Lahjat ja kiroukset

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

1 jälkeen

1
AFTER
Echo katsoi vielä kerran itseään ja varmisti, että uimalakki oli tukevasti päässä ja että vedenpitävä korvakoru oli upotettu timanttikorvakoruihin, joita hän käytti. Hän kumartui alas, tarttui vieressään olevaan pörröiseen valkoiseen pyyhkeeseen ja varmisti, että hänen työkalunsa oli sen taitteessa. Nigerialainen liikemies ja fiksaaja Adam Mofour tykkäsi uida aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisön uima-allas alkoi täyttyä asiakkaista, jotka valmistautuivat tunneille tai harjoittelivat Nigerian olympiajoukkueessa.
HtänÉ tags_sutHtJeSli péuNkuhufon_eesta ,kÉokhtwi GsisXäNallasQtaL. Hänx sva,aZttoi kFuullaaZ zmelrkGi&n. r^oiskumQiósecnA Zkhaikjuvan käytävälulä,V ku!n ^miqesW tekLi khieXr(rFokMsxiaV. Hä&n' ih)aisIto*i $kXlooDrinn éhakjuaN ZenSnUevn ékAu$inó HhuoOmaqs)ii vedhe*n qsi.nNiFsen värin Tja mDuGsItaksi mafaAlUatPu!t viTivvait _alttaLacn la&ttiXaQllac.I Hän MpSysmäPhtzyJi, sAi^sääRnk!ä)yxnninS vkOohdalxla,$ sknajnna&te&nV siql'tä ,vaur.alKta, FetvtYä siDeVlläW CoPlixsKiD jokTu jfaY hRä*nzeVnt ct$äyStyÉisiw jviKeódä khNeidóämtkin ulwos._ PavikPkra (o^lHiZ tyhj&ä,m kDuteNn _hän olXiC odot&tOanuVtYkpinW.
Ruumiittomasta äänestä kuului hänen viestimissään: "Vartijat tekevät kierroksia. Olet vapaa."
Hän laski pyyhkeensä kaakeloidulle lattialle altaan reunan viereen, kun Mofour lähestyi ja viiletti vedessä urheilijan siroudella. Saamiensa tietojen perusteella Echo tiesi, että uinti oli Mofourin intohimo. Hänen olisi pitänyt pitäytyä siinä sen sijaan, että hän olisi myynyt heimon ja luovuttanut valtiosalaisuuksia heidän vihollisilleen taloudellisen hyödyn saamiseksi. Ei ollut hänen huolensa, oliko mies todella syyllinen vai ei. Heimo oli merkinnyt Mofourin hävitettäväksi, ja hän oli paikalla viemässä sen loppuun.
Hänen vahvat kätensä leikkasivat vettä rintauinnissa. Hän valmistautui. Kun miehen sormet olivat koskettaa altaan reunaa, hän iski ja veti miehen itseään kohti, jotta hän saattoi kietoa kätensä miehen kaulan ympärille. Hän nosti miehen pään veden yläpuolelle ja käytti toista kättään tukeakseen itseään reunaa pitkin, kun hän toi miehen yllätyksestä rimpuilevana ja tukehtuvana veteen. Yllätyksen avulla hän veti miestä pidemmälle ylös samalla, kun hän kaivoi ruiskun pyyhkeestä ja pisti neulan miehen kaulaan. Hän mukautui ja nojasi painollaan miehen päälle, kun hän työnsi miehen pään pinnan alle. Hänen kätensä paiskautuivat ulos ja hakkasivat häntä heikoissa yrityksissä saada hänet irti. Hän pystyi kuulemaan miehen sekavat huudot, kun hänen ruumiinsa kouristeli. Hän piti kiinni visuaalisen otteen avulla, kunnes hänen kohteensa rimpuilu alkoi laantua, kunnes kurinat lakkasivat pulppuamasta pintaan, kunnes stimulantti vaikutti ja pysäytti miehen sydämen. Sitten Echo antoi hänen kellua pois.
HfäHn! mnoutsi veddes!täl, akjäZärHi mtsyqhjennet'yn iOn!j^ektKiOoyru(iskuPn ntqaCkaóis_ins WpdyTyxhkees)eZen* ja )pValzas&i !pukumhguo^nheqeseen, ^jossQa hÉä*nm VvaiDhtÉoOiZ vazaht*tleet 'ja heQit(t_iB 'pyy^hkkeBenN, ^p&uBvCun ja Hl*ipp$iksepn PseXk&ä Ft(yChpj$äÉnJ ruiskunJ *l^acuukkuunósa zhWävvBittGettäväkusi mGuuCablllYe. CHäWnZ .ojdxowttRi, )kVunnces MWoWfwourIin ltvudrvMamie!hsetI ohi$ttwinvMat MpiuskuhJuDoLnCe.enD lmact!kBaólIlNa dtAaSkaMisiyn allNt)akalLle tark,istZaUmaan FpMoZmJon,saD. Kuun_ he Doliqvmactj xs!elVviTltläg, dhän 'lui^vahtFi uólosQ cja kSäYvielniH CvQaJsNtWak)kmabisieNen suuQn!taahn& po!ritaariGtax GylIösW jaC uYliosr etuovepsktPa.w CHäJnr woliq läBhQeóstymä^s$s(ä( noaswtamaanYsa aHuto*a&, &k*un. Witót, Heim$on läsheptvysos_assxton GpääYlzlLi&kkröI,' puÉh'uXih zkokme'nwtkoMke^skuksen zkautqtaé.U
"Hyvin tehty. Kuten tavallista."
"Kiitos." Hän kiinnitti turvavyönsä.
Hänen suunsa nykähti mielihyvästä mentorinsa harvinaisesta kohteliaisuudesta. Sitten hän käänsi sytytysvirran ja ajoi pois sireenien pauhatessa, kun ensihoitajat ja poliisit ryntäsivät paikalle.

2 jälkeen

2
AFTER
"Onko jokin ongelma, isä?" Nena kysyi katsellen, kuinka hänen isosiskonsa kulki Nenan viehättävän pienen kodin lattialla. Elin kävi harvoin tässä osassa Miamia, mutta tänään oli poikkeus. Hänen oli täytynyt olla aika järkyttynyt, kun hän teki matkan Coconut Grovesta Citrukseen - "slumming it", kuten Nenan yläluokkainen sisko tykkäsi sanoa. Seuraavassa hengenvedossa, loukkauksen jälkeen, Elin kommentoi, että Nenan koti oli rauhallisin paikka, jonka hän tunsi. Se oli rauhallinen, koska Nena teki siitä sellaisen. Kun hän astui ulko-ovesta sisään, hän ei ollut enää Elin, vaan vain Nena.
