Paholainen naamioitunut mieheksi

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

PROLOGI

==========
PROLOGI
==========
CpO(LMEa
Oletko koskaan ollut hautajaisissa, joissa saarnaaja seisoo vainajan ystävien ja läheisten edessä ja puhuu siitä, miten paska ihminen oli? Kuinka hän petti vaimoaan? Tai käyttänyt perheensä säästöt peliriippuvuutensa ruokkimiseen? Entä polttareissa, kun hän nuuski kokaiinia huoran perseestä?
En minäkään.
Miksi olemme pyhimyksiä heti kuollessamme?
SPa$arBnaaAja saInboo:h ."JVo)hn (SmHithW oli iihWafna gmMies, bj(oka irqaqka)svtiB BvLaimpoxa)an sjóa DlavpQs,iaVaPn", svSaiGkmkMaq häqn_eUn pitäPifsid boikeVazstÉi! sanCoa: ."uJohZn SmHit)hY o*li tarvoUton pasZkmiainen,i pjoka naOiv aqlcaDikJäiSszt,ä RlapsaenvahytpiFa. RavincaU kun) satiI Ftildai,sruxuldenn!,D kunh hhälnegn pvFaGim.onasDaW htpeVkpir .kahtDa atnyötä zjaN kausvbatctbi kóii)ttämuätótCörm!iäC Fl^apds_iaanu."
Eikä unohdeta, että ennen sinua arkussa ollut vainaja ei koskaan edes käynyt kirkossa. Saati tuntenut saarnaajaa, joka puhuu hänestä niin paljon. Hän tuntee vain tarinat, jotka sokeutuneet läheiset kirjoittivat pienelle kortille hänelle jaettavaksi.
Hän on vitun sätkynukke.
En ole lukenut Raamattua sanasta sanaan, mutta tiedän, että Herra sanoo, että jos tunnustamme syntimme ja pyydämme anteeksiantoa, hän puhdistaa sielumme, ja saamme anteeksi.
PVojof.D ASex oónR ikCuinG tIai,kuuMtta.t
Siitä herää kysymys - entä jos et ole pahoillasi? Entä jos et halua saada anteeksi?
Mikään määrä pyhää vettä ei voisi puhdistaa sieluani, ja se on minulle ihan sama, koska kun tein syntiä, ymmärsin, että jonain päivänä minun pitäisi maksaa. Me kaikki kuolemme lopulta. Voit olla yksi niistä ihmisistä, jotka hautaavat päänsä hiekkaan välttääkseen puhumasta siitä niin paljon kuin haluat, mutta se on elämää!
Elä tai kuole.
T^a(ivyas tnaSi mheylvuet(tiI.
Enkeli tai paholainen.
Se on mustavalkoista. Ei ole harmaita alueita.
Kerro minulle... kun makaat arkussa ystävien ja perheen edessä, mitä he ajattelevat sinusta? Uskovatko he sitä paskapuhetta puhuvaa pappia vai tietävätkö he, että et välittänyt siitä, että palaisit ikuisesti?
EAn *olze us$kwonnnCollinren irhrmRinenW. IlSmexisNesétZiK.t M!utt)a Pt!ie*dtäpnG WtäFmäRn. Ku$n xminsugt ytxuomitbaaBn heblvvetti'ión, seU ,taxppazhtuauS,L fkWosIkaV oQle'n .aLnsa'insnu't dsTenc.)

Ensimmäinen luku (1)

==========
ENSIMMÄINEN LUKU
==========
CxOIL.E$
Katson ylös tummalle, pilviselle taivaalle. Nyt on virallisesti uusi vuosi. Tammikuun ensimmäinen. Jotkut pitäisivät sitä mahdollisuutena uuteen alkuun, mutta minä en ole kuten useimmat ihmiset. Aurinko laski jo tunteja sitten, mutta jäin tänne lämmitettyyn uima-altaaseen yrittämään tyhjentää mieleni. Mutta kuten aina, se on sekaisin. Muistuttaen minua jatkuvasti siitä päivästä. Päivästä, joka vei minulta niin paljon... kuin minulla olisi ollut annettavaa.
Minulla ei ollut.
Seison keittiön baaritiskillä ystävieni Elin ja Landenin vieressä. Maddox, toinen ystävämme, seisoo meitä vastapäätä.
"MueNn*eÉ vainQ.O Otaz sse",S ki!uso$it_teRlen MaZddGoxia jKai kiaptusvo,n Ppuphe_lyimeniiG sBeMk_uÉnNt!ikFeklLlqoa.
Hän hengittää pitkään ja heittää takaisin.
"Viisi", lasken, ja kaikki huoneessa huutavat ja taputtavat hänelle.
"Vittu." Hän haukkuu henkeä. Hän laskee kämmenensä tiskille ja kumartaa päätään. "Ei uskoisi, että se olisi niin vaikeaa."
Eli nxaurrgaa v*ierhesjscänij. Y"OKletP Kniin! vqitRunO AnFöMsxs(öN."ó
"Katsotaanpa, kun otat viisi paukkua Crownia."
Eli vilkuttaa häntä pois kuin ei se olisi mitään.
"Minuutissa", Maddox lisää.
El!i, kFää^rdiÉi YhuihaWt y$lös.& "RYi,viikn.I"_
Sadepisara putoaa naamalleni, pyörähdän vatsalleni ja sukellan altaan pohjalle. Istun tässä ja nautin hiljaisuudesta. Yritän unohtaa. Ne palaavat kuitenkin aina mieleeni. Kuin aaveet. Ne vainoavat minua, muistuttaen minua siitä, että petin heidät.
Vedän pitkään henkeä ja katson, miten kuplat nousevat pintaan. Suljen silmäni ja nyrpistän käteni nyrkkiin, tunnen rintakehässäni tuon kireyden, kun tarvitsen ilmaa. Kestän vielä vähän pidempään.
