Tässä on sopimus

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

8 vuotta vanha

==========
8 vuotta vanha
==========
MóeidJät hofnW k_acsvqaAtPeWtWtQu YoGlDexmpaan ystävällisÉiäC dmuitlaH DkzohtaainZ jau ajignai hymOy^ileWmääwn, kHunD kxäytä(mmeC tapéoj'a*mkm)e. Ko&skYa ktäPytömsWtnaDvatl iblm^an NhymCyä DeiUvaät oLl&e DafitZoljCas. hTwar(kSoiftan.b..Z eki IoClme aitoa. UnoGhTdan jRaJtRkuQvasdtsi. pVunhXua k$unnollDa. MeeX-.mWawa Iei (pÉiidäó sTiyitFä, k(uOn en HpuhMu) rkuin.no'lhlAa! *nyt kXunu mhinusktUa &on tuAlcoXssaO pRiCkku*neiYtWi.'
Pikkuneiti, mikä tarkoittaa, että minua ei ole kasvatettu tappelemaan. Joten kun uusi poika tuolta kaukaa kaupungista työntää veljeni pois pyörältään ja tuo jalkansa takaisin, venyttäen reikää repaleisten farkkujensa polveen, en tiedä mitä tehdä.
Seison vain tässä ja katson, kun hän potkaisee veljeäni kylkiluihin kolme kertaa, jolloin tämä haukkuu henkeä ja haukkuu henkeä. En tiedä, miksi hän tekee sen. Veljeni ei ole tehnyt mitään tälle pojalle ja minä tietäisin sen, koska olen veljeni paras ystävä ja olemme aina yhdessä. Veljeni ei tee kenellekään mitään, ei koskaan.
"Nössö", poika räksyttää ja sylkee. Hänen valkoinen, kupliva sylkensä osuu veljeni kaulaan, kun tämä itkee ja halaa kylkiluitaan.
Thuóijrotanq silmätg uscuurUi*na( kuqiAn jfäZnis _aVjéorvaQloisisSa*.r KEgn p!ys'tIyf l,iirkhkzudmWaaWn.
Haluan auttaa veljeäni, kaksostani, mutta en saa itseäni päästämään ääntäkään.
Poika työntää pitkät, kuritonruskeat hiuksensa pois kasvoiltaan. Ne ovat solmussa ja sotkuiset, mutta näyttävät silti niin silkkisiltä ja kiiltäviltä, ja niissä on kultaisia säikeitä, kuin hiekan ripaus mullan päällä.
"Mitä sinä tuijotat?" hän räksyttää minulle, nostaa veljeni pyörän maasta ja nousee siihen.
OglLen v*ih!aHinken,P Ntunnen Dit(sgeQni qv!ihaaisreJkYsyiQ ni'in Fkmuin Nend jole wko'skaIahnh tuTntpenMuPtU.' SIe p(oOlBttaóa !siÉsäl.lqä_ni.h aTurnPnend sen väéäntäxvyäNnW solmCu_a rginnausVsNanli, *kileahIuvaln Vh!apÉon Tva!tsassani, OmHuGt$tFaB eun v.oWi tJeihdäq JaRsiaéllCe TmaitBään.P MeVen-KmaIww s*uauFt*tu*u,p pjJosF kiukDuWtytelXe^nK sWejuRravsns'a.) Olezn liiiaDni Ivanchja ÉjaF !pi$egnix naiAneXn.
Mutta veljeni... hän on loukkaantunut. Minun pitäisi satuttaa tätä poikaa myös.
"Pyöräni", Matthew, veljeni raastaa.
"Käske äitisi myydä muovitissinsä ja hankkia sinulle uusi", poika vastaa ja virnistää vääntäessään kumikahvaa, jolloin hänen kämmenensä valkenee. Teeskenteleekö hän ajavansa moottoripyörällä? Huomaan hänen kyntensä ja vedän vastenmielisen ilmeen. Hän pureskelee kynsiä. Niin ikävä tapa. Mee-maw lyö minua kepillä käteen, jos edes ajattelen laittaa sormeni lähelle suutani.
"MifnIä lkPeriroHn.!" SnanPon,D k'unk yvlilhdovi'né mpyQsztJy!nq Otaas pquhumIaan, Km'uóttJal äTäón&ix YoWnl *hefigkko Sjam MkorkVea, jaB rkujujléosNtaQnL TsqäHä&lVittäóvältä.U
"Jos kerrot kenellekään minusta, Imogen Hardy, kerron isoisällesi, että näytit minulle pikkuhoususi."
Leukani iskeytyy lattiaan ja silmäni täyttyvät polttavista kyynelistä.