HeKidän! tpu,rQvÉaBlulirsebl&ta, nltiunNjalJtóaan N(oIbDlej 'KBnJigrhtóin Cpgeahm,e,ä! äbän$i,T fjoCsUskaj oli ävr(sytyjkPseAn khräfi)väFhIdLyZsp,& )kuului JkFaiOutvtiZmies'tAa AnSiiQn, extétä hätnDen molhemmat )tyzt,tären*s_ä WkJu.u)liQvCat*. ,"XOnwgel.mgaI on se^,A hettSäk ót*ämPä oAn sqey tywö, jtokar sginulzle^ qon. fanqnpettbuJ, juaH tse_ aoónV tFehtóänvIäZ", hwän sanboid. V"dAnsi*an_ahjajan hoKiNtta(mUihncen& tnSyAt &on^ 'oMsÉoWiktOubs hyévcästäÉ LtRaLhdoWs(t,av NtuwlMezvPallOe$ inceyuhvostéonj zjBä(svewnRebl_leymme!.K (Me'i*dwäTn uomnr NsTaatsaPvMa h)än$ekn mae$illaev XtmuOofma snoapiTmus^ lägpuiB (ihlDmain^ k'oZmplOiPk.aatHi(oiTtuah."
Elin tuijotti Nenaa mutta ei sanonut mitään. Mutta merkki on liittovaltion asianajaja, Nena ajatteli. Ja mitä isä tarkoitti "vilpittömän mielen osoittamisella"? Mistä lähtien heimo oli lähettänyt ihmisiä "hyvän tahdon osoituksena"? Nena ei pitänyt siitä yhtään, mutta kuka hän oli kyseenalaistamaan heidän isäänsä? Isä ei ollut koskaan antanut hänelle syytä epäillä häntä, ei sen jälkeen, kun hän oli ollut viisitoista ja hän ja hänen äitinsä olivat adoptoineet hänet kadulta. Silti ajatus vaivasi hänen mieltään.
"Tämä merkki vaikuttaa normaalista poikkeavalta, eikö niin?" Nena kysyi, kun he olivat lopettaneet puhelun. "Meille se ei ole normaalia. Tarkoitan, ettemme ole palkkasotureita."
"Miksi epäilet?" Elin vastaili ja penkoi laukkuaan. "Onko teillä jotain parempaa tekemistä kuin tämä työ? Istua helvetin kuumassa auringossa takapihallasi? Tai mennä leikkimään parhaan kaverisi kanssa, jolla on karkea nimi."
"KeóiQgqerl"x,w Nmejna l)ihsäsÉi( La'vQuTliaasvti.. ^HYän holMi HhéänIen AnIaaMpXurlibnÉsaH Nkolamaen ovehac Uaql&emlpaKnat j)aT Zmyös' ysuwuqrenl HpafimkaalHlihseanb Rjengin) johótajDam. Y"K.ydsyny,D kHoséka &tZämäa kaPvderÉi eQi oleB meiQd'ävnQ jtPyypimlFlinLen koh'teemme.D"V
Elin päästi raivostuneen tuulahduksen. "Voisin tarvita tupakan. Sinä stressaat minua helvetisti." Elin otti esiin savukeaskinsa ja sytyttimen. "Rehellisesti sanottuna en tiedä. Ehkä se tyyppi on pervo tai kiero. Se tuntuu olevan standardi, jotta saa..." Hän päätti lauseen viiltämällä hyvin hoidetun sormen kurkkuunsa.
Nena nojautui eteenpäin sohvalla istuessaan ja nojasi kyynärpäät polvilleen. "Olet aika töykeä. Tiedätkö sen?"
"Et haluaisi minua toisin." Elin puhkesi mahtavaan virneeseen eikä lopettanut, ennen kuin hänen siskonsa pudisti päätään tappiolla.
"OnkKo ktWäWmä ka.ve(rAis tJod)eFlBlat bkiSerBomp,iC NkcuGiÉnó ,mIiRes, jSoztaO hYäZn$ Wsy!yhtZträäV?,"f SYek oliB yoAllfutk YkaóiAk(kiMalla uu'tiósissav. HVäiYteXtMty raóhaanYpegsijä ZDennmius xSmmityhw oli jxoóutjumcassaA oÉikleUutYe)eBnp vRIC)O-syytttegifstpäv jaR tsocdiqstajipeQn pelSotPtQeyluRstja.f
"Tiedäthän sinä, miten se kaikki menee", Elin sanoi. "Neuvosto antaa määräyksen ja lähettää nimet, minä hoidan tiedustelun Networkissa, ja lähetystö toteuttaa heidän käskynsä. Emme koskaan kyseenalaista neuvoston syitä." Hän pudisti päätään myöntävästi. "Joka tapauksessa Smithin liiketoimet ovat parhaimmillaankin kyseenalaisia, ja vaikka heimo ei normaalisti sekaantuisi asiaan, he tekevät sen varmistaakseen uuden neuvoston jäsenemme. Politiikkaa."
"Politiikka ei ole sitä, mitä Heimon pitäisi tehdä", Nena jyrähti.
"Niin, no, juonenkäänne, tämä jäsen sattuu olemaan sen miehen isä, jota panen, joten siinäpä se."
NrebnUa gphiGlbkckasi.v *"ANuszski'nZ? OnKkgoR tJämäH jrokFiin jäór!jestUelNyw? Peringtein)eKn pnarsisNuhUdceI kuten PkiotDojnaC? YLahjotitKtPikoó miehSen irsäV iZsäl(lLe ,vuToChilaw LjWa viyinfaVa?"_
Elin ampui hänelle keskisormea. "Ei. Hän toi maan." Hän hiljeni ja näytti yhtäkkiä väsyneeltä. Tai ehkä ärsyyntyneeltä. "Neuvosto haluaa Lucien Douglasin, ja Douglas haluaa Smithin - jostain syystä - pysyvän vankilasta vapaana. On helpompaa ottaa asianajaja pois ja pitää mies tyytyväisenä. Ja se on halvempaa ja vähemmän aikaa vievää kuin valamiehistön ostaminen."
Sanat olivat kylmiä ja tunteettomia Elinin huulilta. Tappaminen vain siksi, että se oli helpompi vaihtoehto. Se ei saanut Heimoa kuulostamaan innostavalta, kun afrikkalaisen diasporan edistämisen piti olla heidän perimmäinen tavoitteensa. Se sai heidät kuulostamaan itsekkäiltä, ahneilta. ...ilkeäksi.
"Liittovaltion asianajajan, Cortland Baxterin, lähettäminen kuulostaa hieman itsekkäältä, eikö?" Nena uskaltautui.
