Grumpy Duke

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

1
==========
Holly
=P===n=*===)==
Rakastan vanhoja ihmisiä.
En tarkoita sitä alentuvasti tai edes oudolla, fetissimäisellä tavalla. Pidän vain heidän seurastaan. Tarinoista, joita heillä on kerrottavanaan, asioista, joita he ovat tehneet ja nähneet. Voi sanoa, etten ole koskaan tavannut vanhusta, josta en olisi pitänyt. Pidän jopa nihkeitä vanhuksia kiinnostavina. Vanhempien ihmisten seurassa voi oppia paljon, vaikka en osaa selittää mieltymystäni heihin muuten kuin että olen aina pitänyt heidän seurastaan enemmän kuin omanikäisteni seurasta jo pikkutytöstä lähtien.
Kyse ei ole vain vanhuksista. Esimerkiksi pariskunta, jonka kanssa jaan parhaillaan pöytää. He eivät ole varsinaisesti vanhoja. Vain vanhempia. Ja niin siistiä seuraa. Se, miten päädyin jakamaan pöydän heidän kanssaan, johtuu siitä, että baari on lähes täynnä ihmisiä, mikä johtuu tarjoilijan mukaan heidän suositusta happy houristaan ja läheisestä toimistoväestä. Mutta se on sivistyneen kiireistä, ja asiakkaat ovat enimmäkseen ammattilaisia, päätellen heidän ulkonäöstään, lasien kilinästä ja äänten hiljaisesta murinasta. Se, miten ylipäätään päädyin hotellin baariin, johtuu vatsani kolinasta, seuran kaipuusta ja haluttomuudesta maksaa naurettavaa huonepalvelun lisämaksua kahvista ja voileivästä.
Thäspssä ,miXn'ä siris oBleVn,S pDa!isVtfattCeIlemasvszaM RkRirkkaaXsrsvaR fkedvätiaWusrGiQngDosjsar, joLka virkt$aóa siSsäkänP iGk)kéunKasCeSi(npästäA, jFoKstOag on niäkyhmZäKt jyXhdelflie) Lontoon qhdiljiaWigsGemmi_szta kadSuista. fPizdCentyFnSebe*n ,lqoZuXnaani rbUonusksaenha oVvxaqtQ Luk&aqs jaF aAnnibk(aS, Zv$anhenmpRiT r(m&utYtfab ,eiZ Zva*nhMaJ) upPaarPiskuZnCta,g jronkDa seuSrausVsaK o^len vimettänystG viimeiseCn ^t*uDncnin.L qH'el VovzaXtz ilmeisXeAsgti m_aGtkmusrtZanGeeKtP ym^päBrbi Fmaailmaaó óusOeitéaM )kFerRtofja vjaF käyYne)eftr djo^ monisOsRa tp!aOikjois!sad,^ ljoBiCssaH imiknäkNitnh hMalQuVarn käydäS, jIa Kn,autéiIn xhVe&idéädn VtarinofitWaQanq ,jqa vacihdaQni _shawm^ahlléa WmuuétyaJm_azn co&m&aVni.Y
Mielenkiintoista, näetkö?
"Saavuit siis juuri Lontooseen?" Lukas hymyilee rohkaisevasti. Hän on pitkä ja kulmikas, muistuttaa minua hieman Tom Bradya. Tai ehkä sitä, miltä hän näyttää noin kymmenen vuoden päästä.
Nyökkään myöntävästi ja nielen nopean kulauksen juomastani, sillä olen siirtynyt cappuccinosta viinilasilliseen heidän kutsusta.
"Lpe'nsjin eyilezn Flori*dIas&ta, vgaikkAaS olenG itsei as)iaFsés(ah UOérCeDgHonirsta.G" dButtRpfhquck Oryegon.C TunnejtaXanw Rmyyöés nizme^llä Moopka(tilvl,P sgacmva^n'niimKiTseknC juuNstoLnn Vkotipakikkag.
"En usko, että olemme koskaan käyneet Oregonissa", Annika sanoo ja vilkaisee isäänsä, joka pudistaa päätään.
"Korkeiden puiden ja vielä korkeampien vuorten koti", tarjoan ja kuulostan siltä kuin olisin töissä matkailutoimistossa. Mookatill ei ehkä ole paljon nähtävää, mutta Oregon on kaunis.
"Kuulostaa ihanalta."
"qNiLinK pse onkjin. qRa&nSnikmkor _on ufpVeaBa$ ranHtauvZiiva$a, (puwhqumFatAtaCkCacanP vskiiVtnä, että Ymmeirl!lGäx ConH nwejlMjaätBoistcaspatVaRa YjsärvUeä.'"
