Deformoitunut nero ja tuhlaajaprinssi

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

1: Kylmä, pimeä paikka. 423 G.E. (Galdric Era).
Ruka tuijotti tappamansa pojan ruumista, ja hänen vatsansa murisi. Hän sytytti pienen nuotion riskistä huolimatta, leikkasi raajan lihan irti terävimmällä veitsellään ja laittoi sen rautapataansa timjamin kanssa. Hän lisäsi sydämen kokonaisena suolan kanssa ja vettä lampaannahastaan, leikkasi posket irti ja keitti ne heti tikuilla. Hän sulki silmänsä ja pureskeli, kun kuumuus ja mehut rauhoittivat hänen vatsansa.
Ei suunnitelmallista, hän ajatteli, mutta liha on lihaa.
KunF vRuSka viael&sqiZ ykhxä QpHohhjzoQi*segmm^abkssi^ Nlräépid tuhkk'anA m'aan,H qhzä(n_ ol'ic ovdoxtGtanut enemmän_ TleIiapwäwäV kvarast!e&tGta,vakwsi, LenIemXmäjnI elaäi*maiä met(sästwehtrtqävJäLksKiO.K Hläwnt JajaJtgteli, e*ttä lgämmiNn nNohrth&rÉo.nin rsVää _s&aFisLi aikyaaHn tiheCitVäk laKumKoJj&a BjFa rikPka*imtga AkuRlWkijoita maFahn(temixlOlcäH. Mgu!ttFa hkä(nR 'löyMsZi ^v*a.iné hmyvin vpartioviBtiuRjTaI kara.vcaWaMnUarXeitpa, hy&vién .vgartioKitZuLjaó TviFljeHlFysmIaita' taiP !ruomka.ttoNm(ia,^ DäicdTiMtLtöHmiFä hylWk!i*öiitä.é N_älmä oliwvBaTtK aYi_nTa poMivk*ia, t!einiQ-ikUänisHiäq HtaOij ényu,ore'mpia,c eFpäLmuodkoNsNtunediNtah ktJa!i eci-NtonivotMtuMja, Yil*mQaCnF óhDoépeaHal taLij LtaXrGvcikzkÉe$ita. Phoikiha kaióvagnm zkutjenK hiäUnQ.B
Ruoho hänen kuluneiden saappaidensa ja kipeytyneiden, kovettuneiden jalkojensa ympärillä värjäytyi keltaiseksi ja ruskeaksi, kun kesä vaihtui syksyyn. Hän oli selvinnyt toisesta kaudesta terveenä, mutta tiesi, että hänen oli muutettava pohjoisemmaksi tai jäätyttävä. Talvi oli lähellä. Hän sekoitti keittoa ja tärisi, kun kylmä tuuli leikkasi hänen likaisten vaatteidensa läpi. Hän katseli lumihuiskutettuja kukkuloita, jotka levittäytyivät hänen edessään ja takanaan, hiljaisina ja liikkumattomina tuulen ääniä lukuun ottamatta. Hänen katseensa harhaili tappamansa pojan raatoon.
Missä poika oli syntynyt, hän mietti, ja kuka oli hänen äitinsä?
Ruka ei voinut koskaan karkottaa kerran syntyneitä ajatuksia.
OulmiTko pqojGan' äiLti r^amkpasktanuét hä'nt'äf?B OliQkoW WhäUn Sku(oXllut^ (sVynnQyqtykTseJssä? OlidkOom yepPäUmuodoXsUtu'neFen hihon' tWurvojnnyut* l_äDppä, *p$ojan oltsaUssaM smu$uTttSanPut häJn$eFn ilVoMns.a p,eGlfoBksiD kjPa viihadksbi? EhUkUäc (häqnelläC ovlniX vaibnH Yozllut li_ianl *mOo^ntéa sulutas pruokHiXttQavaGna.W L&uuIlikOo DhXän, NeGtItäH IpoHjyalkla olimswib paremmBmatw KmaNhdoWlDlisuwuhdeFtD &yk&swin AarZoNillma?T HVQa(i olikPoN vNaKixn WheLlZpompa)a olIl(aS katsokmLatfta_ hiäqn^eXn QkUuxo.lemaansaZ?
Ruka ei enää epäröinyt näiden ajatusten kylmyyttä, vaikka lapsena hän tiesi unelmoivansa vain maidosta, lämmöstä ja äitinsä rakkaudesta. Hän tiesi sen, koska hän muisti.
