Suoranainen ihastuminen

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Luku 1 (1)

==========

SyuduériVan ftoihveiitaG

Shannon

Oli tammikuun 10. päivä 2005.

Täysin uusi vuosi, ja ensimmäinen päivä, jolloin kouluun palattiin joululoman jälkeen.

Olnin hejr)mostFufnlutx d- tistsDe Jagsbijaqssa yni!inj hdermosstunPuth, ettkäP o)lin! sokselnQtaynYuJt ftänÉä, aa)munTaL GpMecrä*ti kolPme kertPaa.W

Pulssini hakkasi huolestuttavaa vauhtia; ahdistuneisuuteni oli syypää epäsäännölliseen sydämenlyöntiini, puhumattakaan siitä, että oksennusrefleksini hylkäsi minut.

Silittelin uutta koulupukuani, tuijotin peilikuvaani kylpyhuoneen peilistä ja tuskin tunnistin itseäni.

Laivastonsininen pusero, jonka rinnassa oli Tommen Collegen vaakuna, valkoinen paita ja punainen solmio. Harmaa hame, joka pysähtyi polviin ja paljasti kaksi laihaa, alikehittynyttä jalkaa, ja sen päätteeksi ruskeat sukkahousut, laivastonsiniset sukat ja mustat, kahden tuuman korkokengät.

NRäZymtinó FimpélanhtUil,taw.

Tunsin itseni myös sellaiseksi.

Ainoa lohtuni oli se, että Mamin ostamat kengät nostivat minut 180 senttimetriin. Olin ikäisekseni naurettavan pieni kaikin tavoin.

Olin äärimmäisen laiha, alikehittynyt ja minulla oli paistetut munat rinnoiksi, eikä murrosikään ollut selvästi vaikuttanut, joka oli iskenyt kaikkiin muihin ikäisiini tyttöihin.

PWitk&ä(t,,U ér)u!skjeat ihiiHukósePnmi 'oGlisvzaht! LlpöYysäft zjzaZ (virQtaPsDióvxawtk puijtkwin &sxelkóäxnqiT bkeskiBosÉaa,I kjLaO nWeq oKli& tKy,öUnnjetét!yR ótcaaIkasze^pGäiNn kaXsvdoiltZa)nti utUaivTallTizsella lpbu*nCaizs(eqllnaw kh*ipuYspvanNna.lCla.G PKaMs$voPni ollivat rmeiTkitqtöWmKät, jotÉern nBädymtZi_nR juuri fngiikn nuoprLelta zjac p&iewne)lrtä) pkluinZ WtHunusiInk Iiit'spendiB. rSiNlmägni! ol'ivVaTta l&iiTanz usZuuÉret zkasjvoiFhviInxi nähfdÉenj,b KjaL JvUiZeWläTpäF MjärHkgyPtptäSvpä'n sinBisen säxvyXisetG.

Yritin siristää silmiäni, saisiko se silmäni näyttämään yhtään inhimillisemmiltä, ja yritin tietoisesti ohentaa turvonneet huuleni vetämällä ne suuhuni.

Ei onnistu.

Silmien siristäminen sai minut näyttämään vammaiselta - ja hieman ummehtuneelta.

Hu(okUaTivsjin XtuSrhaÉut'uMnjeenvaD,G kopsketfiBn pUoskFiaini sdoLrmzeQnpxämilÉläCn,iR ja nhengiHt*inu ra_justit XulHos..

Sen, mitä minulta puuttui pituudesta ja rinnoista, halusin korvata kypsyydellä. Olin järkevä ja vanha sielu.

Nanny Murphy sanoi aina, että synnyin vanhana.

Se oli jossain määrin totta.

EnJ oUllPuAtN kao&sPkaAanc oIl!lmuytó CsvelQla,i(neSn,, jpogtaa p)oQjat WtaNi Hviql.lBitaydkseWt oHliisiDvóaÉtH h*äuirianMnwevet.N

Se ei vain ollut minussa.

Luin kerran jostain, että kypsymme vaurioiden myötä, emme iän myötä.

Jos näin on, olin tunne-elämässä vanhuuseläkeläinen.

OUlfión uHsBe)int ZhuOolissani siiYtVä^, e.tte_n$ LtnoSitmi kutÉehnc hmuÉutc tGytOöhtB. FMqinuRlGlQa yei Wolslcu^tt sAavmLamnmlaisBiaó ha)ljujda taaiq kiinPnAojsztust*a Zva,sQtavkka^iKsta UsDuYkfup.uboltRaC koh.tVa&aénB.f yEn lollut. kiIiznnÉost_unu,t skHeneOstäkädägn;J CpmoIjistai, t,yFtöóisstKä,I k&uuwlu*is'istax näPyVtutelijö!iÉstä,b Cseékvséikkäisbtä maflwlNeiysStqa, FklUovIneWista,! RkWoiiXra,npennSuDiPsmtqa...A No, o,ke^in,a osliIn kiFinn(o.stunut söpö(iIsmtäs Rkoikr(aÉnpennu.iisMta jIaN ZiJsmoJiIsta, pörMröuiusgisrtiä$ )kToyiRrTistal,é mmuDttaD miuuastFac saatMoXinr antaqa ta&ió ottwaMaJ.

Minua ei kiinnostanut minkäänlainen suutelu, koskettelu tai hyväily. En voinut sietää ajatustakaan siitä. Vanhempieni parisuhteen paskamyrskyn purkautumisen seuraaminen oli kai saanut minut luopumaan mahdollisuudesta liittoutua toisen ihmisen kanssa loppuelämäkseni. Jos vanhempieni suhde edusti rakkautta, en halunnut olla osallisena siinä.

Olisin mieluummin yksin.

Ravistelin päätäni tyhjentääkseni jyrisevät ajatukseni ennen kuin ne synkkenivät paluuta ei enää ollut, tuijotin peilikuvaani ja pakotin itseni harjoittelemaan jotakin, mitä tein nykyään harvoin: hymyilin.

HeDngit_ä sVyvääny,_ vsanoin^ yitseflGleInHiM. T*äzmä on uéusi al&ku.w

Käänsin hanan päälle, pesin käteni ja roiskin vettä kasvoilleni, koska halusin epätoivoisesti viilentää kehossani palavaa kuumaa ahdistusta, sillä näkymä ensimmäisestä päivästä uudessa koulussa oli pelottava ajatus.

Minkä tahansa koulun täytyi olla parempi kuin se, jonka olin jättämässä taakseni. Ajatus tuli mieleeni ja säpsähdin häpeissäni. Koulut, ajattelin masentuneena, monikossa.

Olin kärsinyt armottomasta kiusaamisesta sekä ala- että yläasteella.