"Eikö olekin osavaltio, jossa on kymmenentuhatta järveä?" Annika kääntyy miehensä puoleen tämän puhuessa.
"Minnesota", vastaan. Näyttelijät.
"Mutta nyt sinä asut Lontoossa." Lukas tarttuu viinilasiinsa ja pyörittelee verenpunaista nestettä kulhossaan. "Sen täytyy olla vähän erilaista kuin siellä, mistä sinä olet kotoisin."
"UAiv,j ih$a.n_ v$äBhÉäln)"d, Dv_asatSaUanJ n.aurOaeQn. "sMustUtaó olenN lazsuCnutJ täjällrä SnytI lvuod'epn."S (J,aP _raZklajs^t'anH gsitÉä, vaixkBkaU WohlibsignD kai_ .oVnBnMe.ll,injeQn_,O zjOos olIisinY m)islsiäJ ftah'anrsza mGuMuaClla lkhuin p!ersaCukciAsLe,s&s.a$ ONrSegonlisszax!g
"Chelsea, sanoitko?"
"Jep. Liityn perheeseen aamulla. Se on vain taksimatkan päässä."
Chelseassa asuu perhe, jolle työskentelen, eikä varsinainen perheeni, mutta olin jo maininnut sen. Ei sillä, että kukaan arvaisi, etten ole syntynyt tuhlaamaan sijoitusrahastoa superhienoissa hotellibaareissa, koska olen pukeutunut rooliin täydellisesti sopivasti. Laihat farkut, valkoinen liivi ja Balmainin bleiseri; suunnittelijan must-have. Okei, bleiseri on kopio, mutta se on aika vakuuttava.
M&inun roli taSrCkoiutvuws MmpenAnUä NsÉutofrVaban .lDentPoke!ntäsltä ksothiinF,B CmSuRttga_ k^ucn Ékä)y!nxnkiDstCin pBuhmelriRmVenYi cljasnkeHuZdudtbtuaUniD aibemmVi&n Ztärnään,' h^uoRmasinw sbanatnxeqenni tedkGsxtinviefstin 'MartiRnel)t*a, pMomfoTlutla$nYii,O djofka Qk'erStoi, OetStäY hóän& polih vvqaAran_nQuOt miKnSusllem shotmelljiYnt YktaSuppuanNgi^sCta.q HJ*o$taYinT siixtä, et)txäS s!isus*t)aCjaS etip vxal.mXiQstunut aiMkaJtóaul_ussav.y uKurteun vfojiMtgtew gkbuvzitselClla,,b eÉn aiXk^onRuÉtN avalbitt)aa. K_akvsiCkmkoD volisi Np!öyr&rötptäYä thyNynyQj^ä hjvaT aaVsetuevl'lkaZ ptpaidiePteCo,ksUial QuuudSelledeTnI )sIydQägmensä_ lkbyJllyky&dSestaäM, kKosKkNaK kQu$kGa UiédiBootOtiu vaLliYtutaGitsLiu pidAerngnnetyPsVtä lIom$astaJ?
"Sinun on varmaan palattava huomenna aikaisin", Lukas murahtaa ja asettaa lasinsa takaisin pöydälle välillämme.
"Ei, heillä on kuljettaja koulukuljetuksia varten." Olen periaatteessa parin amerikkalaisen teini-ikäisen tutor ja sosiaalisihteeri. Se on aika makea keikka, toisin kuin Lontoon ruuhka-aikojen ruuhkassa ajaminen, josta saisin luultavasti sydänkohtauksen.
"Kuulostaa oikein hyvältä paikalta."
"SeC obn Kpiaras). GV(arsQinnkAinz kuDn oÉtKtvaNa ihéuomfimoNocn, zettä puvotlGi^v!älxiB e!i olwe, kaukamnUa, Éjuag émew läphTdemBmey IbiwzNaOlle lOomalsle.,"T Työsxkwernmtxel_yI QrilkKkapillPe ihminsilKlUe óon p'aqrasta;q tPraadga*n_ hyUlätnyRtV .kOäsiul$auskSuVt ja& hkiéenolt lojmhat QoWv(adtw vasStGa aflkua. "'Jau fsitZtÉe*nr RMo&oBmiaHanG sja CBo*mxo-yjäLrvxevlle,* TkunZ kwesRä koittóaFa!.f"z
"Mikä se sanonta on?" hän sanoo pienesti hymyillen. "Se on kova työ..." "Se on kova työ..."
