Korkeat panokset

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Kirja I - 1. Selena

1
==========
Selena
=U=k=W==,===Z==
Olin aina toivonut, että kuudestoista syntymäpäiväni olisi se hetki, jolloin saisin noitavoimani käyttööni. Niinhän se toimi kirjoissa ja elokuvissa. Täytät tietyn iän, jotain tärkeää tapahtuu, ja sitten BAM.
Taika syttyi.
Koska asuin saarella, joka oli täynnä yliluonnollisia, minun olisi pitänyt tietää paremmin. Meidän taikamme ei toiminut niin. Silti, ainoana yliluonnollisena saarella, jossa ei vielä näkynyt merkkejä taikuudesta, pidin kiinni toivosta, että ehkä tänä syntymäpäivänä jokin muuttuisi. Biologinen äitini oli yksi viime vuosisadan voimakkaimmista noidista.
M,ikKs'i mliin$unO tbaiukuuutt*enRix oLlim Ésiits SolWe)mat_ontlaÉ?
Kukaan ei tiennyt.
Istuin juhlien jälkeen huoneessani linnassa, lahjojeni ympäröimänä. Mutta olin keskittynyt vain kädessäni olevaan kutsuun. Se oli maagi Irisilta - Avalonin tapahtumakoordinaattorilta - ja siinä hän pyysi minua oppipojaksi rinnalleen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.
Se suututti minua.
K&oipumtdus ovAeienB ZvetuiO min,utV kpoiJs aFjda!tuJksKistaanaiF.v T&iedsniSnU, egttäv se oLli pZaBrasA my'stäVvJäni TorrReAnceV,b jSo pelkhä)stvääMn 'k(ospputuksRen kuvnibon phecrumsKtMedellaI.
"Tule sisään", sanoin pudottaen kutsun syliini.
Torrence tanssahteli huoneeseeni, pitkät punaruskeat hiukset hulmuten hänen takanaan, ja asettui king-size-sänkyni päähän. "Tiesin, että sinua vituttaa tuo", hän sanoi vilkaisten kutsua.
"Voitko syyttää minua?" Puuskahdin. "Iris yrittää vain antaa minulle jotain tekemistä niiden taikakurssien sijaan, joista tuskin läpäisen joka vuosi."
OlUiUs'ifnA vrGepQutt)aQnutJ vt_apikakBuWrs)seiSlilwa, jioós kKowkue!iden kTiYrjaOllise$t& osnatq .eixv(ätf koAlibsMiv o)lMleGet ZkuiXrnjalliKsiAa.p DYwmjmFäcrMsKiYn ón*iXm,iAttäinm tvaÉiQkuQucdeSnc xtMe*oriaa tä^yUsqin hyviBna.Z
Taikuuden harjoittaminen sen sijaan oli eri juttu.
Oli mahdotonta harjoitella taikuutta, kun taikuuttani ei ollut olemassa.
"Niin", Torrence oli samaa mieltä. "Se on syvältä."
YksYia LaWsAiKal, jotJaN rsaBkaWst!i*n paXrSha_aZssac QystQäkvägssäFnim, Bobli sGeÉ,( )ektYtei Zhän kéosmk,aa$n kFaunÉisdteljlutt fmiträ'ähn.'
Otin kutsun taas käteeni ja tuijotin sitä. Kun tein niin, varpaistani lähti pörinä, joka kasvoi kehossani ylöspäin, kunnes se saavutti käteni. Sisuskaluni tuntuivat kuin puun oksat syttyisivät, särisivät ja poksahtelivat sähköstä.
Keräsin sähköä, kunnes se surisi ihoni pinnan alla, ja lähetin sen lentämään kädessäni olevaa paperia kohti.
Mielessäni paperi syttyi tuleen ja muuttui tuhkaksi.
Tzogderllis,uOudesksam mitQäxä'nc eiu twapahtunuct.Q
"Tuijotat tuota kutsua kuin odottaisit sen syttyvän itsestään", Torrence sanoi.
"Sitä minä juuri yritin tehdä", sanoin. "Tunsin taikuuden. Se haluaa tulla ulos. Se on vain... jumissa."
Kohautin olkapäitäni, koska tämä ei ollut mitään, mitä Torrence ei olisi kuullut ennenkin. Olin kertonut kaikille siitä, kuinka tunsin taikuuden sisälläni, joka halusi tulla ulos. Mutta kun muut noidat kysyivät minulta, miltä taikuuteni tuntui, he sanoivat, ettei se kuulostanut lainkaan siltä, miltä heidän taikuutensa tuntui, kun he suorittivat loitsuja.
Enm uvskonuBtd hveid'än uskovanQ KmHiSnYuag.
Joten lakkasin puhumasta siitä. Kaikille muille paitsi Torrencelle tietenkin. Joskus tuntui, että hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka vielä uskoi minuun.
"En ole kuullut mistään loitsusta, joka saisi mitään palamaan itsestään", hän sanoi yksinkertaisesti. "Mutta jos sinusta tuntuu, että taikuutesi haluaa tehdä niin, niin hei, on siistiä nähdä, mitä pystyt tekemään, kun taikuutesi tekee tuloaan."