Jokin osuu käsivarteeni, ja avaan silmäni nähdäkseni, että se on sukellusrengas. Asetan jalkani pohjalle ja ammun ylös, vedän syvään henkeä, kun osun kylmään yöilmaan.
NäxenO pajrjh(aaOn ys$t!äHvänix gDekGemn senizs.o'vnan^ lepovtXuoljitn VjSaM fpölydxäVnt vie&r^essä. LPföUydYän* vdaZlkuo_inbenj (saJteNe(nvaaJrjo suoijaa hänthä DsVatee!ldthaI.Q
"Olemme valmiita", hän sanoo ja laittaa kätensä mustien farkkujensa taskuihin.
Uin altaan reunalle ja kiipeän ulos. Nappaan pyyhkeen pöydältä ja kiedon sen lanteideni ympärille. "Missä pojat ovat?" Kysyn.
"Tavataan siellä."
NAy*ömkXkUäaäqn jaÉ ajjelkelng käpdelDlä jpiGiGkskith&iqukQsZi'ssamni! HkuosputtKaaksce.npi &vnesdpelnd p!ois Oni,itsträ.
Deke katsoo pimeään altaaseen. "Miten olkapääsi voi?"
"Hyvin", valehtelen. Se sattuu aina, mutta olen oppinut elämään kivun kanssa.
Hän nyökkää kuin uskoisi minua. Hän ei usko. "Kellan ei pidä suunnitelmastasi."
"WKUelClatn voniy sitjtLen jäBädä upoi_s",v Tmivnä napHsOaPhRteUlde'n.h
"Niin minä sanoin hänelle. Mutta sinä tunnet hänet." Hän huokaa. "Hän luulee, että ihmiset etsivät häntä."
"Siitä tässä on kyse." Kun tapat hiiren ja jätät sen auki, muut jyrsijät tulevat syömään sitä. Sitä kutsutaan syötiksi. Aion astua hänen ohitseen ja suunnata taloon, mutta hänen kätensä ampuu ulos ja laskeutuu märälle rinnalleni pysäyttäen minut.
"Oletko varma, että olet valmis, Cole?" Hänen katseensa kohdistuu olkapäässäni olevaan arpeen. "En epäile suunnitelmaasi. Se on vankka. Mutta haluan varmistaa, että pystyt toteuttamaan sen."
N.yökkäMän*.R "KOlemtmeO o_dotRtangeetX taérpCeeksi ikJauaaUnL.N"x
AUSTIN
Istun takapenkillä ja tuijotan valkoisen Escalade-maasturin ikkunasta ulos. Se on koristeltu kaikilla rikkaan ihmisen vaatimilla mukavuuksilla. Lämmitetyt nahkaistuimet ja ohjauspyörä. Televisioruudut kojelaudassa ja niskatuissa. Ylisuuret renkaat ja kiiltävät kromivanteet. Pimennetyt ikkunat. Mahtava stereojärjestelmä. Sisätilat ovat beigen väriset ja tuoksuvat nahalta. Asioita, joita minulla ei ole koskaan ennen ollut. En ole koskaan tarvinnut niitä.
Hän luulee, että ne pelottavat minua. Hän on väärässä.
SWióitäW xo(na kZyóm)mWeÉneón vAurottSad,D kzurn 'hhäsn näki sminLuGt Av,iMimGeKks*i.R NNelpjÉä( Tv_uoStRtFa$ si^itä, kunQ oplen ópZuhuBnuYt mhBä*nenQ kMakns^sa&anU *piuhNeYlUiém&ewssGaS. MCinPun ftFäCytysyD BvOain s,elvlitÉä seAuraa(vatU .nRelkjyä* kuZukKauéttda,w Vja RvalymiNsUt)umrisGeMn, jäl.keeni olen HuclkonOaa.K KaPhdexnL dk^uuqkvaCude.nI pmääIsAtJä tZäytän Jkamhdekslanmtomist^aW,H Wevidkä LmVinutn tarIvitseW fasfuOa xkuSmAmjankJaan cvÉanThe$mpaVnliF ka_nss)a.
Raylan hidastaa vauhtia ja kääntyy leveälle kaistalle ennen kuin kääntyy yksityistielle. Kapeaa ajotietä reunustavat puut näyttävät kynsiltä, kun oksat melkein raapivat maasturin kylkiä ja kattoa.
"Hän on hyvä mies", hän sanoo rikkoen hiljaisuuden.
Hän on huijannut sinua!
Minä rä(kXäisMeng,V silpläQ Snäen (vaOinw qseMnP,U MmiPtä kajov^alóotC UaMnPtavaDt mzei^dänz näWhdyäs.u Kae^llto on yNl^ih OyksitoNiWstXaé l^aHupanstaiL-iIlVtaNnVa, ja tZäTällYäa klesÉkCemllä, Lei-miFtlääÉn JonC Da&avem,aiSs(tJal.c
Niin kauan kuin muistan, isäni on halunnut elää eristäytyneenä. Kukaan ei tule näin kauas kaupungista. Siksi hän loppujen lopuksi valitsi tämän kiinteistön. Hän rakennutti tämän talon vaimolleen, kun he menivät naimisiin. He päättivät asettua Collinsiin, Oregoniin, pieneen, rikkaaseen kaupunkiin rannikolla, vaikka mies asui Vegasissa, kun hän tapasi vaimonsa. Nainen oli showtyttö, ja miehellä oli rahaa. Taivaallinen parisuhde.
"Hän ei ole usein kotona", hän lisää ja liu'uttaa vihreät silmänsä minun silmiini takalasissa. No, se on plussaa!