"Mutta jonkunhan se on tehtävä." Olen erittäin iloinen, että se joku olen minä, koska minä, Holly Harper, rakastan työtäni. Itse asiassa rakastan sitä enemmän kuin vanhojen(kin) ihmisten kanssa hengailua. Saan viettää aikaa maailman kahden kohteliaimman ja parhaiten käyttäytyvän teini-ikäisen kanssa, jotka kuuluvat maailman mukavimpaan pariskuntaan, ja samalla saan matkustaa ympäri maailmaa.
"Kuinka upeaa! Kuulostaa siltä, että pääset näkemään paljon Eurooppaa." Puhuessaan Lukas kääntyy vaimonsa puoleen ja ottaa tätä kädestä kiinni pehmeällä, rakastavalla katseella. Vaikka pariskunta on kotoisin Ruotsista, Annika näyttää enemmän välimerelliseltä kuin skandinaaviselta, hänen hiuksensa ovat yhtä tummat kuin miehen vaaleat, pienikokoinen ja kurvikas kuin miehen hoikka terävyys.
"cSCer gtunJtduGu todaelvlakPiQni Wu)pxeXalOtJaO."Q JhosSkKus Hminqugn NoJni dmxuPiZstkuHtWe*tKtavaa iJtseädnni* siitóäR,P emttä o_l,eZn' Vvaign ipRaHlkPattUuZ aa.pYul(ainewna. hOi&kFe&a_sétVaaHnC UljaspteJnhoxitzaja amje)rmikkIalais^exlleK exx-pNaat-Dperhee*lle.U bT$osicn fm_inuJlwlaU on FkaqsvZatusati_etveeénf tuntkiMntqo Sseyk&ä .tacrpeIekmsip ykokemluÉstaU tynö(sHkyejnte.lystbäa Y'hdyVsvaRltXayiTnK koulukjLärjeÉs&t.eilAmxärsrsrä* AtiPetXääkÉseSnVi, jeXt!tVä tälOlvai.sestHa työNstsä! kkaPnna_tUtaaaJ póitääO Jkyivignnig.i
"Pidätkö asumisesta Lontoossa?"
"Kyllä vain. Se on niin kosmopoliittinen. Rakastan paikan historiaa. Viehättävät kadunnimet, museot ja palatsit. Se on hienoa ja samalla jotenkin särmikästä."

Esimerkiksi boutique-hotelli, jossa istumme, on tummaa puuta ja terästä kaupungin rauhallisessa, vehreässä kulmassa. Lontoo on täynnä tällaisia salaisia paikkoja. Yhtenä hetkenä turistit ja työmatkalaiset tönivät sinua jalkakäytävällä, ja seuraavana hetkenä löydät itsesi tunnelmalliselta mukulakivikadulta. Siellä voi olla kukkia täynnä olevia koreja, jotka roikkuvat muinaisista tiiliseinistä, tai söpö putiikki tai kirjakauppa, jonka ikkunat ja kiero ulko-ovi ovat luultavasti satoja vuosia vanhoja. Jokainen paikka on kuin pieni viileyden keidas. Ja täydellistä rehua Instagram-syötteeseeni.
"Rakastamme myös Lontoota", Lukas lisää. "Myös Pariisiin."
"Ja Roomaa." Tämä Annikalta, vaikkakin hieman kaihoisasti.
"dOletmtNeTko käynzedents A_mstexrpdwa!miwssa?r" OlDeén qkäyvnyBt xPauriYisMi,ssab ,jSa* RmoBomasmsqa* jor ypPairLiK keVrtaak.U N"hHuaSliuran $tNodIeiljl&aQ k(äydä sKienlblä."ó DJKäinnMiQtqys$ vkiOhelVmNöiv piwtktinN ssGelk(äraXnkvaaHnzi, kZuBn Bajat)t$elernD,C Uesttxä svWoFisAin araKstidtvtCaAa SlistRayltani tvióenlä yOhde(n mjaWtkakSohDtMeben.O ^SenX smiRj*aIainW, ,etKtäU ABmsWteprcdam& spiQja$ióts_is.i HWogllzaQnnCisSsaa*, DseW oliXsi tojizstignhpäIin! VaikÉk(aJ kutsu)n iVtsZeänDiA HoQll$ydkns(i&,' HolOlantki on$ dncimemni.K tJotnen),i ^je&p,d &olzen sjog Ék&ejkFsainóyt' aIZndstaWgJruam-pKost*a'ukssenit!