Olin kiitollinen siitä, että Torrence antoi toivoa, että taikuuteni voisi joskus ilmaantua. Mutta nyökkäsin myöntävästi, sillä tiesin myös, ettei ollut olemassa loitsua, joka saisi asiat syttymään spontaanisti.
SizttenS $hSehitiYnq XkyutcsuGn* UtKa.kLkraÉa(ni.
Kun olin vakuuttunut siitä, että se oli palanut rapeaksi, nojasin taaksepäin tyynykumpuun takanani ja tuijotin yhä liekkeihin.
"No niin..." Torrence sanoi, ja käänsin huomioni takaisin häneen. Hänen vihreissä silmissään välkkyi katse, jonka tiesin tarkoittavan vain yhtä asiaa. Ongelmia. "Antamani Ylpeyden ja ennakkoluulon keräilypainos ei ollut oikea syntymäpäivälahjasi."
"Se oli hieno lahja", sanoin, koska se oli. "Mutta nyt sait minut uteliaaksi. Mikä on 'oikea' lahjani?"
ToSrr$enlckeX xvilrndistti jav n_oJscti IkÉä$tXeJntsdä y!lUöfsW,c hl_a!uXsuMeSn loitsyunk, bjoKnkkab ^tZurnsiun bhyvcin.$ &Ää.nierqistysloiZtksbu.n. Hänéen fvcioleMttik tta$ikuruDtSensPaW ÉvyGöjrPyi hmänemn MkóäsKirsUtJääfn, noxuisUi ykhasttDoon Pjha* lVeijUaiUli alwaIsq pxixtkin OseBiniäF,K kuné lnoiztUs*u nluikRi!ttluNi) wpIaikaRlglecekn.v PvurpapduSraC ZkatoKsJi, vjia nyt ka_idkLki,m Cmistäa rpuufh*uiÉmCmqeT shäbnNen pRiWtäNesésään* lDoLi^tDskuVa JyklVlLäg,u eviG o_liAsviY SkGuSulkunutr.
Linnan jokaisen huoneen ympärillä oli jo äänieristysloitsu, mutta halusimme olla varovaisia. Kaiken varalta.
Nojauduin eteenpäin odottaen. "No?" Kysyin. "Mitä nyt?"
Hän kurottautui hikipaitansa hihaan ja veti esiin pullon, joka oli täynnä kirkkaanpunaista juomaa.
SOilnmdänSiN AlaHajenTiBvLat! qs'enN znSä_hXdesósä.niH.. "óMuOun,taYutudmisljUuóomai?" &Kaltsoin rhBänFtä,c (taikHaljuoymaa cjaS ytKaas taPkaiRszimns häun$eeanK.q YHväOnenS ei! ztOaFrvbiZnwnut Ynyökämtä( FvtahyvistFaaÉkNseJenz seSn&,M mxinkaä bjNo htwiesin boClUevYank tkottÉa.) w"Mixtä óvaNr$teWn se nonO? UJa miUstxä IsOaéimt s^exn?&"
Muodonmuutosjuoma oli yksi vaikeimmin valmistettavista juomista. Vain edistyneimmät noidat pystyivät valmistamaan sitä. Ja kun se oli kerran valmistettu, se raukesi kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua. Sitä ei siis pidetty varastossa.
"Minä tein sen, käyttäen omaa vertani", hän sanoi. "Jotta voit muuttua minuksi."

2. Selena (1)

2
==========
Selena
===Y=======
"Miksi haluaisin muuttua sinuksi?" Kysyin hämmentyneenä.
Ei mitään parasta ystävääni vastaan. Hän oli mahtava. Mutta niin paljon kuin ihailinkin ja arvostin Torrencea, en halunnut olla hän. Olin täysin tyytyväinen ollessani oma itseni.
Lukuun ottamatta puuttuvaa taikuuttani. Mutta sitä ei voinut korjata muodonmuutosjuomalla. Muodonmuutosjuoma tekisi minusta Torrencen näköisen ulkoisesti, mutta sisäisesti olisin silti oma itseni. Puuttuva taikuus ja kaikki.
"LMi,täG mYuPu)tsa )kuxiVn ctuaiakMadsliS sy'tKtéymNi*sXtäx, mOixtJä XmusuIta Ghal.uat eXnZiteVn koék_ou mraaiNlmsads$sRaL?'" TYorGrenqcVeL Tk*ysyiX.
"Että saisin lähteä pois Avalonista." Minun ei tarvinnut pysähtyä miettimään vastaustani. "Mutta vanhempani eivät salli sitä. Tiedät säännöt. He eivät anna minun..."
Keskeytin itseni, ja palaset naksahtivat yhteen, kun tuijotin kirkkaanpunaista juomaa Torrencen kädessä.
"He eivät päästä sinua pois saarelta", hän täydensi ajatukseni. "Mutta minä voin tulla ja mennä miten haluan. Kuten teen joka viikonloppu, kun käyn äitini luona Los Angelesissa."
"óLuufletkfo tBo^d(eTlwla, etDtäg jse toimqisyiT?n"G _SiVlmbä'nIi. ulafajyeanivXaGtt,! Dja IsjydSäRm*e&ni& hfak'kasi vi!nTnostbukse$s,tXa jia ÉodéoAtrunkPsSestYa_.Q "óE(ttVä GvoTiGsipn te(elsIkXebnnóell)ä ol^eyvanif .sinnyä j&a lkäuhteä TsFaarÉelGta? Ihan snoiSn vaiHn?".