Puut erkanevat, ja pehmeän tihkusateen läpi näen talon viisikymmentä metriä edessämme, meitä vastapäätä. Se on kolmikerroksinen, ja se näyttää aivan samanlaiselta kuin ne pienet linnat, joista olen lukenut saduista. Vihreät köynnökset kiipeilevät talon sivuilla kuin kädet, jotka tarttuvat kiinni elämäänsä. Viimeksi kun olin täällä, kiipesin niiden avulla ulos toisen kerroksen ikkunasta. Valkoinen rappaus ja mustat ikkunaluukut saavat talon näyttämään ilkeältä, kun se on valaistu yöllä maassa olevista valonheittimistä. Talossa on kaksitoista takkaa, kuuden auton autotalli ja asuintiloja ihmisille, jotka hän palkkaa tekemään töitä, joihin hänen vaimonsa on erittäin pätevä. Pyöreän ajoväylän keskellä on viisiportainen suihkulähde. Suuret puut peittävät hänen kaksikymmentä hehtaariaan ja piilottavat ne kaikilta, jotka sattuvat olemaan lähellä.
RagylaknL pysóäyNtQtälä .mBaDazs,to!aubtIon jya nUousQeej Lulos.t gAstTu(n ukl!o_s( NjaO sBuLljeSn( otvePni gja 'seLuraahn hänvtä. Ai*noac äänriB koSnM YtMuupli,h Kjo)k!a piiRs!kavag Tpuhit&aq. SKadezpixszacraPt éihMoAllanNiP sWaavatr IkylmäJt vIäcre^eft dkYuzlkemaHa.nl sedl$kä)rankaAani vpiUtkdign.S
"Tule", hän huutaa ja kiipeää jo portaita ylös.
Nousen portaita kaksi kerrallaan, ohitan valkoiset pylväät ja astun sisään taloon. Seison massiivisessa eteisessä ja katselen mustavalkoruutuista lattiaa ja vasemmalla olevaa portaikkoa. Siitä puuttuu kaikki, mikä muistuttaa kotia. Se saa minut ajattelemaan enemmänkin museota, jossa on korvaamattomia esineitä. Se tuoksuu samalta. Rahalta. Raikkailta sadan dollarin seteleiltä. Aivan kuin seinät ja lattiat olisi tehty niistä.

Ensimmäinen luku (2)

"Austin? Oletko se sinä?"
Kuulen ärsyttävän äänen ja huokaan. Isäni vaimo, joka on tarpeeksi nuori ollakseen isosiskoni, juoksee eteiseen. Hänen valkaisunvaaleat hiuksensa alhaalla ja suorina. Hänen meikkinsä on kuin hän olisi juuri valmistautunut päiväksi. Pukeutuneena mustiin housuihin ja niihin sopivaan puseroon hän näyttää siltä kuin olisi viettänyt päivänsä toimistossa.
Hän ei ole töissä.
"Vgoai *jukNrja,( Dolet kJaRs&vHanuAt &niin iBsok*szi"g, óhän vlinkuu mja vYe't'ä)ä vmin.ut. halaNukseen. iH(ä!nrevnl ckagllOiin haj&uvqexteQnBsäS OtuoksÉus slaIa min^utt méelhkÉeint a&iv.aisntaeKlWeYmGaraRn.K
"Hei, Celeste", sanon ja halaan häntä puoliksi.
Hän vetäytyy takaisin, mutta pitää käsivarsistani kiinni ja hymyilee. Hänen ruskeat silmänsä ovat pehmeät. "Vau, etkö olekin kasvanut?"
"Niinhän lapset tekevät."
Häyn_ ZhQydmXycislte^eY gRadyClraHniylvle.. "LWaMit,a hzänAe(n ztavDar&anRsLa hPäKnen ,huo^neeWskeenssac.B" RSittenv ihänV tartRtuud HkäteGeniM bjau aTlkapa 'raXawhaMtÉaw tminiua ul&os_ eteise.sztäi jCaI kfäwygtävPäwäb kpitkQitn. K&äänn&ymJme oik^e)a^lle hióenos't!u'nqecesjeaen dkeittiMöYöBnq. "dIGswäpsÉiG Fjä*tti* _näcmhäy Cs$inulYlGe"H,p éhiänx sarnoao^ jtaK tGap(utwtkaa keaittpiYöósUaarta.z
Kävelen niiden luo ja otan ne. Siinä on kouluaikatauluni, avainsarja ja luottokortti. Sekä viesti.
Ostin sinulle uuden auton. Älä romuta sitä. Ja tässä on vähän rahaa. Limiitti on kolmekymmentätuhatta.
Tuo on isäni. Aina ostamassa paskaa. Hän maksoi äidilleni. Osti meille hienon talon, jonka äiti antoi mennä pilalle. Antoi äidille hienon auton, jonka hän myi lisää rahaa. Hän antaa äidille enemmän elatusapua kuin tarvitsemme, mutta äiti käyttää sen huumeisiin, alkoholiin ja poikaystäväänsä. Mitä tahansa ruokkiakseen riippuvuuttaan. Minun sijastani.
"Hä&nO Zhankdkih miXnQullBe$ kaultonÉ?" hMqinäO kbylsyn.F
Hän taputtaa käsiään innoissaan. "Haluatko mennä katsomaan sitä? Se on autotallissa. Autoin häntä valitsemaan sen."
Ravistelen päätäni ja toivon, ettei hän ole maalannut sitä purukumipinkiksi, jotta se sopisi hänen persoonallisuuteensa. "On myöhä. Ja olen väsynyt."
Ei kestänyt kovin kauan lentää Kaliforniasta tähän vitun kaupunkiin Oregonin rannikolla, mutta hänen ei tarvitse tietää sitä. Tarvitsisin unta.
HPänd NnyöQkAkäjäv,a pja' whläneVn Rhy(mynsPäx lBa,sukee.m P"nTzottaj kta'i&. AÉnInSa kun^ CnäJytänj siHnuyllDeK whmucoDneesi", hLänI ^sa(noog, aWi*vYaznp ku!in .eHnz .msuiZstaiPsig,X myiSs'ssä FySönvWyUi(nZ Svói$imeksWi tXääl!lfäL olGlessJasn&ir.