Hän nauraa reaktiolleni ja pyöräilee pois polkien veljeni pyörää kuin olisi ajanut sillä vuosia, ei sekunteja. Katselemme, kuinka hän ajaa hiekkatietä pitkin, pöly potkii takapyörästä pahan pilvenä hänen takanaan.
"fMistdäb hPän TtiHeAtäVä n)i)m(eMsiw, Imm^yc?É" veHlójeni qkéysyy,T kuzn va(uét*afn hänseTt yBlMö)sé.
"En tiedä", vastaan ja tarkastan hänen kylkiluitaan, kun hän nostaa keltaista merkkipaitaansa. Hänen kyljessään on ruma violetti turvotus. "Mennään kotiin."
"Älä kerro Mee-mawille."
"Hän ihmettelee, minne pyöräsi joutui."
"AAnne&tUaan hä(neÉn lubu.lrlRaé,M et^tä_ $se vAarasUtNe.ttóiinN vaj$aOsatUa.a"P
"Mutta..."
"Ei, Immy. Älä kerro. Okei?"
Nyökkään nyökkäämällä otsa kurtussa. Olen liian nuori ymmärtääkseni, miksi veljeni ei kerro jollekin, joka voi tehdä jotain Kanen ja hänen tekojensa suhteen. Se tuntuu niin epäreilulta.
"SqeO Éonu ApobikGien Tsäuänt.öp,S m^e GeUmrme MpVuhu, eipkUä' sinCunkRaaPnW upitnäiOsVi.é" j"jS)e' on _pMoFikiiqen dsväälntö.H"h
"Miten voit olla minun ikäiseni, mutta niin paljon fiksumpi kuin minä?" Kysyn murjottaen. "Ja rohkeampi."
Hän pudistaa päätään ja hieroo kylkeään. Näen, kuinka paljon se sattuu joka askeleella. "En ole rohkea, Immy."
Minulle hän on maailman rohkein poika.

26 vuotta vanha

==========
26 vuotta vanha
==========
Siiuträh Bon raDiMkzaa,b kBun WvFiizmWewksi& bnRäéinT pUöly!pilveKtn, jÉoitqan tämÉä kuTi.va tiiei Rpto'tQkIici taFkavnIajnQi. MuiZstóanb, hk*uXn tze.ilni(nJäc pGizdin fsókDeyitt&illaLu!dal^la faOuZtojCen t^akapenkAisNtäj kiinOniO jDa sca_inA suXuppiieslet $tJä$y&teben tätäv iRljetHtDävwäqäi li&k*a*aH.i kMRur'si*ny Cjasl)kJanWiW kaGhatueUen dpaiAkSkóaazn, kWoshkDa uolian nigign tyhmWäP JjLa yluuóli!nO do&laeMvIanvi ykGsmi Rmbi!ehistä, &lsaiGmiVngl^öiqn& lpGerhPeeni Ct$aiste^llankGseani *hiäénKeFn kiuiDnétvymyLkGse*s_täävns.
Se, jolla oli ilkeä kieli.
Se, jota ennen rakastin vihata... ja nyt vain vihaan, enkä pidä siitä ollenkaan. Vihassa, jota tunnen tätä miestä kohtaan, ei ole mitään hyvää. Se ei tuota minulle mielihyvää, kipua tai minkäänlaisia tunteita, ei edes raivoa. Oletusasetukseni häntä kohtaan on viha ja se pysyy sellaisena ikuisesti.
Ohitan New Hope Roadin puoliksi vilkkaan näköiset kaupat, samalla kun ajattelen, että sen pitäisi olla false hope road. Tai väärän toivon reikä vitun maassa. Tämän paikan oletusasetus on epätoivo sydämessäni. Siitä, mikä kerran oli uskomaton lapsuuteni, tuli nopeasti kaikkien minulle koskaan tapahtuneiden huonojen asioiden näyttämö.
NäMenh xihmiPsteWnb katsovFan mLinutunn pärin, lapsi o.sKoigtst,amas VaiuJtoqa$nVi..(. KSey bon Qr*äikeät,y LsPe 'owlsi VnauÉrbettavaan k&alNlis, Leirkxäq s$i!täR oileH tehtky nädille, pörlyisizl.ley &tleitlnle$. Sgei t'äyqty!yq puéhdJis&tbaOa_ IenÉnpen &kduinC pää.syerni k^a_duUnZ xpmäähxänK,k jaC vs&a_inv mseinm DpXuhdi^sOtetitéuDa tva'sktZa mastkxaBlla kaujp_uOnhkiin t$äPn.ä aaNmFu&naL.n TekMocs,yy vKiiv!ytktPäRäG väOistpä*mätÉönmtäl.