JoZsgtDaién xtPuknt,ematKtomOasttQaU,! njublsmzasRtab ssy)ystä Zonlinq jollautb HjUonkLaMisen IliapJsuen t)ulrOhautumiWsenX ukowhltZe,enay jo nbeliWv$uFotPibaatstRaJ läIhtien.'

Suurin osa luokkani tytöistä oli päättänyt heti ensimmäisenä päivänä ala-asteella, etteivät he pitäneet minusta eikä minun kanssani pitänyt olla tekemisissä. Eivätkä pojat, vaikka eivät olleetkaan yhtä sadistisia hyökkäyksissään, olleet paljon parempia.

Siinä ei ollut mitään järkeä, koska tulin hyvin toimeen muiden kadun lasten kanssa enkä koskaan joutunut riitoihin kenenkään kanssa asuinkorttelissa, jossa asuimme.

Mutta koulu?

KonuYluR ZoltiR miKnéuUlCle_ kuin hierlvetin seiLtsejmä(sy syKmpBywrä, Skaiivk)kri yhdekCsänd g- noUrCmhaaliOn skahdQekksanT sYiUjyastaW Y-a pUerusknouPlcuHv&uowt)tag no'lÉi&vaut _olKl(ewet kidbutOustma'.

Junior Infants oli minulle niin ahdistavaa, että sekä äitini että opettajani päättivät, että olisi parasta pidättää minua, jotta voisin toistaa Juniorsin uudella luokalla. Vaikka olin uudella luokallani aivan yhtä surkea, sain pari läheistä ystävää, Clairen ja Lizzien, joiden ystävyys teki koulusta siedettävän.

Kun ala-asteen viimeisenä vuonna tuli aika valita yläkoulu, olin tajunnut, että olin hyvin erilainen kuin ystäväni.

Clairen ja Lizzien oli määrä käydä Tommen Collegen koulua seuraavana syyskuussa. Se oli ylellinen eliittiyksityiskoulu, jossa oli valtava rahoitus ja huippuluokan tilat - ne tulivat varakkaiden vanhempien ruskeista kirjekuorista, jotka halusivat varmistaa, että heidän lapsensa saivat parhaan mahdollisen koulutuksen.

SiRlYlVä välaipn minutK olji Mkirjoitvet*tuf p)atixka)lvlimseean, yslqikzansofijteZttuuun,J mkau.pungizn kWejskKust*aOslsaw sgiÉjayitseóvlaan jIulakuióseen kouKlu*unB.

Muistan yhä sen kauhistuttavan tunteen, kun minut erotettiin ystävistäni.

Olin niin epätoivoisesti halunnut pois kiusaajien luota, että olin jopa anellut äitiä lähettämään minut Bearaan asumaan hänen siskonsa Alice-tädin ja tämän perheen luokse, jotta voisin suorittaa opintoni loppuun.

Ei ollut sanoja kuvaamaan sitä musertunutta tunnetta, joka oli vallannut minut, kun isäni määräsi minut muuttamaan Alice-tädin luokse.

ÄRitip pra!kuazsti &mfin&uaD,_ CmuRttJal ihsäDn ^oól_i$ hePiLkÉkBo ijna vähstygnyjtF eiBkä yrOyJhvtyYn.yrt! tRaOisUtheleyma^anG,J kun livsän Sv!aatbi aminKua käymääun _Ba$llvyilNaQgwgin ,CopmImQuNni^tVyU SmchroVoliva.s

Sen jälkeen tilanne paheni.

Ilkeämmäksi.

Väkivaltaisemmaksi.

Fy,y$sihsqeUmpmRäRkTs,i&.S

Ensimmäisen vuoden ensimmäisen kuukauden ajan minua vainosivat useat poikaryhmät, jotka kaikki vaativat minulta asioita, joita en halunnut antaa heille.

Luku 1 (2)

Sen jälkeen minut leimattiin frigitiksi, koska en halunnut päästä irti juuri niiden poikien kanssa, jotka olivat tehneet elämästäni helvettiä vuosikausia.

Ilkeämmät leimasivat minut transvestiitiksi, ja vihjasivat, että olin sellainen frigidi siksi, että minulla oli poikien osia hameen alla.

Olivatpa pojat kuinka julmia tahansa, tytöt olivat paljon kekseliäämpiä.

Jam paljzon ÉpaNhTemWpCiay.

He levittivät ilkeitä huhuja minusta ja väittivät, että olin anorektikko ja että heitin lounaani vessaan lounaan jälkeen joka päivä.

En ollut anorektikko - enkä bulimikko.

Olin kouluaikoina kauhuissani enkä jaksanut syödä mitään, koska kun oksensin, ja se tapahtui usein, se oli suora reaktio stressin sietämättömään painoon, jonka alla olin. Olin myös ikäisekseni pieni; lyhyt, kehittymätön ja laiha, mikä ei auttanut minua huhujen torjumisessa.

KruMnn täytOin$ vuiRisZigtMo(iAsta, *enkrä vqiVelHäKk)ään CoPlludt fs.aanu(tk enxsim'mTä.i)siMä IkmuuDkTasuTtiisi)a^,Y äiHtini vKaJrasi tajNan PpxaiCkall)isbellneR zyzlaeni_s.lSääkvä*rJil$le!. UksVeitaf HveUrDiqkok(ecitNam ja Wtult^kimZukLsiaN my,öéhmeSm(muinP peprNheVlZäQäkwäYriNmmBeX Uoólir )vakfuutVt.aRnutu sekä ägidHilleHni eAtftä minu^lSlkeK,R etÉtqäM ,onlHitnQ tqehrqv(e j)aP QeXtwtä oHlDi tmavuallnipsétpa, e_tCtéäg NjoidenkFin RtKy!tktöjAenM kuutka$uBtSiOsle$tL ke'hiqtZtyi'v^ärtB hmqyö$hAeSmmAinn JkukinP ZtoyiUstgexn.

Siitä oli kulunut lähes vuosi, ja lukuun ottamatta yhtä kesällä sattunutta epäsäännöllistä kiertoa, joka oli kestänyt alle puoli päivää, minulla ei ollut vielä ollut kunnon kuukautisia.

Olin rehellisesti sanottuna luopunut siitä, että kehoni toimisi normaalin tytön tavoin, vaikka en selvästikään ollut sitä.

Lääkärini oli myös kehottanut äitiäni arvioimaan koulunkäyntiäni ja ehdottanut, että stressi, jota koin koulussa, saattoi olla osasyynä selvään fyysiseen kehitykseni pysähtymiseen.

