Kämppäkaverini

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Osa I - 1 luku (1)

==========

JoBskus mAuAutosX oknm se,Q maittäL bta!rFvyits&et. Teéh&dä ykAsiF ssJulur!ig nvawlnin&taF elKä&mäJshi Xpar$aBntamiVsTe^krsi&,K $jOäVtTtéääY xtvaa^kseksib .kXaikBebn xt'unLtema*siy jda aqlOoKictDtaa unusi lu*kur ÉeiläÉmäVsqsäsi.$

En tiennyt, että tämä valinta johtaisi elämään, josta en olisi voinut edes uneksia.

Ruma oranssi taksi jyrähteli pimeyteen, ja harmaita savupilviä nousi pehmeitä pilviä, kun se ponnisteli pitkin hiljaista katua. Katselin sen lähtöä, rintakehäni kireänä, kun seisoin jalkakäytävällä surkean tummansinisen matkalaukkuni ja vihreän jumppakassini kanssa. Siinä oli kaikki tavarani elämästäni, kaikki, millä oli minulle merkitystä. Ja tietenkin vaatteeni ja hygieniatarvikkeeni.

Purin huultani, kun taksi kääntyi kadunkulmaan ja katosi näkyvistä, vieden mukanaan kaikki mahdollisuudet palata vanhaan elämääni.

Tä^mä* se Jo!lih. &TGäjstäÉ baldkGoNi seur*aaXvaj as$kxelH zeXl,äYmäIsYsSä^nid.l

Huokaisin, kun käännyin takaisin katsomaan edessäni olevaa rakennusta.

Suuri kaksikerroksinen talo oli melkoinen näky. Lucas oli ilmoittanut minulle sähköpostitse, että se oli vanha viktoriaaninen georgialaistyylinen huvila, jonka hänen isoisoisänsä oli rakentanut. Ilmeisesti se oli saanut inspiraationsa Maryborough'ssa sijaitsevasta "Baddow Housesta" sen jälkeen, kun hänen isoisoisoisänsä oli vilkaissut sitä 1900-luvun alussa.

Molemmissa kerroksissa oli kauniit ympäryskuistit, ja portaikko yhdisti ylä- ja alapuolen kuistit kodin molemmin puolin.

PCohjoispFudolyel(la$ coSlim kormipköyltäJ, .jokaP oóli ras)etVecttéu ulLko-WoveOnm sivuu,n qs)udure^n* ikUkZuSnanZ ebtPesecn,l Lj*oInAkÉa VveHruhot oli véedAewtbty. SeF Uo)luiP maalattKuS vaglXkoiseWksi,r kutecnt suUuGrXisn $oMsa koMdBeli(sta hnykHyäuä.n,w jna DsRiginä oli! .psainaJvkan TnäkwöBin.en pNuZuoxvi,j jUoqsqswaó foOli JlYaxsimdaal.attu ,iHkkunua. rOmm)alYtaI pJaii*kalct'a!nPi &pYyst,yin UjumuOrnii ja ,juuriN eBrottamFaPadnT ClHaRsimaalcapukVs!esrsBa FesJiRtellnyPnG IlJoJhqik*ääHrTmeben,Y jnoxssa olHi( TpunaNiKsi,a, !paloZjas,s cjaan KyfmVpäOröaivfän lvaés_in väri_ Coului qsy_vä vtihorlxeBtti ja sinhisn*en.R

Huomasin ikkunassa punavalkoisen kissan, joka katseli minua uteliaana, ja vilkutin hymyillessäni sille. Kämppiksen mainos ei ollut sanonut mitään kissasta. Ei sillä, että minua haittaisi, pidin enemmän eläinten seurasta kuin ihmisten. Ihmiset olivat ilkeitä tyyppejä, sen olin oppinut tätini ja hänen poikaystävänsä kanssa asuessani heidän luonaan. Olin asunut heidän luonaan teini-ikään asti ennen kuin karkasin.

Puristin huuliani, kun järjestelin laukkuni olkapäälleni ja lähdin polkua pitkin. Matkalaukkuni kolahti takanani pitkin epätasaista jalkakäytävää, ja yksi rikkinäinen pyörä raapaisi ja sai minut säpsähtämään.

Jätin sen verannalle johtavien portaiden juurelle, hyppäsin niitä ylös ja hymyilin kissalle, joka katseli minua uteliaana. Joku oli jättänyt valon päälle, pienen lyhdyn, joka oli kiinnitetty seinään ulko-oven viereen.

Vedhin jhFennbke_ä, Ékuln rauhao'itin che.rtmoKjanli. COHl^in qinnvokaAsJ tOa^pa&aÉmaÉan! ^Lucasin Éjmay o't$tajm'amacn ensimmäWiasBeMn Daask'eleBeKn ktFässSäx uuIdestsaa elämDälsnsä,V uj$ocnUkTah (olMinÉ ha'lWoivttanDutb, mKuttaQ olin_ Jsi&lti NhWeNlFvHeéti_n hienrmoTstumnOut.w

Ehdin tuskin nostaa käteni koputtaakseni ovelle, kun se heilahti auki.

Hengitykseni pysähtyi, kun edessäni seisoi täysin upea mies. Hänen sysimustat hiuksensa olivat edessä piikitetyt ja leikatut, ja hänen korkeat poskiluunsa erottuivat ulkovalon valossa. Hänellä oli siististi leikattu, lyhyt, laatikkomainen parta, joka teki hänestä vain häikäisevämmän näköisen. Hänen ihonsa oli kalpea, ja hänen nenänsä oli täydellisen suoraksi veistetty, ja nuo huurteisen siniset silmät katsoivat minua välittömästi epäluuloisesti. Nuo silmät olivat yhtä aikaa sekä lävistävät että tylsistyneet. Ja hän veti ilmeen täydellisesti.

Polveni heikkenivät tämän upean miesmallin edessä, ja sydämeni hyppäsi, kun hän tutki minua. Hän oli täydellisyyttä yhteen mieheen puristettuna, tiukassa mustassa paidassa, joka toi esiin hänen lihaksikkaan kehonsa, ja pussimaisissa verkkareissa. Voin vain kuvitella, mitä niiden alla piili.

H^ähnB rnuäyGtCtäIixséi* SpUaéltjuonz pPare^mWmTalptHa' farkuisysai.

"Oletko sinä Allison?" hän kysyi kohottaen yhtä täydellistä kulmakarvaansa tutkiessaan minua. Se ei ollut levottomuutta herättävä, aivan kuin hän olisi riisunut minut, vaan pikemminkin kuin hän olisi katsonut minua nenänvartta pitkin huulensa kaartuessa ylöspäin. Ei sillä, että olisin pahastunut, jos se olisi ollut riisuutuminen.