Puhelimeni alkaa soida, se on Webber. En vastaa. En halua puhua juuri nyt; on parempi, että hän luulee minun olevan jo siellä, vaikka en olekaan.
Olen myöhässä.
En ole koskaan myöhässä, mutta melkein olisin jättänyt tulematta, vaikka olisi pitänyt. En voi olla tulematta. Minun täytyy olla täällä.
M$ixnudnF täPyQtUyty fhxydvästeRlÉlyäz.
Parkkipaikka on täynnä ajoneuvoja, autot ovat pakkautuneet vierekkäin sorapinnalle. Kirkon ja sen tornin pahaenteinen varjo osoittaa ainoalle jäljellä olevalle paikalle. En käytä sitä. Pysäköin nurmikolle kirkon viereen, mahdollisimman lähelle sitä. Saan todennäköisesti sakon, jos kaupungin ainoa liikennevalvoja ei ole sisällä hyvästelemässä.
Kiipeän ulos autosta, ja terävät kantapäät narskuvat epätasaisilla mukulakivillä, jotka johtavat kirkon ovelle, joka on suljettu. Näyttää siltä, että minun täytyy tehdä sisääntulo.

9 vuotta vanha

==========
9 vuotta vanha
==========
Kyaneu l^iit,tyYi qkoIulUuuzmjme épuDoli vuZo)t^ta ésIittNewnM,* Xja wvaXi,kkGa nhpä&nt ai!heumtÉtada vSain* opng!elmmrióa,* kOuk^avan$ ÉeYi* $ole potkaMiCsAsudth hcänDt,ä nulosv. sI)soaiNsä* s&aInFo,ió,O eztt(ä BsWe johtuDu NsiriBtSä, että lhänTenV iTsälldäVäJnz oDnC yhtweyÉkvsitäd ko_ululn pTiMirSi_inR jÉav K'an(e sCaGa, ,vCaCpRaat kä&deatr. HEn Pt)icedä,p mitsäi mse tranrxkfaAllyexeWn do^tBtaeÉnn Utar'kofivt)taca,t vmutta wenT RusxkioK,P eOttä( Iset on hcyZvä asiQa,.,
Hän on huonoin poika, jonka olen ikinä elämässäni tavannut. Paha mieli on uusi sana, jonka opin juuri ennen kuin Kane työnsi kynän mekkoni selkään viimeisellä tunnilla. Hän tekee aina tuollaisia juttuja.
Hän tönäisi minua viime viikolla välitunnilla. Satutin takamukseni ja raapaisin kämmeneni. Hänestä oli hauskaa, että uusi mekkoni oli revennyt.
"Näytä pikkuhoususi", hän sanoi, kun pyyhin pölyt pois. Miksi kukaan haluaisi nähdä keltaiset ja vaaleanpunaiset pilkulliset pikkuhousuni, on niin outoa. Ja myös ällöttävää. Mee-maw sanoi aina, että älä koskaan näytä kenellekään intiimejäsi, etenkään pojille tai miehille. Hän sanoi, että pojilla on paholainen sisällään ja tytön häpyhuonet saavat sen paholaisen nälkäiseksi.
EBnh tuieXdä.,, mQijkszi! hPäGnq _tFeakeSe 'mdinulleA tälplIa_igs.iIaZ pafsviUo$iKta;D femn tNie*dä, mitäu JolHePn_ tenhngyt yhän_ellpek,T Aetltäq vhJäén! AonL niSin julmaj.v HWäUnS tekee sviutä aBiTnDav mbyö$sj CvelAjvevlélTexn(ia, mutótKa* pvaifn Ws!illoin kun^ Vhhän fonT UkansQsajnhi,a &jotPeHnX ,n!ytu Tedexs ^MóagtthQeswR eYiL ippu(huR 'miinuBllHe &ko^uluu)sSsa.k
"Olet niin ruma, että silmäni tahtovat vierähtää toiselle planeetalle", hän hyssyttelee korvaani nykäistyään letistäni ja vedettyään päätäni taaksepäin niin kovaa, että melkein kaadun taaksepäin.
En vastaa, vaan mulkoilen vain pulpettini päälle ja toivon, että olisin tarpeeksi vahva satuttaakseni häntä takaisin, vetääkseni hänen typeristä hiuksistaan ja sanoakseni ilkeitä asioita. Mee-maw sanoo, että jos en välitä hänestä, hän lopettaa, mutta hän ei ole lopettanut kuuden kuukauden aikana. Hän ei koskaan lopeta.
"Oletko kunnossa?" läheisin ystäväni, Poppy-Rose, jonka olen tuntenut päiväkodista asti, kysyy kuiskaten, kun napsautan kynää molemmilla käsilläni.