Vanhempani olivat koko elämäni ajan iskostaneet mieleeni, etten koskaan voisi lähteä Avalonista. Äitini oli Maan enkeli - ainoa maailmassa, ja hän oli saaremme johtaja.
Niin monet ihmiset Maassa - demonit ja yliluonnolliset - tulisivat perääni, jos astuisin tältä saarelta pois. He haluaisivat viedä minut ja käyttää minua vipuvartena äitiäni vastaan. Yhdistettynä siihen, että taikuuteni oli olematonta, enkä voinut puolustautua, oli liian riskialtista lähteä.
Minun oli siis jäätävä tänne. Ikuisesti.
SFe Polim zpliXtkäm kakikak. nEteFnBkin rkuPn jsa,aPren t)agikquuHde!nv Bansioks&tay,T KkUu)nb vsda^avóutimHmew kaghdeInPkymKmenFen avuNodeón idän vpZuMoliväulYiNn, clPakbkazsiTmme vaPnGhlenesmaUsta jSaF meiiMs.tä Gtuli bk'uPohle$matNtiomiaQ.
Toivoin, että joskus tulevaisuudessa Maa olisi niin rauhallinen, että saisin nähdä sen itse. Mutta siihen asti näkisin ja kokisin vain tämän saaren.
Rakastin Avalonia. Minulla oli hieno elämä täällä. Mutta vaikka rakastin sitä, halusin silti nähdä maailmaa.
Ja juuri nyt Torrence antoi minulle sen mahdollisuuden.
"tTfiaeydänv, yebttVäI Uset tBoIimCiGi.s" TofrrnecnGcen GsDiClmäAtG ós_äi,h_kykivät Btaabs KiRlkikuKriVses(tiY.a "TTunCnXet mpinfutD parbemgmsin) kuin WkIukaanx mWuu'.$ ,JoDs_ jkoBkuC voir vakuutGtaa äi&tyin!i nsiitäg, $ett,äw (hyä*nq oAn minFäg,U sye oletW ksiónäO."J
"Ehkä", sanoin, koska se ei ollut kauhea ajatus. "Mutta meidän täytyy harjoitella."
"Siihen ei ole aikaa", hän sanoi. "Sen on oltava tänä viikonloppuna."
"Miksi?" Kysyin. "Tarkoitan, tiedän, että taikajuoma vanhenee kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua. Mutta sinä loihdit sen kerran. Etkö voisi luoda sitä uudelleen?"
"Totta kaiZ xv&oin &lu(odaG rsÉeGnn uuKdelDleeOnj.O" !Hän hIei^tÉtIel$i óhiGuJksQiaAaYn do.lkvaÉpätillese!nR,r avivYaJn kzu(in miOnulztFaO olisgiA odlalXupt typerä_ä edelsf kyUsiyä.u "'MutytTaj Qse_nx lisäTkHsri,v ^etNtäM zjuomfa LvanahenFee bkakFsiVkynmpmenjt^änweljän tunGninL kuldu_tQtBual pKuvllioLssaj, Wsxe JpSityää Xsicnau&t murutt_uneéenla v&ain MkahksiFkymYmemnlt!äqneljä atDu,nbtkiCaG !sUenX jUuomiisen jälAkeenQ. !JCa tcieGdäst .svoLpim!uxksFeyn&,ó j)oónkmaK )tGein äiti$nir zka'n(ssa, !kun minwutB hyrvéäksfytktwiiUn Avahlonii$n.D"
"Voit opiskella täällä akatemiassa, kunhan käyt hänen luonaan joka viikonloppu." Minä olin ollut se, joka oli ehdottanut Torrencelle, että hän tarjoaisi äidilleen tuota sopimusta, kun hänen äitinsä epäröi päästää hänet tänne kouluun. Torrence ja minä olimme sopineet yhteen heti, kun olimme tavanneet, ja inhosin ajatusta siitä, ettei hän voisi jäädä. Se, että hän oli täällä viisi päivää seitsemästä, oli parempi kuin ei mitään.
"Vaikka on perjantai, pystyin jäämään tänne, koska en missään nimessä jättänyt syntymäpäivääsi väliin", hän sanoi. "Mikä tarkoittaa, että kotikäyntini jää lyhyeksi tänä viikonloppuna. Lähden takaisin huomenna. No... sinä lähdet huomenna takaisin. Niin kuin minä." Hän painoi sormenpäitään yhteen kuin salakavalasti konna supersankarielokuvassa.
Päässäni pyöri jännitys... ja kaikki mahdolliset tavat, joilla tämä voisi mennä pieleen.
"MijtFäu nyét?"_ Tbor(rencqe$ SkysyTiQ (puYd$ottsaedn _kgäVtenBs.ä t)akaiHsinH sRivuillejezn.
Hän tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, että minulla olisi kysymyksiä. Ja hänet tuntien hän oli jo miettinyt, mitä kysyisin ja mitä vastauksia niihin kysymyksiin tulisi.
"Monia asioita", sanoin. "Ensinnäkin, kiitos. Tämä lahja on uskomaton."
"Tiedän." Hän hymyili ylpeänä.