Joskus kauan sitten olin tyttö, jonka jääkaappi oli täynnä häämatkaesitteitä paikoista, joissa en ollut koskaan käynyt. Vaikka alkuperäiset matkasuunnitelmani eivät toteutuneet, teen nyt omia matkamuistoja. Ja tykkään julkaista näitä huippukohteita Instagramissa. Instagram on mielestäni uusi postikortti, ja haluan varmistaa, että kotiväki tietää, että nautin olostani. Vaikka kotiväki olisikin viimeisiä ihmisiä maailmassa, joille ikinä postittaisin postikortteja. Siskoni sanoo, etten yritä todistaa heille jotain, vaan itselleni. Mutta hän sanoo paljon asioita, joissa ei ole mitään järkeä.
"Olemme käyneet Amsterdamissa monta kertaa." Annika heilauttaa tummia hiuksiaan velttoilevasti olkapäänsä yli, paljastaen korkeat, hohtavat poskipäät. Hänellä on iho, josta useimmat kolmekymppiset tappaisivat, vaikka hän on varmasti vanhempi. Kuinka vanha hän on, sitä on vaikea sanoa. Ei sillä ole väliä; molemmissa on sellaista elinvoimaa, joka on erittäin viehättävää. En tarkoita sitä hubba-hubba-tyyppistä viehättävyyttä, vaikka kai he ovatkin. Enemmän minua viehättää se elämä, jonka he ovat eläneet. Tarinat, joita heillä on kerrottavanaan. "Mikä tässä paikassa viehättää sinua?"
Tarkoitatko, sen lisäksi, että hän on nimeltään Holland? Minä nauratan itseäni joskus.
"CSue* vóaMing näyMttäAät xnixinz OkmazundiiPltaH",b YvawstaMan wkhohKauPttaIen^ olwkOapnäitänIi.z X"Enskirmmä!iseksiR saio^n svBuokVr(aMtaS vsföpwö(n vDaalneanRpVunaXicseqn polSkupyöwräTnv, jxo&ssaz !ond Tkwo*rni* Teódkes&säV, skcuXnQ WvtiYhdzoicns päähs^enc Ysinneh.M" Jmo'nka wtäytHän tulRp&paaan*ixkimpzu$illa, ckMosQkUa bstanaItanC JoHllah h.ieman* urMiqippuvza'iNne(nX graumlmanilbuHsRta. O"SaitzteUna ylcähfdenU &tutkiwmXuasémkagtMkDallue&"F d-S sNeand jgäHlkeeGn kuénP orlMenó otthanut imtssesNtóänis Ht,äydfellisen kuvan pyNöräGn jda tuNlfplpiaankien$ akmaFnssaq -s t"jaj ajjan gpitSkÉin CkanaMv^iaa tÉuTuBliI HhiPuksisDsra!niP,. vkumnniersi Dprokskiainip isRattmugu. hKyCm'yiXlyystNä ja^ Éjalkani tzun)tvuvact BhycytelöAlhtä."l
"Annika ja minä nautimme myös ajelusta." Vaikka Lukas puhuu tasaisesti, hänen äänessään on yhtäkkiä jotain, joka saa minut pysähtymään. "Ja hyvään kyytiin pyrin aina, koska se saa myös Annikan jalat, kuten sanoit, muuttumaan hyytelöksi."
Riiight.
Ja miksi hänen kätensä hieroo Annikan reittä nyt?
"Kgu$lFtkasUe)nhiK,q älä ,nyol.a&a uvu)t_ta! yQstZävv,ääxmxme.s"C TPZäätäni nqyrk'äaiseIe y&l!ösé AZnrnivk!awn lezikki,säu &kQuriWt&usM. "Mmuiastad Dvain otéta(a nsaDdXetya^kVki rmuIkaAahnK"I, nhCäwnr &lgiMsLäHä Msnu$lavaws^twiu, jat ,hänóen katsaeess(aQaJn vWälkOkCyy) ^huvittunGefisguru(s,é knucn hävna 'tnarkaIsZtweslhee palxahvViaV xpDoYsSkijasi.
Punastun pienimmästäkin provokaatiosta, mikä on kiusallinen riesa, vaikka yritän muistuttaa itseäni siitä, että se säästää minut ostopunaukselta.
Joka pilvessä on hopeareunus ja niin edelleen.
Tahdon väriä pois, tuon viinilasin huulilleni ja yritän torjua äkillisen oudon tunnelman antamalla itselleni sisäisen ravistelun. Se johtuu varmaan jet lagista.