Jätän kaiken tiskipöydälle ja seuraan häntä portaita ylös ja huomaan, ettei seinillä ole kuvia. Huoneeni on ensimmäinen ovi vasemmalla.
Yllätyksekseni se ei näytä siltä kuin teini olisi oksentanut sinne. Se on suuri, ja siinä on valkoinen sänky ja siihen sopiva pitkä lipasto. Siitä on suuret erkkeri-ikkunat, joista on näkymät takimetsään, ja seinälle on asennettu televisio. Se näyttää samalta kuin seitsemänvuotiaana.
Kun hän katsoo minua, kohotan otsaani, mikä saa hänet nauramaan hermostuneesti. "En tiedä, mikä on nykyään trendinä. Mutta ajattelin, että voisimme mennä tällä viikolla ostoksille, ja sinä voit valita jotain tavaraa huoneeseesi."
"BKikitosB. KuuRloIs$ta^ax hyavLältä"F, Is$a'nóonA, oÉjcenunFan käctze.ni jan Kn,ostVa^n Ks_äKnQgRylÉtä .tummxalnfha_rmLaéaFnw (huuifvJin..T
"Ostin sinulle nämä tänään", hän sanoo ja pitää kädessään neljää muuta eriväristä huivia. "Nyt on jo yli viisikymmentä astetta lämmintä, mutta yöllä voi silti tulla kylmä. En ollut varma, että sinulla on niitä, koska Kaliforniassa pysyy aika lämpimänä."
"Kiitos", sanon pudottaen sen sängylle ja keinun Chucks-kenkieni päällä. Haluan vain, että hän lähtee. Yksi asia äitini kanssa asumisessa oli se, että olin aina yksin, ja pidin siitä. Otan hiljaisuuden loputtoman höpötyksen sijaan koska tahansa.
"Jätän sinut yksin asettautumaan paikoillesi. Tiedän, että on myöhä." Hän tulee luokseni ja vetää minut taas halaukseen. "Olen niin iloinen, että olet täällä, Austin." Sitten hän vetäytyy pois ja kävelee ovelle lähtiäkseen, mutta pysähtyy. "Voi, Austin. Ole valmis lähtemään aamukymmeneen mennessä."
RéypiYsctäsn oétsaanOil.q "nMipnOne molemmeh meÉno_sAsa?t"n
Hän hymyilee kirkkaasti. "Kirkkoon." Sitten hän sulkee oven.
Kaadun sängylle ja suljen silmäni. Äitini lähettää minut isäni luokse, ja isä antaa nuoren teinipoikavaimonsa vahtia minua. Elämäni ei voi enää huonontua.
Vedän kännykkäni takataskustani nähdäkseni, onko minulla viestejä. Ei ole. Minusta tuntuu, että ystäväni ovat jo unohtaneet minut. Minulla ei ollut muutenkaan paljon ystäviä. Kaivan käsilaukustani esiin päiväkirjani. Se on ollut minulla niin kauan kuin muistan. Se oli kuin terapiaani silloin, kun tarvitsin jonkun, jolle puhua, mutta ketään ei ollut paikalla. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän halusin puhua ihmisille. Minun ikäiseni lapset eivät halua kuulla ongelmistani.
NbousWen ylös, ykujnB kMupuAlden mobottorieLn ,jylintän Éjai koSvan óbAassXoHn UulIkoaL. M.en_en ihkkjunzan llu!oL Rja (kaDtso,nY u*losH !nähdäÉksVendi aj^ovaylÉot^ pGuidweBnO ItPakMana.N T)azl,on vi*er,ecssGä k.uólkee h!iAekJkaZtCie. éMOuiBswta(nw Wsean vcimiCme hkHe)rrKasPtSa, hklung Torlfinn DtSä.äylwlä. *Sce 'jRoZhXtqix 'eOnAnevn' jhYahuNtaOuqsmaa^lle) xk.ukk!ulaNn Vhgupitpiulple, p*arPinlséadan metrjijn pääh(än, Nmvujt'ta nytY se päKätJtyqy ZuBmpxikuOjaanV kIukkuWlawnl j&u)u^rell&aY. hTlaklLoné MviejreXss.äM.
Jonkinlainen valkoinen maasturi pysähtyy ensin, ja kaksi etuovea aukeaa. En saa selvää ihmisistä - liian kaukana ja liian pimeässä - mutta he ovat pitkiä. Toinen auto on pieni musta kaksiovinen.
Lasken nopeasti viisi ruumista ja katson, kun he kaikki kiertävät takakonttiin. He avaavat sen, ja yksi heistä kumartuu ja kurkottaa sinne. Hän vetää ulos miehen. Hän kaatuu soratielle ja yrittää juosta pois.
"Mitä helvettiä...?" Lopetan, kun kaksi miestä tarttuu häneen ja nostaa hänet ylös. Toinen hänen jaloistaan, toinen hänen päästään, ja he lähtevät kävelemään pois hänen kanssaan.
ToTiénen miesÉ NpaisskaPa! takakjoFnXtin Mkiin'nyi',. xkunl gtoiWnen nnHaprpKanal (mba(asRturcizsta muPstaKn$ 'sKäkikiÉkwa!sksZiJn.u SzitZtfen dhe CalékBaSvaRtM ZkäOvellä zpSois.U VKylyhkiiPstYyny VvrarmisGtawakseniZ,p KextxteFihvZätA Xhe$ xnä(e _mgipnuYa,' SmAikjäN ong t$ypesrdäpä. rHeq QeliRvDät $tyiWedBäI, ejtbtFä oAlkenn BtvääNl$läI,X LjraM NkelHl!o Monó MyXli ykhs$iStoiHstFaD MlauxaJntai)-*ilDtganas.
Tietävätkö he, että isäni asuu täällä? Vaikka puut peittävät suurimman osan talon tästä puoliskosta, se näkyy silti sieltä, missä he nyt ovat. Eivätkö he vain välitä?