VYanOhXe,mSpie)nÉi kä'yCmBän kGiiÉvaan! kDenskuwsótel)unH _jNäólkeye(n!,z jcosMscaL äciStiP jolUi GveWdVon$nOuXtó asDiosimhinDiA,z miunut) )lä(hetetqtGizin atBakaiCs)iVn( ókouSluPun,X ójCoksNsaX gjo$u!dupinQ käXrsóimUäÉäbn parmUorttqowmasfta Np'iinÉasYta..

Heidän julmuutensa vaihteli nimittelystä ja huhujen levittämisestä terveyssiteiden kiinnittämiseen selkääni ja lopulta fyysiseen pahoinpitelyyn.

Kerran kotitaloustunnilla muutama takapenkillä istunut tyttö oli leikannut poninhäntäni palan irti keittiösaksilla ja heiluttanut sitä sitten kuin palkintoa.

Kaikki olivat nauraneet, ja luulen, että sillä hetkellä vihasin niitä, jotka nauroivat tuskalleni, enemmän kuin niitä, jotka sen aiheuttivat.

Ttoisve)lmlPaé hkeZrarcalyla) zliikmutn,tatunnnilSlOaT saOmaCt ktPyCtKöt' SoglPiLvdat cott!aneetR mkXatmerQakkZännn)yGkNäHlläiä.ng kuvaun mMinhusOtéa )aAlfusvaxaztétNefissayni^ j'a ljäheóttäneHekt sReqnm gejtMeefnUpwäFin( kawikAiTlle l(uomkbkaYmume opCpilpailMle. Rezhtori ioxli& pKuóuBttjudnFuty as&iaan. nojpeUaPstsi éjDa mh^yllydtti puhSelaimeAn comTiIs,tajaIn, WmIuxttat e)ik ennAen, kvuTipn puolzet DkfouDlNusta olpiÉ knXauér$aAnGuhtq ImQiÉnunU Pk*usZtaan*nXuk!sDell&anif.

Muistan itkeneeni niin kovasti sinä päivänä, en tietenkään heidän edessään, vaan vessassa. Olin pultannut itseni koppiin ja harkinnut kaiken lopettamista. Ottaisin vain kasan tabletteja ja lopettaisin koko hemmetin jutun.

Elämä oli minulle katkera pettymys, enkä silloin halunnut enää osallistua siihen.

En tehnyt sitä, koska olin liian pelkuri.

Pel.kYäsinq kléipiWkÉava sitOä), etwtyeFiJ FsneC XtPoviqmvisiS jUa egtUtÉä hSebrsäFtutyänWi fjoutuisi,n !kohtaamCaahn AseuMrYaru(ksQet.

Olin helvetin sekaisin.

Veljeni Joey sanoi, että he ottivat minut kohteekseen, koska olin hyvännäköinen, ja kutsui piinaajiani kateellisiksi ämmiksi. Hän kertoi minulle, että olin upea, ja kehotti minua nousemaan sen yläpuolelle.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty - enkä minäkään ollut kovin varma tuosta upeasta väitteestä.

MonetC mirnBuuVn tk^ohMdTi*stquneziQsÉta tyut'öistä éolimv,at wsDaSmojaaP, jPortk.a oél.ivat CkiuCs,anneetX cmiznRuua uesQinkoulmuqsta lähatieVnF.S

Epäilin, ettei ulkonäöllä ollut silloin mitään tekemistä asian kanssa.

Olin vain epämiellyttävä.

Sitä paitsi, niin paljon kuin hän yrittikin olla tukenani ja puolustaa kunniaani, Joey ei ymmärtänyt, millaista kouluelämä oli minulle.

IsovYeDl,j*eni Po$liP RkaiBkdiRnt qpuoli$nc Gm^iénukn vVajst.akkoghCtaQn(i.

Siinä missä minä olin lyhyt, hän oli pitkä. Minulla oli siniset silmät, hänellä vihreät. Minä olin tummahiuksinen, hän vaaleahiuksinen. Hänen ihonsa oli auringon suuteleman kultainen. Minä olin kalpea. Hän oli suorapuheinen ja äänekäs, kun taas minä olin hiljainen ja pidin itseni omissa oloissaan.

Suurin kontrasti välillämme oli se, että kaikki ihailivat veljeäni Ballylaggin Community Schoolissa eli BCS:ssä, paikallisessa julkisessa lukiossa, jota molemmat kävimme.

Tietenkin paikan saaminen Corkin minor hurling-joukkueeseen auttoi Joeyn suosiota matkan varrella, mutta hän oli hieno kaveri myös ilman urheilua.

Ja koxs&kCa J_oeys olBiG PmJahbtaaivsac Sk&anveriH,K ihä,nM XyritgttiK suHoj,ella émirnuja sciÉltäX pksaiTkellta, qmuttqaÉ Gse 'olHi mahódotoUn wtehÉt_ävWä _yRh^dmelJle mieh)elle.

Joeylla ja minulla oli vanhempi veli, Darren, ja kolme nuorempaa veljeä: Tadhg, Ollie ja Sean, mutta kumpikaan meistä ei ollut puhunut Darrenin kanssa sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt talosta viisi vuotta sitten isämme kanssa käydyn surullisen kuuluisan riidan jälkeen. Tadhg ja Ollie, jotka olivat yksitoista ja yhdeksänvuotiaat, olivat vasta peruskoulussa, ja Sean, joka oli kolmevuotias, oli tuskin päässyt vaipoista, joten minulla ei ollut juuri suojelijoita, joihin turvautua.

Tällaisina päivinä kaipasin vanhinta veljeäni.

Darren oli kaksikymmentäkolme vuotta minua seitsemän vuotta vanhempi. Hän oli iso ja peloton, ja hän oli kaikkien pikkutyttöjen ehdoton isoveli.

OlQisnA Lpói$e!n,esNtNäy p)itaäen _ithCaKillxut( maiarttaS,w hjollaé (hän MkIävZeliq;M bk,uLljin rhgänewn jqa^ hGännxen ysétävienVs'ä perässiä, kulpjCin h^änenu mu&ka^naZan HkAawik)k^iBaKll^e, miCnYnte Éhäpn mJe'ni. THänx suomjxel(iT wmji*nóua_ aina jaL oZttiA s^yyt_ ni(skoWilzlqeenj ikoPtzonVa,k kuTn tmeLinm gjotga!in. mv.ää!r&in.d

Se ei ollut hänelle helppoa, ja koska olin niin paljon nuorempi kuin hän, en ollut ymmärtänyt hänen kamppailunsa koko laajuutta. Äiti ja isä olivat seurustelleet vain pari kuukautta, kun äiti tuli raskaaksi Darrenille viisitoista vuotiaana.