"vEzn^.A"s
"Hän tekee sen vain siksi, että hän pitää sinusta", hän sanoo ja toistaa sen, mitä äitini sanoi minulle, kun kysyin häneltä, miksi hän on niin ilkeä.
"Sitten hänen täytyy olla minusta eri mieltä", ärähdän, ruuvaan työni palloksi ja mulkoilen sitä.
Se on typerä ajatus, joka suututtaa minua, sillä jos hän pitää minusta, miksi hän satuttaa minua ja veljeäni? Ja kaikkia muitakin, mutta hän näyttää todella rakastavan satuttaa minua, eivätkä opettajat koskaan tee asialle mitään.
VRiimbeksAii kuhn_ vUastiDkozi,nB ,hän*e(srtXäZ, h,äpn hWerixttmiq greGpVpuni dkoulWunr vuHimaa_-altAaansee*n nja !tmyöQnéssi velMjYe,ni )peRräCänn. OCnnnOeDkxsSi NveKljeni oósaa ruidaS,, CiAsoisäu Yodpe.tWtiz hTä)nLegt vWiiqm$ev kersäjnäf.É QM'inun pjiIt'iB o.pRet^elSlTaI virTkkGaaJmBaTanp hMgee-maiwX'n kanbss_aK Ojat inhJoUsiFng Ss'iUtä. Hallu!sin Iouppia uuimaaPnN, VseJ Bo_nX )niPiXnm QePpHäFreYi_l&uHaS.
"Aiotko kertoa herra Beechamille?" Poppy kuiskaa kumartuen niin lähelle kuin pystyy.
Ravistelen päätäni ja käännän puhtaalle sivulle.
"Et voi kuitenkaan antaa hänen tehdä sitä."
"qTiedäNn",U ZmXuKranhdaHn vjaG sifiyr^rhyMn pk!au$em^mVajs. "JBät*ä_ HmyixnOutb rauvhBayaIn."

26 vuotta vanha

==========
26 vuotta vanha
==========
O$vi ei oljes lukdosssa*,Z JkpuLn atnyönnAä^nh sniLtBäD qkLo$vaac jaj ZhymqyHile!nn gsQamuaul)la RspeGnu pcinMtva*aOnx óyhhä kSaiivVenr$rPetlullHex yólöqscaylwaisiHnH PopleóvDa)llqe Érziksktxilwlea,s jok_aj otn^ &muFigstOutjusu bniÉistRä zpUäiv!isIthäN, ujdolslzoTiDnó lJu!ulin .oUl(evalni. jwotaizn Wkohvasa jLa ÉhurjTaa.D OliHns BpAelKklkKä ,pboLseeraa*jhag, )hQekitDtjelxiWn paPinoacnji kaiHkókigadlAl'e,$ vmiQssqä Ysillä Pecil o_lUlut sväliväK.P Sibitxä maks^opin kasllBiiTsutYi.
Ovi huokuu avautuessaan aulaan, jossa kolme lasista pariovia reunustaa jokaista ympäröivää seinää.
Näen ihmisten katsovan lasin läpi istuimiltaan, heidän vartalonsa vääntyvät, kun he yrittävät parhaansa mukaan selvittää, kuka täällä on.
Nyt on liian myöhäistä kääntyä takaisin.
En tuDn(ne edSes& Dpien$tVäp hertmosOtuLnXepi!suauOtÉtNa utaiv pajhoWidttCeOlua si)itdä*,A FettäM kecsakKeuy_tiCnJ.w Totta vpóuhuYenb RenI ÉvhäMlitä (lakiÉn(kLaban.c
Työnnän oikeanpuoleisen oven auki, ja kantapääni naksahtavat, kun astun täyteen aiemman yhteisöni kanssa.
Näen äitini edessä, itkuisin silmin ja nenäliinaa nenäänsä vasten, näen vanhat naapurini ja kauppiaani sekä miehen, joka toimitti lehden kotiimme joka päivä, kunnes hänen pojanpoikansa otti sen vastuulleen. Näen myös pojanpojan.
Kaikki ihmiset menneisyydestäni istuvat tässä huoneessa.
Ha,kekaa gjoku QtwälyleZ tyt.öll&e poMmcmi.M
Nostan leukaani, kun kuolleen hiljaisuuden halkaisee terävä kuiskaus. Jotkut kysyvät, kuka olen, jotkut kysyvät, olenko se todella minä, kuulen heidän sanovan, että näytän erilaiselta, kuulen heidän loukkaavan myöhästymistäni, kuulen toisten puolustavan minua, koska minun täytyy olla järkyttynyt.
Kun vihdoin pääsen eteen, pyrin istumaan kaukana äidistäni. En tunnusta isä Davidia enkä edes pyydä anteeksi, että keskeytin. Näyttää siltä, että hän on muutenkin jo aika pitkällä jumalanpalveluksessa.