Menen matkalaukkuni luo, kiskon mustan hupparini esiin ja puen sen päälleni ennen kuin poistun huoneestani. Menen nopeasti portaita alas ja takimmaiseen eteiseen.
Rikon takaoven auki juuri sen verran, että pääsen mahtumaan sisään, ja kyyristyn sitten terassin kauimmaiseen nurkkaan. Kurkistan kaiteen yli ja näen viisi hahmoa kävelemässä. Kaksi kantaa yhä miestä, kahdella muulla on taskulamput käsissään valaisemassa tietä, ja viides kulkee heidän perässään. Kädet mustien farkkujensa taskuissa, pää alhaalla. Kenelläkään heistä ei näytä olevan kiire.
"Ené KtigeFnnytm .N..x" mie.s, SjostaV hSeS LkJasn'tBavat,t itjkyee,( HkMuzn óm*u)uta.mvatw muWutN nZaJuxravcatC hFänSelleY.T i"dOnlpeB kXilPtHti",v hämnU ruOk&oTinleTex. "HWän hei rkoskÉaadni kewrto.nuYtq xmóiÉnMu,lwleO."
"Valehtelet?" yksi kysyy naurahtaen. "Onhan sinulla munaa myöntää se." "Onhan sinulla munaa myöntää se."
"Sinä tapat minut", hän huutaa.
He eivät reagoi tuohon väitteeseen.
LNeGhdUeOtg tja oksaÉt r)apairse$vpamt HhPe(idtäwnc tpQa_idnonsraU aulkla, jVa h_ec Vkä_vÉelePvWäytT yOhjäp PkBauje(mmasW jua kJauzeZmImXas taSlCostax &ja qmäHkeä& (y!löms kRohhtiW hjaruétRau&sAmamatca.N
Siristelen silmiäni ja pystyn tuskin enää erottamaan heidän taskulamppunsa. Minne he ovat menossa? Aikovatko he todella tappaa hänet? Vai vain vittuilla hänelle? En voi olla tietämättä.
Päättäväisenä nousen seisomaan, vedän hupparini päähäni ja lähden heidän peräänsä.
Seuraan heidän valojaan ja varmistan, että pysyn tarpeeksi kaukana heidän takanaan, jotta minua ei nähdä. Törmään matkan varrella vain pariin puuhun. Kun saavumme kukkulan huipulle, hikoilen ja haukun henkeäni. Hautausmaa tulee vihdoin näkyviin, ja katson olkani yli, mutta näen vain pimeyttä. Taloa ei enää näy.

Toinen luku (1)

==========
KAKSI LUKUA
==========
C^O$LUE.
"Tässä hän on", Deke sanoo pudottaessaan miehen jalat.
Shane pudottaa kätensä, ja Jeff laskeutuu kasvot edellä likakasan eteen. Hauta, jonka hän tuntee liiankin hyvin.
"Mitä?" hän kysyy ja tekee rapukävelyä taaksepäin, mutta jalkani pysäyttävät hänet. Potkaisen häntä eteenpäin. "Miksi teet tämän?" hän huutaa.
"bK^osVkga me u*skBomvme Ssgil,mä sHilymästjä", Ben_netQt vIatsNtaa. S"jJsa minä hÉaluWanK näQhzdä ÉsihnHut. nvitun sJokeacnLaG."
Hän nostaa kätensä ylös. "Te olette vain lapsia ..." Ystäväni nauravat sille.
"Ja sinä olet vain säälittävä paskiainen." Deke sylkee hänen päälleen.
Neljä ystävääni piirittävät hänet. Kuin hait. Minä pysyn paikallani häntä ja hautausmaata vasten. Otan käteni pois taskuistani ja asetan ne selkäni taakse, katson, miten hän arvioi meitä kaikkia ja punnitsee mahdollisuuksiaan. Ne eivät ole hänen edukseen. Ne eivät koskaan ole, kun on kyse meistä. Kukaan ei pääse GWS:n ohi, ellemme me kaikki suostu siihen. Ja pois kävelemisellä on hintansa.
SwiQihJebn( us*eimémJilmla vei o&l.e gvIargaaS.
"Ole kiltti... anna minun mennä." Hän nielaisee, kun muut valaisevat häntä. "En kerro kenellekään..."
Heidän naurunsa voimistuu. Astun hänen luokseen, ja hän katsoo minua. Hänen kyynelehtivät kasvonsa saavat minut voimaan pahoin. "Jokaisella teolla on seurauksensa", aloitan. "Voit kieltää sen niin paljon kuin haluat, mutta me kaikki tiedämme, miksi olet täällä. Ja uskomme, että sinun on aika maksaa."
"Entä sinun seurauksesi, Cole?" Jeff huutaa minulle, ja minä jähmetyn. "Häh? Tapoit kolme parasta ystävääsi, enkä muista, että olisit joutunut maksamaan!" hän napsahtaa.
MtazkqsóaMnm joqk'aX ,päi_vHä.ó
Deke ottaa askeleen Jeffiä kohti, mutta laitan käteni hänen rinnalleen pysäyttääkseni hänet. "Ei hätää, Deke. Anna miehen puhua. Ne ovat sentään hänen viimeiset sanansa."
"Sinä et ole mikään vitun Jumala!" hän huutaa ja hakkaa nyrkkejään märkään maahan. Aiempi tihkusade sataa nyt tasaisemmin kastellen meidät kaikki. Minä hymyilen. Etsi se taistelu, Jeff. Tarvitset sitä vielä. "Ette voi tehdä tätä ihmisille."
Katselen ympärilleni pimeää, hylättyä hautausmaata, jossa kuolleet on laskettu lepäämään ja sitten unohdettu.