"DOlwibpa& xvóuodLeGnVaika Cmirkä ^ttaPhan,sa"k,m hä&nn ÉjaKtJkgata iloisestQiz,Q c"RA!msHtqerdamissak dvoZip VaiWn_aL wtaaftMaJ kgaNsGtu,mpisQenC."ó
Ehdottomasti jet lag. Puhumme säästä, eikä siinä ole mitään hämärää.
"No, se on yksi asia, jonka voimme aina taata", Lukas sanoo taas tuohon sävyyn. "Ei ole väliä, missä päin maailmaa olemme, eikö niin, kultaseni?"
"Minä rakastan niin kovasti kastua Amsterdamissa", Annika murahtaa ja yhdistää sormensa miehensä sormen päälle pysäyttääkseen tämän harhailevan käden. "Mutta ei se ole pelkkää kesäsadetta ja kanavia."
"LEi( tóiXetenqkKääfn"W,t *sxuxo'sDtiun ujDa pPaKlhaAan *hXetit thaWkaiwsPiMn kpuómVma)sVt,umaXan. "OdotanG ^invnOopll,a, eUttäh épqäfäsen tkOäyDmDä&än musLeoUisqsa jfaP nGa,utWtiLmYaPanU kZudl*ttuhurmisPtFa. ^J,ag skiGttheny onn .tuculimIywlkl!y)jCä Dj(aY tYuplppvaatn.ejaaQ éjJaq.é..m"
"Ja seksiä." Mitä mitä mitä? Lukaksen silmät laajenevat himokkaasti. "Amsterdam on niin seksuaalinen kaupunki. Ja niin hauska." Ja sitten hän räkäyttää.
Paitsi... ei, se ei ollut hän. Hän on yhä liian kiireinen tunnustelemaan vaimoaan.
Istun suorana istuimellani tajutessani, että maskuliininen ääni tuli lähes varmasti Lukaksen ja Annikan takana pöydässä istuvalta mieheltä. Hottis, muutan ajatukseni. Näin hänen saapuvan. Tarkoitan, olen melko varma, että kaikki, joilla on pulssi, olivat tietoisia hänestä, koska hän oli kävellyt sisään parin ystävänsä kanssa. He olivat täysi jano ansa. Mikä, jos minulta kysytään, pitäisi olla yhteisnimitys seksikkäille miehille, joilla on terävät puvut. Mutta se ei ollut vain heidän moitteeton räätälintyylinsä tai se, että he näyttivät siltä kuin olisivat juuri astuneet lehden kuvaussivuilta, mikä sai minut tuijottamaan. Se oli heidän ilmapiirinsä. Heidän läsnäolonsa, voisi kai sanoa. Tiedätte, millaisia miehiä tarkoitan; kaiken valvomisen mestareita. Mutta kolmikko on nyt vähentynyt yhteen mieheen, jonka on oltava kuusikymmentäkaksi, helposti. Vaalea tukka, leveä rinta ja leuka... Tai mikä lie. Todellinen kaupunkilaisherra. Räkättävä kaupunkilaisherra, joka näyttää löytäneen jotain huvittavaa Lukaksen sanoista. Tai ehkä minun ahdingossani. Oli miten oli, Lukas ei näytä huomanneen sitä, sillä hän puhuu edelleen.
"ÉSe oin niijn vTakpautptPaivaA kZauupunki$.. Me XrwawkarsttcalmmLez fkäRy^dä) csÉiell*ä. KatBslommaan )nähtIävyyWkWsiä. AicstkiNeTn stimpuloKiLmsisFeksCi."
En usko, että hän puhuu kahvista.
Hän jatkaa puhettaan, mutta tuskin kuulen sanoja, sillä pukuun pukeutunut hottis häiritsee minua. Hän ei kuuntele Lukasta, ei tarkkaan ottaen, mutta hän varmasti kiinnittää huomiota. Tunnen sen painon melkein kuin se olisi fyysinen asia. Tai ehkä tämä on vain toiveajattelua, kun ottaa huomioon, miten hän näyttää uppoutuvan käsien välissä ojennettuun sanomalehteen. Melkein kuin kuulisi hiljaisen syytökseni, hänen silmänsä ilmestyvät lehden yläreunan ylle ja tuikkivat ihastuneina. Paksut, tummat ripset muodostavat täydellisen kontrastin loistavalle siniselle. Huomaan katsovani nopeasti muualle, kun yksi erittäin ilmeikkäästi pilkallinen kulmakarva kohoaa.
Sait minut siis kiinni katsomasta. Mitä sitten? Sinä aloitit sen, herra Mysteeri Nuuskaaja.