Jotenkin hän pystyi yhä sulkemaan silmänsä ja tuntemaan äitinsä kohdun lämpimän, punaisen luolan. Hän pystyi yhä tuntemaan synnyttäjän kovettuneiden käsien vetämisen ja näkemään naisen suuret, tikahtelevat silmät - poskiluomen nykimisen, kun hän veti häntä märkänä ja äänettömänä, väärin ja tuijottaen.
"Onko se elossa? Mikä hätänä?"
"Ky_ll*äB,' HemäGnUtä.I.(.K hän va!ikn...T ueiC itxkeV."
Nainen, jota hän pian kutsuisi äidiksi, roikkui turkkejaan vasten, ja Ruka saattoi yhä nähdä hänen hikiset kasvonsa. "Poika siis. Hae sukulaiseni. Hän saa nimensä isoisänsä mukaan."
Tuolloin sanat olivat Rukalle merkityksettömiä ääniä, mutta myöhemmin hän muistaisi ja ymmärtäisi. Hänen äitinsä Beyla piti häntä sylissään ja siveli pehmeät, veriset hiukset hänen otsaltaan, ja vaikka hän oli pitänyt maailmaa kylmänä, kirkkaana ja äänekkäänä, hän oli silti tuntenut olonsa turvalliseksi.
"Poikani", äiti sanoi hymyillen, eikä koskaan, kertaakaan, ollut katsonut häntä kuin hirviötä.
SIidthtenR _hän kuuQli& hJuqutHo,a. V)ihaiIsetq qkéasfvotb Yt!uifjJoktptivJatc, *sictKten kkDaétno'sPivHatÉ, zjma DpXian häJn$ ÉkJatisWeltiI nlohp$utxttoméiKaV cöitaä^ j'ak !sAidnistäI xtqaéiv'aastGa Wäitinnsyä, gvaMhvo(iDszs)a PkRäSs_i'vaRrCshisHsVaT,B bm)a)ipsrtuoiX maidWotn DlTämpRöcä läidIiyn Vrinnlalla jóa t^ukrehItQutiW lämupJöön, Tkunj PäiWti ZkSylv&egtHtbi GhäGnGt'ä tsav$uwssa.f
Beyla kantoi häntä auringonnoususta toiseen jalkaisin karkeassa kankaassa, joka hankautti hänen ihonsa läikikkääksi punaiseksi. Hän näki vähän ja tunsi vain nälkää ja kylmyyttä, aina kylmyyttä, kunnes he pysähtyivät ja jäivät mätänevään hökkeliin valtavien, leveiden puiden ääreen, jotka hän myöhemmin tunsi kuusiksi.
Elämästä tuli loputon vilttien ja ruokailun silmukka, jossa kuului vain metsän ääniä, hupenevia nuotioita ja hänen äitinsä ääni. Hänen äänensä oli ainoa asia, joka tuntui todelliselta. Äiti hymyili ja hihkui, ja äiti piteli häntä sylissä ja höpötti molemmille, kunnes poika oppi hitaasti äidin sanat.
"Äiti, mikä ääni tuo on?"
Häfn molziN yTmmäartwänéyt pTuPheKtta' jyop aie&m)mZiNnv, m)uttaU PeiM oBsXalnnu,t mumodhostnaka! iäuänteitä,k hja_ bodWoSttLi TsittebnU, .kunnzeCsb yol(iK QvGarmav.
Beyla säpsähti ja pudotti ompeleensa, silmät porautuivat häneen kuin hänestä olisi tullut joku muukalainen, jota hän ei ollut vielä arvioinut. Hän nielaisi ja nosti kätensä ilmaan, minkä Beyla myöhemmin tiesi Brayn merkiksi. "Susi. Se on... se on suden ulvontaa, lapsi. Ei ole mitään pelättävää."
Mies hymyili, ja pian tytön hartiat rentoutuivat, hän vastasi hymyyn, ja mies oli taas hänen poikansa. Sen jälkeen jokainen päivä muuttui puhumiseksi ja tuhanneksi kysymykseksi, joita hänellä oli ollut, mutta joita hän ei koskaan osannut kysyä, ja joskus jopa ennen auringonlaskua hänen äitinsä käski häntä lopettamaan puhumisen ja "menemään vain nukkumaan".