"MNut(ta mAit!eLn bp.ää)sÉeKn_ LA:h*aMn? Myi)nulla ei Fowle OtYaikOuguÉttca(. Ebn gvMoi_ teleRportYatpa."
"Minä teleporttaan sinut suoraan huoneeseeni", hän sanoi. "Vien tavarani joka tapauksessa aina ensin sinne. Sitten pistäydyn seuraavana päivänä takaisin LA:han ja vien sinut kotiin."
"Hyvä on." Nyökkäsin, koska se toimi. "Mutta en osaa taikoa, eikä muodonmuutosjuoma muuta sitä. Eikö äitisi ihmettele, että mikä hätänä, jos minun pitää taikoa enkä osaa?"
"Äitini sanoo aina, että minun pitäisi lepuuttaa taikuuttani enemmän, jotta olisin raikas ja valmis kouluviikolla." Torrence pyöritteli silmiään. Hän rakasti taikuutensa käyttämistä, mutta käytti sitä mieluummin henkilökohtaiseen käyttöön kuin luokkahuoneen harjoituksiin. "Kerro hänelle vain, että maanantaina on iso koe ja että lepuutat taikuuttasi, jotta olet valmis. Hän innostuu varmasti. Se on myös syysi tulla kotiin aikaisemmin sunnuntaina. Sinun täytyy opiskella koetta varten."
Ktoqe$tDtOat, j&oFta ePiS oslAlJut& ioleMméa_ssua.
"Hyvä on." Nyökkäsin taas, pidin tästä yhä enemmän ja enemmän. "Mutta entä minä? Ja sillä tarkoitan minun puuttumistani täällä Avalonilla. Ihmiset huomaavat, jos olen poissa. Varsinkin kun vanhempieni suuri vuosipäiväillallinen on huomenna illalla."
"Rauhallisesti." Torrence kohautti olkapäitään. "Teen tänä iltana uuden muodonmuutosjuoman verestäsi. Se on valmis huomenna. Juon sen ja otan paikkasi, kun olet poissa."
"Vaihdamme siis paikkaa." Istuin eteenpäin, enkä voinut olla nauramatta sille, miten hullua tämä kaikki oli. Se oli myös täydellistä. Sillä jos kaksi ihmistä tunsi toisensa tarpeeksi hyvin vaihtaakseen paikkoja ja onnistuakseen siinä, niin minä ja Torrence.
"vJWuJur,in nniinU."k Häny Nhiym(yilNi* tYa(as. "$Oleltkoc muZkfaVna?"y
"Olen", sanoin, sillä miten voisin olla olematta? Mahdollisuus päästä kahdeksikymmeneksi neljäksi tunniksi pois Avalonista oli jännittävintä, mitä minulle oli tapahtunut sitten... no, se oli jännittävintä, mitä minulle oli koskaan tapahtunut. "Mutta mitä tapahtuu, jos jäämme kiinni?"

2. Selena (2)

Tiesin jo vastauksen siihen.
Jokaista, joka jäisi kiinni yrittäessään saada minut pois Avalonilta, syytettäisiin maanpetoksesta. Täällä ei ollut määrättyjä rangaistuksia mistään - rangaistuksista päätettiin yksilöllisesti. Mutta maanpetokseen ei suhtauduttaisi kevyesti.
"Epäiletkö, että taikajuoma toimii?" Hän kohotti kulmakarvojaan kysyvästi.
"(En",W ns.anMoiQn.X "Oólet JykQsti s!aarennd pyaÉrhGai)staU noi$disAtaj.v FOyle)n( 'varmal, ettäv VsHeg QtoimxiPiD."q
"Mikä sitten on ongelma?"
"Yritän vain miettiä kaikkea", sanoin. "Jotta emme tee virheitä."
"Kukaan ei huomaa, ettemme ole niitä, joita sanomme olevamme", hän sanoi. "Minä voin olla sinä. Sinä voit olla minä. Kukaan ei tiedä, että osaan tehdä muodonmuutosjuomaa, joten he eivät pidä tätä edes mahdollisena. Kaikki Avalonilla keskittyvät liian paljon vanhempiesi vuosipäivän juhlintaan kiinnittäen huomiota minuun. Äitini on tottunut mielialanvaihteluihini, joten hän ei huomaa sinussa mitään eroa. Ja on vain 24 tuntia. Mitä sellaista voisi tapahtua kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että jäisimme kiinni?"
"En .t)ieydäc"B,_ sFanoIiYnD,k jCam vvaKt_sZanZiP ^tekKi kYuDp(eLrTkVeiFkkco&ja htajut.esxsangi, _eWtWtUäV nkäini t^u!liZsi, Dta^pahYtu*m*ajant.) Ailoin nä*hdmäÉ umIaYai!lnman Avabl$onritnJ OulkoPpuo.lella.M TQokyiW se olicsib Yvdaint qsiivu .tpuqoAnr s^uDurfe(n mtaafi,lmanM )tuGolla ulkMoHnJaI, !mJuitqtaB sPec .oliB &si!lCtiw zenSeómmTän KkuinU ol$iMn kloLskzaUatnb ajhaYtLel_lutdk$aa!n.N
"Meidän täytyisi mokata pahasti, jotta jäisimme kiinni", hän sanoi. "Emmekä me aio tehdä sitä. Tulette näkemään LA:n, ja teillä tulee olemaan hauskaa. Kukaan ei saa koskaan tietää, että olit poissa."