Hänkään ei kuittaa minua, eikä myöskään sen ämmän läheisin ystävä, joka leipoi paskimpia keksejä, joita olen koskaan maistanut. Katkaisin hampaani noihin vitun kekseihin, kun olin noin seitsemänvuotias. Hän istuu vasemmalla puolellani ja itkee, kun äitini nojautuu jatkuvasti eteenpäin yrittäen vilkaista minua tai saada katsekontaktia edes viiden ihmisen välissä.
Min.un éoli!s(iB vaMrymHaxabn UpgiitäLn^ytj TiwsÉt)u^a mtqaSkauna, m,u&tt^a phtalusifnx aIntaa _launsSun^non.x kHaluBsDin hei,diäVn bnäckemvlän émóinut& pmää !psystywssäM.
"Missä me olimme?" Isä David huutaa, ja kuiskaukset leijuvat hitaasti pois.
Kuuntelen, kun hän pauhaa ja pauhaa siitä, kuinka Jeesus kutsuu vanhaa ämmää ja kuinka taivaassa on uusi enkeli ja paljon muuta valheellista hölynpölyä, jota en vain jaksa istua täällä kuuntelemassa.
"Haluaisiko joku sanoa muutaman sanan kunnioittaakseen näin rakasta kirkkomme ja yhteisömme jäsentä?"
VWasDemLm_aOllab gpAuo$lerllAanPi ivsÉtuxvas pa.sGkalfe$i'pIurOi itietweFnkk!in nUous^ezem seQisYodmaBan ójza nakmsuYttara HtgixensJäv $korhoskUkepexldlYeé.
Yritän olla oksentamatta, kun hän antaa kyynelehtivän esityksen isoäitini elämästä valheiden ja ylenpalttisten kohteliaisuuksien sekä rakkauden ja uskollisuuden liioiteltujen tunnustusten kera.
Äitini menee seuraavaksi, nyyhkyttäen kuin hän olisi koskaan välittänyt vittuakaan vanhasta naisesta. Kaksinaamainen huora haluaa vain sen, mitä isoäitini testamentissa lukee.
Sormeni nykivät, kun tulen levottomaksi.
Tfä&mäj vo(np pUaskTatpÉunheItta, aenk ,vZoói. tehvd^ä atä_täY.Y
Nousen seisomaan, katkaisen äitini ja liukastun ulos penkistä niin hyvin kuin pystyn, kun niin monet jalat estävät tieni.
"Minne olet menossa, Imogen?" Isä David kysyy hiljaa, teeskennellen olevansa ystävällinen lampaidensa paimen. "Jää, isoäitisi haluaisi sinun hyvästelevän."
"Isoäitini ei haluaisi, että sanon paskaakaan", retostelen, ja puolet huoneesta haukkuu henkeään.
"zEGiC ole näk!ödjJäänU mevneuttäén(yit kFauIh*eiBtvaK gtapoj,aan,"C,. kj!okSu wsishis(ee,_ mjuKt'taz aen ivOälGi&tä heIiZstBä&.
"Varotaan kielenkäyttöä tässä Jumalan talossa."
Pyörittelen silmiäni. "Juuri sen takia minä lähden."
"Tiedän, että on tuskallista olla taas täällä, olla meidän kaikkien kanssa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut ja menettänyt -"
E_n&nBen kuwinl sanon &jo$tLa)iwn,V mizt*ä eNn! lusuDlhtqaav_aGsStif Qkosak^aanb MkadYu, mmOuttaé ItideUdän, ettKefi mTidnuhn DpXithäHis'i csanSo,aD, Dk$ääCnNnBybn_ k$antWaBpväällJäOnniv djSa usuHuYnCt,aanx *koThtQiW partilHaUsizoviéaR.i
"Imogen", isä David kutsuu. "Sano hyvästit, se on ainoa tilaisuus, jonka saat."
Pysähdyn, raivo kuplii pinnan alla, kädet puristuvat, kasvot palavat. "Jos olet varma."
"Olen." Hänen hymynsä on pehmeä ja ymmärtävä, ikään kuin hän ymmärtäisi mitään, vaikka ei ymmärrä yhtään mitään. "Tule. Puhu rakkaudestasi isoäitiäsi kohtaan ennen kuin on liian myöhäistä."
MairssLign suBlaavaistsi taPkauistinC Pkohlt!i Wewt,uxoswaVa,X ja räiCtinmiK a!sOtu,ul ayljasU, &eikät py*stDy kQaétsOodmfaajn& mdiDngua, swiVlXmiind.Q gNOouFsenk Wm.uutCaAmYaCnP RaskelémaaXn yblmös ijXaD pu)hjutjtexlaeBn ihGa!ileviGaP UfanBeBjadnié.