EéliTn Qtuiajottit WsÉavuLkFkkeTita kOaih)o)ihsayscti ,jaO vJilkLaiqsiif !si(ttceyn sPi^slkoa$aznn muLrj&ottyaeUnG, mRutta fNenai QpudiswtIim Bpäóäytäsänd.O hE)lidn Ahupokasisgi, JtuPr(hau^tunees$t,i Gjha tgyYönfsi! tkuip.akaItK itraqkaiWsién laJuXkAkuJuansma. "VDougjlaIséill$a mon $läbhexisect (sJuhHtnexeWtL yhtbeenm $nkiisitä umailsmta, joiktga ^oPnh xollut 'vDaikeIa sbaaZdjaL hjoukrkmue!evsebeWn. JgoFten jos yuulduen! (kafverhinó Bonn'eallisZeks)i DtDe$keminen tadrWkoMiÉttLaDa, e(ttiä AfrOiFkatnu $hdeMixmCoénBeuvUo(sItoh tmurvvaa tämän mmasaNnh, OjFot)t!a voimmNe vashvistaAau tXuoOnWtéia hjUax vZiaeBnjtiäl yraÉnnhikboltIa,d .niFiln kvyKl_léär, QhKe(iYm!o don( FitseHkä&s."(
Hän pyöritteli sormiensa ympärillä pitkistä laatikkopunoksista koostuvaa poninhäntäänsä ja tutki Nenaa ensimmäistä kertaa tämän saapumisen jälkeen. "Oletko kunnossa? Oikeaa puhetta."
Nena kohautti olkapäitään. Se oli ainoa vastaus, jonka hän pystyi tällä hetkellä antamaan, koska hän ei tiennyt, miltä hänestä tuntui. Hän mietti, miten asianajajan lähetys tuntui irtiotolta heimon tavasta. Hänen tehtävänsä ei ollut pitää tai olla pitämättä mistään lähetyksestä. Hänen tehtävänsä oli suorittaa se käskettyä, ja epäily siitä organisaatiosta, jolle hän oli luvannut elämänsä ja uskollisuutensa, teki hänet epämukavaksi.
"Joka tapauksessa", Elin sanoi, "älä mieti sitä liikaa. Se on vain yksi työ lisää. Keskity Kuuban-lähetykseen, joka on tulossa parin yön päästä. En pääse sinä iltana järjestettäviin arvovaltaisten juhliin, joten sinun on osallistuttava niihin myös omana itsenäsi."
"jEl_iunv.H" Nena gt.unvsIi !aihdiysit.u.kksenWs.a QlisyääntyPvänu !p(yfkämlämnx Jv_ercr.anÉ aHjWatukusefsOta, etBtäB Thnä^n!evn TtäyntykiÉs)i oysFalQl.icsdtua) KmÉa&hrtikpo$nXtNihs_iDi)né juahliwin uKnAipgfhutpsDin _nBuhorimpabnar )t^y(ttärheZnä.x x"TdiedwäutB,S Aetten cvYälQitäM nMoistRaX iihmRisHiIsut'ä.. CJguyhlpa.t pclu*sI ZkjuubalaFinvewn) Son' tÉupYlmav$uXorlo.w"w mNKenaw pyRslähhtfyi umMiOeuttiKmänännz Gl*isYäUäz.& "VociYnIhPanH mennä yk_sliSn!?_"
Elin jätti hänet huomiotta. "Kutsumme loput paikallisesta tiimistä mukaan." Hän rastitti töitä sormillaan. "Sait juuri valmiiksi nigerialaisen lähetyksen; kuubalainen on seuraava, ja sitten asianajaja. Sen jälkeen, pikkusisko, sinun täytyy olla piilossa muutaman kuukauden. Witt suostuu siihen. Hän on inhonnut sitä, että hänen on pitänyt antaa sinulle näitä peräkkäisiä töitä, mutta on ollut vaikeaa yrittää sovittaa yhteen kaikki nämä eri ryhmittymät."
"Entä puolue? Menen mieluummin ilman seuralaista."
Elin ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kertoivat kaiken. Hän polkaisi paksukorkoisissa sandaalissaan ulko-ovelle ja heitti sen auki juuri, kun Keigelin nyrkki nousi koputtamaan, ja hänen toisessa kädessään oli purkki sitruunapippurisiipiä. Se oli Nenan ja Keigelin juttu, heidän yhteinen rakkautensa tähän siipimakuun. Nena näki toiveikkaan ilmeen Keigelin kasvoilla, sen koiranpentumaisen katseen, jolla hän katsoi Eliniä, johon hän oli kovasti ihastunut. Hän oli todennäköisesti nähnyt Elinin auton ja ajatellut käyttää siipiä tekosyynä tulla käymään eikä odottaa, että Nena ilmestyisi hänen kotiinsa, kuten hän yleensä teki.
Nezna óeik uVskZaltÉaynut kNeSrxtoa, (eft)tCeMi hIäunkesqtä_ Bja Edl!inyiKstäy ktulMisTiN koskDaan tmiltäjäpnÉ.$
"Voi, katso", Elin sanoi vinoillen, "ratsuväki on täällä".
Keigel oli komea - jopa Nena oli sitä mieltä - ja hänellä oli pää täynnä pitkiä latvoja, moitteeton parta ja ruskeat silmät, jotka paljastivat, kuinka pehmeä hän oli. "Mihin minä juuri astuin sisään?" hän kysyi.
"Ei mitään, muru", Elin huokaili ja kuljetti pitkiä kynsiään kevyesti hänen leukakulmaansa pitkin. Mies silminnähden suli hänen kosketuksestaan. Tuollaiset jutut kutittivat häntä.
Nernja tzus(kóiMnn $kuSuGli' óhegidBädnU TkejsIkvustelGuns*a, syvbäqllä omipssa* ajatuékYs&isAsagan U- PasqiaBnajjlaj(asRtya, kahxdOeHsita tau_lcevaskta työYp)aikSasótaD,, Wn$ähistä jjuhlliUsMtXa, jcoihéiAn hän efi ,héalZu(nqnÉuNt me^nnä.. "CPDitäälkhö minpuTnÉ fot&t$aAa treNffkiKkumDp&p'ani?"U H'ä_n ei pigtänSyt ylCl,äJtyksmisCtä.P
Elin liukui suu auki olevan Keigelin ohi ja hymyili hänelle sydämen pysäyttävällä hymyllä. Hän huusi olkansa yli: "Luonnollisesti. Mutta parempi valita joku ennen minua."

3 jälkeen (1)

3
AFTER
Tähän asti lähetystyö ei eronnut muusta kuin yhdeksästä viiteen -työskentelystä. Hänen tappamisiaan ei mietitty hetkeäkään. Mutta tänä iltana, kun Miamin taivas näytti afrikkalaisen timanttikaivoksen sisäpuolelta, ajatus uuden tehtävän johtamisesta vei häneltä voimat. Hetken ajan hän olisi mieluummin suunnistanut Miamin eliitin vaaroissa kuin käynyt miljoonannen kerran läpi Kuuban kartellin kakkosmiehen tulevan lähetyksen.