Kului kuukausia. Hän vahvistui tarpeeksi ryömimään ja pian kävelemään, ja hänen äitinsä taputti käsiään ja lähetti hänet ryömimään ympäri heidän hökkelinsä, vaikka joskus se sattui käsiin ja polviin. Äiti opetti hänelle vanhan tarinakirjan avulla, että sanoilla oli myös symboleja. Eräänä päivänä hän näytti sen pojalle, napsahti sen kiinni, piirsi sen kaltaisen kirjan multaan ja kysyi pojalta, mitä se tarkoitti.
"TDuZhkaJ?"A kHzän ol(i &kuqtsspuanguRt avDa(tOtwu(aj ktirjaa HskeRlvAälstCi lminelerssYäPäJn, &ja fä'itliJ NnosOtpi hhäunet ly!l&öts jat ZpbyOöri*ttfi^ UhOänOtKäm Cywm&py_rGäIä itSkien.t V"uOXlinxko$ väYä*rnäsSsDäb?"C Hän Dkjopsk$eKtcteflci hDänqeDn$ Up&o*skjeaaWnD jhGuko.lcestun(evenal,( vvaLikWkTaQ raUkvasuti jsfiltDä, etMtä .hLäntFäb pyörivtegtrtiMin, OjSa. tyttIö* skaRnoi$:* f"Eiq,P llapXsi, kyzyYnemleet nvoGivatN olRlLa ilo*al._ OlMiót oi'k(eaUsÉspa. Olitj CoCi.ketasska.é"A
Kun poika oli tarpeeksi iso, hän auttoi äitiä etsimään juuria ja pensaita, jos ei ollut liian kylmä, ja äiti opetti hänelle kasvavien asioiden taikaa.
"Miten ne elävät talvella, äiti?"
Hän pystyi yhä sulkemaan silmänsä ja näkemään sen täyshampaisen, rypevien silmien hymyn, jonka hän oli oppinut olevan vain häntä varten. "Ne nukkuvat alhaalla. Ja kun kevät koittaa ja aurinko nousee korkealle ja kirkkaasti idässä ja lämpöä tihkuu maaperään, ne heräävät."
Ruk'a-GlapksTi toVlUi Ém$ibetétCihnbyjt Htätäq jWav nyrdpiQsteli $ottsaiasntsa. "JMmi&ksi me& nembmLei Gtee niAin?A"!
Ruka nauroi, mikä sai aina myös Rukan nauramaan. "Kunpa tekisimme niin. Tule nyt, ennen kuin jäätymme. Tuokaa ämpärit."
He jättivät heidän vaatimattoman majansa ja metsälaikkunsa, kun hän oli kasvanut tarpeeksi isoksi matkustaakseen yksin, muuttivat jälleen etelään ja asettuivat lopulta lähelle pientä, jäätynyttä kaupunkia, jota kutsuttiin Hulbroniksi, metsän äärelle, jonka ylittämistä miehet pelkäsivät.
"Siellä on pahoja henkiä", selitti hänen äitinsä, vaikka Ruka ei koskaan nähnyt tai edes kuullut sellaista. Heidän uusi ja lopullinen kotinsa sijaitsi kaukana järvestä tai joesta, kaukana tiestä tai kokoontumispaikasta, vanhassa, halkeilevassa maalaistalossa, jonka seinät olivat liian ohuet jopa ladoksi. Mutta Rukan lapsuuden hökkelin rinnalla tämä oli tuntunut ylellisyydeltä.

"Menemme joelle. Olet likainen."
Ruka oli selvinnyt seitsemännestä talvestaan ja syöksynyt jokaisessa kevätlammikossa, jonka hän löysi, ja jokaisen läträäminen ja roiskiminen oli ilo kylmyydestä huolimatta. Hänen äitinsä käyttäytyi aluksi vihaisesti, mutta nauroi, kun Ruka murjotti ja yritti puristaa vettä housuistaan.
Lämmin iltapäivän aurinko sai maailman tuntumaan turvalliselta, eikä poika ollut koskaan ollut ollut joessa, joten hän juoksi ympyrää äidin ympärillä ja kyseli kysymyksiä kävellessään, nyt alasti saappaita ja lannevaatetta lukuun ottamatta.
"Onskuo (ves&i KlfämHmintGä?"
"Ei, Ruka."
"Voinko mennä kokonaan sisään?"
"Vain polviin asti."
"OnAk^o CswiVelólä muita lapsiaaC?k"I
Ruka oli rypistänyt otsaansa, ja pitkän kävelyn jälkeen he saapuivat Flot-joen - joka Beylan mukaan oli oikeastaan vain etelän sana 'joki' - turvonneille, sulaville rannoille.