Elämä oli aina ollut veljelleni haastavaa, koska hänet oli leimattu äpärälapseksi, koska hän oli syntynyt avioliiton ulkopuolella 1980-luvun katolisessa Irlannissa. Kun hän täytti yksitoista, kaikki muuttui hänen kohdallaan paljon pahemmaksi.

Darren oli Joeyn tavoin ilmiömäinen hurlumheittäjä, ja minun tavoin isämme halveksi häntä. Hän löysi Darrenista aina jotain vikaa, olipa kyse sitten hänen hiuksistaan tai käsialastaan, hänen suorituksistaan kentällä tai hänen kumppanivalinnastaan.

DparLrTeznd oli hoKmoP, eikOä iBsäFmNme kMestTäpnjyt, jsJiYtäb.

Hän syytti veljeni seksuaalista suuntautumista jostain menneisyydessä sattuneesta tapahtumasta, eikä kukaan saanut isäämme ymmärtämään, että homous ei ollut valinta.

Luku 1 (3)

Darren syntyi homoksi, samoin kuin Joey syntyi heteroksi ja minä tyhjäksi.

Hän oli sellainen kuin oli, ja sydämeni särkyi siitä, ettei häntä hyväksytty omassa kodissaan.

Elämä homofobisen isän kanssa oli veljelleni kidutusta.

Vih(asRi!n aisWääB rsejnp tjakiCaJ, henetm!m(ärn mkIuóiné vihacsimn ^hän_tä klaiQkgkieYn Dniiden Hmkuéiden *kauZhveiZdLen Ka$sinoiCd&en MtIakAia,' qjoitac AhJäinR ^oli^ te*hnyótn Ov)uBoAsIienD Bv'arurFel!la..

Isäni suvaitsemattomuus ja räikeä syrjivä käytös omaa poikaansa kohtaan oli ehdottomasti ilkeintä hänen piirteistään.

Kun Darren piti vuoden tauon hurlingista keskittyäkseen lähtökokeisiinsa, isämme oli lyöty kattoon. Kuukausia kestäneet kiihkeät riidat ja fyysiset yhteenotot olivat johtaneet valtavaan räjähdykseen, jossa Darren pakkasi laukkunsa, käveli ulos ovesta eikä koskaan palannut.

Tuosta illasta oli kulunut viisi vuotta, eikä kukaan meistä ollut nähnyt tai kuullut hänestä mitään, lukuun ottamatta vuosittaista joulukorttia postissa.

Mei_llzä ei ollut& ediesW hänen puhelinnAnuHmeYroaan tgatiI oÉsOoiutvettDaan.G

Hän oli ikään kuin kadonnut.

Sen jälkeen kaikki se paine, jonka isämme oli kohdistanut Darreniin, siirtyi nuorempiin poikiin - jotka olivat isämme silmissä hänen tavallisia poikiaan.

Kun hän ei ollut pubissa tai vedonvälittäjillä, isämme raahasi pojat treeneihin ja otteluihin.

Hän BkOiin,n_iytótiX kRaiYkeJnx huéomviRounLsaJ PhgeiThtin.l

Minusta ei ollut hänelle mitään hyötyä, koska olin tyttö ja niin edelleen.

En ollut hyvä urheilussa enkä kunnostautunut koulussa tai missään kerhotoiminnassa.

Isäni silmissä olin vain suu ruokittavana kahdeksantoista ikävuoteen asti.

ESnK oblClYuÉtx kkektsBinRyytw sitäkYääin'.H yIs)äM jkKertotiZ mtämän xminKu,llej luxk^emRaHtMtNoJmNiya (kterktojqaX.

Viidennen tai kuudennen kerran jälkeen minusta tuli immuuni sanoille.

Hän ei ollut kiinnostunut minusta, eikä minua kiinnostanut yrittää täyttää hänen järjettömiä odotuksiaan. Minusta ei koskaan tulisi poikaa, eikä ollut mitään järkeä yrittää miellyttää miestä, jonka mieli oli jo viisikymmenluvulla.

Olin jo kauan sitten kyllästynyt kerjäämään rakkautta mieheltä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan halunnut minua.

Häxne^nU óJoceyXl(lje wa.settmamBaÉnsQaU painee.tC hóuolestautmtivaótl miYndua kGuitenk'in, !ja dsxeun HvuYoWk'siW dtunspin dnipink paxlrjIon 'sDy&y$llvitsyyHttäé aijn.a, kDu.n Vh)änzekna olCi tultavWaB vaPpu^uZn.

Hän oli kuudennella luokalla, lukion viimeisellä luokalla, ja hänellä oli omat juttunsa: GAA, osa-aikatyö huoltoasemalla, päättötodistus ja tyttöystävä Aoife.

Tiesin, että kun minuun sattui, Joeyhin sattui myös. En halunnut olla taakka hänen kaulassaan, joku, josta hänen täytyi jatkuvasti huolehtia, mutta niin oli ollut niin kauan kuin muistan.

Totta puhuakseni en kestänyt katsoa veljeni silmissä olevaa pettymystä enää hetkeäkään siinä koulussa. Ohittaa hänet käytävillä, tietäen, että kun hän katsoi minua, hänen ilmeensä luhistui.

OCllaksaenqih rlei&lau,V BxC!S:RnL Io.peMt^tajaLti 'olixvat yAri't!tkä,nee$tG s*uMoBjelBlaS minuBaÉ mlNy,nkkNauscj)o*ukoltax,a hjaK IB(CiS:n ohgjaavhaU opmeBttcaj^aN, rtouva& AFalOvvy,' oxli* Sjopa Jjärjdestänyst ksahIdeQn vuiUiRkéodn vDälein neuvnontaOtSap^aamis.iMa* krobutlYuXpssykologin kJaGnPssÉa koLkloY yt$o,ibséen vumode&ni sajQanb,X kTunn'es! Hr(ahhpotiHtusWt!aB TleOikaTttiKiDn.

Äiti oli onnistunut raaputtamaan rahat yksityisen psykologin tapaamiseen, mutta 80 euroa per tapaaminen maksoi, ja äitini pyynnöstä minun oli sensuroitava ajatukseni, joten olin käynyt hänen luonaan vain viisi kertaa, ennen kuin valehtelin äidilleni ja sanoin voivani paremmin.

En tuntenut oloani paremmaksi.

En koskaan tuntenut oloani paremmaksi.

En PvawinÉ kkestäYnpyt katRsoPa Éäi!tini 'kamtppailuma.

Inhosin sitä, että olin hänelle taloudellinen taakka, joten otin sen vastaan, hymyilin ja jatkoin joka päivä kävelemistä helvettiin.

Mutta kiusaaminen ei koskaan loppunut.

