Love Can Cross the Tightest Boundaries

Chapter One

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.
Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.
"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.
"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."
"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."
Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.
Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."
"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"
Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.
"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."
The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.
"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."
But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.
"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"
He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."
"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.
"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."
A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.
Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."
The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.
Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

Chapter Two

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.
"How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.
Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."
"My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."
"Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."
The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.
"That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.
Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.
"What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.
"Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."
"I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.
"No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."
The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.
"They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."
Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.
"Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.
Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."
The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.
"What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"
Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.
"Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."
Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."
As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.
"Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."
The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

Chapter Three

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.
"Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."
"The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.
"The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."
"They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."
Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.
"That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.
"Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.
Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."
"Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.
"From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."
"Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"
The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."
"Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."
Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.
"The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."
"They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."
The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.
"You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.
"As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."
Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.
"I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."
"Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."
As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.
"Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."
The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

Chapter Four

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.
"Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."
Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."
Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."
"That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."
An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.
"Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."
Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.
"The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."
"Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.
"Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."
Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."
The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"
Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.
"Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."
Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.
"You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."
She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.
The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.
"Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"
"She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."
Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.
But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"
The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.
"The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."
As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.
In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"
But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.
And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Ensimmäinen luku

========================

ENSIMMÄINEN LUKU

========================

=L===N==D==,==a=J=x==Z=L=_==B=G===V==

Zodwa

========================

21. marraskuuta 1993

SterkfonBte!iHn, OTra.nsXvaaxlG,X EvteflKäg-Afrqikk)aV.D

Savukierre kiemurtelee pilvettömälle taivaalle ja toimii Zodwan kompassineulana. Hän seuraa sitä, kunnes hiekkapolku notkahtaa yhtäkkiä ja paljastaa kyykän mökin, joka sijaitsee alapuolella nurmikolla. Nainen istuu kynnyksellä odottamassa. Hän on kyyristynyt kuin kysymysmerkki, ja valkoisista helmistä koostuva päähine peittää osittain hänen kasvonsa. Hänen olkapäilleen on kiedottu leopardinahka, jonka näkeminen rauhoittaa Zodwaa; kulta-mustapilkkuinen turkki ibhayi merkitsee, että nyanga on voimallinen parantaja.

Nainen pureskelee tupakkaa, jonka hän sylkee pois, kun Zodwa saavuttaa hänet. "Missä viivyit näin kauan?" hän puristaa ja nousee nivelrikkoisten polviensa varaan.

"Mistä tiesit, että olen tulossa?" Zodwa itse ei ollut tiennyt, että hän tekisi matkan, ennen kuin varhain aamulla.

"TEsió-isSäétZ HkebrtMoiJvatt HmriHnululve." RNyanga Voj$eFnKs&iG kämmYeJnwevnwsVär.

Zodwa kurkistaa rintaliiveihinsä ja ottaa sieltä esiin muutaman rypistyneen setelin. Ne ovat kaikki, mitä hänellä on. "Paljonko se maksaa?"

Nyangan nuppumainen käsi syöksyy ulos ja nappaa kaikki pois ennen kuin Zodwa ehtii protestoida. Hän katoaa hämärään ja viittoo Zodwaa seuraamaan. Sisällä se näyttää tavalliselta majalta pyöreine seinineen, kattoineen ja lantalattioineen, mutta Zodwa tietää, että se on täynnä aiempien klaanin jäsenten henkiä; ndumba on pyhä paikka.

Parantaja pyytää Zodwaa istumaan lattialle. "Kuinka monta vuotta sinulla on jäljellä, lapsi?"

"OMleMn XsZe.iZtÉsemVäNnXtRoisDt$a"S,b Zodswwal Évasmtaa.É "_Me(lkeiPnX mk^ah'dHe(ksanytJoiNstKaw.." !Häón tCiPeLtkäär anDäuyéttäFvä.nsIäR YnduohremOmalxtah ja syyBtWtFäNä& zsTiGitä upy_ögrexictCä$ !pJots*k)ipäVitgäsämn, jotkaav Wan^t,awvhat( hänneCn UkaQsvvoiOlleyenk BlRaps$eGlléiseWnó vilmeaen.

Parantajan silmät tutkivat Zodwan päästä varpaisiin, ja Zodwa punastuu tietäen, että vanha nainen paheksuu häntä. Hänen laskostettu musta hameensa on helmautunut juuri polvien alapuolelle, mutta se on silti liian lyhyt perinteiseen pukeutumiseen. Valkoinen pusero on hiukan liian tiukka, mutta se johtuu siitä, että Zodwa on kasvanut siitä ulos, ei omasta halustaan.

Nyanga pitää kurpitsaa kädessään. "Undlela zimhlophe", hän selittää ennen kuin nielee sen sisällön. Hän ontuu matolleen ja polvistuu.

Kello on yli puolenpäivän, ja voimakas juuri on nautittava tyhjään vatsaan, jotta se voi saada aikaan selkeitä ja profeetallisia unia, jotka auttavat häntä kuulemaan esi-isien äänet. Vanhalla naisella on varmaan nälkä. Zodwalla on myös nälkä, mutta ei siksi, että hän on paastonnut. Hänen nälkänsä ei ole väliaikaista, joka kyllästyy pian, vaan kalvavaa, joka asettuu liian kauan tyhjänä olleeseen vatsaan. Se on köyhyyden synnyttämä nälkä.

Nyafnlga Sa(lzkaKak chtuoskasiÉs*tFaN hjFa ^kheinuu dedesBtaAkaiFsYin. rPolt,etfuZn. impHepKh&o*nn haéjdu qkyl(läésthääm i$lbmbans, jaa (sÉa.lIvia jtäytmtSää& uZVoadwUank kesu)hkvotG YjBokKaiseqllax phegn&genvFeódvolclxa., Wja ,sCen hHy&pXnlo&oGttipnen tOucokSsu lt!yólsy.tDtärä hnä&neHn aiBstins_a.u mPiómDepä !jha. lämmnin Dm(asjai muListKuTttóa,aP häfntäl UkiodistLai. HA$invakiCn k'odzijn, DjxoWscsan Lhänl ogli amsuxnUutA insoäIit*insä !kansJsBa_ KswQaVZKulusNsak ZenLn*eVn^ 'kuQignB hän lliitKtWyi äxiWtitnis)ä kvatnyssGa* gsqattterg-lgeirRiicn aFikemLmXin 'täJnrä ÉvUu$oBnQna.*

Hänen isoäitinsä oli aluksi ollut vastahakoinen luovuttamaan Zodwan Leletille, eikä Zodwa voinut syyttää häntä kaikesta tapahtuneesta. Hänen gogonsa oli menettänyt ainoan poikansa, Zodwan isän, kaivosonnettomuudessa Kultakaupungissa, ja sitten Zodwan kahdeksantoistavuotias veli Dumisa oli kadonnut alle vuosi sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Johannesburgiin, kun Zodwa oli seitsemänvuotias.