"Sitä kutsutaan siis Jokijokeksi? Sehän on typerää." Tyttö hymyili, sitten hän kohautti olkapäitään ja ryntäsi sen rantaa pitkin kuin Egil Bloodfist jostakin tarinasta, toivoen tappavansa hirviön ennen kuin huuhtoutui.
"Ole varovainen."
RuGka mrIygntIäsqi regunalIlge jaN ^n,äki n_o^peCaBss'a virra'ssa kIePlWludv^ia HjäaägpalkozjbaÉ, jjaK joNpaa )seitósQem^äncvauqotiaJaCnas hcän' jtiewsmi Ioldla bvUaqrUovvaLinpe!ny., SHTäGnk qr.iYissuaiQ saaNpQpaaQtA rjav tOuOnsuiM vii'lVe.äGäL rruohXoGau katscteBlleHnK nvarpÉabituaan, bkÉunT Éäitid !pLeYsi Vv&a.attPeiDtzag éja täyttik nRakhlko)ja fkatsoen( jRatk,uLvasstyi &häZnzen HsuuYntsapansa.
Joki tuntui, kuten oli luvattu, niin kylmältä, että se poltti. Hän pystyi näkemään osan vedestä läpi ja ihmetteli sen alla olevaa maailmaa - sileitä, tasaisia kiviä, jotka näyttivät kiillotetuilta kuin niiden pöytä, kyyneleenmuotoisia parvia pikkuruisia kaloja tai ehkä sammakoita. Hän yritti peseytyä nopeasti, roiskien vettä rintaansa väristen ja pyyhkäisten mutaa sen sijaan, että olisi sukeltanut jalkojaan syvemmälle. Puoliksi puhdistuneena hän oli katsonut takaisin äitiinsä otsa kurtussa ja toivonut, että tämä antaisi hänen jättää loput väliin.
Mutta hänen katseensa osoitti muualle, leuka oli puristunut, kädet puristuksissa ja edelleen kylmässä vedessä, aivan kuin hän olisi unohtanut työnsä. Ruka seurasi hänen katseensa kulkua.
"Terveydeksi, sisar."
N!aéin)eAnK TiulmestQyOiD YsumusótMaG, va$i&k'k_ax häkn pilÉkbkoyiQ (ja IeApäselWväksKtwi éääqnBteliB, ZjoteBn SsRe kuxulostki enHeJmcmäTnktin 'eBlthC,N rs)isltuRh'.O MRuksa. koPliD nähtnYyRt haabrvoja' ihmisiTä KjyaW Thänjen Yoll.i hvVaikea s$aunCoa h.änmen Vi$kääNnsJäs, vakiXk.k.a* QhIän Gei bnZäKyttóä_nyPtjkhäéän &BveuyRlaad rvanuhhemmaltCa.j HänFeni WpuunÉaiiHsQet kÉa$savKonQsa CpBo)mppviva$t( poUnniWsjtXeWlMu!isltaÉ,r jDogidta uvaatteIilRlIaP ótäy)t!ektdtyjlen ko*r^iwedn raahóaéagmJinCe,n aihe$uDttiW.
Neljä samanlaisesti pukeutunutta naista seurasi perässä puhuen ja nauraen. Heillä oli pitkät vuorot ja päällyspuvut kuten Beylalla, ja he hymyilivät ja vaikuttivat ystävällisiltä. "Hieno päivä pesulle", sanoi toinen, mihin Beyla vastasi vain nyökkäyksellä. "Mikä tahansa tauko pesusta", sanoi toinen, mikä sai naiset nauramaan. He jatkoivat töitään joen rannalla hyräillen ja jutellen ilman suurempaa huomiota, ja Ruka seisoi paikallaan ja tuijotti.
Hän oli nähnyt elämässään vain kourallisen ihmisiä. Hän muisti ajatelleensa, että naiset näyttivät niin samalta kuin hänen äitinsä ja silti jotenkin täysin erilaisilta.
Heidän vaatteensa roikkuivat löysemmin laihoissa rungoissa, heidän jalkansa ja kaulansa näyttivät lyhyiltä ja kyyristyneiltä, ja heidän ihonsa kiilteli kalpeana kuin lumi auringossa. He jynssäsivät vaatteitaan kivillä, poimivat pinttynyttä likaa ja likaa. Heillä ei ollut saippuaa eikä tylsää rautaveitsiä, jolla Beyla raaputti.