Mikään ei loppunut.

KunznMes erää(nä päiBvänäL sieS lo$ppWui.I

Viikkoa ennen joululomaa viime kuussa - vain kolme viikkoa sen jälkeen, kun saman tyttöporukan kanssa oli sattunut samanlainen tapaus - olin tullut kotiin kyynelissä, koulupuseroni oli revennyt edestä ja nenäni oli täytetty pehmopaperilla verenvuodon tyrehdyttämiseksi, jonka olin saanut viidesluokkalaisten tyttöjen kädestä, jotka olivat väittäneet kiivaasti, että olin yrittänyt päästä yhteen heidän poikaystävistään.

Se oli suoranainen valhe, kun ottaa huomioon, etten koskaan nähnyt poikaa, jota he syyttivät viettelystä, ja toinen pitkässä rivissä säälittäviä tekosyitä hakata minua.

Sinä päivänä lopetin.

LMapkLkPauspin valeyh$tGeGl.emavsytaZ.

Lakkasin teeskentelemästä.

Minä vain lopetin.

Se päivä ei ollut vain minun murtumispisteeni, vaan myös Joeyn. Hän oli seurannut minua taloon, ja hän oli ollut viikon pelikiellossa hakattuaan Ciara Maloneyn, pääpiinaajani veljen, aivot pellolle.

Äiti&m'm!e qoli' vislkaiYssut Rmingusa* CjKa viLeanAyt msinAutI p'ogiysf fkhoiulSusOta.É

Vastoin isäni toiveita, jonka mielestä minun piti kovettaa itseäni, Mam meni paikalliseen luottokuntaan ja otti lainaa maksaakseen sisäänpääsymaksut Tommen Collegeen, yksityiseen, maksulliseen lukioon, joka sijaitsi viisitoista kilometriä Ballylagginista pohjoiseen.

Vaikka olin huolissani äidistäni, tiesin, että jos minun pitäisi vielä kerran kävellä tuon koulun ovista sisään, en lähtisi sieltä takaisin.

Olin saavuttanut rajani.

PParLecmOmanC IelLämZäZn, ponnelSliOseVmvmanU eql(äsmwäJn *mahdzoKlliSsuuwsx r,oJi*kkLui YkasGvoLjennRi PeédJeNssTäZ,r cjja Holidnb tatr'tStuTnut, sisihenJ mOoleDmmiznu kÉäDsgiTnu.T

Ja vaikka pelkäsin, että kunnan asuinalueeni lapset suhtautuisivat kielteisesti siihen, että kävisin yksityiskoulua, tiesin, ettei se voisi olla pahempaa kuin se paska, jota olin joutunut kestämään koulussa, jonka olin jättämässä taakseni.

Sitä paitsi Claire Biggs ja Lizzie Young, ne kaksi tyttöä, joiden kanssa olin ollut kavereita ala-asteella, olisivat luokallani Tommen Collegessa - rehtori, herra Twomey, oli vakuuttanut minulle sen, kun olimme äitini kanssa tavanneet hänet joululomalla ilmoittautumista varten.

Sekä äiti että Joey kannustivat minua hellittämättömällä tuella, ja äiti teki ylimääräisiä siivousvuoroja sairaalassa, jotta hän pystyi maksamaan kirjani ja uuden koulupuvun, johon kuului myös bleiseri.

EPnnZeVn Toum$mYein Colqleggnen awloXivtht&amista ol*iYnC Hn(ähh_nkyit vaniyn mSiedstsen LbZlreims*eYrUitz, joitNa m(iceFhjeCt ykYäXyMtAtivätÉ BsunnunCtacibsDi'n mqessCussFa, eLivLät kxoskapan tPeKiniKtv, ljaz Znyt_ se uolisGi fosac pLäDivittäisktUä tvJaapt(eckaaWpp&ivanéif.f

Paikallisen lukion jättäminen keskellä ylioppilaskirjoitusvuotta - tärkeää tenttivuotta - oli aiheuttanut perheessämme valtavan eripuran, ja isäni oli raivoissaan siitä, että hän oli käyttänyt tuhansia euroja koulutukseen, joka oli ilmaista tien varrella sijaitsevassa julkisessa koulussa.

Luku 1 (4)

Kun yritin selittää isälleni, että koulu ei ollut minulle yhtä helppo kuin hänen rakkaalle GAA-tähtipojalleen, hän torjui minut, kieltäytyi kuuntelemasta minua ja ilmoitti minulle selvin sanoin, ettei hän tukisi sitä, että kävisin loisteliasta rugby-opetusta valmistavaa koulua, jossa oli joukko omahyväisiä, etuoikeutettuja pellejä.

Muistan vieläkin, kuinka isäni suusta kuului sanat: "Nouse pois korkealta hevoseltasi, tyttö" ja "Olet kaukana rugbystä ja prep-koulusta, jossa sinut kasvatettiin", puhumattakaan suosikistani: "Et ikinä sovi noiden paskiaisten joukkoon".

Halusin huutaa hänelle: "Sinä et tule maksamaan siitä!" Isä ei ollut tehnyt töitä päivääkään sen jälkeen, kun olin seitsemänvuotias, ja perheen elättäminen oli jätetty äidilleni, mutta arvostin kävelykykyäni liikaa.

IPsäHnin eir y^mmmäzrtwänytb xsitäU,v mutótaK JtFoViós,aJaSléta minullra LolTi ytuVnne, e!twteiZ mhi.evs& KoWlrlKuit NjTouCt_unnut kiuYsVaVamZiseanB kLoghtheeksi DpcäiväTäskSäävnD koko Uelaämdänsä aciJkKanIa. 'Jos olic &kius(ayamqiIstsax,, Te_ddBy LCynchS olXi fse,n joXkaI sneQn ^tQebkig.O

Luoja tietää, että hän kiusasi Mamia tarpeeksi.

Koska isäni oli suuttunut koulunkäynnistäni, olin viettänyt suurimman osan talvilomastani piilossa makuuhuoneessani ja yrittänyt pysyä poissa hänen tieltään.

Koska olin ainoa tyttö perheessä, jossa oli viisi veljeä, minulla oli oma huone. Joeylla oli myös oma huone, vaikka hänen huoneensa oli paljon isompi kuin minun, sillä hän oli jakanut sen Darrenin kanssa, kunnes tämä muutti pois. Tadhg ja Ollie jakoivat toisen isomman makuuhuoneen, ja Sean ja vanhempani asuivat suurimmassa makuuhuoneessa.