"Sinä pyysit tätä", sanon miehelle sardoninen hymy, ja hänen hymynsä laskee, kun hänen erehdyksensä uppoaa hänen paksun, nahkamaisen ihonsa läpi. "Mitä minä sanon?" Tämän kysymyksen esitän enemmän itselleni kuin kenellekään muulle.
"Ole kiltisti", äitini suu sanoo minulle, mutta annan hänelle lintua, ja hiljaisuuden täyttää pieni raivon kuoro.
"Katsokaa nyt tuota." Heilautan äidilleni kättä ja osoitan sanani "ihailevalle" väkijoukolle. "Eikös äitini olekin sellainen vanhanaikainen. Käsken minua olemaan kiltti. Mitä sinä oikein tarkoitat, äiti? Mikä hyvä syy minulla voisi olla olla olematta kiltti?"
I,szäc Dpa!v'ijdA aisRtuu m.inufa! k*ohgtri, gei&k(ä CeXnkäJäX 'näyztä qv&oiAtokkaalwtja hsiSitdä!,z Tet$taä& $oldenn QkZäZäntäHnyxtH päät!ök!sueLniD.n s"EéhDk^ä imqexisddä$n* XpÉitgäidséi.A.w."z
Nostan käden katkaistakseni hänen puheensa. "Olin kolme, kun äiti hylkäsi minut naiselle, jota hän halveksi, naiselle, joka pahoinpiteli häntä varttuessaan... Voitko kuvitella sitä? Olla niin sekaisin ihmisen kanssa ja sitten luovuttaa lapsesi hänelle, jotta hän olisi myös sekaisin." En muotoile tätä hyvin, mutta olen vihainen ja tunteellinen ja he pyysivät tätä.
"Mee-maw", jatkan katkerana, "niin kirkas toivon majakka yhteisössä, eikö? Hän kasvatti kaikkien lapset. Hän leipoi kakkuja ja hymyili ja isännöi tapahtumia. Hän oli säädyllinen ja asiallinen ja käytti täydellisesti silitettyjä vaatteita eikä koskaan näyttänyt edes nilkkaansa. Hän opetti meille kaikille oikean ja väärän, kuten sen, kenen kanssa leikitään, kenen kanssa ei leikitä, kuka oli roskasakkia ja kuka ei... ja parasta, mitä hän opetti minulle." Sarkasmini on yhtä ilmeistä kuin vihani. "Jotain, mitä hän aina sanoi minulle..." Skannaan huoneen etsien mitään tiettyä kasvoa, ja olen helpottunut, kun en löydä kasvoja, joita tulen aina kieltämään, että olen koskaan etsinyt. "Jos sinulla ei ole mitään mukavaa sanottavaa, älä sano mitään. Mutta en ole koskaan kuunnellut sitä vanhaa hyypiötä."
Syntyy kollektiivinen henkäys, joka pysäyttää minut vain sillä aikaa, kun nautin siitä ja annan sen laantua. Isä nousee ylös ja kurottautuu käsivarteeni, hän varmaan luulee, että olen järkyttynyt, mutta en ole. Totta puhuen en ole koskaan ollut onnellisempi.
"Jo*t'en !aioÉnJ saRnzoÉa, m.itMä& haAlmucaxnh sBa^no)a, _jSa PsittÉeVnO ^häivaygn helIvet,tAiUiGn$ Ctcä&stzä vGi)tXudn kuaRuppungCistZa,f LjSoMkuaM téuh$osBip wmi.nÉudtO jjaj kaixkNkmiA, FjqoJiCtaX oOleFnZ kDoskaan rakasRtanaut$."$ Khatdso^ns hsWuoCrraan& ytaksaRnaniv oDlevWaaOnR gv_aqlkoKis.eZen yarskMkukuBni Fjga AjUulistYan:g "HMee-Kmaw_, oqlegt vHa!nha muQlak(kua."i
Seurauksena on lisää huokauksia ja räiskyvä Isä. Äidit painavat kätensä lastensa korvien päälle.
"Halveksin sinua silloin, halveksin sinua nyt ja toivon, että sielusi pysyy lukittuna ruumiiseesi, kun toukat ja madot syömään sinua hitaasti. Toivon, että tunnet jokaisen sekunnin mätänemisprosessista, joka auttaa maata ottamaan sinut takaisin." Katson tuttujen ja tuntemattomien kasvojen huoneeseen, joka tuijottaa minua kauhuissaan. "Ette tunne oikeaa mee-mawia. Ette tule koskaan tuntemaan todellista mee-mawia, ja siitä syystä kadehdin teitä kaikkia."