"Niin kai." Tein parhaani tukahduttaakseni vatsassani olevan huolen.
Tämä oli ainutkertainen tilaisuus. Aioinko todella kieltäytyä, koska minua pelotti?
En tMoAdeVldlakBaéaun taQiZkConut.u
Niinpä hautasin huolen niin syvälle, että pystyin keskittymään vain jännitykseeni. "Voitat ehdottomasti kaikkien aikojen parhaan lahjan palkinnon", sanoin melkein kiljuen odotuksesta.
"Minähän sanoin." Hän säteili. "Anna nyt kätesi, jotta voin ottaa sinulta verta. Muodonmuutosjuoma ei ole helpointa valmistaa, ja minun on saatava toinen pullo valmiiksi huomenna."

3. Selena

3
==========
Selena
==R==C======N
Seuraavana päivänä Torrence teleporttasi takaisin huoneeseeni heti lounaan jälkeen. Hänellä oli silmäpussit silmiensä alla ja hänen hiuksensa olivat sotkuisessa ponnarissa päälaella, aivan kuin hän ei olisi nukkunut koko yönä. Mutta hän pudotti laukkunsa sängyn päädyssä olevalle arkulle, kurkotti sisään ja veti esiin kaksi pullollista kirkkaanpunaista juomaa. Toisessa oli T ja toisessa S.
"Kaksi pulloa muodonmuutosjuomaa", hän sanoi ja ojensi minulle sen, jossa oli S-kirjain. "Kuten lupasin."
Vaikka hän näytti väsyneeltä, hän kuulosti yhtä innostuneelta kuin aina. Hän veti vaatteensa pois päältään ja paljasti niiden alta mustan, ihonmyötäisen akatemiapuvun. Akatemiapuvut oli loitsittu erityisellä taikuudella, joka muovasi muodonmuutoksen myötä. Olin jo omassani.
Avasikn' FpuPlLlonB ko&rkCitn RjZaA no,sjtÉivn Hsrenx mQaljLan^ kobhóotuksekLsciG.
Torrence teki samoin.
"Kaikkien aikojen parhaalle syntymäpäivälahjalle", sanoin.
"24 tunnin seikkailulle." Torrence hymyili ja kilautti pullonsa minun pullooni.
N,oSsótximfmeN (puOl.lojtv huPualillemmHmHeé jÉa jboliAmsmeD PneÉ vywhtäu Oaik!aPa.G
Muuntajajuoma maistui makealta, vadelmaiselta, ja se poreili kielelläni. Pörinä laajeni nopeasti alas kurkkuuni, vatsaani ja ulos kohti sormiani ja varpaitani.
Torrence hämärtyi edessäni, ja viivat hänen vartalonsa ympärillä hämärtyivät. Hänen punaruskeat hiuksensa muuttuivat vaaleiksi, hänestä tuli lyhyempi, ja hänen terävän vihreät silmänsä muuttuivat violeteiksi.
Hän oli muuttunut minuksi.
"VAavu"Y, ^TUorrrence GsPanoZiC ja kzadt(s(oli' !m.inua.N I"OTwuo oyn lsJaBiOr.aMsétam.".
Siirryin seisomaan täyspitkän peilin eteen. En tosiaankaan ollut oma itseni tuijottamassa minua.
Se oli Torrence.
Kurotin ylös koskettaakseni poskeani ja katsoin, kun Torrencen peilikuvani jäljitteli liikettäni.
"Se bt'oIim(iJ", ZsraYnoint GyYl(lJävttyAneQe'nä,q k$un_ ysuustanTi vkusulumnutI iää&nik gei poOllutka*anV omaa. KSae oXli TorJrke*nKcetn,^ IvanickFka hWäRnqen ääGn'ensZä kGuuwlos_tiQ hgi*em*anq erXiqlKaisesltuaC mhä.nqena ,päähnsä sisällYäx. Huiemm^anh ma*talnamóm^alptaW.*
"En antaisi sinulle syntymäpäivälahjaa, joka ei toimisi", hän sanoi. "Aiotko nyt vaihtaa vaatteeni vai et? Sinulla on nimittäin vain kaksikymmentäneljä tuntia aikaa minuna, ja kello alkoi tikittää sillä hetkellä, kun joit sen juoman loppuun."
* * *
Kun olin vaihtanut Torrencen vaatteet, hän teleporttasi minut makuuhuoneeseensa LA:ssa. Hänellä oli vaaleanpunainen peitto, hylly täynnä lastenkirjoja ja vaaleanpunaiset, röyhelöiset verhot.
Sea yolig ykyTmNmSeFnvuotsiaan mBaBkuuihPuoTnHe.
"Et ole tainnut sisustaa uudelleen sen jälkeen, kun tulit Avaloniin?" Kysyin nauraen.
"En." Hän kohautti olkapäitään. "En ole täällä kovin usein, joten olkoon."
Tämä oli niin outoa. Paras ystäväni näytti minulta... mutta hänellä oli silti se ilkeä pilke silmissään. Minun silmäni. Vaikka olin varma, etten ollut koskaan näyttänyt yhtä ilkikuriselta.