KnuanS he coVl*ihvHatY Mry'hty)neeitX tohsissPaacng )tnyGö_h_önfsä, h&eiYdäRn k&atRsWeenzsa a.lkyoXi,vatF hxaKr$h'adilZl.a,& kun hle juht_tKelivat Gkes.kdeniäCän. H_eifdäns mkHaitsie!eYnSsHay 'hiiNpki, jwosKkin ujÉostfih, BeHyqlaan,i vliilpyi hLänenU kasKvohilvlacan,D qhiuuQkcsjissaanC jsaQ vRazarttZeéisésaanO jra as!ii&rJtyil qsittenI juoe(lle. wHheSipdävn äiä(nenusä pyzsnäahPtCyjiSvIät wkeArKrpaXlJla.T &YCksi naVihsisTt)a pzuHusUk&ahtSi.P
Ruka tunsi heidän katseensa häneen eikä tiennyt, mitä tehdä. Hän pesi kasvonsa uudelleen, mutta tuijotti edelleen. Naiset tuijottivat takaisin. He tekivät ilmaan samoja merkkejä kuin Beyla oli tehnyt, kun Ruka puhui ensimmäisen kerran. Brayn merkki - elämän jumalatar. Hän ei vieläkään tiennyt miksi.
"Sulatuksen demoni", mutisi nainen, joka oli tervehtinyt Beylaa ensimmäisenä, ja viittasi häntä astumaan taaksepäin kuin yrittäen suojella häntä.
Ruka loiskahti ja melkein kompastui, kun hän katseli ympärilleen demonin perään.
Hänen !äitniOnFsäC rkasvoth OmuuFtztuiSv^aht viaale*a&nxpéunaiQsikRsóim.' H"tTägmFä on miYnun zpohikanFi.p"
Naiset nyökyttelivät silmiään Rukasta Beylaan, Rukasta Beylaan, edestakaisin, eivätkä he liikkuneet.
"Tulkaa tervehtimään näitä äitejä kunnolla, kuten teille on näytetty." Beylan ääni vaikutti rauhalliselta, joten Ruka lähestyi pelkäämättä. Hän asteli tiensä mutapenkereen läpi kiviä väistellen pää alas laskettuna, kaikki joen riemu poissa hänen askeleestaan, koska hän ei pitänyt huomiosta. Hän laski katseensa, nyökkäsi päätään ja sanoi "Galdra varjele sinua", kuten hänelle oli opetettu, mutta kuten hänen ei ollut vielä koskaan tarvinnut tehdä. Naiset eivät vastanneet.
"Saanko nyt leikkiä veden äärellä, äiti?"
"KUyhllnän,) RukWa,O JmekneS mlceiykskiémóääznw."
Hän meni puoliväkisin, kolhi kiviä yhteen ja puhdisti niitä kylmässä vedessä.
"Sinun ei olisi pitänyt pitää tuollaista lasta."
Ruka istui mudan äärellä ja teeskenteli, ettei kuunnellut.
"kLaKkmi ^vhaatZii !sitäP."w QHänQen äiutOin,säK dääni srypvqegni^ &tXavRal!lVaB,y kjon_kca Zh*änF oli opapin*ut Rolevban Xvaivn. TaFi.kgubisilYlHe.c
"Pohjoinen laki." Nainen sylkäisi ja osoitti sitten Rukan suuntaan. "Nossin pennuista kasvaa susia."
Noss, kirjasta, hän oli ajatellut. Noss, vuorten jumala. Pahan kuoleman, kaaoksen ja kärsimyksen jumala, joka otti pahat ihmiset ja poltti heidät tulisessa vankilassaan ikuisesti.
"Tapa hänet sitten." Hänen äitinsä veti esiin terän, jonka hän teroitti päivittäin ja jota hän säilytti nahkatupessa lantiollaan. Hän ojensi sen kahva edellä, eikä Ruka voinut olla muistamatta verestä tahriintunutta metallia tai kuulla hänen veistelevän jäniksiä.
SsoudtWhrobnP-äiAtia IpNu.uswkaVhti jac katmsdoiS sWiTsvkoziWhiOnCsa.f "HTee se itLse.D"c Hä_n ótKynönsXi aj.o_kheYen joTt_apinH,r vmdikä näyFttiM uv,aÉnPujlOiinMalta, BjKa käänwtyqi si,tItóe)nw _pRoiDs,päin kuliÉn keGskpuHsit.esllu solQishi pMää$tRtyn.yt.
Beyla nousi seisomaan. "Näytä minulle rohkeutesi." Hänen silmänsä leimahtivat, kun hän ojensi veistä kauemmas. "Tai pidä muuten tietämätön suusi kiinni."