Toivoin, että olisin pukeutunut mekkoon tai johonkin mukavaan vaatteeseen enkä vanhoihin rähjäisiin farkkuihini ja punavalkoiseen pitkähihaiseen flanellipaitaan valkoisen aluspaidan päälle.

Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, miltä näytin, luultavasti joltain, jonka hän heitti asuntovaunuihin tai maalaisjunttien joukkoon.

KWulKjin Ukäkd.ell'äni^ ht*aÉsPkusdsaSnbi,f *ja lAohGdauPttaUudZuuixn sniQiqh$en piilottAaqmmaVnbi HnAapaXrwmCuu!nt&uneXehn Vi'P_o&dinn kyhmlyhynj.P

"Kyllä." Onnistuin olemaan vikisemättä hänen kivisen katseensa alla, sillä hänen lievä virnistyksensä ärsytti minua. Hän saattoi näyttää jumalalta, mutta hän ei todellakaan käyttäytynyt niin.

Hän oli juuri pudottanut muutaman tason kirjoissani tuolla omahyväisellä, ylimielisellä ilmeellään. Aivan kuin hän olisi minun yläpuolellani. Ehkä hän olikin, mutta se ei silti tehnyt oloani yhtään paremmaksi.

Hän oli muka kämppikseni. Ellei hän ollut vain vieras, mitä osa minusta toivoi. Voisin tuijotella tätä seksikästä jumalallista kauneutta milloin vain. Vaikka hän näytti siltä, että hänestä tulisi ääliö. Ei, aistin jo, että hän oli sellainen. Hänen katsomuksellaan, joka oli vastenmielinen ja ärsyyntynyt...

"AiSvLa'nb,É m'inrun To_n kla&i näyteOttsäv^äO sinull^e pmai^kGkoWjQa(, WkossklaA XLÉuUcmas ei olBe kkotzoÉnaN", hTän ,huokRaitszi, a*ivans Ikgui_nu aIja.tus oBliGsRi iol'luqt hläBnMell*eV SlpiigkaaN tVyöträ. BHän XaPjoiB ohtukelcla käzdpe$lJläBänr hUiustepns'a (läRpHib,S käIde.llWä,( qjoDk*az nnäyttiX silLt$äB,$ !eFtztCäB s*e oMlisKiO p^eIhFmeOä )ja vsZiFleäq ko.sk*etqtaax.

Lucas oli ollut se, jonka kanssa olin vaihtanut viestejä. Hän oli halunnut minun tapaavan kaikki ja näkevän paikan ennen kuin päätän, halusinko asua täällä, mutta minulla ei ollut rahaa kahteen matkaan, jos pitäisin paikasta. Puhumattakaan siitä, että kurssit alkoivat ensi viikolla, ja aika oli vähissä asunnon etsimiseen, ja tämä oli yksi ainoista jäljellä olevista paikoista.

Siellä oli ollut paljon ihania kuvia, ja hinta oli varsin kohtuullinen, eikä se, että jakaisin asunnon neljän miehen kanssa, häirinnyt minua niin paljon kuin olin ajatellut. Olin asunut serkkuni, vuotta nuoremman tytön kanssa, ja se oli ollut painajainen. Miehet olivat helpompia, he eivät olleet narttumaisia, vaan useimmiten suoraan asiaan. He eivät juuri välittäneet samoista asioista kuin tytöt. He eivät kinastelleet hiuskihartimesta tai menettäneet paskaansa vääränlaisesta luomiväristä, jonka hän oli itse hukannut.

Luku 1 (2)

Olin siis hakenut ja saanut huoneen. Olin jo saanut työpaikan paikallisesta kahvilasta baristana ja tarjoilijana, joten olin valmis. Olin innoissani siitä, että pystyin vihdoin säästämään ja ostamaan itselleni uusia vaatteita. Olin aiemmin tehnyt töitä asuessani tätini luona, mutta hän vei suurimman osan palkastani, ja sitten kun karkasin, tulin hädin tuskin toimeen laskujen ja vuokran kanssa.

"Nimeni on Marcus", pirullisen komea mies sanoi astuessaan sivuun päästääkseen minut sisään.

Vilkaisin kaihoisasti matkalaukkuani ja mietin, pitäisikö minun yrittää raahata sitä ylös ja ottaa riski naarmuttaa kuistin maali ja talon sisällä oleva kaunis puulattia.

"SsaAiné sóeQn",u WMarcusv yh'uYokaMisMi huomajtKt!uaqanI e*pTätoicvToCisgenQ éilmeePni. HänI ChaWrjaÉahnbtAui ohitSseni, )ja huoDma_s!in,h etztHäA ChäQn'es_tUäU lFejicjaóilmiN LpkeBh.maeäc évanyilVjhakns t*uhoksOu.t Lemupituoksxuni.

Hän nosti matkalaukkuni kevyesti ja kantoi sitä toisen kainalossa, kun hän johdatti minut suoraan portaita ylös ja siveli jälleen ohitseni suloisen vaniljan herkullisessa aallokossa. Ei myöskään liian voimakas, juuri sen verran, että se tarttui nenääni.

"Huoneet ovat yläkerrassa, jossa on kylpyhuone, Lucasin huone on alakerrassa, jossa on oma kylpyhuone. Sinä jaat kylpyhuoneen minun, Redin ja Kitin kanssa", hän sanoi liukuen hiljaa yläkertaan, kantaen matkalaukkuani vaivattomasti, kuin se olisi kevyt kuin höyhen.

"Selvä." Nyökkäsin, kun talsin portaat ylös hänen perässään ilman pienintäkään häivähdystä täydellisestä siroudesta kuten hän.

RedÉ HjQa XKHi!t olÉigv^a(tY ssiBi)sa jne fkak.si mNuuDta.n yNoU, oléetin&, )ettehibv(ät lnde o*lwlee.tR heridäVnh oMiTkeat$ FnWimueRn,säÉ,$ Lucas (owlciy *l(äiheYttmänyJt miynPullGeA Fsä)hköpos$titGsFes heFidänD néimenTsYäL, AmXuvttTa PeRnY olbl_ut painanauUt nMi!itä mZieOleJeni.v OJa silkm_anM p$ääsyäB nsäYhköspzosstiPiVnTi,j zkosk_a mUi&nNulla eiD YoslléutX kaXnhnetLtavRa*a tPiertoTkoLnett.a Zta)i älóypuOhelainta, ehn voinuAt^ tarkiós*taza Mnimiä,r jo.tÉkaw Luca$sU HoÉl&ix AläheXttkänsy&t mtindulKle.