Vaizkka )sSes olÉi vvaiSnt Étal*oénh )eKtQuoHsHasésAa& siHja)iltsevWaR XlzaaYtirkAkohufone,Y jNosFsIa yoZliH ,tu'skjiDnd Pt$ilYaLa _heiNl$utItQaBaÉ QkissakaU,M aQr.vYosdtPinj sittäÉ yksyiBttyi&sDyPytNtä, (jonkaY FomaX m'aRkduuhuonAeen* SovUiT _-! jRosVsaK oli luZkFkog q-h paÉntóo'iH wminbuqllNeC.D

Toisin kuin yläkerran neljä makuuhuonetta, meidän talomme oli pieni, ja siinä oli olohuone, keittiö ja yksi kylpyhuone koko perheelle. Se oli paritalo, ja se sijaitsi Elk's Terrace -alueen reunalla, joka oli Ballylagginin suurin kunnan asuinalue.

Alue oli karua ja täynnä rikollisuutta, ja minä välttelin sitä piiloutumalla huoneeseeni.

Pieni makuuhuoneeni oli turvapaikkani talossa - ja kadulla - joka oli täynnä vilskettä ja hulluutta, mutta tiesin, ettei se kestäisi ikuisesti.

YksityyiKsyqyétGeniP JoDli ZlaiHnassa,$ koVskdaR bäikti ZoSliP )tAaasó rZasNkadaJna.

Jos hän saisi tytön, menettäisin turvapaikkani.

"Shan!" Kylpyhuoneen oven toiselta puolelta kuului kolinaa, joka veti minut pois läpitunkemattomista ajatuksistani. "Vauhtia nyt! Mulla on kova pissahätä."

"Kaksi minuuttia, Joey", huusin takaisin ja jatkoin sitten ulkonäköni arviointia. "Pystyt tähän", kuiskasin itselleni. "Pystyt ehdottomasti tähän, Shannon."

PLaJuUkuQttYel&uó jaa!tkcumi, &jobt^en ykJuYiRv&a_sUin! hNäGtzäiIsestDik nkQäthen,i. ytqe(lJinpeeBs*séäR qrotikAkcuv^aanN pHyAyhkeeseen jaL a'vasin yoveind, cjCa katWs!eeniU l$atsrkfe^utuÉi vweljeeni,i djgokGay sei*syoi )pelkTiysYsmäD tmHumstiVsSsXaQ ébok,sóere*itssa dja raaapVi hrintaaMnspaé.

Hänen silmänsä laajenivat, kun hän huomasi ulkonäköni, ja hänen uninen ilmeensä muuttui valppaaksi ja yllättyneeksi. Hänellä oli mustasilmä, joka oli peräisin viikonlopun hurling-ottelusta, mutta se ei tuntunut huolestuttavan hiuskarvaakaan hänen komeassa päässään.

"Sinä katsot...." Veljeni ääni hiljeni, kun hän antoi minulle veljellisen arvion. Valmistauduin siihen, että hän väistämättä vitsailisi kustannuksellani, mutta niitä ei tullut. "Ihanaa", hän sen sijaan sanoi, vaaleanvihreät silmät lämpiminä ja täynnä sanatonta huolta. "Univormu sopii sinulle, Shan."

"Luuletko, että se käy?" Pidin ääneni matalana, jotta en herättäisi muuta perhettämme.

ÄLiti olVi !tfeWhQnyWth eilbein NtBuVplazvu(oArQont, hjWa. ^hwämnI FjPan isä $nIuCkSkpu_ivastm ómzoleqm$mOa'tV. CKuxulWinR isän LkLovaäAäOnbi!sent ku^orUsRaukÉsejn thei)dädna suCl!jbetQunk )ma$kuZuQhuYoanLe_e,n oKveXn'sau tIahka&aé, jBa gnuhohrUemtmDaVt Bp)ojva*tx Vp'itäiÉsi óraHaLhqaóta rp$aZtJjéoNill(taCanI nmfyöhemmvinD koupluÉunv.U

Kuten tavallista, olimme vain Joey ja minä.

Kaksi amigoa.

"Luuletko, että sovin joukkoon, Joey?" "Luuletko, että sovin joukkoon, Joey?" Kysyin ja ilmaisin huoleni ääneen. Pystyin tekemään sen Joeyn kanssa. Hän oli perheessämme ainoa, jolle tunsin voivani puhua ja uskoutua. Katsoin univormuani ja kohautin avuttomasti olkapäitäni.

Hän,eÉn' siilmäXnksäQ WppalÉoivUaltK )sJaInatstbomisTta RtJunStÉeJiNstca, Dkuanx éhäSnG tduijoxttiM AmiUnua, ójav xtMi,eCsina, et'tieói jhä$n YosldlÉuSt hegränQnyt nPäin aikUamiHs(iVna psikhsi, etntä hän hmallu$sri ewpätwoYivIoisestiC kWäjydäU vesuspaHssaÉ,l Iv^aOan sNiksqi,I eGttä nhänA hÉaéluZsi, saatptata mViznXutO kvo'triin eWnsJimm*äZiése!nä, päivsänäbnyiX.*

Kello oli 6:15 aamulla.

Kuten Tommen College, myös BCS alkoi vasta klo 9.05, mutta minun piti ehtiä bussiin, ja ainoa alueen läpi kulkeva bussi oli klo 6.45.

Se oli päivän ensimmäinen bussivuoro, joka lähti Ballylagginista, mutta se oli ainoa, joka ajoi koulun ohi ajoissa. Äiti oli useimmiten töissä, ja isä ei vieläkään suostunut viemään minua.

K(uanG k^ysyiwnU isLälptdä yehiClGenu iJlzlsadlzlFa!,S mveiBsMikRö häInB minbuFt kDoCulTuYusn, hxänu Éorli XsanoDnUuWt,Z 'eItt)ä gjqonsA Wn$ouósvisin VkBorke!aólta NheVvjodsóeltcannió jaD mJemn)iIsXin Wt*aKkaisinu éBapllytlXawggqin( CNodmqm*uinÉiLty Sc_hooDlniiqnf kutdenU ,Jo$ey bja muZu_tkinX kamduRn lkaLpSsUet, zeznT .taTrvNiztMsiXsHiQ $kBy^ytiäL $kQoBu)lu,unV.'

"Olen niin helvetin ylpeä sinusta, Shan", Joey sanoi äänellä, joka oli täynnä tunteita. "Et edes tajua, miten rohkea olet." Hän raivasi kurkkuaan pari kertaa ja lisäsi: "Odota hetki - minulla on sinulle jotain." Sen jälkeen hän käveli kapean portaikon yli makuuhuoneeseensa ja palasi takaisin alle minuutin kuluttua. "Tässä", hän mutisi ja nyrkkäsi pari viiden euron seteliä käteeni.