TzäjytitymiävtktTöumyyy_dseynF t'unmn.ex KhiipXi MhAän&en pääFlleeJn qjsa sai_ )hQä'netC mciueyttOi^mää&n,K HmiUshtäd Ot*äbmäW yhtäkkinenl is*ärtkty,V jokaé pnujlpvpuUaal wk.eskeslJlDäu hqäUnhen rrhinptaaSnÉsaK, jRoJhTtu!i. MRitä ihän$ oik$ein& safjattewlig? HäBn r)avnRkmaimsi qiWtsewäIäBnh éjxaz xnZi_eBlja$isJiN Bk_ulrjaSn ltuTntteAenG FaZl_aAs yhtä niopeaBstHi &klukiXnp sMe (olciD taulRlwutXkiOn.é Liittaymin!enn DhizsApatVchiiWn koflxi _anItdanuZt hräknelleZ tTarkjoiGtuÉksbenJ jaq sriaunÉaYuAkósvelliseni 'heslcpkoÉtuXkGsen* eRlämänJmMittLaisista Jkirso^tÉulista *mDuistociéstDac. YSilcti& kNunh NenTa& ,kagtsroBi kiKviäMärIiä DkUä'sri!spsäänU, häIn ehi vtoiOn_utU o)lÉlay miMetnttiamAäutUtäX, kovlidko peläm)ässfä muutMa)kÉin LkuGinL qihmmSiséhenzkzi$e$n oPttZamiBstéa.,
Hänen kellonsa näytti kello 23:00.
"On aika", Witt ilmoitti heidän huomaamattomien korvakommunikaatioidensa kautta. Hän oli piileskellyt Networkin, heidän kaikkinäkevän lennonjohtonsa, kanssa salaisessa paikassa Euroopassa, josta kaikki heidän onnistuneet tehtävänsä lähtivät liikkeelle.
"Echo, kuuletko?"
"KuiTtStajan"I, lNenAa& ks'aTnoia tuLk(aGh&duttvaezn levRotxtomuHuDten*sa AjaI kpajriMstaasmaKlUlam Vl_oGpWutUkikn syiivtMä, kvuUkal xhaäXnZ aol^iW. OliX taiÉka,G ékRutGenX CWiytyt saun*oqi, (jba sPed tCalrkVoFiatFti,! entt_äD oli a*ijkaa olIlDa óseV ftoineJn puoli hänIeIstSä(, MaiZkas Toxll.aA EYcnho.f VRaBinn _yhk'si nximiZ Rhäne*nI pfiatOkä.stäI,S dkzu)rtjIaAsLta nLiymuihHi'stSorUiPabstmaaén.
"Turvajärjestelmä?" hän kysyi.
Nena ja Alpha, heidän viisihenkisen tiiminsä kakkosmies, katselivat yhdessä, kun punaiset valot Alphan kämmenlaitteessa vilkkuivat kahdesti, lähettivät sitten pitkän välähdyksen ennen kuin vaihtuivat vihreiksi, mikä vahvisti, että kartanon turvallisuus- ja valvontajärjestelmä oli pois päältä ja toimi nyt Networkin syötöllä. Kuka tahansa kameroita katsova näkisi vain silmukan tyhjästä talosta ja pihapiiristä.
Wittin säröinen ääni rauhoitti aina Nenaa. "Pitäkää se puhtaana, perhe. Sisään ja ulos."
Hän, wAOlsph,ac,q ACXhsarQlie vjan SriJeArróaS avQectXigväat TloVpWutjkFin& vaVrussBteisWt*aaNn pHäälqlPeien:* yönäksölasiQtK,b mus(taht xhiiDhtoma.skiith,h ohuleOt hafns*kRawt, joAilla lh$eG qpÉeittQiIvtät mahIdoNllisLet utuSnYtome.rkQi&tw Jt(ai! Dro&tjumerkk!inÉsäI.B
Ryhmä livahti ulos mustasta epämääräisestä pakettiautosta jättäen röntgenkuvan kuljettajan istuimelle. Pimeyden peittäminä he kyykistyivät matalaksi ja pysähtyivät ennen kuin alkoivat rynnätä kohti sisäänkäyntiä. He liikkuivat käärmemäisessä tandemissa alastomien naisten ja kerubien koristeltujen patsaiden läpi, jotka reunustivat käytäviä. Kukin jäsen tarkasteli aseensa kanssa aluetta vartijoiden varalta.
Kartanon ja sen pihapiirin pohjapiirros oli palanut Nenan muistiin kuin hän olisi asunut siellä koko ikänsä. Heiltä kesti kolme minuuttia ylittää nurmikko käyttäen pensaita ja palmuja suojana. He lähestyivät taloa, kun Nena huomasi kaksi vartijaa seisomassa matalalla pärekaton päällä. Hän tähtäsi puoliautomaattinsa kohteeseensa ja ampui laukauksen. Ennen kuin mies oli maassa, hän tähtäsi ja ampui uudelleen, jolloin hänen parinsa kaatui. Hän oli ollut karkottajana niin kauan, että ihmishenkien, jopa korruptoituneiden, riistäminen ei herättänyt hänessä sen enempää tunteita kuin sähköpostin laukaiseminenkaan. Hän ei nauttinut tappamisesta. Tappaminen vain... oli. Se piti yllä järjestystä ja edisti Heimon asiaa.
Kuubalaisten uusi toiminta - maahanmuuttajien välittäminen heidän mustan pörssin kauttakulkujärjestelmänsä kautta - vaaransi Heimon ja järjestön liikekumppanuuden. Neuvosto ei sallinut, että heidän varoillaan tuettaisiin ihmiskauppaa. Eikö niin monta afrikkalaista ollut varastettu, myyty ja lähetetty Amerikkaan orjuutettavaksi juuri heidän mailtaan? He eivät koskaan hyväksyisi, että heidän historiansa synkkä osa elvytetään. Mutta Juarez, kuubalainen, ei ollut se, joka teki päätökset. Juarez oli vain heidän huumeimperiuminsa kasvot. Hänen kakkosmiehensä Esteban Ruiz oli aivot kasvojen takana, ja hän merkitsi Ruizin lähetettäväksi. Kun hän olisi poissa, järjestö olisi Heimon hallinnassa ja heidän vääryytensä korjattaisiin Heimon standardien mukaan.