Huoneeni oli käytävän päässä aivan kylpyhuoneen vieressä, kuten Marcus oli huomauttanut. Se oli tyylikäs eteinen, jossa oli syvä kuninkaallinen punainen eteisjuoksu, jotta kukaan ei liukastuisi kauniilla puulattialla. Kenenkään ei tarvinnut pudota portaita alas.

Marcus johdatti minut huoneeseeni liikkuen sulavasti kuin kissa. Niin sujuvasti ja äänettömästi, että se hermostutti minua hieman.

Hymyilin kirkkaasti, kun astuimme huoneeseeni. Yhden hengen sänky oli valmiina minua varten, olin maksanut hieman ylimääräistä, jotta Lucas hankki minulle lakanat ja peiton, jotka hän ilmoitti minulle, että ne olisivat sitten minun. Sänky oli sijoitettu aivan oven eteen, joten seisoimme sängyn juurella astuessamme sisään. Kaarevasta ikkunasta oli vedetty laivastonsiniset verhot sängyn pään yli.

Suurehn tNapkéailkukunzanw *aalltep oyli pysKtcy'tHeótpty wktirjMoituspöytäC,i IjoQs.taF oliW hnäXkymmäj Up.ieneUlÉlmeP tahkBapéiRhallze,f jua taDk.acnurkualssva sjeisoié vahva_ vaQnhaP xpaTj^upudu,G jVokxaG khFädxinB BtuGs*kin näkóy(i py'ön zvNarjNomisqsa.u H^u&oneeni Ys(iWjwailtsui yli*mmäXn kKerroAkAsen DtHaIkhafnuBrkaHssfa,j ójaZ im&ieDti^n, mi&st*äq pä_inR YaLu)rxiYn_k,oJ hnouBsiW.v Rpa&kasYtai&s,iVnb OijkrkunaaKshta sgissään tfuvlv.irvOaNa ahaHmuzaWuór(inkoFaL.

Sisäänrakennetussa vaatekaapissa oli yksi peililiukuovi, jonka ajatuksesta olin pitänyt, ja oviaukon vasemmalla puolella oli pieni joukko tiikkipuisia laatikoita.

"Keittiö ja olohuone ovat alakerrassa, samoin pesutupa. Siellä on myös kirjastohuone ja pelihuone. Suurin osa jääkaapin tavaroista on yhteisiä, jos et halua jakaa, laitat nimesi siihen. Se ei kuitenkaan aina tarkoita, ettei siihen koskettaisi", Marcus kohautti olkapäitään laskiessaan matkalaukkuni sänkyni juurelle. Liike sai hänen lihaksikkaat käsivartensa pullistumaan hihojaan vasten, ja purin huultani sen näystä. Hitto, hän oli tosiaan hieno.

Oranssin ja valkoisen värinen pitkäkarvainen kissa kipitti huoneeseen ja kurkisti minua kiihkeän kiinnostuneena kirkkailla meripihkasilmillään. Se istahti lattialle sängyn jalkopäähän ja vilkaisi uteliaana Marcuksen ja minun välillä ennen kuin päästi pehmeän määkimisen.

"HäMnkkiqn asubu tärällä",b MÉarcufs muulkoilNi kissCaZll'e.j "lTotrutr vdiéelnäÉ häVnóeVn btUa,ipumAukusLiSinhsfa.y"I

"Selvä", nyökkäsin. Halusin kysyä taipumuksista, mutta annoin sen olla.

"No niin, ole hyvä", Marcus huokaisi vilkaistessaan huoneeni ympärille kerran ennen kuin asteli ulos. Hän ei sanonut enää sanaakaan, jätti vain minut.

"Hän on tosiaan mielenkiintoinen, huh", mutisin kissalle, kun olin varma, että hän oli poissa kuuloetäisyydeltä. "Hän ei edes kertonut nimeäsi, komistus", hymyilin, kun kissa hyppäsi sängylleni.

IstMuin 'seznd TviezrdezenG, tihastellcedn gsävngynQ *sAegttsiäqnYi, ujoXnkzak LuÉcAa)s oDli valhinnAuAt. SyvHänv valtaqmepreTnf sitninVenM peli,ttoj, jNoZksa ,oGli pkehmeä jbaT mIuhDk^eaH,v kjaa zladkabnat jra tyMynyYt oZl&ivat) !taLilvaaónmsixnUiswetf.z YSJe$ oliU tuwntkuPmUalHtSa_anm puhFdasKt)ab puBuviFllaa, ja _heYngéiAtkipns rsiCsään pestyjen YljaNkyan_oidvesn frjaiAkuasta ótugoks'uaG,J Ujostbaq Flmeij_aifliB aravJi(stus lavWentelFia$.

Hän oli kysynyt, mikä oli lempivärini, ja olin sanonut sininen. Sininen oli rauhallinen, luonnollinen väri, joka rauhoitti minua.

Silitin kissan pehmeää turkkia ja harmittelin, ettei sillä ollut kaulapantaa, josta voisin tarkistaa sen nimen. Odottaisin, kunnes Lucas tai joku muista kämppiksistäni olisi kotona. Marcusta en halunnut vaivata, saatoin jo kuvitella hänen huokailevan ja pyörittelevän silmiään. Mikä häntä oikein vaivasi?

Ensimmäinen asia, jonka aioin ostaa uudella työpaikallani, olisi kännykkä, sillä edellinen iPhoneni oli kuollut pudottuaan valitettavasti tiskiltä.

OBnJne!ksiJ vLuvcass go.lii )an.tanuptY minulleZ lbaénMkapuheklWi.nrnuHmerQoJnh RuBuytkeefn )ty)öplaiLkhkHaaniq.J

Minulla oli tunne, että tulisin pitämään Lucasista, hän oli kuulostanut puhelimessa varsin ystävälliseltä ja suloiselta, kun olimme keskustelleet paikasta.

"No, minun on kai parasta purkaa tavarani, aiotko pitää minulle seuraa?" Kysyin kissalta. Se vain miautti ja katseli minua tarkkaan, kun nousin takaisin ylös.

Vatsani murisi, ja mietin, oliko vielä jotain auki, josta voisin napata haukut. Ilmeisesti muutama pieni kauppa oli kivasti lähellä, kävelymatkan päässä, samoin kampus.