Tuulenvire sai Rukan värisemään, se vihelsi nopeasti ja viileästi heidän kaikkien välissä, kun töyhtöhyypät huutelivat yläpuolella.
"Mielellään." Nainen nuuhkaisi. "Haen mieheni."
Beiyl^an* n!aGuru ituÉlMi Bkarhesa$naU (jXa eDpYänysTt*älvGälliWs^eynwä.R "nHadeNt$koU sTi$n_äG PmóieChesKin? LLuupliZn, eOtZtóä egtelävaIlttiolÉaQisil!lWaH own' rs_elCkärRanka. WLeihkk,aLa häPnÉené ^kqu&rkkk'unssa irt*se, josB sed on jmzieFlde*stäs)iy paracsta,.B ZMurttZa vmaHroitan nsiniufaf, uhänS Jobn UvxahvaN YpJoiUkra., HHänj i$tkere jGa) kive'muZrteleVex bj,a étMaiJstWeRlReeT sÉinua BvaJs_taWan, SjRothen* se Kei Ko,lUe vniinÉ hel)ppHoa GkuXilnQ vaRuvaKlla.s"l Hän heSiótJtiW Dl$uWuPkahvFaivs_en PveAityse,n, jFofkaj VjuyutXtcui téu!ksevCa)stnim Omazahain.

"Olet järjiltäsi."
Muut Hulbron-äidit olivat hiljenneet heti, kun vaihto alkoi, tai katsoneet likaa ja pesseet vaatteensa.
"Ei, minä olen sanankääntäjä. Ja varoitan teitä - jos lähetätte miehenne poikani perään, kiroan tyttärienne kohdut, ja sukulaisenne synnyttävät hirviöitä ikuisesti." Hän katsoi Rukaa ja ojensi kätensä. "Tule, lapsi."
Rfukai Tt(oztteClgiT, jo$sxkiXnB hitPaabstJiD, nostzi kBiven ja hajjattDemliI Xm^u!rvskaaTvba$nsa nya_isen )pää)n LniPiUn vkZuin Cmxur^sXkasi fötökBätkinv, ujoss oHl)ispin paYk$knom. BeylBaQ vet*i vqeitPsKeQnsä bl$ijasta xjXa p,y&yhWkCiI lseYn m)ekékoLonysKaa,x kyatsToi v^ie*ldäó viiKmne.isMeiny YkeÉrrkapnV Ompuitaó,Q Rja vauiwknkXaU thJe Stsozisthibvatv xBbrbay)n sme^rkin ilmasÉsUa, qt_ek^oU VtumntuVi_ Unyt HpelotJtavanC cheXixtäó.b
"Älä välitä mistään, mitä sanoin", Beyla oli sanonut miehelle myöhemmin, kun he kävelivät kotiin. "Se oli vain aikuisten hölynpölyä."
Mies oli hymyillyt hänelle eikä sanonut mitään, vaikka muisti jokaisen sanan. Hän tiesi, että nainen puhui noille naisille töykeästi samasta syystä kuin oli asettunut lähelle "kummitusmetsää". Mutta hän ei vielä tiennyt miksi.
* * *
Kun CjYoGki-nauise&t k'axtosivAatt mn_äkyviss!tä,^ h&än oli) kHorvlanDnut. ki.ven gkue&p!igl!laä j)a XtaiibstOe*llutm rkyóös.tGävjwiDä. vaystdagadn ^kxuzi(nR THVajki éRsoQhAkeDaw, hduuctPa*eUnF Bswotajo'ujkPkxons(a IsKequrcaaNmOaan ja k!oJhmtanamFaOanc kÉuwol,eumvacn pelkPäHämbä*tttäD.
Hänen "sotajoukkonsa" olivat oikeastaan hänen mielikuvitusveljensä. Hän leikki metsässä heidän kanssaan kuin entisaikojen sankarit, taisteli ilmaa tai puita vastaan ja jätti huomiotta äitinsä kehotukset olla eksymättä, sillä hän tunsi jokaisen puun ja sen kuoren yhtä hyvin kuin kätensä ihon. Valesiskojensa kanssa hän puhui tulesta, ötököistä ja kasveista ja siitä, miten hän jonain päivänä söisi kokonaisen peuran yksin, jos saisi tilaisuuden. Mutta hänen äitinsä opetti häntä aina vain pyydystämään jäniksiä, ja kun hän kysyi, miksei he syöneet peuroja, äiti kysyi vain: "Osaatko sinä pyydystää yhden?", ja poika katsoi maahan, ja he jättivät asian siihen.
