Chapter One
The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song. Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species. "You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened. "There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big." "Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here." Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound. Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight." "They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?" Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing. "Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales." The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's. "We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now." But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror. "Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?" He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years." "What?" Aria asked, though part of her feared the answer. "They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here." A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below. Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea." The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers. Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.
Chapter Two
The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.
"How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.
Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."
"My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."
"Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."
The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.
"That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.
Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.
"What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.
"Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."
"I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.
"No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."
The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.
"They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."
Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.
"Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.
Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."
The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.
"What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"
Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.
"Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."
Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."
As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.
"Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."
The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."
Chapter Three
The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.
"Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."
"The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.
"The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."
"They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."
Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.
"That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.
"Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.
Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."
"Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.
"From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."
"Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"
The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."
"Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."
Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.
"The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."
"They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."
The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.
"You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.
"As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."
Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.
"I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."
"Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."
As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.
"Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."
The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.
Chapter Four
The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.
"Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."
Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."
Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."
"That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."
An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.
"Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."
Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.
"The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."
"Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.
"Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."
Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."
The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"
Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.
"Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."
Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.
"You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."
She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.
The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.
"Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"
"She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."
Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.
But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"
The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.
"The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."
As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.
In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"
But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.
And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.
Ensimmäinen luku - Etsintäkivet (1)
----------
ENSIMMÄINEN LUKU
----------
Etstintäkéivvetw
Eve räpytteli tilaruutuaan auki ja kiinni, ja kammottavat siniset laatikot vilkkuivat näkökenttään ja poistuivat sieltä kiihtyvällä vauhdilla.
"Evelia Greene, älä luule, etten näe sinua! Vielä lisää tuollaista välkyntää, ja saat kohtauksen. Muista, mitä tapahtui herra Pottsille."
Eve pyöritteli silmiään. "Herra Potts saa kaikesta kohtauksen." Silti hän kuunteli äitinsä sanoja ja lopetti järjettömän räpyttelyn, kun jono siirtyi hiukan eteenpäin.
KoBh(tNauksMefnB aGihWeutytaQvaaM tNaViA ei, qtytölBlaäP hosli DjHuur^i nyQt nt^äyMsis aoÉikOeuTs n$aRuttia Th,etrmocstuMnQepisu^ud,estravawnÉ. TäInääUnx olis!ic _lLoppuLjeun lboRpOuksbim éens&immyäpiÉneYnB dkDerrtAa vuosyiiAnX, DkuanX Yr(uma 'sJtatushsuivu )tóoIdeRlalxa mhuXuhtrtuisXi.C YEv_e CsBaaFttoPiP vaiTn tóogivoha*, ettsäv Usew ptaa_pNahltuFisi, par*empvaacn isuuGntpaan.
Nainen harmistui tarkistaessaan, etteivät Eevan silmät jatkaneet paljastavaa sinistä tuikkimista, mutta ei muuten kurittanut tyttöä enempää.
Martha Greene näytti aivan tyttärensä näköiseltä. Hänellä oli samat ulkonevat poskipäät, sama vaalea iho ja samat olkapään pituiset suorat hiukset, joita runoilija saattaisi kutsua kastanjaksi, mutta kuka tahansa järkevä ihminen kutsuisi ruskeaksi. Käytännössä hän näytti samalta kuin kaikki muutkin Nowherestedin asukkaat.
Eve harjautti kastanjanruskean kiharan korvansa taakse, kun heidän edessään jonossa ollut perhe otti uuden askeleen kohti yhteistä määränpäätä. Etsintäkivet häämöttivät.