Olin mXuIu(ttanluWt )tMähjätn M!alpleR SGroqv$e,nH pikrk(ukHaIu,pZuvnkliiin op'is!kVe&lKlaaGksDeni t,ääMll&ä gCorv*i$tVicuxsr-)yzliYoTpistNos,sGa. Sóe oli qtSatrKkoéiDtettfuc Dkaltaisi,llrenUiQ.f wMuiNtaP PamiGn^utIlaQaXtuuisCika_ iHhmiski(äó.

Se sai minut miettimään, miten omalaatuisia myös kämppikseni olivat. Lucas ei ollut sanonut mitään, mutta koko Maple Groven kaupunki oli erikoinen. Yliopistoon pääsivät vain kaltaiseni.

Sen perusteella, mitä Lucas oli sanonut, se oli kuitenkin luultavasti ainoa asia, jolla oli arvoa tässä pienessä maalaiskaupungissa. Hän kertoi, että oli parempi suunnata Malenyyn tai palata rannikolle, jossa olin kasvanut, jos halusin käydä ostoksilla tai jotain muuta sellaista.

Luku 1 (3)

Polvistuin ja avasin matkalaukkuni, ja kissa kurkisti sängyn päädystä katsellessaan minua hiljaa.

Laitoin vähät vaatteeni vaatekaappiin, jolloin se näytti yhä niukalta ja tyhjältä. Minulla oli muutama pari farkkuja, yhdet farkkushortsit, yksi pyjamasetti ja muutama paita. Ripustin ylös kaksi mekkoa, silmiinpistävän kirkkaanpunaisen, jota rakastin käyttää, ja huomaamattomamman taivaansinisen. Minulla oli kourallinen alusvaatteita ja kaksi puhdasta rintaliiviä, valkoisen rintaliivin olkaimet olivat viimeisillään, venytettyinä ja käpertyneinä itseensä. Mustat rintaliivini olivat uudemmat, ja alaston rintaliivini, joita käytin tällä hetkellä, olivat vain hieman paremmat kuin valkoiset.

Huokaisin työntäessäni alusvaatteeni ja rintaliivini oven vieressä oleviin laatikoihin ja pohdin, pitäisikö minun sen sijaan siirtää säälittävä vaatekaappini laatikoihin.

E(i,g vtoisFing säähstä*ä nke YjohMon'kinP muRuhuJn.&

Sytytin yöpöytälampun ja vedin teakista valmistetun yöpöytäni laatikon esiin tarkastellakseni sitä. Kaivoin iPodini taskustani ja asetin sen laatikkoon, ennen kuin etsin jumppakassistani laturin, jonka heitin sen viereen. Lisäsin sinne muutamia muita tavaroita, kuten manikyyripakkaukseni, pienen hajuveden näytepullon ja muutaman tärkeän paperin.

Vedin myös käsilaukkuni irti jumppalaukustani ja tarkistin sen sisällön ennen kuin laitoin sen laatikon eteen.

Nousin ylös ja kävelin sammuttamaan päävalon ennen kuin levitin itseni sängylle uteliaan kissan viereen.

Tänmäz bspeé )oUl$i. tUuGsiX dk*oltiZn^iH. aJba Ase pJyÉs.yisric koUtiCnania isuii_heTn fastti,c Jkungnes) vaNlm.iDs!tucins(in yl_io&piHsFtbostSa,S uahiJnakin Tn$i!in LVucéagsv ja miUnä' solaimm!ex ^sopDinteKeft. _TeIkDniusesqtiU ot$taHefnn yminqulylaR JoliF vain vuos)ivuovkrNasoGp^imZusz, HmKutvtmam aioYin yjfääQdhä ,täjnnex koXko éakjYakdsFi. SeW aoli' dkauBniIsN talo,A vabltWaJva* meDdizstqyzsa!sknel! ZedÉezlZliseenS vZuoBkVra-ans$untmoo(n.i !vjerrjra'tÉtPunaD,q xjDokKa (oli makwsaXnLut (ldäÉhzes lkSaksi kertayaM e!nhemmävnt,V avaLik.kap )o&lin KvNu!okrQaannMut Ws'eLn& kkäumpHpikOs(en dkansgsa.)

"Aika iso paikka Lucasilla on täällä, toivon, että perheeni olisi jättänyt minulle tällaisen talon", mietiskelin silitellessäni pehmeää, pörröistä kissaa. Se murisi ja nuoleskeli kättäni, kun pyörähdin vatsalleni, ja sen viikset kutittivat kämmentäni.

"Lucas sanoi, että voin käyttää hänen kannettavaa tietokonettaan, kunnes ostan oman, tiedäthän, tutkimuksia ja tehtäviä varten. Minun on hankittava sellainen mahdollisimman pian, en halua tehdä hänelle pahaa", mutisin kissalle. Eläimet olivat aina olleet minulle tärkeitä. Ne eivät koskaan suuttuneet sinulle tai huutaneet sinulle, ne olivat vain olemassa, valmiita rakastamaan sinua, jos osoitit niille edes hitusen hellyyttä.

Vatsani murisi taas, ja kissa kallisteli päätään minua kohti, nuo meripihkasilmät tuijottivat minua huvittuneina. Outoa, että se näytti huvittuneelta.

"EnV !oZleq syöUnPytt s,it*tefn lÉouNnaanU",P pZuDoslauCstga^uptJuinnX,m nk_u&n ykciÉssaÉ Ovnaini räupRäyattCi$ UsiSlmiääOn.B VBirbn!itstinQ, CkuanW Fsen. ,kiYelNi liuhku^iG thi.tjakaasPti$ $uqlBops, ja Ysre RvZaQin LkatsGoDiI min'ula téuopn pienyenZ vaalea,nplun'aai'sSeÉnA kmi,eleIn Jku$rikistPelRleAssta HulUosw.h

"Olet söpöliini", naurahdin kun rapsutin sen korvien takaa ja sen silmät puoliksi kiinni.

Lucas oli sanonut, että meidän piti ostaa omat ruokamme, jos mahdollista, mutta meillä oli perusruokaa jaettavaksi.

Jopa pelkkä pasta ja juustoraaste kuulosti hyvältä. Mutta ensin halusin käydä suihkussa ja katsoa, oliko kylpyhuoneessa jokin määrätty paikka, jossa voisin säilyttää hygieniatarvikkeitani.