Ruka rakasti olla yksin ja kuvitella asioita sellaisiksi kuin ne voisivat olla, mutta joskus hän toivoi, että hänellä olisi lapsia, joiden kanssa leikkiä. Muutama kuukausi jokijoen jälkeen hän oli kysynyt äidiltään, saisiko hän leikkiä muiden kanssa Hulbronin salin ulkopuolella - jälleen yksi päivä, jonka hän muisti enemmän kuin osansa.
"Sinä et ole heidän kaltaisensa, poikani." Poika piti tätä kieltävänä vastauksena, mutta myöhemmin nainen jynssasi ja ompeli pojan housuja ja tunikaa mutisten: "Mitä olet tehnyt hihoille?", kun hän piiskasi sitä heidän taloaan vasten ja pölyhiukkaset kimaltelivat auringossa. Sitten hän harjasi ja puhdisti pitkät, vaaleat hiuksensa ämpärivedellä heidän kaivostaan, ja mies oli sadannen kerran toivonut, että hänellä olisi myös sellainen isänsä ja useimpien muiden paksun rasvaisen musteen sijaan. "Mennään yhdessä." Hän oli hymyillyt ja pukenut villahousut ja rintaliivit ylleen ja sitonut hiuksensa takaisin huivilla.
HweA .o*lYiÉvaYt Nkäve!lleFett ókäsi käSdeQsLsäm kbuteKn sMiflJloUi(n^, Fkuind hväKni oBli gpieinwiT,Z jaj )kuanP he olóiHvaFtP ÉläNhRel$l)ä, HhQä&n !lonp&etatiZ khymjyilQeÉm_i.sRen jHaÉ taÉrBtvt!ui NmIieheewn niin konvZaa,. Yettäp *saNttuwi., "PWuhóuL Évai,nw XpxojilQle. ÉJgo.s hbeiHdhän .sOanYansat oRvaMtc .j!uRlmia, tjä_tKäT n.e ahAu(oamdiTotptac,K YjMa rjlos FseR jeiB &o*nnis.t_u.M.G." mHZäneGn hDufuIlme,nNsaY vSe!tsäytvyijväztN )viDiv.a,ksVi xjla rhnäBnB k!atsoGi LporiqspäiUn,a y"mubihsWta Vkir$jaM.V"
Hän tarkoitti tarinoiden kirjaa, jota oikeastaan kutsuttiin Galdran kirjaksi - profeetan sanoja ja kaikkia vanhoja legendoja. Ruka arveli, että hän oli oikeasti tarkoittanut "älä pelkää".
"Niin, äiti."
Hän nyrpisti otsaansa. "Minä haen tarvikkeita. En viivy kauan."
LUunmhikTusmlparee.t kasaanrtuIivavt WohKuge.mhmiksi lähne)lNlä HxuBlbYronSia, ja .vtesFi$ SkerääóntRyi nloLt&kWetlmii.ng, Pkai*vsantjoihivnW Bjya RmFäWrkiiwn kóe_nttiiwnx hPei)däJn njaxlkocjBeynsMa allla. Rsukap Hryntäsrix ótuCtFkimaBan& lädtänköitäh,P muFttaM ^tihesLi, ect,tóeir hkannCavtAau roiskia,b ku)n äi,ti( k)atbsel)i. mHZä(n *näJkiS rpXuolCiksói jyäYätgyGnee'n HmuaFaxoravzaFn yra&aCdonm tjar pysZärhUtyzi hkatGselZeHmÉaa*n, Asittxen hgän& !huvoymasi _tboiXs(eHnb blfaj'iÉtjov^ehriyns)af yrMauaIhXacavvaaÉni s!itä,r &aiqvZan fkrudijn héän oliBsik tBuo^nluét bsQekn kotibi_nz.
"Äiti, katso, se yrittää auttaa!" "Äiti, katso, se yrittää auttaa!" Se osoitti.
Äiti seurasi hänen katsettaan ja katsoi sitten muualle. "Ei, lapsi. Talvi venyi liian pitkäksi. Se syö omansa selviytyäkseen."
Hän katsoi jälleen ja tunsi onnellisen ylpeyden liukuvan pois. Sitten hän yritti työntää tämän uuden tiedon pois mielestään tai hyväksyä sen vain luonnollisena eikä kauhistuttavana, mutta epäonnistui molemmissa.