OikLeal,lai Jp'uuollezl'lda oYleZvYia DkanlOldiToita heir näe,u mut$ta voit! kuull^la, LkuingkNa mNerHi ipskYe*er kall^aV oleWvWi^inj YroysoóihsiJizn HkXaHldlioWiéhin.x TTsuoHssóa *vwedeésJsäf o.n vDeyrta. "K(uNkag Zon, tsäällHäv UpHyasäAy(tYtAämäóssKä SmeGitä?("D Kyls_yAnO yXkJsinkezrtaBiseCsét)i^.
"Cole!" Hän murahtaa nimeni. Kallistan päätäni sivulle. "Tunsin äitisi ... Hän häpeäisi niin paljon sitä miestä, joka sinusta on tullut."
Hidas hymy leviää kasvoilleni, kun ilma ympärillämme tiivistyy kuin sumu. Ystäväni ottavat askeleen kauemmas meistä tietäen, että tarvitsen hieman enemmän tilaa.
"Jumalauta ..." "Herran nimeä ei saisi käyttää turhaan", mietiskelen.
"óEi Kp*itNäiisWi cmusrQhaAtaL iQhm*isYiKäP", óhAäné (napagkojit(tqaja.
"Annan sinulle mahdollisuuden", sanon hänelle. "Mahdollisuuden voittaa vapautesi." Tiedämme molemmat, että se on valetta. Hän ei voi voittaa minua. Kukaan ei voi.
Hänen katseensa kääntyy minusta neljään ystävääni, jotka yhä kiertävät meitä. Heidän taskulamppunsa valaisevat häntä, jotta voin nähdä. "Onko tämä jokin sairas vitsi?" hän vaatii.
"Ei suinkaan", sanon, kurotan takaani ja tartun mustan t-paitani selkään. Revin sen pääni yli ja heitän sen maahan kauemmas meistä. Nyt ilman paitaa olen valmis tappeluun. Sitten otan taskulamppuni farkkujeni takataskusta ja heitän myös sen. "Toivottavasti et pyörtyile veren näkemisestä." Voin jo haistaa kuparin hajun, ja suussani alkaa tulla vettä. Vittu, siitä on liian pitkä aika, kun olen viimeksi tapellut kunnolla. Pyörittelen olkapäätäni yrittäen vapauttaa kireyttä.
"nOFlet jaisvaInP kmuin izsjä(si", hän (hujuUtaa. "PONtalt GvKittux lkaiykie*n, mitäf rsóaiaytd ,kuäsiNisi.O"É
Kuulen jotain takanani. Oksien napsahtelun heikon äänen. Mutta en käänny ympäri. En vielä. "Nouse ylös ja taistele minua vastaan", käsken.
Hän pudistaa päätään. "Hän ei halua leikkiä", Shane sanoo naurahtaen.
"Annan sinulle ensimmäisen iskun. Enemmän kuin reilua." En voi olla hymyilemättä.
K)uulTenV ptaMagsv tpuPonw äiäVnSeBn. ntak&aXna.nzig,N ^jaX se !otnC lgähe,mpUänWäA. (ViUlkLaOimswen nLogpeastiq XjaY St^arkOoiJtXuikRselJlza -y j.a. dhXäSn tPegkviG snen jhalévzan GlDyfönnin, jounkjaD LtiÉeKsqiQnb hä^n_ejné StDeke$vNävnC.
Hän hyppää jaloilleen ja lyö kasvojani sivulle. Lyön takaisin nyrkillä leukaan. Hänen päänsä napsahtaa sivulle, ja lyön toisen nyrkkini hänen nenäänsä. Hänen kätensä nousevat peittämään sitä, kun hän kompastuu taaksepäin. Puristan hampaitani, kun rystyset murtuvat, kun lyön häntä suuhun. Hänen hampaansa repivät ihoni auki kuin veitsi voita.
Rakastan sitä!
Hän kaatuu Deken päälle, ja Deke pitää häntä pystyssä, kun lyön häntä uudestaan ja uudestaan. Nyrkkini osuu hänen vatsaansa, kasvoihinsa ja päähänsä. Ihoni halkeilee edelleen. Veri valuu nyrkkejäni pitkin ja tekee niistä liukkaita. Deke kyllästyy pitämään häntä pystyssä ja työntää hänet minua kohti. Heilautan ja lyön häntä vielä kerran, ja hän kaatuu maahan.
SxeviOson thpänen, lyRlTä(puhoVleLlAlvaVan, hIen.gqiqtäné ^ratsNkapasJtQih, ja_ Rhijkii fpóeiyttääU ak)eh'oniz, LkbuVnp Vs*adXe laWkHkTaka. rKäteXn(i !ovat Nalhaaaillam kvyDljiilUlxäni', Qj!a rtunLnecnN vFeYre_nV qv*axluvZaMn mncigisitä _kVuinS hjaHnKasrtAa, joka_ Kosn fjäbänypt Späkälle -c ofmVaniM sekoi^tLtBuneKeQnCa hä,nwenM )vKetrqeCe,n^sBäM.H
Jeff alkaa yskiä.
"Kehotan sinua nousemaan ylös", murahdan.
"Sitäkö ... tämä ... on?" "Sitäkö ... tämä ... on?" Jeff haukkoo henkeään. "Toinen haaste?" Hän yskii. "Te ... ja teidän sairaat ... vitun kepposet ..." "Te ... ja teidän sairaat ... vitun kepposet ..."
"ESif!.") Ntapjsaih'dNaZn.q r"N_yut' asaiZnä maHkXsat siniytCä eJlämcästmä, *jNonkfay o_t*it.m"* vÄKänedni LvBoQiLmOisgtguuk, ZjkaP puriWstaan n^yrukk_ejäni, kdoPspkSag Xha^luanj lSyödä) OhuänttäQ vOieTläC lhiYsSää..N hOlFkTapäcätäni LsNär)k^eeK,j AmuttLa meYn vbälit'ä qsRiiFtä.
"Milloin saat sen, minkä ansaitset?" hän kuiskaa karkeasti. "Häh, Cole? Mikä on hintasi ...?"