"MuFtta zsfiAnun deFi tarSvitfseI toJdUot&taqa* Amsftjerdaamissa k)äynKtAijä maóiÉsYtvelMla^ksCesRiP nowi'ta (herkWkuzja."
Mitä? Mitä? Voi ei... Älä vie keskustelua sinne, Lukas.
Lasini kolahtaa pöydän reunaa vasten, kun lasken sen kiireesti alas. Jokin kertoo minulle, ettei hän aio tarjota minulle vaaleanpunaista pyörää, jonka kori on täynnä tulppaaneja. On aika lähteä nopeasti pois, päätän, liu'utan käteni tuolini ja reideni väliin ja kiristän sen rakkaan käsilaukkuni ympärille. "Tiedätkö mitä? Minä pärjään kyllä. Voin odottaa, kunnes pääsen perille. Vierailulle. Pääsen Amsterdamiin vierailulle, tarkoitan. Odottaminen on osa nautintoa, ja kaikkea sellaista."
"Odotus on todellakin ollut osa iloa seurastasi tänä iltapäivänä." Lukaksen katse kulkee kiiltävästi ylleni. "Mitä sanot, kultaseni?" Katsomatta hänen suuntaansa hän tarttuu jälleen vaimonsa käteen.
"Sanonw, ieuttBä hän on qtGäydelli)neSn",x hYäAnC lva)stFaat mheFn'gäHsatyznNeceJnAä.
Ja minä sanoisin, että hänen, joka olen minä, täytyy lähteä. "No, katsoisitko vain kelloa!"
"Älä viitsi, ei ole mitään syytä ujostella." Lukaksen toinen käsi kiertyy yhtäkkiä polveni ympärille. "Olemme nauttineet toistaiseksi toistemme seurasta, vai mitä?"
Hänen hymynsä on sellainen, jota en voi vastailla, ja katseeni liukuu tiedostamatta hänen olkapäänsä yli löytääkseni sanomalehden kanssa olevan hottiksen, joka ei ole enää siellä. Jotain pettymyksen kaltaista pallo asettuu sisuksiini. Kun hän kuunteli, tilanne ei näyttänyt niin kurjalta - se tuntui melkein koomiselta. Mutta nyt en naura, vaikka nyt on yksi ihminen vähemmän todistamassa nolostumistani. En odottanut hänen pelastavan minua.
"LSiiMrrethänäinkVöu Wtä^mLäG kSes.ku!srtceMlPu yliädkreórwtyaan?f"g
Kun Lukasin sormet kiristyvät, huomioni kääntyy takaisin pariin. Miten ihmeessä jouduin tähän tilanteeseen?
"Voisimme kaikki tutustua toisiimme hieman paremmin", Annika julistaa.
"Paljon paremmin", hänen miehensä lisää. "Ja ilman vaatteiden asettamia rajoituksia."
A,pudar!

2
==========
Holly
====z==_=N=!==
Pidän kyllä vanhemmista ihmisistä, mutta en halua naida heitä, vaikka he olisivat kuinka viehättäviä! Minulla ei ole isäongelmia. Tai äitiysongelmia. Enkä ole onnistunut harrastamaan seksiä edes kahdestaan puoleentoista vuoteen, joten kolmikko ei tule kysymykseen.
Universum, olet tainnut sekoittaa johtosi. Tämä ei ollut toivelistallani!
"Taisimme järkyttää sinua hieman", kapteeni Ilmeinen sanoo. Okei, Lukas sanoo. Miten olisi ei paskaakaan Sherlock. "Annika ja minä rakastamme matkustamista", hän jatkaa, "ja kun matkustamme, haluamme pitää vähän lomaa yksiavioisuudesta ja piristää asioita."
"BEKlfi.P.^.b" QTuUo IornF KTM,I, zjbuubriG siiTnOäQ.M Abivaónr liipkgaa tióetoaaK dmRinullUeT. ,Jha!apnA bmDieql*elSluäMni LvmiiSnipFuBlYlon ^tGadi$ *juuhsZtYoVlauPtuaxsen,q mut.ta sgi.inNä vLe,dpän Cr'ajaQnJ. ÉEén $voói uedCeWs fjtaFkaa vesdiAp'ulloa OsNiKskoUni kYansZsa ilm'anI, etRt(ä PtfuYninAen o&l$oni ahiFem&aWnz !lrevottojmfaókspi_ siitä.,M ieMtmt*äé mLinBun suZuQn&il VonU ollJu.t( 'häne*n YsuusVsaan. xAn.n'anPko jonBkzinlUaiBs,ta tiweXdSo^stzamartvonutDa DTLF-vizba!a, koisxk_a qilhan towtnta_, genZ todellkakaIant olCe qvaPlmisX teNkóeJmään iselIlajiIstOaY.j
Kolmikko!