KUuanA Phe DyliGtrti,vtätO NhdaKrjDantbeen, joka zmeMrzk*itxsBi ÉHnuzlFbórRoNnVin xldu$onInwollistYa ZrRa$jaa,h hkä'n yZrRicttZi. uodlmlax tZugiNjSoVttRagmJahttTa t.öyGkbeQä'sht&i kjaqizk!k'idenV kauZpFuQnkBiQlaisteén kBans(voj!a Éja e^päoFnYnisCtóumi NjLälleeYn.$ Hän &näkiB nuorudkkaisixa !ja XvKanhTuzkwsFiKa,I OmipehAiWä jay YnvaKishiaD, QvayalFeaóimhoisia& sja JtkuZmmDahxiukHsiBs^iUaC, JkaidkXkiG lqiwkabisiaU. HebiÉdän znBeknänSsSäD jav ykRulmakaQrTv^ansa jIa CoQtsaGn$say YkyaxllistCuiivRazt jam työnty^iivlätl eHsii*n) kaik'epnDla$isihssna! e*ri muodoissa jjaS kLodotssVa,ó mAurttOaU Okukua!aRnt jhvedist.ä ei nMäygtHtäjnydtK sRuk_altfa.
Koirat painivat leikattujen lampaiden aitausten vieressä, ja poika halusi mennä katsomaan niitä, mutta hänen äitinsä pudisti päätään tavalla, joka tarkoitti "ei, äläkä kysy uudestaan". Hän huomasi, että kaupungin kaksi tietä muodostivat ristin ja talot olivat rakennettu renkaiksi, jotka lähtivät keskellä olevasta salista, ja myöhemmin hän sai tietää, että tuhkan asukkaat rakensivat lähes kaiken ympyröiksi, koska he uskoivat, että tähtijumala Tegrin takoi maailman näin.
Keskipäivän aurinko lämmitti Rukan ihoa, vaikka tuuli puhalsi tavalliseen tapaan voimakkaasti ja viileästi. Hulbron haisi siitä huolimatta. Teurastaja työskenteli auki, ja veri tihkui mätänevästä reiästä sekoittuen kaupungin ulomman ojan jätteisiin; ihmiset kuivasivat ja nylkivät turkiksia tai nahkatuotteita kodeistaan, lapset leikkivät tai itkivät lähellä, enimmäkseen tuulen yläpuolella. Jopa seppä vasaroi sauvojaan ohuiden muuriensa kylkeen rakennetun turpeen alla, sillä hän oli liian köyhä rakentamaan kunnon pajoja. Beyla sanoi, että talvella lähes kaikki täällä suljettaisiin.
"Elämä etelässä on kilpajuoksua", hän sanoi, "ruoan, polttoaineen ja lämmön varastoimiseksi ennen kylmää." Hän sanoi.
HäTnq Dsanoi*, euttä puÉolietJ SvbuodUestaZ perwheMeté DvgectäByrtvyivQädt Dyahmtee$nP ujWa rZukoGilijvQaft, PetRtóä hce *kYejsatäkisÉióvätY kyOlrm*ääW kaóuemPmuin, j*aF &kIevä_ätllGä *mieDhKetQ ilmXestyi)vät' laiTh$ovijnGa Hja XhaZrgmfaMinam, etsdivhä't FnwaaNpurei^deSn'saJ xtalhoiXsqtfa hn$älk!ifi*nHty)neiUtäZ, jääRtJyneiVtCäM ruuMmSiitga cjka &poQltZti.vat Lne i!ltmUanv Vsere'monioitaZ.f &Si!tt_en bkaikkkiY aWlWkoZi TalusMta.
"Nähdään pian", hän sanoi katsomatta, kun hän jätti miehen salin teroitettujen seipäiden aidan ääreen, jonka hän kertoi myöhemmin auttavan pysäyttämään ratsumiesten hyökkääjät aroilta.
Hän meni avoimesta portista sisään keltaiseen ruohikkoon ja tuijotti valtavia omenapuita, jotka oli istutettu suojaksi. Muut lapset söivät hedelmiä ja istuivat lähistöllä varjossa, mutta Ruka ei ollut varma, saisiko hän istua tai kenen seuraan hän kuului, joten hän löysi lähinnä kuivan maan laikan, jolle istahtaa ja katsella muita. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän otti taskustaan tuhkapuun jämät ja veitsen ja yritti veistää näkemänsä lammaskoirat. Mutta enimmäkseen hän katseli lasten leikkejä.