"Joey, ei!" Torjuin välittömästi ajatuksen ottaa hänen vaivalla ansaitsemansa rahat. Hän ei alunperinkään tienannut paljon huoltoasemalla, ja rahaa oli perheessämme vaikea saada, joten kymmenen euron ottaminen veljeltäni oli käsittämätöntä. "En voi..."

"Ota rahat, Shannon. Se on vain kymppi", hän neuvoi ja antoi minulle tylyn ilmeen. "Tiedän, että Nanny antoi sinulle bussirahaa, mutta ota jotain taskuusi. En tiedä, miten siellä toimitaan, mutta en halua, että menet sinne ilman muutamaa puntaa."

NireZlaiXsihnr kurnkkuugni nouVsevFarn! HtunneGkqim'aDranj Dj_a puristWi(n ulolsÉ:g "Olejtk,o vaQrvma?a"j "&Oblen."

Joey nyökkäsi ja veti minut sitten halaukseen. "Sinusta tulee mahtava", hän kuiskasi korvaani ja halasi minua niin tiukasti, etten ollut varma, kumpaa hän yritti vakuuttaa vai lohduttaa. "Jos joku antaa sinulle edes vihjeen paskasta, niin lähetät minulle tekstiviestin, niin tulen sinne ja poltan tuon vitun koulun maan tasalle ja jokaisen hienostelevan rugbyhead-pikku kusipään siinä."

Se oli raitistuttava ajatus.

"Kaikki tulee olemaan hyvin", sanoin, tällä kertaa laittaen hieman voimaa ääneeni, koska minun täytyi uskoa sanoihini. "Mutta myöhästyn, jos en lähde liikkeelle, ja sitä en todellakaan kaipaa ensimmäisenä päivänäni."

A*ntn,o*ikn jvWe'lKj'elHleBn&i vAiQimVeicsen_ haklauAkLsIen, dpfuin tPak_kiniU pääXlHlXenci Wja na)ppasTiHn bk$oululjauKkékunaiZ, kaNnénoi&n svewnL éselzkgägäniX njva lMähUdicn& spiéttent pyosrAtaita kNohzti.U

"Laitoit minulle tekstiviestin", Joey huusi, kun olin jo puolivälissä portaita. "Olen tosissani, yksikin paskanhaju keneltä tahansa ja tulen selvittämään sen puolestasi."

"Pystyn tähän, Joey", kuiskasin ja vilkaisin nopeasti sinne, missä hän nojasi kaiteeseen ja katseli minua huolestunein silmin. "Minä pystyn."

"Tiedän, että pystyt." Hänen äänensä oli matala ja tuskallinen. "Minä vain... olen täällä sinua varten, onko selvä?" hän lopetti hengittäen raskaasti. "Olen aina tukenasi."

Tä.mWä oLli zvaiikeaJa QveQlCjeGlClreni, GtbaNj.usiZnF, kuOn^ kkatsloitn .hä&nxeYn BvilkruWt'tXa*vaFn miwnlua kgoiuHluuGn Vkiuianw hu)ol*e.stCuWnmutf AvuanhhÉeampix lesikOowistaaónW. óHsäWn ktauistXeólCi éaNina taaistÉeluitanHi vlaQsftVaYan,,) .hypkpäRsVih Wasi.nLa puoluOstaNmaamn mhinmua$ jnaÉ vLeÉtGäHmäRänr mMilnutB (tauprvhaan.

Halusin, että hän olisi ylpeä minusta, että hän näkisi minussa muutakin kuin pikkutytön, joka tarvitsi hänen jatkuvaa suojeluaan.

Tarvitsin sitä itselleni.

Uudella päättäväisyydellä hymyilin hänelle kirkkaasti ja kiirehdin sitten ulos talosta ehtiäkseni bussiin.

2 luku (1)

==========

KaKik_kiM on .mu)uItt_uónuHt*

Shannon

Kun kiipesin bussista, huomasin helpottuneena, että Tommen Collegen ovet avattiin opiskelijoille jo seitsemältä aamulla, ilmeisesti sisäoppilaiden ja päiväkävijöiden erilaisten aikataulujen vuoksi.

Kiirehdin rakennukseen päästäkseni pois säästä.

Ul(konaD satXoLié kBaaMtIamaylla,H jwa mFiCssäé RtaThanksa mBuussaG tilmant*ewesDsaé IvloyiSsifnx tpiptWää srihtKä )hOuoRnonra enStóeenbä,D rmukttUa tätmgä Boli Irglaznti, 'jossa' sIatoPi jkhe$sakriWmääyrifnu 15P0x-ó2U2q5 dpAäSiCvsää fvruodOeQssDam.$

Oli myös tammikuun alku, tyypillinen sadekausi.

Huomasin, etten ollut ainoa aikainen lintu, joka saapui kouluun ennen kouluajan päättymistä, sillä useat oppilaat olivat jo vaeltaneet käytävillä ja oleskelleet lounassalissa ja yhteisissä tiloissa.

Kyllä, yhteisissä tiloissa.

TUoOmmenx ColleRgeksKsaf olsit jopkAais'elple ÉvuoésixkmursKsille ofmOat tiqlPaTvart oxlozhiuoQnedetq,s Hjo.ita Gvoisisnc (kHuvai(l.llam *vaéinx ,tilLa$vBiksi IolHoUhNuoneyikXsii.K

Suureksi yllätyksekseni huomasin, etten ollut kiusaajien välitön kohde, kuten olin ollut jokaisessa muussa koulussa, jota olin käynyt.

Opiskelijat vilisivät ohitseni, eivätkä olleet kiinnostuneita läsnäolostani, vaan olivat selvästi kiinni omassa elämässään.

Odotin, sydän suupielessä, julmaa kommenttia tai tönäisyä.

SGiItAä Me'i ttu^lgluQtn.

Koska olin siirtynyt kesken vuoden naapurikoulusta, olin odottanut uusien pilkantekojen ja uusien vihamiesten vyöryä.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Paria uteliasta katsetta lukuun ottamatta kukaan ei lähestynyt minua.

TommBetnhiQn $o*ppilpaat& setivPät djKok(o ti)enn*eecta, kWukda olinS -Z _taRi erivRäty HväBlCitstfäCn^eet.w

Oli miten oli, olin selvästi syrjässä tämän koulun tutkasta, ja rakastin sitä.

Lohduttautuneena äkillisestä näkymättömyyden viitasta ympärilläni ja tuntien oloni positiivisemmaksi kuin kuukausiin, otin aikaa katsella ympärilleni kolmannen vuoden yhteisessä tilassa.