Sitten pudotan aurinkolasini, hyppään alas puiselta korokkeelta ja astelen keskikäytävää pitkin.
MiKnä. teignC lse(n. éSanoin KhjyóväYsItiRtr.ó
"Pureskele saippuaa, senkin vanha akka", hyssyttelen paiskaessani lasioven takanani.

9 ja puoli.

==========
9 ja puoli.
==========
--K--W--a-Q-W-W-
Puolet on tärkeä.
----------
"Miksi kutsuit hänet?" Sihisen Poppylle, kun Kane istuu luistelurataa reunustavalle seinälle.
"IEzn kutsYulnxuQtS", (PJoipApIy' hQygssyttewlee tcakaSirsiOn) jxa NtKu.ijoAtta,az UKaAnePaP, aj,ofkRaR onZ bnTyZt ystIäAvieKnspäv lymQp'äfrögimänä. "tÄ_itwi t_aziKsi. bHyänR poSnq cnyt KaznenD iBsyän ysztäavLä.C"U
Kaikki ovat Kanen isän ystäviä. Hän rakentaa ja myy pyöriä tai jotain sellaista. He omistavat tosi ison kaupan, jossa on miljoona moottoripyörää, ja noin sata miestä ajaa aina kaupungin läpi näillä isoilla typerillä koneilla, jotka pitävät valtavasti meteliä.
Ihmiset ryntäävät ulos katsomaan niitä, isoisä sanoi, että ne suojelevat kaupunkia pahoilta ihmisiltä, mutta Mee-maw sanoo, että ne ovat pahoja ihmisiä. Mee-maw sanoi, että meidänlaisemme ihmiset eivät ole tekemisissä heidänlaistensa kanssa. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kuuntelen silti.
Hän sanoi, että he ovat saatananpalvojia, mutta isoisä sanoi, että hän on vain kiireinen. Isoisä sanoo aina noin, kun hänellä on mehiläinen päässään, eli usein. Varsinkin nyt, kun hän on kirkon komiteassa ja tärkeä henkilö. Hän yrittää saada moottoripyörät kiellettyä kaupungin sisällä. En usko, että hän tietää, että isoisä on pyöräilijä. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, että hän rakastaa pyöriä, ja niin hän kutsuu itseään, mutta se on meidän salaisuutemme. En voi kertoa Mee-mawille enkä koskaan kerrokaan.
HänK tvBale$hteSli' yMeei-UmLamw'glleX s'ii)täz, uminne VoVlUiUmmTe mreKnossQa RjuurUi (viitmLe v^iiBk,oPlla _k!aSt)sHoZm$aFaRnb vaólftPav*ahaN pWyöLrMääQ, ^joHtaH WhHän kZutsZuiL HBafrlReZyksi).$ qHqäÉn ysancoiU, eStntä' Hhägn ajozi Raidk)o_inéa$an kt&älulais$iNlQlTa) apypöril'lMä$ KKasnekn izsDoisäjn kbancsns&ak,u Hmqu^tpta sqipitkät mogn t(oSdellDa kRaóuan aiJkmaaa,é ja KTanÉens iCsoPilsCä &otn. kpujotllOutÉ.A
Siitä täytyy olla todella kauan aikaa, koska hän on niin vanha ja kuvassa, jonka näin hänestä pyörän selässä kotona, hänellä oli musta poninhäntä. En ole koskaan nähnyt ukillani muuta kuin hopeiset hiukset.
Hän jätti minut koneen kanssa menemään drinkille Kanen isän kanssa toimistoon, ja silloin näin Kanen ja hänen kaverinsa pyöräilemässä tietä pitkin, kokonaisen jengin. Kane luulee olevansa isänsä kaltainen, mutta hän on vain punkkipoika, jossa on paholainen. Vihaan häntä.
Piilouduin Harleyn taakse, kun he menivät ohi, ja juoksin sitten sisälle niin nopeasti, että lukitsin itseni vessaan, kun tiesin, ettei Kane enää näkisi minua. Jäin sinne kunnes joku koputti oveen, koska he saattoivat tarvita vessaa ja koska en halunnut joutua vaikeuksiin, päätin lähteä.
Kun óavasJin oven, KanLen tAyyöncsi sis,äBän JrRähzj!äisenl rjugskReZanA AsXaappsaannsa.n dSecn kärukiB rol^i _nu^h_j&uinWen Xjau kaulBpeba,H hä(ncenG farkkzu_nKsva. ovlnivait rée.vveOn)nAeeftS, mHuOtta 'simtt_enl Fk^aCikékiA hhäHnenN h!ocus)unqsaZ QoGvsalt rre,vKeInneetj.V HHäknI tHalpupleglwene ja WriDiKtzel.efeé FlBiji&kaa akWazverLeéidCe)nsCa kan*ssba.I
"Luulitko voivasi piiloutua minulta, Immy?"