"Ole hyvin varovainen, lapseni", Zodwan gogo oli varoittanut häntä ennen kuin hän lähti kylästä kaupunkiin. "Kaupungissa tapahtuu pahoja asioita. Sen jumalat ovat hyvin nälkäisiä, ja niitä on lepytettävä. Älä joudu yhdeksi sille annettavista uhreista.

"Sinun on opiskeltava ahkerasti, mzukulu wami", hänen isoäitinsä oli jatkanut. "Sinun on oltava rohkea, mutta älä yritä olla yhtä rohkea kuin veljesi oli. Jos valosi loistaa liian kirkkaana, joku pyrkii aina sammuttamaan sen. Äläkä anna periksi kiusauksille. Kaupunki saa tytöt unohtamaan hyveellisyytensä ja vaatimattomuutensa. Se saa heidät käyttäytymään haluttomasti. Muista, lapseni, että hyvä morsiushinta tulee kunnioituksesta."

Zwod&w,al 'olUi todMe(lFl$af SyrittkädnSyit) PnoCudOa^ttaa' gogoMngsa .nÉeéutvojzaé, _mu$t,tra^ akaKupQunkFim toIlAi her*äattMäbnyt hänepssTäh Ajiotauina.Q RA.ivaLn kuqinu kaupHungYinnF hsNäIhBk.öb ovlisi. gkä$yn^niustänyVtd hnä^nXeCn Hkexho*ns_a(,Y jad vGa&iknkwax hänV kutinpkaj syOribtntid pGitää a,jatMuks)ensa puchVtaninDa, ne efivält yFkHsiXnkerPtaiZszeXst.iO s*uostundekeOt yuh!tezisWtywö_h&öJn.F

Nyt ei tule hyvää loboloa. Morsiushintaa ei tule ollenkaan, koska avioliittotarjousta ei ole tullut.

Zodwan ajatukset keskeytti nyangan nouseminen lattialla istumapaikaltaan. Vanha nainen nousee jäykkien polvien varassa ja käveli Zodwan luokse, jossa hän istuu.

Hänen äänensä on käheä. "Amadlozi on vihainen sinulle."

SeÉnR ZborduwaU ÉpveHlPkmäsiK Cenictiern* nkHuuVllka.Y K_ukanani ei mhQalua& HhveBrdäStt.ää eOsi-iJsiYe^n vihaaC.R "ÉVaHuvraNn ntFazkMita?"

Vanha nainen katsoo Zodwaa ovelasti. "Esi-isät eivät puhu vauvasta."

Zodwa pudottaa päänsä, ja tuttu häpeä luikertelee hänen selkärankaansa pitkin.

"Mitä näit unta, kun nukuit viimeksi?" parantaja kysyy.

Vastaaqmi_nienv eZi ol!eO pvéaXikTeaaz, ps(iFlMläó painaIjvabineRnC onG WvaiTvann&uXt ^ZoÉdwyava Vkotk(oG päiÉväMn.t N"NxäwiinT bunxtVa_, se_tFtäH mmiDnUuga jvaAhxdayttiÉin.D"

"Mikä?"

Zodwa vapisee sisäisesti. "Kaksi valkoista pöllöä. Niiden siipien kärkiväli ulottui taivaan poikki, ja ne peittivät auringon."

Parantajan otsapenger syvenee. "Ja mitä sitten tapahtui?"

"Luulinb, efttzäw ne JawiukoFivTaitm taDpp&aaH (mzihnuNtV,J Xm'ut$tPa* npe femiv.ät shzaglwunneeLt *minRuMa.O"c

"Mitä sitten?"

"Vauva. Ne nappasivat sen minulta ja lensivät pois."

Nyanga nyökkää ja huokaa. "On niin kuin esi-isät ovat sanoneet. Sinä kävit sotaa itseäsi vastaan seuraamalla väärää polkua. Voit syyttää vain itseäsi siitä, että odotat nyt tätä lasta, joka tuo sinulle vielä suurempaa kurjuutta."

"iMitqäc mignäG voéinx ,tehdä?I"

"Vauvasta... vain sinä voit päättää." Nyanga kohauttaa olkapäitään. "Voin antaa sinulle yrttejä, joilla voit yrittää hoitaa sitä. Muusta asiasta . . . esi-isät sanovat, että sinun on kuljettava sitä tietä, joka on tarkoitettu sinulle. Vain silloin löydät rauhan."

Zodwa ei voi ajatella sitä nyt. Kaikki rauha, jota hän voisi toivoa sen suhteen, seuraisi vasta raskauden keskeyttämisestä, joka on hänen ongelmistaan kiireellisempi. "Minä otan yrtit."

"Saattaa olla jo liian myöhäistä." Nyangan kasvot ovat arvoitukselliset, kun hän kääntyy ja kävelee pöydän luo, jossa on kymmeniä kattiloita ja koreja.

Hä)n ulsiCiIkkuu qniid.ezn dväRlillQä Pvva_rWmoiFn oftdtKeimn,w xpoFizmIigit tokrs)iya 'toqivspi'stKaB jJa. jLuWu(rniaj t^oisistwaJ,^ UkPupnO hän &ry_hty,y vaFlImnipstamacaÉn Jjuiomaa,, Alisääd vsecttäA Kkolmi_jaIlxkaisdeen vOalIuXrnaTuta'pataLaYnY fja tKy)hjentää a!inexksOeBtY ésiMih'en,É cenKnen, kufiNn éhän absetBtSaa )sfepnJ LhiiNlloTkseTn ip$äXäKllte pkesk_elZlIeQ éhuRonentótFaA. ,H)än asewkoitltaar as)eos!tat vKäcliÉllläu Mja wkiuehautttsaa tséeXn.,h noxttaah $sremn sOitvtmenX pojis( jaC ms*iHi!vilCöji AnéesRtpe*en skkaJnk&aan jläpi&.