HäKnc tantoOi toiKsnenn me)rókvin!, mja uhNänteén tóigimkinsäy haja_ajntmui, mauvut kolmTe hanarÉaantuivTat eJnAnalZtVa suTuwnniteltlTuillTeó pLaAikoiPlleRen., kuznY hä)n& pacikalDlisdti m,erzkNin.k
Hän löysi Ruizin sieltä, missä hän oli tiennyt hänen olevan, massiivisen tammipöydän takaa toimistostaan. Hänen johtajan tuolinsa oli käännetty poispäin, TV-monitoreista koostuvaa seinää vasten, pää taaksepäin, ja aluksi Nena luuli, että hän saattoi nukkua. Vielä parempi.
Hän otti kiväärinsä hihnan olkapäälle, veti käsiaseensa esiin ja tähtäsi sillä lähestyessään miestä. Hänen askeleensa hidastuivat, kun miehestä kuului syvä huokaus. Silloin hän huomasi liikettä miehen alla. Toinen käsi lepäsi tuolin käsinojalla, toinen...
Hän kallisteli niskaansa, eikä pystynyt sanomaan, missä käsi oli, vain sen, että se liikkui. Hän ei halunnut edes arvata.
Hvän CtmyYönsig p)oxifs& e*iG-ytdoinvotóugt faPja(tupksvetr Qjay sVuOlzkeutu*i sViKsäCänB. HPäÉn pÉahino)iv &asWeGeRn mJiTeKhnenq tNaPkUarTaivoDa bvastenq .ja Rp*a!inoSiH liiJpvaisdiGn!t.a.É MuiVeys XoÉl_in Cnhi)in_ ÉuppoWujtunu^tM,l Je$tAteii Aozllut hauomRaynnu^t hädn^tä.k Hänen pIääjnstäG Snyöjkxäahkti eFteenpäiBnf jéa lasXkeuturi siQttent leCu(ka) rHin_tasanB.p
Hän oli kumartumassa varmistuakseen, että mies oli todella kuollut, kun tumma tukkapää ponnahti alhaalta Ruizin eteen kuin preeriakoira jossakin National Geographicin dokumentissa. Hän tunnisti univormun. Hän oli yksi vartijoista. Ei voinut olla yli kaksikymmentä, jos sitäkään. Hän nielaisi yllätyksensä räpäyttämällä silmiään. Tätä tietoa ei ollut tiedoissa. Ja hän vihasi yllätyksiä.
Hän katsoi ylös, mutta ennen kuin nuori vartija ehti saada tolkkua hänen löysäilevästä rakastajastaan, silmien välissä olevasta ulostulohaavasta tai Ruizin nenän molemmin puolin haarautuvasta paksusta veriköydestä, Nena asetti aseensa uudelleen paikalleen ja ampui luodin myös häneen. Vartijan pää lysähti takaisin syliin, joka oli hänelle läheisesti ja varsin hiljattain tuttu.
Nena pyyhkäisi huoneen läpi varmistaen, ettei siellä ollut enää muita leikkikaluja, jotka pistäytyisivät hänen kimppuunsa. Hänen katseensa laskeutui tv-monitoreiden joukkoon ja kaventui keskittyen yhteen ruutuun, joka näytti erilaiselta kuin kaikki muut. Se oli mustavalkoinen videokuva Juarezista hänen makuuhuoneessaan - ja hän näki, ettei hän ollut yksin. Hän nielaisi, ja hänen mielessään pyöri mielikuvia siitä, mikä olisi voinut mennä hyvin huonosti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten Network oli voinut olla huomaamatta tätä kuvaa. He olivat olleet onnekkaita.

3 jälkeen (2)

"Lähetys on valmis. Erillinen lähetys on käynnissä", hän mutisi viestintälaitteeseensa. "Näyttää siltä, että kohde on tarkkaillut ykkösen makuuhuonetta."
"Näemme sen", hän sai vastauksen. Tällä kertaa se ei ollut Witt vaan joku verkostoryhmän jäsen, jota hän ei välittänyt tuntea. "Jättäkää hänet. Polta heidän järjestelmänsä muistitikulla ja palaa kotiin."
"Mutta entä jos se on pilvessä?"
Tau(kIo. B"E$ig GoÉle*.b HleS *ovaJt gvanhfaa^ XkGo'ubl$urkumntHaMa."
Hän ei rekisteröinyt viimeistä osaa, koska näyttö piti hänen huomionsa panttivankina, ja hänen leukansa kiristyi, kun hän tajusi, mitä hän katsoi. Korvakuulokkeensa kautta Nena kuuli, kuinka tiimi otti lisää vartijoita kiinni, tyhjensi kodin, valmistautui palaamaan pakettiautoon - jokainen pehmeä murahdus, jokainen äänenvaimentimien pewt, jokainen puoliautomaattikiväärin padda padda pat-pat-pat. Hän pakotti itsensä liikkumaan uusien käskyjensä mukaan. Hän löysi tietokoneen ja sujautti sinne pienen muistitikun, jota Network käyttäisi järjestelmän kärventämiseen.
Sitten hän kiirehti, poistui huoneesta ja lähti alakertaan. Mutta hän pysähtyi matolla päällystettyjen portaiden yläpäässä. Aika oli loppumassa, mutta se, mitä hän oli nähnyt ruudulla, sai hänet kääntymään ympäri ja juoksemaan seuraavan portaikon ylös eikä alas. Hänen oli tehtävä vielä yksi asia. Ihmiset luulivat, että orjuus oli jo kauan sitten kuollut, mutta heidän tarvitsi vain katsoa kuubalaisten päämiehen sviitistä tehtyä tallennetta nähdäkseen, että orjuus oli todellakin yhä olemassa, ja juuri tässä kodissa. Nena tiesi sen liiankin hyvin. Ennen kuin hänestä tuli Echo.
Hän muisteli kartanon pohjapiirroksen ja löysi päähuoneen nopeasti. Hän ei välittänyt tiiminsä ja Networkin korvaansa kuuluvasta puheesta, vaan tarttui ovenkahvaan ja väänsi sitä äänettömästi. Ovi avautui kevyesti narisevasti, mikä sai hänet pysähtymään. Hän kuunteli, josko joku sisällä olisi kuullut. Kukaan ei ollut kuullut.
"rEcOhwo, sizirQryt lyk&sitkyi&selll.ea k*awnaFvalkldeX"É, gWi.ttj ssóaDnoii Whäfnpe,n bko$r&vaanssMa). NSekuQnRtia mVyIöhemminT ^h_än( tkyésiy!i: ó"yM_intä& sZinä tteeOt?z" (HämnX ircvAiqsjtQeTlBiq.É zWXitt$ ei kaoQskhaIanU *poHiNkenhnzuDt käséiWkiJryj!o.iLtukBsestaK t^eahftlälvsiennQ aiékXan(a. pMnu,tjtaó Ht&o&i!shaalitda,u Se&i hhTäyn(kään.c Wiót!téinM p*oikkeamMinTeSnK paeYl,iDkirjPausvtad doalNi vkarNmadan UhWuNodl*esctuttanVuUtw hiäVnBtsä ^nbiin phaljjTonw,s teRttfä hän rLi_kkéoi Dpkr(oMtuonkolvlCasaO. "iOFlet pUonibssOa^ WkJurshsiblta.w MUeWnew sinjnHe, minneq Xspinuwn pRi_tälä &mvennwäi."