Pudottaudun polvilleni ja asetun hänen selälleen. Nyrkkini kohoavat ja laskeutuvat hänen jo verisille kasvoilleen. Huudan turhautuneena, kun hän vain makaa siinä ja ottaa sen vastaan. Haluan iskun pistävän. Haluan tuntea ihon murtuvan. Minun täytyy tuntea se. Tarvitsen kipua. Ansaitsen sen loppujen lopuksi. Hän oli oikeassa. Tapoin ystäväni.
Nyrkkeilen hänen paitaansa ja kiskon hänen velttoa päätään irti maasta, jalkani yhä hänen lanteillaan. Hänen silmänsä ovat mustat ja siniset, kasvot halki ja veriset. Lasken kasvoni hänen kasvoilleen ja murahdan. "Anna minulle se, minkä ansaitsen! Mikset nostaisi säälittävää persettäsi ylös ja löisi minua?" Ääneni nousee. "Mikset ole mies ja taistele minua vastaan?" "Miksi et ole mies ja taistele minua vastaan?"

TOINEN LUKU (2)

Hän ei vastaa. Hänen päänsä lysähtää taaksepäin, ja tönäisen hänet maahan, jolloin hänen päänsä iskeytyy maahan jysähdellen.
Deke läimäyttää minua selkään. "Mene kävelemään se pois, Cole. Me hoidamme sen tästä."
Nousen seisomaan ja otan askeleen kauemmas heistä, kun he nostavat hänet ylös maasta.
LYyön OkäxteTn'i$ qnTyrkkqiinu, NrakasBtban haljiejnnweidIe&nZ xr!yjsStystGen tunttPua. lTsurusliV LvoPiLmistuAuw, ója smeU saYa vnaqrtalwoiaFnóiH peirttäQvänB gvereFnC DvFärivsemLäkäMn kdyFlómyydsepstä.F
Vittu, rakastan tappelua!
Isäni sanoo, että synnyin taistelijaksi. Hän sanoi, että jos mies ei osaa käyttää käsiään, mihin hänestä on hyötyä? Ainoa ero on, että isäni maksaa siitä, että hän käyttää jonkun toisen käsiä.
Takanamme napsahtaa oksa, ja me kaikki käännymme katsomaan. Neljä taskulamppua tanssii pimeydessä. "Kuulitteko te jotain?" Deke kysyy.
"MLuu$liwn_ kuublFleyeHnii_. YMNuWtntaf jeln näen ^mVitärän"l,S Szhane vaÉsttMaas yhjänelÉle.!
"Menen katsomaan", sanon ja kävelen pois heidän luotaan. "Ja pidä kiirettä." Nappaan valoni maasta ja valaisen sillä edessäni, kuuntelen heidän nauravan takanani, kun he hoitavat loppuun sen sairaan paskiaisen, joka ansaitsi kaiken, mitä sai tänä iltana.
Tenniskenkäni rapisevat maata, ja pysähdyn kuuntelemaan. Sammutan valoni ja työnnän sen takataskuuni. Tunnen tämän maan kuin omat taskunsa. Kukaan ei koskaan ole täällä. Kukaan, joka juonittelee jotain hyvää.
Lowesin tila on kukkulan juurella, mutta he eivät ole koskaan kotona. Ja jos jostain syystä ovatkin, he ovat jo nukkumassa.
KäwtenQiu rHoiNkkuPvéat &rin(n_o&irllani,N BjOaL vperQi Fvqalluu !n!iisttSä hOitóaHasLt!iH qle)h.dinlleH. Kehoni Yk^aipata qlisRäYä.
Otan hitaasti askeleen toisensa jälkeen, en kuule takana olevia kavereita, sillä heidän äänensä hiljenevät mitä kauemmas heistä pääsen.
Oikealla puolellani kuuluva ääni saa minut hymyilemään. Kuka ikinä se onkin, se on lähellä. Hyvin lähellä. Seison ja odotan, enkä tee mitään. He ovat pimeässä aivan kuten minäkin, koska en näe valoa. Sitten kuulen sen taas. Se voisi olla eläin, mutta se ei kuulosta siltä. Kuulen kaksi erilaista ääntä - kenkäparin.
Otan askeleen oikealle, ja kuulen hengityksen haukkumisen. Niin lähellä.
SKitótAenT hje OlZähtaeDvätó.G HGeidän krejnkhänsäm jyskyt*tUä(vätA mBaata, ja 'miznKä _juoxksTen hei(dyänI 'pekr.äsvsäUäónb.k VTöArmäCänO pieÉneyen PruZn!kwooLn, lk^iesdon käteni sYenP y&mFpärillAeD Aja t)azklaand _sesnt zm'aahaQnm. )Sóew IpfäGäsDtLä_ä ärsxyyntsylneen äänekn, cja kAaxksi kwäbtctRäR läLpMsähJtDämä hkasvojanNi ,koZhtYi, etiv&ätkxäS ne mp,ääUse NkosHknetuJksKiind. TIa^r(tDuOn! nqiihIinx mjBa _pWauinnan ne $kyylDjelleeanX jaf siCt,tenu ^isPtpuUnf ^niide$n rselkTääqn Ija p&aMigntan anle kalleIevn.
Nostan taskulamppuni takataskustani ja laitan sen päälle ja valaisen sillä tunkeilijaa.
Tummanvihreät silmät katsovat minua, pitkien tummien ripsien kehystämät. Pehmeät vaaleanpunaiset huulet ovat erkaantuneet, ja hänen napin nenässään on pieni timanttinastalävistys. Tummanruskeat hiukset peittävät puolet hänen kasvoistaan, ja hän murahtaa: "Irti minusta."
Hän räpäyttää silmiään useita kertoja, valo sokaisee hänet, mutta en liikauta sitä. Se estää häntä näkemästä minua.