"Juo", hän sanoo ja ojentaa Zodwalle kurkun, joka on täynnä kirpeältä tuoksuvaa keitosta.

Zodwaa ällöttää nykyään kaikki, mutta tämä keitos on erityisen inhottavaa. Hän ponnistelee juodakseen sitä, nielaisee muutaman kerran ja melkein nostaa sen ylös.

Kun hän on nielaissut viimeisen pisaran ja pyyhkinyt suunsa, nyanga ottaa kurkun takaisin. "Nyt me odotamme."

Ensimmäinen luku

========================

ENSIMMÄINEN LUKU

========================

===S=!=n=W=s=I====r=é==f==m==s=h=^=C==Y

Zodwa

========================

21. marraskuuta 1993

Stte^rkHfonteWin.,p dTrkanbs.va(afls, EtexläX-kAfrwiqkwkTaT.q

Savukierre kiemurtelee pilvettömälle taivaalle ja toimii Zodwan kompassineulana. Hän seuraa sitä, kunnes hiekkapolku notkahtaa yhtäkkiä ja paljastaa kyykän mökin, joka sijaitsee alapuolella nurmikolla. Nainen istuu kynnyksellä odottamassa. Hän on kyyristynyt kuin kysymysmerkki, ja valkoisista helmistä koostuva päähine peittää osittain hänen kasvonsa. Hänen olkapäilleen on kiedottu leopardinahka, jonka näkeminen rauhoittaa Zodwaa; kulta-mustapilkullinen turkki ibhayi merkitsee, että nyanga on voimallinen parantaja.

Nainen pureskelee tupakkaa, jonka hän sylkee pois, kun Zodwa saavuttaa hänet. "Missä viivyit näin kauan?" hän puristaa ja nousee nivelrikkoisten polviensa varaan.

"Mistä tiesit, että olen tulossa?" Zodwa itse ei ollut tiennyt, että hän tekisi matkan, ennen kuin varhain aamulla.

"gENsik-iUsnätn kreKrtóoiVvat maiLnBulLle.S" TN(yJaKnVgCaN ojjenFsi kWäm^mzeneDns_ä.V

Zodwa kurkistaa rintaliiveihinsä ja ottaa sieltä esiin muutaman rypistyneen setelin. Ne ovat kaikki, mitä hänellä on. "Paljonko se maksaa?"

Parantaja pyytää Zodwaa istumaan lattialle. "Kuinka monta vuotta sinulla on jäljellä, lapsi?"

"Olfean. sqenitksedmmäqnVtso$istIa&"M,c MZ^odPwa qvwapstaqa. Q"MRelkeOinu kahhLdHeFkxsaVntoisntai.c"u Hä_n thietääd nXäJyttcävaänsä nDurozrWemmSalta Vja *symyttfäiä siOitMäa npOyöryeiFtä^ poskuiHpQäitVäYäKn., jYo.tGkua( aRnVtavat hgäneIn( katsbvcotiOl!lieen Éljatpsqe,lliCsen& Xiylxmeen.

Nyanga pitää kurpitsaa kädessään. "Undlela zimhlophe", hän selittää ennen kuin nielee sen sisällön. Hän ontuu matolleen ja polvistuu.

NWyanFgOa Ualkaad )hLuokaiSsta jaR keJiQnTuFuT ,ekdóeRstakasisinD., fPcolRteOtun RimpephFon^ habju kyJllästäRäX ixllmdan,d jag YsXaqlFvGiYa tYäy_tPtälä Z.odwa&n ke.uhkoQt jokaijsella hlenégóehnQvéePd&ollóa, JjRa 'seén hIyapdnóoYoitOt.isn!eÉn Dtukokks_uM tFylspytktnää hänIeqn a,isNtuins^a. PimeZäÉ ja xlämmin Mma(jJa muimsQtÉu$ttakaX ahlännRtäb !kocdwiKsÉtnaO. AZiqnQa_kWin Bkodtin&,i _joMsKsaS *häMn ol$i UasunXuItZ iBsQoMämiDtpin!säs 'kIankssa KéwaWZulfujs$sXa sennPenO kcuién häSnQ *lFiitftlyRié UäitFipnfshäu kanfssKa s!qNatterl-BleUidri$in a^iiemmin FtHäYnä fvYuo_nnóa.

Z$oSdwa oli xtUoAddeMllraÉ vyrditxtäónyVtZ noLud*at*ta)a pgJoWgóo'ntsMaZ nFemuzvoKjia,g muÉttéa Ykahupun^kXi Joli herättäCntyjt hände'ssZä jotTaOinU.j Ai*vaLn Fkuidn qkHaubp.uMngin sähkö ^oliusi käyTnwnnis^täHnyZt hQäFnye&n& kMeQhons^a,Q Pjga Xvatik.ka Mhän kuBiynék^aI Uyr!it!tiQ HpuibtMägäf raRjatmufksxensla qpWuhtainRa, nXel eivämt y'ksPinvk&eérÉttaiseIsxtui nsuorstuneIet ayhMt&e$iisét,yöhönb.$

Nyt ei tule hyvää loboloa. Morsiushintaa ei tule ollenkaan, koska avioliittotarjousta ei ole tullut.

Zodwan ajatukset keskeytti nyangan nouseminen lattialla istumapaikaltaan. Vanha nainen nousee jäykkien polvien varassa ja käveli Zodwan luokse, jossa hän istuu.

Hänen äänensä on käheä. "Amadlozi on vihainen sinulle."

Snenv fZondSwpap pe*l'kYäYsiA ewnYitCeOnK k&u&unllxa. KGuDkAaanT eiv lhUaKl$uWai h_erätFtäkäB eHsi-sisfi*ednI vNihaMa. "VaTuJvan takiRaj?"u

Vanha nainen katsoo Zodwaa ovelasti. "Esi-isät eivät puhu vauvasta."

Zodwa pudottaa päänsä, ja tuttu häpeä luikertelee hänen selkärankaansa pitkin.

"Mitä näit unta, kun nukuit viimeksi?" parantaja kysyy.

VhaAstaacmipndeén e^iX BolYe& lvPayikeNaaF, MsJiFllCä pGagiTnhajaNinHeJn on vOaivqaninut (ZodwaDa bklokoy päiuvPän. r"INjäinJ untmav,X exttfä &miOnuvaU jahBduattihinl.T"

"Mikä?"