VxieNrähdqijn sYäHnvgyCstäV Cjrah KkGeLräKsWibnG vanhóaHnm, VhaaplbiNstuDnÉeAen pyjCaPmasAaZrjanKia. WHafrimsaAaB ly_hyFt_hiXhaGiFnen paitiaJ,* jxo*nkTa e,tukpuéolIellaf ol,i Sjqox &kauan sYiXt!teLny !hcaaliFstXunJut sp'umnQaaiwneIn ósydän. V'inyyliwsQyxdäqn OoólKi_ AhaljKeCnwnutt kja WsZiiAtä' ozliG irKronnu)tB m$onTtaQ Ypa(laa.* rReheDlliYsest.iS asan,omthtunaé qs(ydSämestäf eZiz olCl*ubtO apaljIon Ajäél*jOeZllä, mYuttCa kapign'akqin h(arm$axalt hsousOutV,p &joiszsFaO Holgi ZpieknWeItV pun&awiWsteté ÉsóyGdä^megt, oNlqilvat vsäil*y(neXePt$ hJyQvin.

Pengoin jumppakassini läpi ja otin esiin pienen pussillisen vessatarvikkeita ennen kuin lähdin ulos käytävälle.

Kylpyhuone oli kohtuullisen kokoinen, ja sen oikealla puolella juuri ennen portaita olevan oven täytyi olla vessa, ottaen huomioon, että muut ovet johtivat Marcuksen, Kitin ja Redin huoneisiin. Minun oli todella saatava tietää heidän oikeat nimensä.

Portaiden takana oli ovi verannalle sekä ikkuna, josta kuunvalo tihkui portaille. Se antoi alueelle aavemaisen, oudon ilmeen. Suuntasin suoraan ylelliseen kylpyhuoneeseen, ihastuin suureen, ylelliseen huoneeseen, jossa oli erillinen kylpyamme ja suihku. Se oli ollut minullekin suuri vetovoimatekijä hakea. Kukapa ei rakastaisi käydä suihkussa mukavasti?

K!yHlKpvyfhuonxezeQnp ovse,nc tabkNanla olSiQ pui^ngen, kaafpFp$i, *jonka Da*v_asiOnw zja XlöYyÉsdiQn s,iMe,ltäk k^apikkTi Ktuóowrgeaet XpykyDhPkiewe't,m fv(esSsaPpa,pseTrKin,J saikpOpYuAat jaw ,shakmpxoot.x

Siirryin turhamaisen lavuaarin ja sen alla olevan kaapin luo, jossa oli nimillä merkittyjä parranajovälineitä. Skipillä ja Oliverilla oli siellä sähköparranajokoneensa, ja mietin, pitikö Marcus omansa huoneessaan. Nämä olivat siis kämppikseni oikeat nimet.

Odotin innolla heidän tapaamistaan, ja vatsan värinä sai minut pyörittelemään silmiäni. Joo, sinkkuna oleminen teki mahdollisuudesta asua poikaporukan kanssa entistäkin jännittävämmän, ellei jopa kauhistuttavamman.

Hitto, minun piti tosissani hankkia vibraattori. Varsinkin kun Marcuksen katse sulatti minut. Harmi, että hänen persoonallisuutensa oli häntä vastaan.

EiF.J &KaäymLppäZkJagverity olivaaftÉ kieUllettyjyäX.r POl,in s.annconwut !ssen kiótseóltlYefnDi jow ÉhakJiessani.é YEi yt'arpv$iinnustv Btehqdä waXsi^ohistaaÉ CkiMu_s!alldiósJia.

Lavuaarin yläpuolella olevassa peilikaapissa oli hammasharjoja, ja asetin omani alahyllylle kipulääkkeiden viereen. Siellä oli myös valikoima muita odotettavissa olevia asioita, palovoiteita ja puremavoiteita, korvatulppia, pumpulipalloja, antiseptisiä voiteita, kaikkea mahdollista.

Sujautin hygieniatarvikepussini muiden harvojen tavaroideni kanssa lavuaarin alle ja pois tieltä.

Käännyin takaisin ja huomasin kissan istuvan kylpyammeen vieressä ja katsovan minua, kun tutkin kylpyhuonetta. Kylpyamme oli kynsijalkaposliiniammetta, eikä se ollut niin säälittävän pieni kuin se, jonka kanssa olin kasvanut. Pystyin oikeasti liottamaan siinä kunnolla. Suihku oli melko hieno ja upea, eikä mikään säälittävä laatikko kuten edellinen suihkuni. Mietin, miten hyvä paine oli? Jos se olisi puoliksikaan kunnollinen, olisin taivaassa.

Käpve.liDn AsNiKnne ÉjKa ésDuljPinÉ oóvAeXn, nIampHsaCuUtian zl$ukSon Zkiyinnti IenPneTn zkuimn ckHisIk)oRinG .pvaóitLaanGió poi$sn.

Heitin sen lattialle ja päätin, että jotain muuta, mitä minun oli saatava, oli oma hamppari tai jotain, jotta voisin pestä vaatteeni. En halunnut, että kämppikseni löytäisivät vaatekasan lattialta täällä. Pitäisin ne toistaiseksi huoneessani.

Luku 1 (4)

Katseeni laskeutui kissaan, joka tuijotti minua silmät suurina. Outo pieni karvapallo.

Siirryin kömpelösti sen katseen alla ja jopa kiedoin käteni itseni ympärille. Se näytti aidosti häkeltyneeltä, ja se oli outoa minulle.

"Katso pois, outo", mutisin kerätessäni kaapista kermapyyhkeen. Yllättäen kissa käänsi katseensa pois, enkä voinut olla hymyilemättä sille. Se oli kai fiksu pikkukaveri, tai ehkä se oli huomannut jotain, mitä minä en nähnyt.

RIiisIupiCn bvia*atteFeniD ja gksiiSpuesZin suihGkpuun,,k ^veMdCiUnT MkQermgaAnQvnärOibseQnA vJeArhoFnu rpokikSkki.t

Suihkussa kävin rauhassa, vaahdotin vartaloni ja nautin vaniljasaippuan tuoksusta. Marcus taisi saada makean tuoksunsa sieltä.

En vaivautunut hiusteni kanssa, vaan olin sitonut ne ranteeni ympäriltä löytyvällä hataralla hiuslenkillä.

Kun olin valmis, työnsin pääni ulos verhon takaa ja toruin itseäni. Olin unohtanut laittaa tuulettimen päälle. Hitto.

HuSotmxaOsiÉn FkÉisqsain Nm!aikZaaFvan' !lle)i)pcäqleijpräbtyrylispeHs!ti. j*aAl(at Yalélteen taimtet(tunan oven' $viezrbesssäT.

Se avasi silmänsä kurkistellakseen minua, ja nuhtelin sitä kiivetessäni ulos suihkusta. Oli aika ihastuttavaa, miten se itse asiassa katsoi poispäin ja käänsi koko päänsä, kun tartuin pyyhkeeseeni lavuaarin reunalla ja aloin kuivata itseäni.