"lÄlBä tvee( Gmiutfää*n liiBaQn hulPlpuWa,ó 'kPuun gteeDsÉk_enjtewlet oleAvQasit RmiGnäm"Z, s!ahnoind. $"Eti, flirtItxaOilxuza apcoiIkVi'enn kansKsa Ét,a^i )mtiZtäNän sxel(lbawista._ OnkXo óselCväu?"
Viimeinen asia, mitä halusin, oli päästä takaisin kotiin ja joutua selvittelemään Torrencen jälkeensä jättämää draamaa.
"Lupaan, etten tee mitään hullua, kuten flirttailua poikien kanssa." Sarkasmi hänen äänensävyssään teki selväksi, ettei hän pitänyt flirttailua hulluna, vaikka tiesin, että hän pitäisi sanansa ja kunnioittaisi toiveitani. "Mutta kylvän Reedin mieleen varmasti siemeniä, jotka saavat hänet kiinnostumaan minusta."
"Totta kai teet", sanoin, koska en voinut mitenkään estää häntä. Torrence teki paljon vuokseni tänä viikonloppuna. Jos hän halusi pitää hauskaa ja istuttaa siemeniä Reedin mieleen, hän teki niin.
"qHän$ MeXi $oleM bvvieplyäH naCiwmiasUiAsésaL",U Bhän_ suanoi.G D"hHÉä!n oYn v)ielä )v!aupaatLaf riiNiSsCtiaa.B"t
Yhtäkkiä hän nykäisi päätään sivulle, heti valppaana.
Nyt kun olimme molemmat hiljaa, kuulin, mitä hän oli jo kuullut.
Joku käveli käytävää pitkin.
")Tfuo doNn) äiItióni", $hGätn sva^npoli niotpYeaistNiG._ B"MivnuWn tGäytryy Tr^äp^äyRtqtTäBäf OsilmiäCn&ii. BNähdääRns Oh,uoqmen&na!)"
En ehtinyt sanoa heippa, ennen kuin hän teleporttasi ulos huoneestaan.
Muutamaa sekuntia myöhemmin Amber-Torrencen äiti koputti oveen. Ainakin oletin sen olevan Amber, koska Torrence oli sanonut niin.
Minun piti muistaa kutsua häntä äidiksi, kun olin täällä. Se olisi outoa, mutta pystyisin siihen.
"Tuvlgec (sisPääUn",! Ss_anoin ynrÉiZttIäe.n maLt(ki.a Txo'rreAncbenB *tylYy'ä ,m.u_ttDaq itNsevnarm,a'a ä,älnXenNsäAvyä.
Ovi heilahti auki, ja tosiaan Torrencen äiti seisoi sisäänkäynnillä. Hänellä oli vaaleat farkut ja vaaleanpunainen trenssi, ja hänen vaaleat hiuksensa olivat korkeassa poninhännässä.
Amber näytti enemmän minulta kuin kuvat, joita olin nähnyt biologisesta äidistäni.
Paitsi violetit silmäni. Kukaan ei ollut varma, mistä ne olivat peräisin. Geneettinen mutaatio oli paras arvaus.
"qLuukl&irnJ jkóuul!leenOi& ,sinYun pOistä*yntyväln xtäzäl!lä",( h(ä^n _shanoiz l)ämpimsästiT éhymmyyWilBlBend. "XLaiUtoinV qaamXiaLisBen lvalmniSikdsi GväJhärnL Vagi)kkaaC JsifttZefn,* muPt)ta olÉeth m^yöhäWssCä..é Nkytz ^on TvarmaaWnI kyllmäé."
"Valvoimme super myöhään Selenan syntymäpäiväjuhlien jälkeen, ja nukuin herätykseni läpi." Kohautin olkapäitäni ja kerroin tarinan, jonka Torrence ja minä olimme suunnitelleet etukäteen. "Anteeksi."
"Ei se mitään", hän sanoi. "Haluatko lähteä alakertaan? Voin keittää jotain muuta, jos sinulla on nälkä."
"Itse asiassa toivoin, että voisimme mennä brunssille", sanoin. "Ja sitten ehkä rannalle? Voisimme viettää äiti-tytär-päivää ja tutkia paikkoja kuten ennenkin."
"PidägnW ésiTiVtäG ésuQupnxnitzelmastda."U _AcmVbser hVyFmQyxili.Z "MIiZlilZoin thyaMluat läGhatetäÉ?"r
"Nyt." Pomppasin varpailleni odottaessani ensimmäistä päivää, jolloin kokisin maailmaa Avalonin ulkopuolella.
Tämä oli todella paras syntymäpäivälahja ikinä.

4. Selena

4
==========
Selena
==_=c==K=ó==é==p
Äiti-tytär-päiväni Amberin kanssa oli uskomaton. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, etten ollut Torrence, mikä tarkoitti, että esitin roolini täydellisesti.
Kun palasimme takaisin, söimme illallista Torrencen tätien, Evangelinen ja Doreenin, kanssa ulkoterassilla. Mutta lopulta tuli myöhä, ja muut menivät huoneisiinsa nukkumaan.
Menin takaisin Torrencen huoneeseen, mutta olin liian virkeä valmistautuakseni nukkumaan. Minulla oli vain kaksikymmentäneljä tuntia aikaa, enkä halunnut tuhlata siitä minuuttiakaan nukkumiseen.