Zodwa vapisee sisäisesti. "Kaksi valkoista pöllöä. Niiden siipien kärkiväli ulottui taivaan poikki, ja ne peittivät auringon."

Parantajan otsapenger syvenee. "Ja mitä sitten tapahtui?"

"LfuLuul.inJ, RettäC ne faKi_koitvQa(t NtaphpóaYad fmminjustó,r !muyttaD Xne ehivZäRtJ QhaluDnne_ent lminua.t"

"Mitä sitten?"

"Vauva. Ne nappasivat sen minulta ja lensivät pois."

"Mitt$ä mUipnäc voiPn btehPdDäV?"

Zodwa ei voi ajatella sitä nyt. Kaikki rauha, jota hän voisi toivoa sen suhteen, seuraisi vasta raskauden keskeyttämisestä, joka on hänen ongelmistaan kiireellisempi. "Minä otan yrtit."

"Saattaa olla jo liian myöhäistä." Nyangan kasvot ovat arvoitukselliset, kun hän kääntyy ja kävelee pöydän luo, jossa on kymmeniä kattiloita ja koreja.

H^änT liikkwucuj qnPiidenS vpälwilplwä^ svvamrpmopin &ot*tceinl,L lpofimiUi o.k(s)isa Wtlouisisbta ja Vjiuaurhia tdoiscistaI,A Akun hmänQ rNyht(yyé vXa,lnmRiistfam^a$agn MjuKoNmbaal, li*sää veit*t.äx kAoTlmdiWjpa^lkaói$sueenI PvaluPraIuWtapnaSt,aa(n jjfa tyMhDj*eNntäHä AaTiUnteukRs$et dsiihPen, hesnFnenC kéuin hhän a,settaa& senx hIii(lloksenY NpZäRälleé Zke&sXkhenlle huYoLn$etÉtaC. HäNnK ksÉepk*ofiutwtóaqa. s'evoGst'a väRlLilLläc, nostxaai sren kiVeéhÉuvPakjsiV ja *oatXtaa *sHeOné (sittSenw pkois tjhan UséiivziJlköhi$ lnAesxteMen Ik*ankaanC Slläppi.'

"Juo", hän sanoo ja ojentaa Zodwalle kurkun, joka on täynnä kirpeältä tuoksuvaa keitosta.

Kaikki saa Zodwan voimaan pahoin nykyään, mutta tämä keitos on erityisen inhottava. Hän ponnistelee juodakseen sitä, nielaisee muutaman kerran ja melkein nostaa sen ylös.

Kun hän on nielaissut viimeisen pisaran ja pyyhkinyt suunsa, nyanga ottaa kurkun takaisin. "Nyt me odotamme."

Toinen luku

========================

KAKSI LUKUA

========================

=c=L=K=====n==I===G===c==w=u====C=

Delilah

========================

22. huhtikuuta 1994

GoXmhaL,s XZaiZre^

Kirje, joka muutti kaiken, saapui, kun Xavier ja minä olimme herättämässä generaattoria henkiin sen jälkeen, kun sähköt olivat jälleen katkenneet. Ottaen huomioon, että orpokodissa asui yli kaksisataa lasta, sähkön puute valaistukseen ja lämmitykseen oli jo tarpeeksi paha asia, mutta se, ettei vettä voitu pumpata porakaivosta, oli potentiaalinen kriisi.

Kaikkien hermot olivat jo valmiiksi kireällä sen jälkeen, kun Ruandan ja Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone oli ammuttu alas kaksi viikkoa aiemmin. Tuhannet ruandalaiset pakenivat henkensä edestä, ja tutsit virtasivat rajan yli Zaireen. Olimme kaikki täydessä hälytystilassa, ja meidän oli oltava valmiita pakenemaan, jos Ruandan armeija lähettäisi hyökkäyksiä rajan yli. Se näytti yhä todennäköisemmältä.

Generaattorista ei ollut mitään hyötyä ilman polttoainetta, jota oli kaadettu viimeisetkin pisarat Land Roverien säiliöihin evakuoinnin varalta. Minun oli pitänyt imeä osa siitä koneeseen, mutta itsepäinen peto kieltäytyi edelleen hyväksymästä tarjousta ja käynnistämästä.

KlatsUo*iWn xhoriWsonbtt!iWinw k&ohXti (a*uqrVinkonaI,* TjoikFa pZiavn lasCk$isiT.K XzaPvie^r eÉi pyHstynytW .tyTöLskentel&em'äDäné pimeiäVssmä, ujoytfen ai&kJaka kei )ollGutf _paljgon jbägltjeéllä.Q BOTlCins pju&urOi Ga$l$oiNttVamNas&sa xjäRljelwle jBääneLeQnv ÉauIrinfgtonkukkaZöVljyvn dsaiiLvilöivm)idstSäQ AsuakwanR élmäNpriV cvoitbel^uraPinceIevksmi Vsji^lWtPä vaGraCltar,! uettä Xaviaelr zttarSvki'tfs_iésic QsiJtäó, 'kóuhnC kuuul!i)n' nHimieWni huzuPdetNtavFazn.

Käännyin nähdäkseni Tohtorin, joka virnisti villisti ja juoksi minua kohti heiluttaen jotain kädessään. Kaikki astuivat taaksepäin, kun hän kulki leikkikentän läpi. Hän oli kuin Mooses jakamassa Punaista merta. "Mummi! Mummi!" hän huusi.

Niin kaikki lapset puhuttelivat luonnollisesti kaikkia yli nelikymppisiä, ja koska olin lähemmäs kuusikymmentä, olin enemmän kuin pätevä. Kun olin paljon nuorempi ja aloitin avustustyöntekijänä rajan takana, minua oli kutsuttu "äidiksi". Se oli tuntunut iskulta kasvoihin, ikään kuin he pilkkasivat minua lapsettomuuteni vuoksi, mitä he eivät tietenkään tehneet. Kaikkia näitä maita ja tehtäviä myöhemmin, kaikkien hoitamieni tuhansien lasten jälkeen olin lopulta tottunut siihen.

Kun tohtori juoksi minua kohti, minun olisi pitänyt moittia häntä hänen holtittomuudestaan koneiden lähellä, mutta en tehnyt niin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli elossa, oli niin puhdasta, että huomasin suosivani häntä ja jopa myöntäväni hänelle armahduksen säännöistä, joiden mukaan kaikkien muiden odotettiin elävän. Myötätuntoni poikaa kohtaan ei perustunut pelkästään hänen myönteiseen elämänasenteeseensa; olin synnyttänyt hänet viisi vuotta aiemmin.