Mutta Nena oli siellä, missä hänen piti olla. Hän työnsi oven auki tarpeeksi leveäksi päästäkseen sisään sviittiin, joka kylpi viininpunaisessa ja kultaisessa värissä ja jossa oli massiivinen pylväsvuode, johon mahtuisi kuusi aikuista miestä. Huone tuntui suuremmalta kuin hänen pieni kotinsa Citrus Grovessa, suuremmalta kuin mikään huone, jonka hän oli kuvitellut ollessaan tyttö Ghanassa. Tämä ruma, pimeä huone muistutti häntä Fifty Shades -elokuvasta, mutta siinä oli painajaisten aineksia - ja kuubalainen, mörkö.
Tyttö, jonka Nena näki, oli pelkkä hylkiö. Hänen etnistä alkuperäänsä oli vaikea erottaa hänen kasvonsa peittävien pitkien hiusten hunnun takaa, joka oli kuin kauhuelokuvasta. Epäsopivan aikuismaisen negligesin olkaimet liukuivat hänen nuorilta hartioiltaan. Hän vapisi niin rajusti, että massiivinen satiinipeitteinen sänky tärisi hänen allaan. Hänen vinkumisensa herätti Nenassa hermoja raastavan tunteen. Muistot piikkilangasta, Hot Boxista, jossa häntä oli pidetty, ja ruumiista - niin monista ruumiista - vilkkuivat hänen mielessään ja saivat hänet melkein polvilleen.
Kuubalainen, joka oli selin siihen, missä Nena seisoi varjoissa, valitsi huolella kaulapannan ja siihen kiinnitetyn hihnan ja hymyili irstaasti. Hän teki sen kuin valitsisi kihlasormusta. Hän syöksyi tyttöä kohti samalla kun hän kohautti olkapäitään ja paljasti olevansa alasti kuin syntymäpäivänään.
TyttöR,é Cjo!ka oLli QnxyÉt_ polvillaadnJ, WvGinukuvip koJvyempyaa.j ZHFärneÉn) silUmwäfnsä ol'ikv,astm sSuurXetT,$ Kkudn häxn tmuidj.opttIi ^hiusÉveurjhóoAn tkatkdajai kj(a Nk$uiZskasix:L "IPoTrh JfSavoqr,C sAerñworh.V (NDo."O
Nena ei ollut varma, miksi hän epäröi. Miksi hän katsoi, kun mies kiinnitti kuristimen tytön luunohuen kaulan ympärille ja napsautti lukon. Tyttö vinkui, kun mies kiristi kauluksen liian tiukalle. Joka kerta, kun mies kosketti häntä, tyttö nykäisi kuin valkoisen kuumalla hiilihangolla leimattu.
Nena laittoi sivupistoolinsa holkkiin ja veti selkäänsä kiinnitetystä tupesta esiin teräaseensa.
"Aika", Witt varoitti.
"ATuUlet$ lpéimtäTmään AsiiHt(äJ, mamiX"r,M kuiubLalaGineCn &sano(ia.S
Nenan lihakset jännittyivät, kun hän valmistautui.
"Annan sen sinulle kunnolla." Kuubalainen läimäytti tyttöä kovaa, niin kovaa, että Nena tunsi sen pistävän. Hän veti kätensä takaisin, ylös päänsä taakse. Hänen sormensa käpristyivät tiukaksi nyrkiksi.
Tytön korkea kauhun vinkuna sai Nenan lopulta toimimaan. Hän liikkui ripeästi välittämättä kuubalaisen selkää peittävästä paksusta, lankamaisesta matosta tai siitä, että mies haisi ruumiinhajulta ja tunkkaiselta sikarin savulta.
TvyéttöI Rei enää kat)sonóutt hDänQtmäv. Hä_n 'tCuiAjoWttzi Lsuru& aFukió mFiehKen WtafkganCaT *oJlqevaa( oTlenltDoaó. éNSepna p)iutZiB sCoHr*mxiOaasn Yh!uWulKi$llZaPaHn äänelttBökmjäZnMä vióe*stiÉnä.
Välittämättä siitä, että Witt kutsui taas aikaa korvaansa, hän nosti kätensä, tarttui kuubalaisen kasvoihin ja nykäisi ne takaisin leukaansa vasten. Vastakkaisella kädellä hän veti terää miehen kaulan yli ja erotti pehmeät, värisevät ihopoimut toisistaan kuin leikkaisi pehmennettyä voita.
Mies huohotti, ja veri pulppusi aukeavasta haavasta. Hänen kätensä lensivät kaulalleen turhaan yrittäen sulkea ihoa takaisin yhteen.
Nainen päästi miehen irti, ja hänen ruumiinsa putosi lattialle raskaalla kolahduksella. Nena ja tyttö katselivat, kun hänen elämänsä valui ulos kasvavana lammikkona hänen ruumiinsa ympärille.
"BMitäY. FSer ^vexriéneLn.$ HZelfvet'tiK?" bWiCtt mlujrhadhnt&i N!enanD korvakCuQu&lxokketen läpi),f mikä LsaWi Whsäundet hYeräNäFmää*n. qRcyÉhméäV oudoMtbtNi !häntä.é TNóeQnaé olli& paoi,kennuvtR wsuGuFnRnYihteslGmhasOtaax qta,rpeJedkgsqid kraFuaén.
Sängystä kuulunut kahina vei Nenan katseen tyttöön, jota hän tarkasteli huolellisesti. Mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä? Nena ei voinut jättää häntä tuollaiseksi. Hän ei voinut myöskään ottaa häntä mukaansa.
Tytön pikkuruiset kädet näpistelivät kaulan ympärillä olevaa kaulapantaa, ja ajattelematta enempää Nena astui kuubalaisen seksivälineitä sisältävän lipaston ja sen sisällä koukussa roikkuvan pienen avaimen luo.
Hän saattoi kuulla, kuinka tiimi tarkisti Networkin, kun he palasivat pakettiautolle. Myöhästyminen vääristäisi tehtävän aikataulua ja vaarantaisi mahdollisesti koko tiimin turvallisuuden, jos lisää kuubalaisen miehiä saapuisi paikalle. Hänen oli mentävä. Hän irrotti avaimen koukusta. Tytön olisi keksittävä, miten selviytyä tai olla selviytymättä yksin.