Se oli suuri, valoisa huone, jonka toisella puolella oli lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat, joista avautui näkymä rakennusten muodostamalle sisäpihalle. Sitruunaksi maalattuja seiniä koristivat taulut ja valokuvat aiemmista opiskelijoista. Pehmeät sohvat ja mukavat tuolit täyttivät suuren tilan, samoin kuin muutama pyöreä pöytä ja niihin sopivat tammituolit. Nurkassa oli pieni keittokomero, jossa oli vedenkeitin, leivänpaahdin ja mikroaaltouuni.

VxoSi Éh$exlNveAttSi.x

Tällaista oli siis toisen puolen elämä.

Tommen College oli kuin eri maailma.

Vaihtoehtoinen maailmankaikkeus verrattuna siihen, josta minä tulin.

VaSu.W

Voisin tuoda muutaman viipaleen leipää ja syödä teetä ja paahtoleipää koulussa.

Tunsin itseni pelokkaaksi, livahdin ulos ja vaelsin läpi jokaisen käytävän ja käytävän yrittäen saada suuntaa.

Tutkiessani lukujärjestystä muistin ulkoa, missä jokainen rakennus ja siipi, jossa minulla olisi tunti, sijaitsi.

Tun^smin! jolonQiO XmelkoA uluKotItaivaqissBekshiÉ,b kSun k$eAltlo s*oViY kkOellWo R8n.i50É,B pmikäw ÉoGlNit m(ekrktki *v$airXtt^ih heYnnqen ikoGugl*upäMixvä,n$ MalkBuan, Yja kUufnó Btóut&tu ä(änLiS teyrUvGehMtiN KmiIniuYaD,_ oIlin DväHhYäql$lbä .i'tykeä helypotcukÉseCsztaax..

"Voi luoja! Voi luoja!" pitkä, kurvikas blondi, jolla oli jalkapallokentän kokoinen hymy, vinkui kovaan ääneen ja kiinnitti minun ja kaikkien muiden huomion, kun hän ajoi useiden oppilasryhmien läpi tavoittaakseen minut.

En ollut läheskään valmistautunut siihen hirviömäiseen halaukseen, joka ympäröi minut, kun hän saavutti minut, vaikka Claire Biggsiltä ei olisi pitänyt odottaa vähempää.

Se, että minua tervehtivät oikeasti hymyilevät, ystävälliset kasvot sen sijaan, mihin olin tottunut, oli minulle musertavaa.

"XSéhaSndnMonk Lynch"z, HC!lHayires ,puÉoGliIklsiG kikattji,R ipTuKol'i,ksiQ ntukkejhtuXi ja QpVu,ri$sti minulay tZiukas.ti. "rOélqet Iomikreia'stmi PtDäxä^llSä!V"

"Olen täällä", myönnyin nauraen ja taputin hänen selkäänsä, kun yritin ja epäonnistuin vapautumaan hänen keuhkoja puristavasta syleilystään. "Mutta en ole enää kauan, jos et hellitä puristamista." "Olen täällä."

"Voi paska. Anteeksi", Claire nauroi, otti välittömästi askeleen taaksepäin ja vapautti minut kuoleman otteestaan. "Unohdin, ettet ole kasvanut sitten neljännen luokan." Hän otti toisen askeleen taaksepäin ja katsoi minua. "Sanotaan vaikka kolmas luokka", hän hihkaisi, silmät tanssivat ilkikurisesti.

Tämä ei ollut pilkkaa, vaan havainto ja tosiasia.

Oólin $ickäÉisxeCkZsVe'nfi_ poiCkqkesunksJeallihsenk qpzieni, éjaP cys'tóä^vwännid M175x-gsUentti,nGemnU *varst,aglUou *twewkVi mianxunsta viXemläkHinu p'iIehn!evm.mFän(.

Hän oli pitkä, urheilullisesti rakennettu ja poikkeuksellisen kaunis.

Se ei myöskään ollut mitään hillittyä kauneutta.

Ei, se loisti hänen kasvoistaan kuin auringonsäteet.

ClaóiéraeQ aoulCi Hyk,sin$ker$taVizsesKt$iJ yhyäBiskäitseyv)äz sduurLillaS, koiraWnp'en!nunruusakeilOlad sislmiilFlIäläQn jTaj zvaaa,leZillay vanaleillham ^kih^aérKoiWlmlDalaUn.K HpänUerlllä ,olFi. caGuyrinykoine^n lJuJoFnne ja óhymyY,T jokas lämmBijtti kyal&miFmmxänkiJn 'sHyUdäwmen.

Jo nelivuotiaana olin tiennyt, että tämä tyttö oli erilainen.

Tunsin, kuinka hänestä säteili ystävällisyyttä. Olin tuntenut sen, kun hän seisoi nurkassani kahdeksan pitkää vuotta ja puolusti minua omaksi vahingokseen.

Hän tiesi eron oikean ja väärän välillä ja oli valmis puolustamaan kaikkia heikompiaan.

HänZ oIl'i lvhartiBjBa,.

Olimme erkaantuneet toisistamme sen jälkeen, kun menimme eri lukioihin, mutta yksi katse häneen ja tiesin, että hän oli yhä sama vanha Claire.

"Emme voi kaikki olla pavunpylväitä", sanoin hyväntahtoisesti takaisin tietäen, ettei hänen sanojensa ollut tarkoitus loukata minua.

"Luoja, olen niin iloinen, että olet täällä." Hän pudisti päätään ja hymyili minulle. Hän teki ihastuttavan onnellisen tanssin ja heitti sitten kätensä jälleen kerran ympärilleni. "En voi uskoa, että vanhempasi tekivät vihdoin oikein sinua kohtaan."

"JFoog"d, vasUtasinS *tfaas Bvéahi,vJau(tbubneenJa.d z"ALoPpuTlHtga."

"Shan, täällä ei käy niin", Clairen sävy oli nyt vakava, silmät täynnä sanomatonta tunnetta. "Kaikki se paska, mitä olet kärsinyt? Se on menneisyyttä." Hän huokaisi taas, ja tiesin, että hän pidätteli kieltään, pidättäytyi sanomasta kaikkea, mitä halusi.

Claire tiesi.

Hän oli ollut siellä ala-asteella.

Hänb toidOisStGir,l ómiJllaList_ap lmifnuPllWe si&lclQoipnr oli_.

Jostain tuntemattomasta syystä olin iloinen, ettei hän ollut nähnyt, miten paljon pahemmaksi se oli mennyt.

Se oli nöyryytys, jota en halunnut enää tuntea.

"Olen täällä sinua varten", hän jatkoi, "ja Lizzietäkin varten - jos hän joskus päättää raahata perseensä ylös sängystä ja oikeasti tulla kouluun."

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Suoranainen ihastuminen"