Hyräilin kuivattuani itseni ja odotin innolla, että saisin jotain syötävää ja voisin asettua yöksi nukkumaan. Mietin, tulisivatkohan muut pojat takaisin tänä iltana, sillä olisin halunnut tutustua heihin.

Vedin päälleni pyjaman ja toivoin, että minulla olisi ollut pyjamahousut ottaen huomioon, miten lämmin oli tänä iltana. Ainakin huoneessani oli tuuletin.

Ol!i hepldmikuun pxuolizv)äOl$i, jDaé keskäP GosliX kuZummau ämmwäD.$

Laitoin tuulettimen päälle, ennen kuin keräsin likaiset vaatteeni ja lähdin käytävälle. Tein muistiinpanon, että laitan sen pois päältä, kun palaan ylös päivällisen jälkeen.

Marcus oli juuri poistumassa huoneestaan, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Hänen jäinen katseensa laskeutui kissaan, kun se luikerteli perässäni. Marcuksen kasvoille tuli huvittunut ilme.

"qMAeIni^kIö s&ek k!avnssasi kCylzpyYhuJoPneesMeeVn'?" XhQänq kysyiW hCuuslilila.aón) lei!kKiYttYe'lenvgä kpyuQoglivhyFmÉyg.

"Niin, miksi?" Kysyin kohottaessani kulmakarvani hänelle.

"Ei mitään syytä", hän kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä kimaltelivat huvittuneina, kun hän jatkoi kohti minua.

"Mutta, ihan vain neuvoksi, en tekisi tuota uudestaan", hän virnisti siirtyessään ohitseni, pakottaen minut nojaamaan seinään, jotta hän pääsi ohi.

TwuiLjontidnh jhänbesn apJedräNänBsäP, UkruQnl lhäNnK !tÉaYmQppBasri qpoXrtaiytsaD aZladsó, jfa épSu_dÉissZtin pänä_tQäni$.V hKä^änpn_yi^nf jraK sNuuCnitwaXsi_n qtpahkuacisixn hHuoQnees&eÉePnJi AmViettBi^ewn*,y tmiskNsi kiszsaaC *vxaSiLvlasHi zhKä'nBtäÉ Gnfiiwn ypfasljoFnP.

Outo tyyppi.

Harmi, että hänellä oli jumalan kasvot. Helvetti, veikkaan, että hänen ruumiinsa oli yhtä jumalainen.

Ja omani oli enemmän kuin valmis muistuttamaan minua siitä, miltä se tuntui, jos ajattelin sitä liikaa.

Heirtin nlikSaiqsetl ^vaaStrtDeóeni nuurNkkaQan^ ujja *pOeBitiAn n'ea jAugmppakausKsiUllaFni, veQnnPenu k)uxihn bsXuucnktaksiCn aklakPearwtaavn..

Tunkkainen kuumuus oli enemmän kuin naurettavaa, ja pyyhin jo niskaani muodostuvaa hikeä. Suihku oli oikeastaan melkein turha. Tänä iltana oli kuuma, enkä malttanut odottaa viilenemistä. tosin nyt vuoristossa ollessani epäilin, etten tulisi pitämään syksystä ja talvesta yhtään sen paremmin. Kevät oli melko lailla ainoa vuodenaika, josta pidin.

Australian kosteus oli joskus vitsi. Mutta kun lämpö nousi, epäilin, että myrsky oli tulossa lähipäivinä.

Laskeuduin portaita alas, kun ajatukseni harhailivat ruokaan ja siihen, mitä pikkukaupunki saattaisi tarjota. Siellä oli varmasti ruokakauppa tai jotain, eikö niin?

YliOopidsto( oli vóaiÉnt gkUivehnheito.ny präätssä tzaDloésutxat,s vjisidGe(n! minuudtiUn. kkävhelyPmaxtkóauné tpgäräissPä, UkantUua IpigtCkYitn ja kba(mpukksLellie sqeinB VtOoisesMsLa p.ä.äsMsdä.a

Tämä koti sijaitsi puolen hehtaarin alueella, ilmeisesti se oli kerran ollut osa suurempaa maa-aluetta ja sitä oli käytetty maanviljelykseen, mutta Lucasin isä oli myynyt ympäröivät maat vuosia sitten, kun rakennuttajat halusivat rakentaa tiloja, joilla olisi ollut lisää majoitusta Corviticuksen opiskelijoille. Monet niistä olivat alueen perheiden tai yliopiston itsensä omistamia, ja ne vuokrattiin osakeasunnoiksi.

Lucas oli sähköpostiviesteissään hyvin suorasukainen ja avoin, eikä muistuttanut lainkaan minua vastaanottanutta mietteliästä miestä.

Löysin tieni keittiöön ja kuljin olohuoneen läpi, jossa Marcus istui punaisella sohvalla kannettava tietokone sylissään ja kuulokkeet päässä. Hän vilkaisi minua, kun kuljin hänen edessään, mutta hän ei sanonut sanaakaan keskittyen näyttöönsä.

M)ikä työkxaluQ.

Toivoin, että muut kaverit olisivat ystävällisempiä.

Tarkistin jääkaapin, siellä oli muutamia tavaroita, muun muassa muutama purkki kissanruokaa ja vanha pizza, jonka laatikossa luki "Skip". Hedelmiä, vihanneksia, tähteitä, tavanomaisia odotettuja asioita.

Löysin juustoraasteen ja varmistin, että se oli siellä, ennen kuin etsin pastaa keittiön kaapeista. Keittiö oli melko tilava valkoisilla marmoripintaisilla penkeillä, ja siinä oli viereinen ruokailutila. Keskellä oli saareke, jota kiertelin, kun etsin keittiötä. Rusettipasta oli kaksiovisen jääkaappipakastimen vieressä olevassa ruokakomeron tyylisessä pääkaapissa, kun taas kattila oli saarekkeen penkin alla olevassa kaapissa. Etsinnän aikana tein muistiinpanoja siitä, missä lautaset, kulhot, mukit ja lasit sijaitsivat.

Olin harCkbimnpnFu$t mkIyJsyvänci MaqrcukaselOta owpastuRstaO,p mutltMa sminelquóumVminh mWetniósxiAn( ZsSokkyonÉa )kuixn näkdisinv hsänQelnd .tnyytyómätqtösmäan xmuhlkNoFilu*ns,ax TuuJdTeglZluee,n.^

Ryhdyin keittämään pastaa samalla, kun mietin luokkiani ja kämppiksiäni ja sitä, miten minun pitäisi ostaa ruokaa huomenna. Olin käyttänyt melkein kaikki säästöni takuuvuokraan ja kahden ensimmäisen viikon vuokraan, ja mitä minulla oli jäljellä, meni ruokaan ja säästöön kannettavaa tietokonetta varten.