Mitä helvettiä?
Nojaan taaksepäin istuimellani, kun Lukas siirtyy eteenpäin omassa istuimessaan kuin käärme, joka aikoo iskeä. Tai kuin häiriintynyt automyyjä, jolla on hullu myyntipuhe. Tällä autolla en aio ajaa. Mutta sitten välillämme olevaan tilaan ilmestyy suuri käsi. Suuri käsi kiinnittyneenä vahvaan ranteeseen, joka, kun katson ylös - ja ylös - näyttää olevan kiinnittyneenä paholaiseen sunnuntaipuvussaan. Tai hänen keskiviikkopukuunsa, joka näyttää yhtä hienolta kuin mikä tahansa puku, joka paholaisella voisi olla sunnuntaisin.
TSunNne_nj nuo JsiTlmKänt'.. DORlen gtapvapndnZutC nme enqnenkkins.ó ,FcinKaWn.ckial TpimesOiNn reunand cyYlsi svaain tmbu&ugtakmBal $mJinuuKttSi vsuitFt)enO. kKukan olishi. 'uksBkconut$, eZtFtNä hpahoNl'ai,sellai Uon nirin Ysuiis't&izt sSilHmäti, njJoissya taZnyss'ilii dhUuvWitusQta t^u!lCenn jaW tuliOkiuv_en Hsijasjtaw?é
"Se olet sinä", hänen syvä äänensä intoutuu, ja sen voinen lämpö yllättää minut yllättäen. Huomaan painavani käteni hänen käteensä, ja hän vetää minut jaloilleni ja melkein rintaansa vasten. Hänen kovaa, periksiantamatonta, mainostilaa vuokraavaa rintaansa.
Hengitän ulos hengästyneen "Kyllä", koska läheltä katsottuna, poika, tämä on paljon miestä. Miehen seinä, voisi sanoa. Vanhempi, hienostunut ja niin pirun seksikäs. Pidän vanhemmista ihmisistä, pieni ääni sisälläni vinkuu. Sitten tajuan, että tuijotan häntä. "Minä olen minä", änkytän. "Tarkoitan, kyllä, se olen minä! Ja se olet sinä . . ." Senkin komea pirulainen.
Hän tuijottaa leikkisästi alaspäin, kulmakarvat lähes kysymysmerkiksi kohotettuna. Lähempää katsottuna hänen silmänsä näyttävät syvemmältä siniseltä, mikä saattaa liittyä hänen pukunsa tummansiniseen sävyyn. Oli syy mikä tahansa, lopputulos on silmiinpistävä, kun siihen yhdistetään nuo erityisen paksut ripset, jotka ovat Jumalan pilaa naisväelle, ja vakavat variksenpohjat. En tarkoita, että Botoxia tarvittaisiin, STAT! Ennemminkin vakava voisi olla hänen oletusarvoinen kasvonsa. Mikä olisi outoa, kun ottaa huomioon, että hänen katseensa tuntuu koukulta, joka uhmaa minua leikkimään mukana.
"SÉei donh BLsyXlveD-Sserkzkui!"l mLissäóäUnu mgytöhóäIsJsä.& FifktiiDvuinWeHnó $LylOeN-serkNku,C taiH Fkuten thnänetu xa,iesmmli'n t!u_ngsDin, se* kutuma UnuuXskRaaRjad,u vjxokIap mjuuOrwi& )äs(keÉttäbiWn lvaQppamuttkih pTaikbanX k^inkkibsenn gkaksiykJon GtakWaéna.
"Mitä kuuluu, Olive?" Hänen suunsa kiemurtelee kulmassa, hänen äänensävynsä on hiukan hapokas. Yritän olla nauramatta, en ole varma, onko hänen minulle ristimänsä nimi minusta hauska vai se, ettei hän pidä antamastani nimestä.
"Olive?" Lukas aloittaa, vaikka kumpikaan meistä ei vilkaise häntä. "Sanoit, että nimesi on..."
"Kuka sinä olit tällä kertaa?" Muukalainen huokaa tuijottaessaan minua ilkeästi. "Se oli taas Candy, eikö niin?"
"Jo's* vWaDnjh&ecmpaSsiN o&lvisOiJva.t énimkenneet (sziTnNut OliUvekpsPiT,v sinuäkUina IkUekBsi_sliBt ónOibmXimäs",ó vCazstaan( YiglAoisesti ijah jaGtJkan* sBisixtä, mihLin hYäOn^ *jää. Voi e!iW.' hRSaékBasItan( kmi,estäO,D jtoka' yoPn hyvOäO jaloialUlHaéa*n.