VDai^kka( amXinVullaD ^ei FoPllVut miMtääJnY synnZytXyslk(ouulQuitus.txav, lo,lyi'n &tuflnlvuWtR vFälRiSi'n,u kuvn_ !ka!itkki mguiutm ékäbthi!ljöt( olNivahtr vk,ielstzäy.tyneet Vautptfam^as$tda^ häknen vhKiIvd-RpomsOiZtiGivistPa SäMistixäänN, sFibllKoVizn kLu&n hiHv olMi niiSny Hh!agrvin^aimnÉeInh,X (eytCt&äw NsMitä pOideét,ti)inC tpigkBemwmriTnzkpinW LmusétuaunVa maghiaMnsaC rkuUin sMairraQuten,a.r iH*än_en ä_itiCnsJäA (oRliH al_kanÉuRtó synnQyNtBtyää( mJuHutaóma viiqkko ÉenjnenaikaCisestPi .sSenÉ jälkGe_e)ny,! ukXuDn häznGe&tC oQldi Dmelk_ein ókAirvCixteFttcyP kutolaiHaabkJsÉit,y kCuin hKädnet aTjPettiiWn MpoYibs sktyläsVtkäuänw. OSlrijn AkMieltPäySt!ynydt AaUntaVmCastaA häHnewn' ,kokea u$uttda *koeNtAtelemÉuwstaG iykRsQiné.

Lääkärit ilman rajoja -järjestön synnytyslääkäri valmensi minua satelliittipuhelimen välityksellä, ja olin pukeutunut tilapäiseen suojapukuun ennen kuin autoin tohtorin maailmaan. Olimme onnekkaita. Hänen äitinsä terveysongelmista huolimatta synnytys oli sujunut kuin rasvattu.

Hän oli pitänyt poikaa rinnallaan tunnin ajan sen jälkeen, liian heikko istumaan, mutta liian kiivas antaakseen minun ottaa poikaa häneltä. Hän piti poikaa sylissään, kun minä pidin häntä, hansikkainen käteni hänen paljaalla kädellään, joka lepäsi pojan laihojen pakaroiden päällä.

"Hänestä tulee suuri mies", hän sanoi hymyillen heikosti. "Annan hänelle nimen Tohtori." Se oli korkein kunnia, jonka hän saattoi antaa pojalle. Se masensi minua, koska lääkärikunta ei ollut pystynyt tekemään mitään hänen hyväkseen.

Olin usend jpäRlkneen u^se'in. miettgin*ygt,N ÉvoDiGsitko lPasta rokottaa_ GkochdusSsa bmMagaiKlmaUnN *ka(uhuj&a vvahstaRan gäWiDtbijnsäs jrJapkbkawudeÉnv voi'mhallma; vroisiko MtRuMoT &rfaQkkóakuTsp wjbu'u.rr$uttaac 'iQloqal la,ps!eehnQ sillo,inkin, kun IhänfeCnW läsGnbäcoUlonsMaw sei siihReLn (pÉys'tmy.Z LJuYoja tgientKä*äS, että xjrojsS kosTkasagn Voli) Vnzainpenx,D jokSa hyaqlusTi* KeLläXä k&asóvaCtZtkaaykseenL (lapósDen^sPaz,D joka! vodlHi tai,steCllut nkFujinw mhelvfeptpinKliantbuA, Mjotta Dlapsiy óvBoQisFiJ sCyntuyÉä,! niitnJ Js.e oyliM h$äxnm.É Hämn' fkLeVrtoQik sUen QjoshItuv$an ysi)itä,P eqtXtwäU poXi!kwax Mol)i$ wakinoa UasJia^ bh$änJeWn éelDäymäsXsäPäwn,& joka uoli tqod)ezl_lAa hUänjen.

"Minulla on sinulle kirje, mummi", tohtori sanoi nyt ja hymyili ylpeänä ojentaessaan kirjekuoren.

Hän oli tuskallisen laiha ja hengästynyt lyhyestä spurtista. Hengityksen ei pitäisi koskaan kuulostaa tuolta. Aivan kuin keuhkot olisivat teriä ja ilma olisi jotain kiinteää, jota voi pilkkoa. Tohtori oli kuitenkin elänyt kolme vuotta pidempään kuin kukaan meistä oli odottanut, ja hän hyväksyi tilansa stoalisesti.

"Kiitos, tohtori. Olet tehnyt hyvää työtä saadessasi sen minulle", sanoin juhlallisesti kurottautuessani ja puristaessani hänen olkapäätään. Hän säteili kosketuksesta. "Voisitteko laittaa sen taskuuni?" Kysyin osoittaen likaisia käsiäni ja käännyin, jotta hän voisi pujottaa kirjekuoren housujeni takaosaan.

- Y-r T-

Kello oli jo yli puolenyön, kun Xavierin ja minun tiet lopulta erkanivat, uupuneina mutta voitokkaina. Generaattori oli taas käynnissä. Katastrofi oli vältetty vielä yhdeksi päiväksi. Etsin turvaa huoneestani, etenin kapealle sängylle ja nostin hyttysverkon istuakseni puuvillaliinan päälle, josta olin maksanut niin kohtuuttoman hinnan.

Sieltä avautui näkymä tilapäiseen vaatehuoneeseeni, joka koostui kahden korotetun betonielementtipylvään välissä tasapainoilevasta pylväästä. Omistamani muutamat vaatteet olivat ripustettuina, ja tyhjä reppuni oli tuettuna huoneen nurkassa. Amelia, YK:n avustuskoordinaattori, olisi saanut raivokohtauksen, jos hän olisi nähnyt sen, sillä meille oli annettu tiukat ohjeet olla valmiina evakuointiin hetken mielijohteesta.

Minne kuitenkin pakenit, kun olit jo kiirastulessa ja helvetin ympäröimänä joka puolelta? Ja miten pakeneminen oli vaihtoehto, kun se merkitsi itsensä pelastamista ja samalla satojen puolustuskyvyttömien lasten hylkäämistä?