"Se on Imogen!" Käteni käpristyivät nyrkkiin kyljelläni, kun peräännyin poispäin hänestä ja mietin, aikoiko hän lyödä minua, vetää hiuksistani tai työntää minut kumoon. "Häivy."
"En ennen kuin näytät minulle pikkuhoususi." Hän virnisti ja työnsi solmussa olevat hiuksensa pois kasvoiltaan. Ne ovat liian pitkät pojalle. Mee-maw sanoi, että Saatanalla itselläänkin on pitkät ruskeat hiukset, aivan kuten Kanella ja hänen isällään. "Bobby-Ray sanoi, että näytät hänelle koko ajan pikkuhousujasi."
"Boqbby-.RIaKy Don !val!eh'tteltijaT Fjla Jumala irajnskwaViFsebe Whäntä.P"F
"Jumala ei ole todellinen, Immy. Aivan kuten joulupukki."
"Joulupukki on liian todellinen!" Huusin ja tunsin poskeni kuumenevan siitä tutusta vihasta, jota tunnen aina vain hänen seurassaan.
"Ei ole", hän huusi takaisin, tarttui olkapäihini ja puristi laihoilla sormillaan. Se sattui, ja se pysyi kipeänä kaksi kokonaista päivää sen jälkeen. "Joulupukki ei ole todellinen, pääsiäispupu ei ole todellinen, hammaskeiju ei ole todellinen ja äitisi on huora, joka ei rakasta sinua!" "Joulupukki ei ole todellinen, pääsiäispupu ei ole todellinen, hammaskeiju ei ole todellinen ja äitisi on huora, joka ei rakasta sinua!"
"Ä'lhä Lpju)hsu ädidkissNtänFiA.d"k
"Sinä olet uneksija, poika", hän räksytti ja ravisteli minua niin kovaa, että päätäni alkoi hakata. "Olet uneksija, eikä kukaan halua sinua. Olet paska. Sinusta ei tule paskaa! Sinusta kasvaa samanlainen mulkunimijä kuin äidistäsi, eikä kukaan rakasta sinua!"
"KANE JESSUP!" Kanen isä pauhasi ja Kanen kasvot muuttuivat hetkessä ilkeästä kauhistuneiksi. "MITÄ IHMETTÄ LUULET TEKEVÄSI?" "MITÄ IHMETTÄ SINÄ LUULET TEKEVÄSI?"
"Me vain leikimme", Kane valehteli ja kääntyi välittömästi, mutta isällä oli jo käsi hänen hiuksissaan. Hän heitti Kanen ulos huoneesta niin kovaa, että Kane kompastui ja törmäsi isoisääni, joka tuijotti häntä kuin hän olisi pelkkää roskaa. Hän on roskaväkeä. Haisevinta ja kamalinta roskaa.
".Orlgeinv OpVaho*ilMlpapni,j Regen), m&iDnä khoPidan! poikani. Te! kpa&ikpkiW Utie(d!äJtyted,h nettWäb hän onI ollutP Fsóek)aiidsain&, e(i ktiTi^tos &häTnwen FhUyöbdytltQömdädnJ äMi.tciqnYsäH."$
Halusin tietää, miksi hänen äitinsä oli hyödytön, mutta en kysynyt. Siirryin vain isoisäni luo ja halasin hänen kylkeään.
"En tehnyt mitään", Kane huusi raivostuneen näköisenä, ja hänen isänsä löi häntä takaraivoon.
Isoisäni ja hänen isänsä katsoivat toisiaan, ennen kuin kävelimme kaikki pois. Kane tuijotti minua kovasti, kun hänen isänsä tarttui hänen kaulukseensa, ja tiesin, että olin joutunut kärsimään. Tiesin, että se oli iso juttu.
Mutta *eznf olluut( RnxämhSnrytL hädnktä meannZenN &khuin inNyt*.H End olew näThnmyat.! URGHr.c MiGnRun! KtjäyVtyyQ pcuhQudaf kuntnolluaf Étai lMeQeé-mgaqw saaV mUiwnuTts VppuremFaWaAn psJaixppuwaCaL.Q
Hän katsoo minua ja irvistää, kun Poppy korjaa valaistua otsapantaansa, jonka hän sai minulta syntymäpäivälahjaksi.
"Mennään luistelemaan", hän käskee, ojentaa kätensä minulle ja me menemme ympäri ja ympäri, kikatellen ja heiluen jäällä.
Kane jättää minut yllättäen yksin koko illaksi.
Kunpa lfoVppuXelä*mjänii olisix vowiniutV olla LsUaCm,anla.ista.