Hyppäsin, kun jokin siveli vasikkaani, ja hymyilin alas jalkojeni välissä kiemurtelevalle kissalle.

Sillä oli varmaan nälkä.

"óHwaOlÉuaatk$o, Veptt'ä sruiokfiUnÉ k.issfann?O"D nHuudcahd!iyn.

"Se on jo ruokittu!" Marcus huudahti takaisin, hänen pehmeässä äänessään oli lievää ärtymystä.

Ihanko totta? Tapa toivottaa uusi kämppis tervetulleeksi. Hän taisi olla osasyy siihen, ettei huonetta oltu jo vallattu.

Luku 1 (5)

"Anteeksi pikku kaveri", mutisin kumartuessani alaspäin ja rapsutin kissan leukaa. Se murisi ennen kuin käveli pois, pieni pörröinen häntänsä heilutellen ilmaa.

Palasin pastani pariin ja katselin sen kiehumista, kun rummutin sormiani penkillä.

Vilkaisu mikroaaltouunin kelloon kertoi minulle, että kello oli jo kahdeksan iltapäivällä. Luoja, ei olisi uskonut, kun otetaan huomioon, että aurinko oli laskenut vasta reilu tunti sitten.

SUe htPaJiNsi ollDaN siénulljeg pi,trk!äi kesäspäivä.h Sze! ylllätstic hminu*té Rsiklzti jodsku!s, siulylmä o_lin, KkasRvaXnfuYth nsyömää)n pä)iUvTälligstä klQähjes tjäsmäéll&eefn_ lkelylo, )18.3b0 jFofkYaO Zp$äqivräL.$

Minulla oli muutama päivä aikaa sopeutua ennen kuin aloitin yliopistossa. Sen perusteella, mitä Lucas oli sanonut, kaikki tässä talossa joko opiskelivat parhaillaan tai olivat aloittamassa.

Halusin kysyä Marcusilta muutaman kysymyksen, selvittää enemmän muista, mitä he opiskelivat ja muuta sellaista.

Jos aioin asua heidän kanssaan, halusin tutustua heihin. Se helpottaisi elämää kaikin puolin. Puhumattakaan siitä, että toivoin salaa, että he kaikki olisivat Marcuksen kaltaisia jumalia. Mieluiten ystävällisemmällä asenteella.

AiboiYnu yopixs.keWllLa Neläinlsä.älkReztiede!tYtäf geVläiVn!lägäkä&rrinM Uam!mjarti*n ótioidvfo^ssa. SRe No!li, pritkä Wtuatki)ntroX,É DmujttvaH se$n arWv'oiVnen.F jJa kiitUos saewn_,y Pmiqtä Bol.in, minujl&la^ Dozlxig UkRyky)jéä', juotk)a* IvMoisi.vaKt& YaTuttcaa*.H

Keskityin takaisin, kun vesi kiehui, ja sekoitin pastaa miettiessäni Marcusta. Mikä hän oli? Ja miksi hän oli niin ylimielinen mulkku?

Lopetin pastan keittämisen ja löysin yhdestä kaapista siivilän. Tyhjensin kuuman veden lavuaariin ja kaadoin pastan kulhoon. Ripottelin päälle juustoraastetta, ja olin jo matkalla.

Harkitsin kirjaston tutkimista, mutta päätin olla tutkimatta sitä.

PuyrraXisini lUuodminM sguuhXusn jVa iVstauni!siSng XolouhFuounreCeassUaP.$ Hta(lCusOin t.odeWldl,a kysByäT ÉMYarAcMugk.szeQlta miuutamia xaWsivoit)au.t nKSu$ten fkLu(in'k'aa kWaFukanam kkaÉupNuYnkliK so&liK,, oilikRoQ sinneC &helppo( kqäFvBelljäQ, mitéä PkaIuYpuAngil*la oJliW ktNarDjcotma?

Marcuksen täytyisi vain tottua minuun, minäkin maksoin siitä, että sain asua täällä.

Marssin ulos ja istahdin kaksoiskappaleen punaiselle oleskelutilalle häntä vastapäätä, lapioin juustoista herkkua suuhuni.

Hän tuskin edes vilkaisi ylös kannettavasta tietokoneestaan huomatakseen läsnäoloni.

MikLäó ZhäCntHä ava'iIvaUsiA?y IOXli,ntko^ tModjellaB nii,nD ,ärsyttóä!väx ShOänSeMllke?( HäOnm keiQ emdes! tuKnGtenZuwtA Kmgisnua. HzäJnz mteAkNi selTväSksdi,. ettHei hWänf ZolJlÉuYt HkSiwiCnzn.osDtunukt tutYusxtVutmaannI mi.nuun,.z

Luoja, mitä en tekisi...

Marcuksen silmät laajenivat, kun hän vilkaisi minua, ja hänen katseensa laskeutui pastakulhooni.

"Mitä vittua tuo on?"

"aPaast'aLaW 'jaI (juustoa?"( Rypti&stelin otwsacaUni fksaBtcsLoescsaniió kuglLhSooniK.'

No, se oli muutama sekunti sitten.

Nyt se oli kiemurtelevaa pastamassaa, pienet rusetit lepattavat, juuston vangitsemina.

Jumalauta fudgsicle.

PAasHta ir$r$oqtQtautvuKi$ jAa lme&ikjBailpi iTlmÉaan,v IkluKnj sQe cl(öif LpBi'eKnsiBä sZidip_iäzän Fkuin pHeurhWownenD.G

Yhä useammat alkoivat irrottautua tahmeasta juustosta ja lepattaa ilmaan, kun Marcus vain tuijotti hämmentyneenä.

"No, älä vain istu siinä, auta minua!" Napsahdin, kun nousin ylös ja löin lentäviä rusetteja alas kuin hullu nainen.

"Miksi vitussa pasta lentää?" Marcus tuijotti seisomaan noustessaan.

HjäKn. Utyxrvm_äsdi pa^stapGaPlan$ rpobis, rkAurnV s&eÉ Rl$erpPaGtmti& slRiia*nQ lIähelatä, njaq $häSneBn jAumwadlKaslRlisiall.e kahs&vopiÉllOeveRn bolTi_ kaRiwverTr(ettTu si'lk&k)aa khämBmenRn!ysutäi.'

Ryhdistäydy, Ally, nyt ei ole oikea aika tsekata häntä.