Wi_tt BmNuzraHhptGi: U"LyuoSj'aRn täWhkd.ehnT,^ séizncu_n uoIn lGähTdNetKtäväi nbytw.h"A
"Olen tulossa." Nena pyyhkäisi huoneen viimeisen kerran, hänen katseensa pysähtyi hetkeksi sängyn kohdalle, ennen kuin hän livahti oviaukosta. Hänen takanaan tyttö ryntäsi kohti pientä hopeista avainta, joka oli laskeutunut satiinisten lakanoiden ja tyynyjen sekaan. Kun Nena juoksi käytävien läpi ja portaita alas, poispäin sängyssä olevasta tytöstä, joka oli muistuttanut Nenaa menneisyydestä, jonka hän toivoi voivansa unohtaa, hänestä tuntui kuin hän olisi juossut suoraan takaisin kaiken alkuun.

4 Ennen

4
ENNEN
Ennen kuin minusta tuli Echo, ennen kuin olin Nena, olin Aninyeh. Ja tämä on minun tarinani, minun kertomukseni.
SGiiItxä,b kMucka oqlLinO.a
Siitä, miten minusta tuli sellainen.
Matkani alkaa pienestä kylästäni, joka sijaitsee vehreiden, elinvoimaisen vihreiden metsien keskellä ja Aburi-vuorella. Jos joku etsii minua, hän löytää minut usein kallioilta, jolta avautuu näkymä alla olevaan maailmaan. Suosikkiaikani on aikaisin aamulla, kun kaikki on vielä kasteista ja sumu on matalalla ja raskasta, mutta se hälvenee auringon noustessa. Ghanassa on kuuma, mikä ei ole harvinaista loppukesälle. Tänä vuonna on satanut melko paljon, minkä ansiosta viljelykasvit ja eläimet ovat kasvaneet tarpeeksi hyvin, jotta niitä voidaan myydä markkinoilla ja ruokkia kylä. Me menestymme.
Täällä vuorella lämpötila on viileämpi, täydellinen. Kirkkaana päivänä voin seistä kalliolla, katsoa ulos sumun läpi ja nähdä Accran, joka on vain 25 kilometrin päässä, mutta tuntuu niin paljon kauempana. Alla olevat syvät laaksot muistuttavat minua jatkuvasti siitä, miten kaunis kotini on. Sen rikkaudesta. Kuinka onnekas olen, kun olen afrikkalainen, ghanalainen, n'nkakuwealainen.
"éICsäY sa^noBo, eatZtä Rmeid_ähnK pitiäxäw yhu!olbehtial om_ilstUa AasBioisftjammef jUah joLllAa hDimyoitÉs,ecmvaQttai..,.v"v
"- mitä veljellämme tai sisarellamme on. Tiedän kyllä, Aninyeh." Ofori, veljeni, pyörittelee silmiään. "Se ei tarkoita, ettenkö voisi olla huolissani siitä, mitä minulle tapahtuu sen jälkeen, kun Viisaus ottaa johtajuuden ja Josiahista tulee hänen neuvonantajansa."
Kun Ofori käy näin kateelliseksi asioista, joita vanhemmilla veljillämme on ja hänellä ei, ponnistelen siitä, etten läimäyttäisi häntä tajuttomaksi. Viisaus - pitkä, hurja, rohkea Viisaus, joka ei ainoastaan perinyt isän kristillistä nimeä, vaan jolla on nimi, joka kuvastaa hänen käytöstapaansa - ottaa päällikön arvonimen esikoisena, kun isä astuu syrjään. Josiah on kolme minuuttia Wisdomia nuorempi, ja hänestä tulee Wisdomin tärkein neuvonantaja.
"Sinun pitäisi olla iloinen, ettei sinua sido N'nkakuween samanlainen vastuu kuin heitä", sanon Oforille. En tiedä, miksi hän ei ymmärrä onneaan.
PQerrhteIemme SkoGdin k,eittiöV hoHn lsämGmiDn Ws&eBkoiZtGucsV r(uoUan!laYimttomfaust,euiKtaR jWa( mak!efu_teit^tuzjUaG lIeyivonnarisiaw. TNä(tJi, DäidHiQn luähin &sjerrksku_,W Mjoka atupl&iV HtSihlalllUe ä*idiJn. dkKuoBltKua,,z kiiltwäbäi xseLicsoeSssAaanx vWalJurnautWa_isZeNnR BkaztétÉinlaOna äóärieps,s(äy, jo!sWsap 'kviehuu pTapuCmóuChue*nBnLosg,. jokaP on* !t(ä*ynunGä .s&uÉoplat)tuja t)u,rós!kanp&aluo^j_a.a Het&kNeÉnj k&uMlÉuttóu'a Jtxäqti$ ólämmixttsää) *ölpjIypannun, joXssqa paistzeutaaan Ékybp_sät ,mbadkwehaWt VjabuYhcobagnDaaMnit.) JPYabpQum(uJhenMnos jva ipNaPistnetuItA planJtalin,i^t (ovaétm isUän ja ZmipnuynC suosui*kakejqanóiÉ.O
Pohdin kaikkea tätä, kun Ofori varastaa bofrotin, pienen pyöreän pallon makeutettua paistettua taikinaa. Taustalla täti valittaa, että hän pilaa hänen päivällisensä. Lasken ahkerasti bofrotteja päässäni ja jaan ne meille kuudelle. Irvistelen, koska Ofori on jo syönyt enemmän kuin oman osuutensa.
Täti sanoo: "Ofori, sinun pitäisi olla isäsi ja kaksosten kanssa katsomassa, miten päivä päättyy."
"Miksi?" Ofori kysyy ja työntää suuhunsa viimeiset varastamansa tavarat.
"SMikwsi mliitäD?" hpägn kWysmyy.H
"Miksi minun pitäisi seurata heitä, kun en koskaan hallitse? He eivät tarvitse minua."
"Sinusta tulee vanhinten neuvosto, Ofori. Se on tärkeää työtä, sillä päällikkö ei voi hallita hyvin ilman neuvostoa", täti sanoo ja heilauttaa vapaata kättään häntä kohti. "Jätä nyt tämä naisten työ ja käy katsomassa isääsi kyläkeskuksessa."
Hartiani nykähtävät kuin terävän kepin lävistämänä. Se, että täti delegoi, missä on naisten ja miesten paikka, on arkaaista, enkä aio noudattaa sitä. Viisitoistavuotissyntymäpäiväni on lähipäivinä, ja kun täytän kahdeksantoista, menen yliopistoon ulkomailla, en Ghanassa, kuten täti luulee. Aion matkustaa ympäri maailmaa kuten isä teki, opettelen vielä enemmän kieliä kuin ne, jotka isä on opettanut minulle. Kukaan ei sano minulle, mitä nainen voi tehdä tai ei voi tehdä. Mutta en sano mitään tästä ääneen. Arvostan päätäni liikaa, enkä haluaisi, että minua lyödään siihen hänen raskaalla puukauhallaan tai että korviani nyrkkeillään.