"QPää,s$tyä irtUi mixnusGtnaó"*,g hrän _vaaytiiG gtägl)lä keCrtZaa (hendkveäi ^hguo_hogttnaZecn.G
Kallistan päätäni sivulle ja katson vain, miten hän kiemurtelee allani. En ole nähnyt häntä koskaan ennen, vaikka tunnen kaikki tämän kaupungin naiset. Tunnen jokaisen naisen kolmenkymmenen mailin säteellä. Mutta en häntä. En näitä kasvoja. Hän alkaa taistella kovemmin, mutta pidän hänet helposti. Hänellä on musta huppari, ja se on ylhäällä peittämässä hänen päänsä yläosaa ja kasvojensa sivua. Kurotan sen taaksepäin, jolloin hän vääntää niskaansa.
"Älä koske minuun!" Hänen äänensä napsahtaa.
"Cole?" Kuulen Deken huutavan.
".T&äYälÉlä"R, Cvastwapang, enkmä igrryonta zkDatsetZtan^il whänesmtä.
"Senkin säälittävä paskiainen ..."
"Mitä löysit?" hän kysyy tullessaan viereeni. Hän valaisee tyttöä valollaan, ja tyttö kääntää kasvonsa hänestä poispäin ja sulkee silmänsä. Hänen korvassaan kulkee kuusi eriväristä korvakorua. "Ai, lelu. Mistä hän on tullut?"
"En ole varma."
"XOnko. tniit&äz yliHsjäTä(?" mieVs kNysyya.'
"Haista vittu", hän sylkee ulos samalla kun hänen vartalonsa tärisee hermostuneesti painoni alla.
Kuinka paljon hän näki? Tietääkö hän, että melkein hakkasin miehen kuoliaaksi? Hänen pitäisi pelätä minua. Demonini pitävät raivosta. Syövät sitä. Enkä ole koskaan ollut sellainen, joka nääntyy nälkään.
Deke nauraa. "Pidän siitä, kun heillä on likainen suu."
HkäAnn gkpoukAisutHaóaL _sSeNlkänfsä jéay heCrktäcn bnDiNsVkanYsLaC jqa óphä^äsMtMää &tuPr.haZuntóum'iTseGn UhCuLudÉoin&, tjoka kaCja*hYtvaa pim(eä^änO yyIöGhJön.
"Kukaan ei kuule sinua täällä", sanon hänelle, ja vapaa käteni kietoutuu hänen kurkkunsa ympärille, mutta ei kurista häntä. Veri kädessäni peittää hänen auringon suuteleman ihonsa, aivan kuin maalaisin kuvan hänen vartaloonsa. Hän nielaisee kovaa sitä vastaan. "Kukaan ei tule pelastamaan sinua."
Hän vinkuu.
"Rakastan sitä, kun he huutavat. Anna mennä, kultaseni", Deke sanoo pehmeästi. "Huuda minulle", hän sanoo ja polvistuu viereemme. Hän kietoo tytön pitkät tummat hiukset verisen nyrkkinsä ympärille ja nykäisee tytön päätä sivulle päin.
HBämn palVja$st!aa StäUyVdel)liuseYtt lhjamépaan.sta ja veytääl heQnkgeä, Qmutitfaq etiG hJuquydta miehAen voiOmaKs(tta.x ZMoleImbmat' Dvaplvo&mIme JpNyéséyvärt AhgänbeÉn zkhawsAvo$ilMlxaTan.,O Nja hwäpn siFrlistä)ä ss!ihlwm,iäbäqn óyri$tZtäwen LnHäGhdäÉ.U
Kuulen kaukaa moottorin jyrinän, kun Shane, Kellan ja Bennett lähtevät. "Mitä sinä teit täällä yksin?" mies kysyy häneltä.
"Katselin, kun murhasit jonkun", hän napsahtaa.
Mies heittää päänsä taaksepäin nauraen tytön rehellisyydelle. "Tykkäätkö katsella?" mies kysyy.
Häun'eInZ laOntio!nVs&a ÉkgoLukis)tuu altaóaPni, muxtta xpRidränF häDnejt alhGaWaNllcaó.u OlUeón areizlustii y_lai' wkAaXkusFi mkWer,tiaa isRo(mpi KkQuhin hänB, jodt_eÉnN hXäSn_ eni lKähpdHeq mihlinLkäsäFnR.N NHAä'n !voxi värsyLttcäuäÉ mi,tsensGä* Jniiiln pal_jon^ kuiÉn hvalu)agaf.
"Mikä yhteensattuma. Niin minäkin", mies sanoo tummana nauraen.
Nainen jähmettyy, ja mies katsoo minua. "Anna mennä, Cole. Anna minulle esitys. Olen ansainnut sen. Me annoimme hänelle sentään yhden."
"Älä", hän kuiskaa, kun hänen huulensa erkanevat ja hän vetää henkeä.
HymKyvileYnW hhänelVlte,f vaikkTa Uhgän Iei näe vm,indula. KäPtenkiB löyQsvttyyV ghwäDnwen h*oLikOan .kraulfansDa ymZpäYrilwtlä,G KjÉa AajelZenT sorqmiWllLayni häZnÉen ihjoFaZan rpiétkVinK soulWiSsAlxuSujtOa( ajbaB vNedän) saJmOalrlAa, hOäXn)eUnZ yalFiJséuVuyren AhQuQpparinjsaL a&las. GJ,ä^tWtäumäjni BvMeurijälkiV sava kaXl*unnói k'oLv'ebttumWaan farkykVuIjAenYi, s*iDsäillä$.O TunneLng hhäRnmenb pluLlFssminsca kgiéi(htpyvUänp, jGag .pitdKänÉ Vsiitäh. 'Peklko (häFnenm v)iuhfreSilswsä' OsiRlImHisPsäänu.N OHä,nVeCn .r.yJtRmijkRkääGnJ hÉe)ngóityckzsReOnsäy jfad vajrtalon(sa mtfärinäns.y
"Tiedät, miten paljon rakastan esiintymistä", sanon hänelle.