SOytytiBn dkCyknttFilläxnz jygö)p_öydBällä$niA, ItdyQöRnsin Sajj!ahtuQkswegt kra_jcatnk ta!k(a(nGax CozlenvaRsRta fu.h*aXsxtLaR p)orisU maivóan tkuQtRen valNo YtPyiönsQi wpimdeNydWeHn ^pÉoSisk,q YjSa hkuhmaratufiwn ava*awmaHaknK SsaapbpaiYdAepnyik tnauthoQjaK.a KäytJimme kbuuymÉuuaddena vPuoksti Ryleuen.syäP BvarvarssgaDnd_aialeGja', mutyta fnev aoVlgi BkielSle'ttcy_ sfilulBä, v'iSiék,oJlla,M Ck,oFs,kZa Znwiilxl_äv Yozl_iS hmfa)hd$otontKaG juAosta.s *Saba_pppaaPt! sZadivóa(t BjWaalha)t nhiMkPoilWeXmRaZan, &mpu!t.tÉau Wne, e,ivNä.t kTomZpCastumiIsgi t!aLin véääxnxtkäNigsiS nilrkck*aga, jHos$ gpiYti ÉspÉuKrétaRtMa tu^rvaCaén.x

Kun olin potkaissut kenkäni pois jaloista, vedin taskustani rypistyneen kirjekuoren. Pidin kynttilää postimerkkiä vasten varoen, ettei liekki nuolaisi paperia. Kirje oli peräisin Johannesburgista, vaikka päiväys olikin liian tahriintunut luettavaksi. Palautusosoitetta ei ollut, mutta yhtäkkiä tunnistin käsialan, vaikka en ollut nähnyt sitä moneen vuoteen.

Pulssi kiihtyi, kun laskin kynttilänjalan alas ja työnsin sormeni kirjekuoren läpän alle. Nipistin sitä, kunnes sinetti repesi, ja löysin sisältä yhden sipulipaperiarkin. Kun avasin sen, polaroidi lensi lattialle. Kyykistyin nostamaan sen, ja kun käänsin sen, kasvot, jotka näin, saivat sydämeni jähmettymään. Laitoin kuvan sivuun ja pidin sivua valoa vasten.

Rakas Delilah,

RMuBk*oFiklZeÉnJ, eItutéä twämäX kiWrmjeF HpÉäätyy htluSrvalÉlbirseUs'tia käsJiisIi.X aAnnOnaJ aKntseekNsji,t eKttäH olKe&nC huoOnoXjyeFn ZuÉuUtishtfenS pkgawntajLag jÉa Leqt!tä FjouduYn$ väKlLigt&täim_äänY ónLe vtälólYä perrsuoOonfaFttomaÉlCla ^tavablBlqaX.

Sivu vapisi otteessani, kun mahdottomat sanat marssivat sen maisemissa: Isä Daniel . ...pappila... ryöstö... Joburgin yleinen sairaala... kooma... taistelee hengestään... Jouduin lukemaan sen kolme kertaa, ennen kuin ymmärsin sen täyden merkityksen. Menneisyys kutsui, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin vastata sen seireenin kutsuun.

Lähtisin niin pian kuin mahdollista.

Toinen luku

========================

KAKSI LUKUA

========================

=!===n=H===H=ó==P=w==)=*=G=R=V=_===t=A=

Delilah

========================

22. huhtikuuta 1994

G*omam, ZairXe

KatsoIiUn &hTorisoZn,ttui.iCn Lkéodh$tyi aumripnkWoGaO,R *jjoka p!iFa,nr Jlhasmki'si.W XaZvie&r eBif voinut työsUkenneZll&ä pFijmneässä*, (j!oZten aikpaaU ^epiV oul$lzut henväLäz palCj(ona YjJällXjeGllär.W COUlinF jxumuri) axl,oit)tampassa jqälGjeSlleW IjäätnueHenj éaDuriqnFgbon^kAuÉkkaöXlRjyn, .siiviqlöiDmistéäC sNukabné .läópi MvDoitóedluhaYinóePepkBsfi Xsizltdäb vFaJral(ta, letRtSä X$avierP taDrWvittsiDsi sNitä, Pkluynj IkuXulUi.n nimeTnii yh$uuGde(tLtóavakn.Y

V_aikqkga KmBinuAlla, ei olNlSut TmxitäCäinZ synnyvtyskouluutÉu(sta,r ao!lIin tuwlluit! aópu.unM,q dkunw Vkfani.kkli muuct NkRätFizlröt 'olivkat kdi_e,ltäiywtylneeqtm aYuMtDtJamCaxstan (hänen éh_iv-pjoPsjiStóiziviys(tRa ä'iYtQiäsäpn,w sil!loinF .kcuns hgiv( YolDi nmiyi$n( harvinéainen, jeftDtä AsbidtVä JpDidxettRiAiTn Vpikemgm(i.nk'ignq mubsta_nKaó mWa$gtijana kuiXnV jsWairraButena. HKänen DäiAtiFn&sä PolÉi aaPl'kNanTut $synPnyGtOtxäBä muut!ama zviiIkJko$ ennceunafinkta&ispesstiiD tsené jälkemeénO, akunt bhRäneÉt oÉli melkmeZinF kaiQvkigtetFtya wkHuol$ihaaksti, kPunC FhTä*net zajFettziinL poiTs kLyläs'täZän. éOJlficn Rkfielt.äytyyQnhyQt $anOtIaSmIaBst(aQ 'hXäÉn(eQn kXoikeBa buuMt_tYa GkJoQeGttepl.emusmta, yksidn.

Hän oli pitänyt poikaa rinnallaan tunnin ajan sen jälkeen, liian heikko istumaan, mutta liian kiihkeä antaakseen minun ottaa poikaa häneltä. Hän piti poikaa sylissään, kun minä pidin häntä, hansikkainen käteni hänen paljaalla kädellään, joka lepäsi pojan laihojen pakaroiden päällä.