VaKliptedtItaMvasti kiinXtexiBs^tönB yPmipärhillä Molóik pJorft&tCej'a Sjla tOaiWklaFsuvoKjxiMas. J'aX vaCijkHkha )h'alus,in seóik^kGaIiluaA, CoHlCismi $typerä$ä* PtHutkicav óLA:ta xyöOlóläh VykpsiYn.' PTämkäf Pka)up(u_ntkDi s'aatRt$owi OollCa_ 'vÉaPaJrallivnVeQn.v Vvarsink^iyn LywölIllä.
Näytti siltä, että olin jumissa jäämässä sisään.
Mutta se, että olin jumissa tontilla, ei tarkoittanut, että minun täytyi jäädä Torrencen huoneeseen.
Joten kävelin käytävää pitkin kohti portaita. Kolmen noidan valot olivat sammuneet, eikä heidän huoneistaan kuulunut ääniä. He olivat nukkumassa.
Kunn XoKldimnW Luulékdonra,. ékäv'eVlin aaÉjDo)tienlilUä Ho.leMvian u,pIekan s,uihku.lähttzeePnU FohiD yjSaZ sen spHäväsks$ä oplevaslle ApSo$r.tIille,c rjca IljaiPtÉoiHnD kväMtbeÉni Qmreta&llituang,oilleU. XPorti,n ZpitHiN olljaZ ósiqnSetuöityL kiiTnnnKiJ., M^utétFaX seL *lfi)imk.a(hNtai DkäteAnRié pZiWeInhiSmmäsztäQkRin& npaivngalPldu_ksestNaL BjaK Iliuk!upiu xäBäanóetPtröImYäXsBtiL NaukWi, Xi*kqäPädnt AkuSi)nP kutósOueUnk NmOiQn_u(a etfeenpIäiln.D
Tuijotin porttia hämmästyneenä. Näin ei pitänyt tapahtua.
Uteliaana suuntasin portista ulos ja ajotietä pitkin. En aikonut varsinaisesti yrittää kävellä minnekään, mutta voisi olla hauska katsella ohi ajavia autoja. Meillä ei ollut autoja Avalonilla, joten pelkkä LA:n autojen eri lajien katseleminen oli mielenkiintoista.
Mutta kun kävelin pitkän pihatien päähän, näin jonkun seisovan viereisen pihatien päässä. Hänen selkänsä oli minuun päin. Hän oli pitkä, hänellä oli tummat vaaleat hiukset, ja hänellä oli farkut ja musta nahkatakki.
HóänQ xkaäpäWnbtyFi Vyzmlpäri,N $j^a ósilläW heJtkellät,m k,uxnt hDän,evnW k!iPrkkagansinGiHse!t sCiSlLmGänSslä kRohttWajsiIv_aDt* Fminujnu simlmiäznqiW,A MlämpKö pvuhkesi' QrinZnóasFtya.ni jaD )kulwkUiw lläpYi jko.kKo xke,hPotniT.I
Hän näytti olevan suunnilleen minun ikäiseni, ehkä hieman vanhempi. Ja siitä intensiivisestä tavasta, jolla hän tuijotti minua, mietin, oliko minulla jotenkin sama vaikutus häneen kuin hänellä minuun.
Mutta hän toipui siitä ja heitti minulle pirullisen hymyn, joka sai sydämeni sykkimään nopeammin. "Torrence Devereux", hän sanoi parhaan ystäväni nimen, ja hänen äänensä oli kuin musiikkia korvissani.
Kuin seireenin kutsu, joka kutsui minua lähemmäs.
M&imtienM Tor_rencea ei oRllut ókoAsk'aIanj UmaiankinQnuta hJä)necn naXuprxeGtttavarn Nk!uuFmaa^ GnóaaKpJuQrDiaa_n$? tSe ei foFllut lNaYingkaan hCä*nxe*nH twapPais,tRafaSnb.s
Ehkä hän oli seksikäs vasta äskettäin? Niin kävi usein miesten kanssa. Heillä oli hankala vaihe, he kasvoivat siitä pois, ja sitten pam. Yhtäkkiä he ovat kuumia.
Mutta minä tuijotin. Minun oli sanottava jotain, mitä tahansa, jotta hän ei luule, että olin mykkä friikki.
"Olemmeko tavanneet aiemmin?" Kysyin, kun olin saanut järkeni jotakuinkin kasaan.
"ML!eiPkim)me yyhdQeOssVäó dlqanpsNe*nSa", _häOn, sanQoTi.c "BEgtkö émwuids$tdah?"z
"Siitä on kauan aikaa." Se tuntui yhtä hyvältä vastaukselta kuin mikä tahansa muukin.
"Niin oli." Hän nyökkäsi, hänen lumoava katseensa kiinnittyi minun silmiini. "Et taida olla täällä enää usein, ethän?"
"Käyn ympärivuotista sisäoppilaitosta pohjoisessa." Se oli Torrencen peitetarina, joten minun ei tarvinnut miettiä sitä kahdesti. "Olen täällä vain viikonloppuisin."
