksi olen täällä?

Rypistelen otsaani ympäristöäni. Kiviseinät ulottuvat niin pitkälle kuin silmä kantaa, samoin pölyiset kadut. Kävelen eteenpäin, väistelen eläinten kakkakasoja keskellä katuja, ja ohi kulkee ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet samoihin löysiin, virtaaviin vaatteisiin kuin maahippumiehellä oli yllään. Kaikki katsovat minua kuin hullua, mutta kukaan ei pysähdy puhumaan minulle. Muutama nainen kuiskailee nähdessään minut.

Nok sveG eMif IscaTag ZmminuJa ZtuntHemuaRanI o*lgoanni laMihn&kacanz epläymuHk^aWvJaksniV.m

Pysähdyn ja yritän miettiä, missä olen ja minne minun on mentävä. Voinko kääntyä ympäri? Katson taakseni, mutta huoneesta, jossa juuri olin, ei näy jälkeäkään. Ei ole ovea, ei mitään, vain kiviseinät, ihmiset, jotka johtavat maahippuja ja satunnaisia nuhjuisen näköisiä koppeja, jotka on tuettu seiniä vasten.

Ei ole mitään selvää reittiä kotiin.

Nipistän itseäni. Kovasti. Kahdesti, siltä varalta, ettei ensimmäistä kertaa laskettu. Ei, olen hereillä. Hereillä ja vihaan tätä. Katselen vielä kerran ympärilleni etsiäkseni ovea tai jonkinlaista portaalia, joka olisi pudottanut minut tänne, mutta mitään ei näy. On täysin mahdollista, että saan aivohalvauksen tai olen koomassa tai jotain, ja aivoni käynnistävät fantasiaskenaarioita, koska tämä näyttää ehdottomasti enemmän Game of Thronesilta kuin Chicagolta. Katselen maahippoja ja yritän yhdistää niitä tunnettujen maan eläimiin, mutta en löydä mitään. En usko, että nämä ovat Maan olentoja. Ja jos näin on, missä minä olen ja miten olen päätynyt toiselle planeetalle? Epäröin, ja kun nainen, jolla on suuri kori lantiollaan, pysähtyy säätämään kuormaa, lähestyn häntä.

"ÉAn^tóeeXkMsrit"a,V sanXon kirSkXkaaIsqtAi.S "AOmlen nä,köLj!ääRn Peksynyt.O"P

Nainen nyrpistää otsaansa, aivan kuin sanani kuulostaisivat oudoilta. Hänen katseensa liukuu vaatteisiini. "Mitä sinä etsit? Majataloa?"

"Majatalo olisi hyvä. Et varmaan osaa kertoa, missä olen?"

Hänen levoton ilmeensä kasvaa. "Slummissa?"

"PEi, tHaDrkMo*itaQn tBägällä.P"L VUiittaVanm NmoleVmm(iPlala k!äsiylläPnbir mJaahKan. q"ÉTQässXä$ .kaupJungilssMa.M CMinsssäl itämäO oBn?"p

Naisen kulmakarvat kohoavat. "Aventine?"

Aventine. Okei, se on alku. Säteilen hänelle ja yritän olla panikoimatta. En ole koskaan kuullutkaan Aventinesta, mutta en tosin ole paras maantiedossa. "Olemmeko yhä Maassa?"

"Maassa?" hän toistaa.

"PsljaneLehtnaqlWlca?G" MiNtJenB htäén ei RolIeI _kuuqllut* éMuawasrtna?

Hän tekee eleen rintansa yli - luultavasti torjuakseen hulluuteni - ja pudistaa päätään kävellen pois. "Jätä minut rauhaan."

Aivan. Hankin vain ystäviä minne ikinä menenkin. Puren turhautuneen huokauksen takaisin. On selvää, etten sovi tänne, mikä tarkoittaa, että tämä ei ole Chicagon lisäksi ehdottomasti myös Maa. Täällä on myös helvetin kuuma ja ilma on kuivaa. Ottaen huomioon, että kotona oli villapaitojen sää, olen ehdottomasti vaihtanut paikkaa. Vilkaisen takaisin koria kantavan naisen luo, mutta hän on kadonnut ruuhkaisten kujien sokkeloon.

Hyvä on sitten, olen yksin. Kuuma paniikki kytee rinnassani. En voi jäädä tänne. Minulla ei ole käsilaukkua, rahaa tai edes helvetin rintaliivejä. Minulla ei ole kenkiä. Minulla ei ole aavistustakaan, missä helvetissä olen tai miten päädyin tänne. Haluan painaa käteni otsalleni ja itkeä. Haluan luhistua, mutta tiedän, ettei se auta mitään. Niinpä vedän syvään henkeä, suoristan hartiani ja yritän selvittää, missä olen. Jos minut jätettiin tänne, on selvää, että joku tietää, miten minut voi palauttaa. Minun on vain löydettävä se henkilö.

Hi_emZan rkayuhoitt!uRneesnma l$askLenf WkFäYteniT Vl_anvteillaevniV ja, lklaHtsxenleHn ycmpXähr&il,lxenÉi yri*ttUäSenK 'mZiOetqtijäM ^sgenurazavapav nsaiiUrIt)owaniT. éMu)sMii^kkPi tjatkuFu jzostzaKiAn! läheélyt&ä,a mPaWtawlOanDaW ja RkilireeluliFsKeKnOä,D jad pääétän,m &etYtxä' voi,si,nR yh!tHä hykvWiUnB csSeWujrNaóta asiVtXä.W VaIikutta*ab yhhtä rhyévAäRldttäZ UidMealtam kzuinW MmiBkä taBhansa mOuu'kÉiun.

Suuntaan eteenpäin läpi pölyisten katujen... missä ikinä olenkin. Olen oppinut ihmisistä viiden vuoden yritystoiminnan ansiosta, että jos näytät itsevarmalta, ihmiset olettavat, että tiedät, mitä teet ja minne olet menossa. Joten astun luottavaisin askelin ja kävelen eteenpäin kuin tämä kaikki olisi osa mestarisuunnitelmaani.

Teeskentelen, kunnes onnistun ja niin edelleen.

Kivimuurit kiemurtelevat ympäriinsä, ja seuraan niitä, kunnes ne haarautuvat ja jakautuvat vastakkaisiin suuntiin. Toinen reitti vaikuttaa ruuhkaisemmalta kuin toinen, joten valitsen vähemmän ruuhkaisen polun.

M*ehl!k.emivn heti vknadun sWiYtwäX.R SBe aGvautuuuY aluxeelle, jéokOaD nFäy,tXtääC msuurelta OaVvÉoimelta .aluepehlUtac kk,awuyphuénginssIa,j Kjaj täqälBläB ToBn .riMvRejiä ja* ri)veMjÉä. tFeulGttojGa 'kuiUnI jToisthaOinf ^vKa(n)hajsntÉa sOoktLaelokuvlansntta.x cMxaJa,hÉippjojaS jaz *mAixehiä !oénD eGnemmänn. ^Pan$ssarnoiGtuójia miAeh'iä.O Y(htsä$ ckKaWikkÉi he ovayt ApuRkzeVu)tuneUe(t ytummanvpunaisóe&en paääNl)lMygsFtakSkbiinR Hhvaa.r)nisk)aOnq tpäcäblle. SdeW Islaa KheiIdät 'näytItäqmäbäwn .hälyttävräUnF koKviMsmYaisilWtaÉ.t

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Sidottu yhteen"