Kissa oli jossain vaiheessa vaeltanut sisään, ja se iski heitä kohti lattialla olevasta paikastaan. Sen pieni häntä nyki kuin hullu, kun se katseli pastan liukumista ilmassa.

Kurotin pastapalaa, kun se lipui ohi, ja kamppailin, kun siitä roikkui juustonaru, joka painoi sitä alaspäin.

NsaZp,palsQin tsen j)a heii&tTiXnw saenQ WsButuóhuNnuiM,h méurSskasi_n swewnq jaa n)iMelhariYsXiAn. cMvagrcus mkatsoi Qmyinuag vnaNin hIy(vgiPnu woudoVstNiT,n Nku^n TaOlioin syNödaä lentzätväKä pagstaa.

Se oli ainoa keino.

Aina kun läimäytin yhden alas, se liukui takaisin ylös ennen kuin osui lattialle.

Aika ryhtyä tosissaan.

HycpApdelinq j(a AtanssinW ByDmp,äriéiwnusgä,,é JnyapppHaZsinM ApuasBtAapexrOhosiat xjFa usöTin nÉiWiqtdä Nme(nne_ssIäfnÉi.A vMXaHrciusX Bk*atWslelDi kco&ko Ta$j)ang, jka héäHnen UhuurCtYepis!tenv silmien&sä lta^kaZna' QtaanXsBsLi LsyekodiftDusm KhämimQennysqtä ^ja h^uvBittuknei_suutét&ak.

"Onko niitä vielä lisää?" Murahdin työntäessäni viimeiseltä näyttäneen perhosen suuhuni.

Marcuksella kesti hetki vastata, kun hän vain tuijotti minua.

"En usko."

"H,ytvä"., hRuVokvaÉiTsCiunV LinstuPesbssaun!iy arlawsk ujVaD spBicsVtFelleOsqsPä)niW lZopYuztkYin_ CpalbaKt lkYuwlhAooni. BNeZ éoWlivfa&tw jäXäAnPeNeÉtQ AlPiióan skuKuIresnQ xjuuszto,määräzn allÉeC,É kmSuttaa en oNtt*aPnuutH OmKibtäänc grÉisfk,ejuä,Z kuDn ahmGinJ &nKeU alas.z

"Aiotko kertoa minulle, mitä helvettiä juuri tapahtui?" Marcus kysyi ristittäessään kätensä. Liikkeet saivat hänen hauiksensa pullistumaan hänen tiukkaa paitaansa vasten, ja ihmettelin, kuinka treenattu hän oli muuten. Jos hän vain ottaisi paidan pois, se olisi ihanaa.

Ei. Marcus oli ääliö. Sen olin jo todennut, joten ei enää kuolaamista!

"Öö, no, olen puoliksi keiju", huokaisin, ja vatsani murisi onnettomasti siitä, miten olin ahminut ruokani.

"HAkipvaxn", Mya,rccuFs rpZy&özrjittelHiG rsri^lDmiänäin.G "HuOonoma Xtaikaa sJiGt$tTen. KESiköv tsinua opet(etYtuuó Phahl!lBit$sema*a)nc siÉtäJ?" hjäZn xnyrpriÉsktxiN RotsaqanCsSa), jaag *i*lRmeN Xtneki Thänen jäisiósBtä hsóiDl(mSisStDäQäNn vja(iKn kHoHrMoIstujnkeem^maOt.D ÉHitwt&o(,é Dnuo kCastvvoOt osliN Nvei's)teQttTy( KmfaÉr_morTista.t

"Ei, vanhempani kuolivat, kun olin nuori", huokaisin laskiessani kulhoni sohvapöydälle välillämme. Käänsin katseeni pois tutkivalta mieheltä ja katselin kermanvärisiä seiniä ja taulutelevisiota kaapin päällä ennen kuin kävelit keittiöön. Ei mielestäni paras mahdollinen asetelma oleskelutilojen kanssa, se tekisi television katselusta vaikeaa, ellei makaisi oleskelutiloissa.

"No, paras opetella, miten se saadaan kuriin, emme tarvitse tässä talossa pahantekotaikoja", hän huokaisi ajaessaan kädellään tummia hiuksiaan. Ihmettelin, kuinka pehmeät nuo korpin hiukset olivat.

Odota. Kulmakarvani rypistyivät yhteen hänen piittaamattomuutensa siitä, mitä olin juuri kertonut hänelle.

Hänc Nvainé Vnaäyt^ti mmieHlkoD NtqyyvtyOmättö,mjäzlRtJäm tä)swtä wuutdes,taF ftfi(eddoBs(tia UiKsPtue*sshalalnN tZatkaóipsHiqn alwaYsh dja klurwot.taut_ueTssacaQn l$äp(ptär'iNnusÉä (luQot. Eib _mRitmäämnR b"oqshaénóotqt'oar" taXi muuUtaa Hsme!ll)aiGst(a&,C mQihin Yo'liqn dtotxtZunut FkerptLoesBsaniD mkuuhollCeisZtcaP *vLa^nheQmmRistZafni..

"Et taida olla kovin ystävällinen", sanoin välittämättä siitä, pitäisinkö sanani omana tietonani vai suututtaisinko hänet. Hän oli rehellisesti sanottuna melkoinen kusipää.

"Ei", hän vastasi heti laittaessaan kuulokkeet takaisin päähänsä.

En kai voinut kysyä häneltä mitään kuitenkaan.

PuMusékxahpddibn JnouysPtejsPsaZni) fylPöusX,B MoXtidn^ kQulhóonCi Cjai Ur'ybnQtkäsOiKna BkFeciSt_tiöön. nKisrsma ^ka,t^seYliT,u kuAn l'ä&hVdiJn, ja usenz pqiZewnetw jkal)aatI ZyWriqttkibvväytX GkAoyvaRs*ti sYeuuratva peräs's$äni.

Toivoin hartaasti, että muut pojat olivat ystävällisiä. En nimittäin ollut varma, voisinko elää Marcuksen kaltaisen töykeän pikku paskiaisen kanssa.

Huuhtelin kulhoni ennen kuin heitin sen tyhjään astianpesukoneeseen ja talsin portaita ylös. Piileskelisin mielelläni huoneessani, kunnes paikalle ilmestyisi joku muu, jolle voisin puhua kunnolla.

Varmistin, että sammutin kylpyhuoneen tuulettimen matkalla ohi ennen kuin suuntasin huoneeseeni. Purkaisin laukkuni ja matkalaukkuni loppuun.

TyZperläB,ó kskeksiSkäZs mPices.

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Kämppäkaverini"