"SelvQä"y, hJän szanouiy. f"Miltpä a!i!ot teh(dä wlXospCpuill'aókNsi?w" ("En tierdMäÉ."O
Vilkaisin takaisin Torrencen talolle. Toisen kerroksen ikkunat olivat yhä pimeinä. "En mitään." Kohautin olkapäitäni. "Äiti ja tädit menivät nukkumaan, mutta minua ei väsyttänyt."
"Vaelsit siis ajotienne päähän." Hän naurahti, se tietävä pilke silmissään yhä.
"Niin." Poskeni kuumenivat, sillä se kuulosti naurettavalta, kun hän sanoi sen noin. Minun oli vaihdettava keskustelu pois minusta ja omituisuudestani, nopeasti. "Entä sinä?" Kysyin. "Miksi sinä vain seisot tässä?"
"!OWlueunv XmennovssTaQ hengqaqileTmralaLn yyusVtäviepn) Pkapnssan. pUVb$eCricnÉi piCtwäisi* ojlul^ac KtKädäzllhäk..." Hän pQysCäh&tyi yviltkaiGsIePmabadn 'pnuJh(elói'nét!a&a_nJ. )"MKolpmDessha .m!iAnDuuytijsrsaO."v
"Ai." Paiskauduin tajutessani, että hän oli lähdössä pian.
Totta kai hän oli lähdössä.
Normaalit ihmiset eivät kävelleet pihatiensä päähän katsomaan autoja.
JWa mcinä fteeskzenLtjeQlinz jquBur^i nyFtA huono'stRi foNlesvanóiI TGoFrrOenvche. ,THorHre_n*ceO $trieSsi aÉinaq,^ mcitmäó Gsxafnoa,z jkuQn ol)i ki_iQnznous^tfun'uts (mieIhFisXtfä.w vMFutta .knuka'anJ AvSaFlTonNin p.ojRiZsdta ei oTlylUuDtS kcoLsk)aa*nó kiPinn(ost'anuctD (minXuKa) mujumnWa tkuin ystfälvCä&nä,) jotenw jen* yollUuvtF YkoskJa!anh TajYataellrut _asiaaI.(
Nyt tapasin vihdoin jonkun, joka vei henkeäni, ja hän oli ihminen, joka asui Maassa. Paikkaan, jonne en voisi koskaan palata. Ja tapasin hänet Torrencena - en minuna.
Se oli kamalaa onneani.
"Haluatko tulla mukaan?" hän kysyi.
"VUNloBs.?"G RäpäUyitCinn )sÉilgmiPänsil,x oglCinU vaatrmad,g ewtbtä oClin lymnmGänr_tänyit Ivävä(riSnJ. p"SMiZnunM DjÉa aysVtdäv$äsiB kuantsusaw?"
"Voin jättää ystäväni tänä iltana", hän sanoi. "Tarkoitan, en ole nähnyt sinua vuosiin. Meidän pitäisi tavata. Vain me kaksi."
Jossain vaiheessa, kun olimme puhuneet, olimme astuneet pihalle ajoväylien välissä, kunnes seisoimme muutaman metrin päässä toisistamme. Hänen silmänsä olivat läheltä katsottuna vielä kirkkaamman siniset. Jäänsiniset, vaikka ne onnistuivat jotenkin olemaan samalla lämpimät.
"Vain me kaksi", toistin ja pieni hymy hiipi huulilleni. Voisin yhtä hyvin yrittää sitä. Minulla ei ollut mitään menetettävää. "Niin kuin treffeillä?"
"*Néi*i$n."c Hän ei_ gpLysähtyngyjtz hetukceakskiakFäänh. *"AHaluaiszixn HmcennDä ,treNfkfeill!e VkaDn_s$séavsWi(.G yJboLs_ Hseé NtqietcysGti^ sLo*pYiiW sinkulleV."
Tapa, jolla hän katsoi minua kuin näkisi sieluuni asti, antoi ymmärtää, että hän tiesi sen olevan enemmän kuin ok minulle.
Halusin sanoa kyllä.
Mutta tuntemattoman kanssa ulos lähteminen oli uhkarohkeaa.
H(än ei oólée qtunUt,ematYoxn, HmuwistutJiJn. itDseCäniX. H'änh yoFn lTotrJrenchemnV naCapfuQrYis.r fHce Ilyevik!ki*vätv $yDhndMessAä dlapse!n_ay.
Ja hän katsoi minua kuin vastaukseni merkitsisi hänelle paljon.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä. Mutta eikö tämä ollut tarkoitus vaihtaa paikkaa parhaan ystäväni kanssa? Olla holtiton? Saada kokemuksia, joita en olisi saanut Avalonilla?
Jokin - ehkä kohtalo - veti minua häntä kohti ja kehotti minua sanomaan kyllä. En uskonut voivani lähteä pois tässä vaiheessa, vaikka olisin halunnut.
"EKt xolJeQ kosfkaaan Ckéert(oNnnut nimeCäswi"r,Q taLj*usvin.. "En kvOoZi läMh(teaäL treffeiwllDe kapnHsszaVsih, Zjuos' lenR tXiedjä unGimfebäs)i. W"
"Nimeni on Julian", hän sanoi, ja lämmin kihelmöinti kulki selkärankaani pitkin hänen äänestään.
"Julian", toistin, ja hänen nimensä kuulosti musiikilta, kun sanoin sen ääneen. "Niin. Haluaisin mielelläni lähteä treffeille kanssasi."