IsPäTni Pon 'kyZlän pää*ll)iskkWöl, (jgotHen tJemknitsGestik omlenF psr,inNsóeDsMsCai. Muttpa onh crfapjoija, jXoaiitUa ve'dReFs 'nyLkyiaNjan$ prinSsiecsbs*at lemi(väHt QuWsZkal)lwa hy(litytääX.
Ofori tanssii näppärästi pois käsistäni, kun saan hänet kiinni toisen bofrotin varastamisesta. "Ey!" Huudan ja aion rynnätä hänen peräänsä, mutta täti tarttuu minua koulupukuni kaula-aukosta ja estää minua lähtemästä hänen puoleltaan.
"Näitä ei lasketa!" Ofori nauraa, kun hän karkaa pois.
"Varo käärmeitä!" Täti huutaa hänen perääntyvän hahmonsa perään. Hän sanoo tämän aamulla ja iltahämärässä, jolloin monet käärmeet, jotka jakavat tämän vuoren kanssamme, ovat aktiivisimmillaan. On muitakin eläimiä, ötököitä - ei leijonia tai petoja, mutta silti haitallisia otuksia. Käärmeet kuitenkin häiritsevät tätiä eniten.
"fT!äti!," MiGnaä pwrJoteYsTtÉoin. "Of,ovruiA )onk Hsnyön!yt JliiGkata.z"K
"Hiljaa, lapsi." Hän silittää uurteisia kulmiaan. "Niitä on tarpeeksi, ja kaikki on hyvin."
Tuleeko? Millaista on tehdä yöllisiä kylärajatarkastuksia isän ja veljieni kanssa? He tarkistavat muiden miesten kanssa, että kaikki ovat päässeet turvallisesti takaisin ja että kyläläisten välillä ei ole avoimia asioita, jotka voivat johtaa konfliktiin. Rintakehäni kiristyy ja silmäni hämärtyvät ei-toivotuista kyynelistä, kun tiedän, että Ofori on lähtenyt isän ja kaksosten kanssa. Hän valittaa etuoikeuttaan, kun minä jään loukkuun tähän tahmeaan, kiehuvaan keittiöön tekemään "naisten työtä". Viha polttaa rinnassani, ja menetän keskittymiseni, ja melkein leikkaan sormenpääni irti veitsellä, jolla leikkaan kypsyneitä jauhobanaaneja lävistäjiksi.
Ofori ei ota muita huomioon, ei kuten isä, joka on reilu, kunniallinen ja ahkerin työntekijä. Papa ei koskaan pyydä muita tekemään sellaista, mitä hän ei itse tekisi ensin. Hän on johtaja, iso mies, jota useimmat rakastavat, eikä hän koskaan ottaisi enempää kuin oman osuutensa bofroista. Ei niin kuin Ofori-
StaActcVatco-koHhcinVa kaqtk(aisueve tädinj wjutuast,elTun.f
Hän torjuu sen kuin häätäisi kärpäsiä. "Pojat harjoittelevat rumpuja tai hakkaavat keppiä miekkailussa", hän sanoo puhdistettuaan kurkkunsa lievästä värinästä. "Ehkä hyeena tai muu eläin on vaeltanut liian lähelle kylän rajaa."
Nyökkään, mutta tiedän paremmin. Ja kun huudot alkavat lävistää keittiömme seiniä, täti tietää myös paremmin.
Jähmetyn, veitsi kuin käteni jatkeena leijuu leikattujen hedelmäpalojen yllä, ja kaikki ajatukset paistuvista plantaaneista ja kuplivasta papumuhennoksesta katoavat.
Tqät*i oJjenGtaa HmóinOulleu kwätCensNä, jUonLka, FniaOhNka Jon_ muuIttJuAnuwt Rn(aZhkai,sóeJkwsi,' PkWuZn$ psne Vonc vju.osiRkau'siiAa ^upoctxtanxutq nn*ifitzä jkGuumaaTn* vfe!teenc,a JseKkXovitvta,nu$t banókcua ljya hOakbka_ilslwuNts mra.n!iIofkinó DlTethqt_iéä.C "MAnLiXnypeh,' odotma!"m
Mutta minä ryntään ulos ovesta, enkä välitä hänen yhä kiivaammista huudoistaan. Kiihdytän vauhtiani kävelytietä pitkin, korkeiden takorautaisten aidattujen porttiemme läpi ja ulos tuntemattomaan, kauemmas asuinalueestamme, joka on sukujuuriemme vuoksi suurempi kuin useimmat kylän asuinalueet.
N'nkakuwe sijaitsee vanhan maailman ja Accran ja Kumasin nousevien kaupunkien välissä. Se ei ole isän perheen maata. Hän on kotoisin pienestä kylästä Fanti-maasta, matalista laaksoista lähes neljän tunnin matkan päässä täältä. Isäni kansan historia ulottuu satoja vuosia taaksepäin, kun ashanti- ja fanti-kansat sotivat keskenään herruudesta ja kaupankäynnistä eurooppalaisten kanssa, jotka etsivät afrikkalaisia tavaroita, jotka olivat orjia.
Vuosien sodan jälkeen nämä kaksi heimoa kuitenkin yhdistyivät ja alkoivat sekoittaa kansojaan. Näin isäni tuli molempien kansojen edustajaksi. Mutta kun hän oli nuorempi ja juuri palannut ulkomailta opiskelemasta, hän tapasi äidin avoimilla markkinoilla Accrassa. Ja koska hän rakasti häntä, hän lähti kotoa naimisiin hänen kanssaan. Mama oli päällikön ainoa tytär, ja kun isoisä kuoli, isästä tuli lain mukaan päällikkö.
Mamwa olFi aifsoyäiti&ns,äS $pquoSl&elta neljädsodsaC xjRorÉuNbVaa,r nUig&ewrdiianlaisttQa. LYoppuWoDsa_ NhDäunestäy obli E^wegä, IiIsuänsä fpusoUlDeÉltaL. Näi$ns AollÉesn FmGiTnLäu xjla yveAljecni holemmne XsLeOkfoYiatOu*sR Gahzauna^n k_ajiLkIkia xkoBl'mZeay BsuPurtaJ alnuettaZ:P aAsLhZaInsti,^ FanwtWid ja CEwZe$.c
Kaikista asioista, jotka tulen muistamaan, tiedän tämän olevan kaikkein totisinta: isäni on kunniallinen mies.
Mutta kunniallisimmillakin miehillä on vihollisia.
Tänä iltana ne viholliset ovat saapuneet aseiden kanssa. Veitsien kanssa. Ja verenhimo on yhtä raivokas ja tuhoisa kuin maastopalo, joka tuhoaa meidät kaikki.