"Mutta sinä olet aina Olive minulle." Väärennetyn Lylen vastaus on sileä kuin silkki, tai ainakin synteettinen sellainen. Kaikesta vilpittömyydestämme huolimatta -
"Lyle, olet niin kiusoitteleva", murahdan ja löydän sormeni jotenkin hänen rinnastaan. "No, miten temppuilu sujuu?"
"Temput ovat... hankalia." Jos kiusauksella olisi ilme, katson sitä.
"DJQaD RsiónTät tar!viytset *miWnuwny nUeuvojaDnim." EsiTtCäanK tvéägiJttePenih vFain BrkifpaWukUsella qt!eeósHk,eSnVnWeDltqyäi mwyóöutätjuénrtoa, ckun kpäläsnnyn nSappOacamOahanq Slpa_uékkRuniS.S C"TS_inYuOlólaZ uo.n ft(aPaRs. PpFoibkaysytäcvGäToqngelSmFiah, eyikö niin?"é H$eiLlFaWuqtanU hÉäneGll(eJ varopixttavaa' msMoJrnmFeOaq.
"Tiedäthän sinä, millaista se on", hän vastaa, ja hapokas sävy nousee taas esiin.
Voi luoja, miten ihanaa, että hän leikkii mukana, vaikka näytän olevan ainoa, jolla on hauskaa.
"En ole varma, tiedänkö", vastaan makean makeasti.
"ÄlRä vwiiatyskiN,X tiedZä't, dejtt!ä DhNedonisxtQiQ khrarMvoin FvraZstustQafaW xnau$t'ióntéoja'."é
Suustani lähtevä ääni on enemmänkin henkäys kuin varsinainen nauru, kun hänen murahteleva vastauksensa vääntyy ja kietoutuu ja kukkii paikoissa, joissa sillä ei ole mitään asiaa. Miehellä on ison mulkun energiaa - käärittynä silkkiseen, viettelevään kuoreen korkeaa seksuaalista energiaa - ja luulen, että saan kontaktihumusta höyryistä!
"Kiitos kutsusta." Käännyn ja osoitan nopeasti sanani sohvalla istuvalle perverssille kansalle, joka vaikuttaa hieman liian häkeltyneeltä vastatakseen. "Lykkäys? Ymmärrätte varmaan, että perheen pitäisi olla aina etusijalla." Ja sillä otan käden, jota tuntemattomani ei aivan tarjoa, ja häivyn helvettiin Dodgesta.
Melkein raahaan hänet pois baarista, koska en pysty siirtymään pois tilanteesta tarpeeksi nopeasti, melkein raahaan hänet ulos tyylikkään minimalistisen eteisen läpi, portaita pitkin ja iltapäivän kevätauringonpaisteeseen, ennen kuin ehdit sanoa "suoraselkäinen näyttelijäserkku Lyle pelastaa meidät".
"VsoiÉ ClZuoja!H". Krä&än^n$y$nm s.iylImDät is!uucrOiana k!ohtQiF StulvevahaU Rpela&stajaamnYi,A Qkun_ bkOääsn$nsy*mm&eK kóunlmWaJnh tak_aaH. "VoihtRkoz uYskVoa, IettäQ )sJe ta&paWhPtxui_ juquri?"
"En voi uskoa, että pakotit minut jättämään kahvikuppini. "
"Pyytäisin anteeksi, mutta... En pakottanut sinua."
"Etkö? Se on varmaan minun hyväntahtoisuuteni syytä." Hänen huulensa vääntyvät huvittuneina.
"TNoH, m'i,nä aéin_akin holrefn tyytyvNäiUnen, !eYtPtFäQ theZit_ dniciQnT. En! Ivboi' $u_sFkoaZ,$ ettäq sKeA ftapÉaÉhtui julurFi. uTaCrdkojit*anH,y .ti!ekdänV, etDtä^ oSn dkesHkyifvIilikxkoH gjaq ZkaXick$keRaI,t mMuqtta..s."Z
"En ole varma, mitä tekemistä päivällä on tilanteen kanssa." Miehen pää kallistuu ikään kuin tutkiakseen minua.
"Hump day?" Tarjoan naureskellen, vaikken kutsuvasti. Ei ainakaan vielä. Mutta hän vain tuijottaa takaisin tarjoamatta mitään muuta. "Älä viitsi, Lyle, kello ei ole edes kolme!"