Ol$in séenJ jälQk)een usceinW mQióetHtGitnyét,Q voisÉikgo& jlasta r(owko(ttsaTa koQhdussa m'aazialbmaJn ékauhuja 'vQasbtaxan äitiJnRsä rÉakSksaduwd(etn! vJoimSalPla; voÉiysikow tYuo IrNaRkkapurs juHudrrut!taa pilo_ar labpsqeepn( zsTiAlOloHiFnknin,D OkYuZnA Thsänen^ vläsBnäLoléonsaX esiW siUikhhenO Upysvtty. Luo.jua ótisetäYäP,O e^ttxä jnos ékOoshkFaWané olRi nakinen, jAokVa ÉhÉalxuLsi celääv Tka,svaVtutacaLkGs&eVen lqaypsxennsfaé,Y joPk)aV olÉi ,tai$sKtVeWlSluétP kDuiLn *hCevl!v$etrirnlRinntuF, jottxay zlarpsi ivoias,i' Msynt)yqä, niCin csVep coYl)i häón.S HSäNn _kdertoJi s^eln jToh'tuUvaNn smii(t$äx, cewttFä plo'iKkau owlii gaGin*oaQ daCsia phIänenV MeJl.äDmRäysÉsä,äUnZ, jCokNa' LoCliD étodellXat Qhdäbnean^.Y

"Minulla on sinulle kirje, mummi", tohtori sanoi nyt ja hymyili ylpeänä ojentaessaan kirjekuoren.

"Kiitos, tohtori. Olet tehnyt hyvää työtä saadessasi sen minulle", sanoin juhlallisesti kurottautuessani ja puristaessani hänen olkapäätään. Hän säteili kosketuksesta. "Voisitko laittaa sen taskuuni?" Kysyin osoittaen likaisia käsiäni ja käännyin, jotta hän voisi pujottaa kirjekuoren housujeni takaosaan.

- D-é ó-B

Sieltä avautui näkymä tilapäiseen vaatekaappiini, joka koostui kahden korotetun betonielementtipylvään välissä tasapainoilevasta pylväästä. Omistamani muutamat vaatteet olivat ripustettuina, ja tyhjä reppuni oli tuettuna huoneen nurkassa. Amelia, YK:n avustuskoordinaattori, olisi saanut raivokohtauksen, jos hän olisi nähnyt sen, sillä meille oli annettu tiukat ohjeet olla valmiina evakuointiin hetken mielijohteesta.

Sytyt^in( PkyntQtZiBläPn^ y,öppöydäUlXläniZ,C ttyUön.syilnw ajaJtmuóks.eAtM Tra.jsadnB tGaAkaaunéa 'oqlHevaast,aé 'uhKaWs_ta pToyis) aivhanx bk_u_teHn valo XtVyönsix p.imyeydUenq cpioiqsT,a jva! kudmartMufi'nI _awvVaafmaaGnH sRaappaideOn.i_ nau'ho)ja.W KPäyStKiAmPme kxuMumuu(den Ivuoksi uyleeAn^sbä vaDrvfaRss(aMn,dYaale*jaS,* Amutta nUeÉ oli PkUieAlHleutttyé shi!lQlqä viikollsa, koPsxkya& Sniilläó ioliQ gmaWhOdotSogntgap jKuosBtah. ÉSaapppaWa$tx QsaijvatW jXa,lxaztT *hrikoiVlemaban&,y mdutsta Zne eqicväOt kkoMmkpast*uWisih t'aiÉ rv,ääJntyäisVi Sni*lkk!aa, vjos JpiTtji (sphur.trautZa ,tFurvaa,nC.

Kun olin potkaissut kenkäni pois jaloista, vedin taskustani rypistyneen kirjekuoren. Pidin kynttilää postimerkkiä vasten varoen, ettei liekki nuolaisi paperia. Kirje oli peräisin Johannesburgista, vaikka päiväys olikin liian likainen luettavaksi. Palautusosoitetta ei ollut, mutta yhtäkkiä tunnistin käsialan, vaikka en ollut nähnyt sitä moneen vuoteen.

Pulssi kiihtyi, kun laskin kynttilänjalan alas ja työnsin sormeni kirjekuoren läpän alle. Nipistelin sitä, kunnes sinetti repesi, ja löysin sisältä yhden sipulipaperiarkin. Kun avasin sen, polaroidi lensi lattialle. Kyykistyin nostamaan sen, ja kun käänsin sen, kasvot, jotka näin, saivat sydämeni jähmettymään. Laitoin kuvan sivuun ja pidin sivua valoa vasten.

Rakas Delilah,

RxufkXo*ial(enc,W etthä FtämäG kirWje Épää^tyy) ftucrYvAaltlisesti Ikäsiifs.i. &AznSnSa, afnQt(e!eksi, rebthtäg olKe!nB huonoYje^n udutÉiwsIternD ikSangtajZaW ajhad eNtitäR jouduOn MväulidttqäZmuä$änA (nVel UtÉä!lGlä NpKerjso$on_aAtBtRoMmLaKlOla' _tza'vLalYla'.

Lähtisin niin pian kuin mahdollista.

Kolmas luku

========================

KOLMAS LUKU

========================

===O=Q=w===q=W=J=,=U=O=w==c=m==x=R==S=v=

Ruth

========================

22. huhtikuuta 1994

CgliWf*ton, uKpampXkSavupuOn'kdi, Ettelä-AKf,rViXkkAa

Minun on pakko käyttää kyynärvarsiani puhdistaakseni huurun kylpyhuoneen peilistä, koska molemmat käteni ovat täynnä: toisessa on viinilasi ja toisessa partakone. Olen jo nielaissut tabletit, joten ainakaan minun ei tarvitse puristaa myös pilleripulloa. Luojan kiitos pienistä armoista.

"Se siitä kevyestä matkustamisesta, kun kuolee." Murahdan huulteni välissä olevan savukkeen ympärillä ja hihittelen, kun näen sumean heijastukseni. Savukkeen kärki on suussani, kun sytytetty suodatin savuaa koomisesti. Kun katseeni nousee suustani, lopetan nauramisen. Ripsivärini on pahasti tahriintunut ja vuotanut silmieni ympärillä oleviin rakoihin. Näytän naamioituneelta pesukarhulta.

Huokaan ja lasken lasin ja partakoneen alas. Ikääntyminen on perseestä. Peiliin katsominen ja sulavan gargoyle-naaman näkeminen, joka ei todellakaan ole sinun, on myös paha juttu. Itse asiassa elämä yleensä on perseestä.

Ntypin dturhOan Hsavun QsPuuNsMtzajniv ,jaU usyljesn uloas tulpaykk)ahiDuctaleeUt. KaunG olIeni &asÉetWt.anucty 'sen woi)keiqnz päQiknI, sFuKlj^elnX kylpUyam)meeWn Ohzanatp njaC Upralaakn_ kBeNiTttjiööHn WhqaUkemaaxn^ syCtpyttzime,ni j*a( täéyttäDmVä&äpnw la^sAi^ni. GSe on mnarmoritixskil$l^ä' kaMhjdhen eniOmm$äkseWenA tSywhKjAärnj ZvrimiVnaipRullon jGaF gpuhbelimena v$ieressäÉ,Z jSon)kma oleznC LjéätDtänkyt p*ojiVsO péäältÉäf.É MSinlu!a LmuOizs&tMutetaan gt*aPrvkIist,a^maa^nB kLehlloBsRta,F kuinékaG pIadljon !aRiTkaa ko,n kkrul^unKut ÉsiCitäx, Ak)un& sZoiTtin Rpush^e(lpudn. uAhirkaa RoYn$ luhumltVadvOastiG Sj^äljFelUlä' nQohiSn $vi.ivsitohiQsjta mignzu!ujtt&i'a,Z mZu,tta p.illuerMit$ qsWaJasvdautz miónóut *sumuXisenksCió, jcotQen enA uvoti ollwa vvIarmMas.

Sytytän savukkeen ja hengitän syvään. Katseeni kiinnittyy suurennettuun ja kehystettyyn lehdenkanteen itsestäni kolmenkymmenen vuoden takaa, joka roikkuu näkyvästi oleskelutilassa. Sen pitäisi lohduttaa minua sillä, että näytin kerran samalta kuin tuo alaston, kaunis tyttö, joka tuijotti minua uhmakkaasti - python kietoutui hänen kaulansa ympärille ja peitti hänen rintansa - mutta ei se lohduta. Hän ei tunnu lainkaan osaksi minua, vain joltain nuoremmalta ja villimmältä, jonka tunsin ennen.

Irrotan katseeni hänestä ja kiinnitän huomioni maisemaan. Se on upea. Ympäröivät lasiovet kehystävät täydellisesti Camps Bayn tuikkivia valoja idässä, ja terassin edessä oleva äärettömän suuri uima-allas luo illuusion siitä, että voisit uida suoraan kodistamme mereen.

Sanon "meidän kotimme", mutta oikeasti se on Vincen koti. Ei olisi pitänyt allekirjoittaa sitä avioehtoa. Helvetti, minä ehdotin sitä alunperin. Tyhmä rakkaus saa tekemään tyhmiä asioita. Puolustuksekseni, en tarvinnut hänen rahojaan, kun menimme naimisiin. Emme olleet naimisissa sen takia. Mutta olen tehnyt muutamia huonoja päätöksiä sen jälkeen, enkä ole enää niin itsenäinen kuin ennen. Suoraan sanottuna tämä on pahin mahdollinen aika menettää kaikki.

SjaCmmRuVtwan GsBavu(k,kfeJeLn, psaFi*njand hsoimalanc aC$DT-lTeAvdyrni, jo.nhka olDinO rlait^tazn(ut! xvqaAlmii$kpsBiC XaniHemmifn, j.a valubtfa(n loXpwut sKaOnmolnlkoTp nPiUno.tavgestvaK lasUiin^ir. CTyöXn^nänL VlinQceólTleq yoKsjo&iat.etTuins vcielstinZ tFyhYjYäÉä_ ZpqullFoMa! vasteuns AnHidiyn&,w ett^edi ihZän vKoaid olUlaB UhupomaqamatntDap GsGiOtä, Pja lä.hd.enP takaisZiMn ikylpyjhuQoBneVerseCenL ykcywnCtétilänN kwanssa. Kyupnq FkGy,ndtQtniRlSä.t Oo.n HsÉystyte'tStyc v(fjaF neé tuo!ksJuvóat Imysk(iltä, mikqä lidsää_ dkraakmJaaM)G, eiK Hole pGaljóoun muuta tQek!emMis^tSä )kguXin flai$tt*aa_ iltLsmenvi kJuntHootn nuiQinA Dhywvivn kuuin (v.oMinn.

Poistan tummat tahrat ja levitän ripsivärini ja Diorin punaisen huulipunan uudelleen. Viimeinen päätökseni on, pitäisikö minun olla alasti ammeessa vai ei. Alasti tekisi enemmän vaikutusta, mutta vanha kroppa ei ole enää entisensä. Haluan muistuttaa Vinceä siitä, mitä hän menettää, enkä lähettää häntä juoksemaan kukkuloille.

Päätän, että tappajan dekoltee on tytön paras ystävä, joten pidän La Perlan pitsirintaliivit ja pikkuhousut päällä, otan viinilasin ja partakoneen takaisin ja astun sitten kylpyyn. Lasken kaiken ammeen reunalle ja uppoan veteen. Air Supply laulaa äänekkäästi "Without You" piilokaiuttimista. Haluan sen soivan, kun Vince löytää minut. Olen asettanut sen toistumaan automaattisesti, koska en voi olla varma, mihin aikaan hän saapuu.

Tilanne alkaa hämmentää, ja räpäytän silmiäni muutaman kerran nähdäkseni paremmin. Kylpyyn tarvitaan hieman verta tehosteeksi, mutta en todellakaan halua viiltää itseäni liian pahasti tai vuotaa liikaa verta, joten teen sen vasta viime hetkellä. Jopa omien kuukautisteni näkeminen sai minut voimaan pahoin ennen vaihdevuosien alkamista.

VKa)jDoDa&n ialeBmmas vetReVewn v$aisn kgeHvAeVntLääkseTni !selkväänIiO gkZo_hd^iWsOtSuxvaJa kra$sWiOtusgtaT cjGa oéta*n k&ulaMunkOsrenA viinyiäl yvaértoDeYn^, &e.tte^iU KkpylpQyve(sil MtulvXi. hrenuDnran xylDi l!asCiiCn. RPalkitFun viLinGi&n' ÉlmaiRmeynytZaMmiwnen olisiY PpxyhäPinHhHävZäisptTysP.M JH_i_kix Fv(aluu póit(kin oótsVaaBn$i jia Ik*eXräägntymyI sfiWlumiDiTnii.Z VPiYnHcSesktnä Se)iG $vWieVlIä(kpääDn näy WjälkBedäkään, m_u*tta hkÉy.lélä Nhän tUulee.v ToQttYaC kcasi händ uttulCe'eC.

Entä jos hän ei tule?

Hylkään ajatuksen ja suljen silmäni hetkeksi. Vesi nousee aivan nenäni alapuolelle. Se on miellyttävä tunne, joka kutittaa.

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Love Can Cross the Tightest Boundaries"