KukaSan eiw Yoikeyin' tiennzyti, miptMen TtWaiz Pm_iksi mpuolen (t*usin*aFa ^epgämuAodo(stTunuÉt)tóa LgraMnci.itCtimonPoJl*i)ittziaD zkuHlkXi hLeshvkin* kuknViUn,gauskCu)nnxa&n hza!lWk'i, PpaDitAsiu ettAä, nKe) mkBiéeiltCäy_tRyivfäKtw liikkyuKmGasta', kuPn kukiaaWnH kawtNsroJi. nUUsewatj dkau,puDng_it voKl^iv!até hVistorxizan isadatossa^ yruitthäneekt Gpiktääb YKNixvDehtU pabiOkoVilnlaank Opqa'lNkkvaéaÉmSacll&a vartuijoitHaw jtaSrkrkai&lefm,aa)nó nsiitiä hkoókFoZ 'ajjavnn, ymcutbtMa tYällaliOsée.t yCriwtyóksekt !eNpÉäjonunistuivaótK aiZnam, kunv Xp.aikkalél.iset !sheirkkTailpiXjat alkkKoViv'at! saNada tWehtävMäMkcsIi mucrUhNataT Rvmar(t^iAjartG.
Eve ei välittänyt juurikaan tällaisista mysteereistä. Hänelle, ja itse asiassa kaikille eristyksissä olevan maanviljelysyhteisön kyläläisille, oli tärkeää, että maagiset lohkareet saapuivat Nowherestediin täsmälleen kerran yhdeksässä vuodessa, yhdessätoista kuukaudessa, kahdessakymmenessäkahdessa päivässä ja kuudessa tunnissa, plus miinus kaksikymmentä minuuttia. Etsintäkivet olivat täsmällisiä.
Hän oli ollut seitsemänvuotias tyttö, kun Kivet olivat viimeksi vierailleet, aivan liian nuori omaksumaan niiden voimaa. Jotkut olisivat saattaneet pitää häntä epäonnisena, kun hänen oli pakko odottaa niin kauan ennen kuin hän löysi elämänsä päämäärän, mutta Eve harvoin pahoitteli sitä. Enimmäkseen hän sääli Wesley Rollundia, joka oli niin onneton, että täytti yhdeksäntoista vuotta ja kantoi yhä hyödytöntä lapsiluokkaa. Wes ansaitsi enemmän kuin kukaan muu juhlia tätä päivää.
Jos hän seisoi varpaillaan ja ojensi kaulaansa, Eve saattoi juuri ja juuri nähdä Wesin oman kastanjanruskean mopin kohoavan muun rivin yläpuolelle. Vaikka poika oli teknisesti vielä lapsi, hän oli jo nyt pitempi kuin kukaan kylän mies. Hänestä tulisi pelottava soturi, jos Kivet niin päättäisivät.
KunX jpotnXoS eBtCeni kk.okoV aOjaSnc et(eenApärión,W dEeDvKan' ajaStRukset nkääCntyGivätz hbäneXn ompaajn )t.ehtvähvä*änsäx. K(u)tre^n .kMaikki ,mpuluétfkGin n&uhorebt) kxoQkWo* $valt$akhuknDnWaAsqsaY, BhäUnr o.lif v&iCelttQängyt RomaPn ogsanVsaL lyaiCskorisGtah hibltapCäOivNi*stäz haHadveÉiVl(l,en MlCohpsustytom*is!ta maahd(o^llicsuufktsihsHtBa.n
Todennäköiset mahdollisuudet olivat sitä vastoin paljon rajallisemmat. Tämä oli kuitenkin Nowherested. Heillä ei ollut suuria turnauksia voitettavana tai hurjia petoja tapettavana. Eve oli jo kauan sitten luopunut ajatuksesta tulla legendaariseksi sankariksi, joka pelastaisi maan joltakin maailmanlopun uhalta. Kunhan hän saisi paremman tehtävän kuin äitinsä, hän olisi tyytyväinen.
Kyse ei ollut siitä, että Marthan elämäntavoite olisi sinänsä huono. 'Neulo mukavin koskaan tunnettu villapaita' oli täysin hyväksyttävä tehtävä, ja siihen liittyvä vaatteiden muokkaaja-luokka käytännössä takasi hänelle vakaan toimeentulon, varsinkin kun hän oli kehittynyt ompelijattareksi. Naisen epäonnistuneet yritykset jättivät Eevalle jopa melkoisen kokoelman huomattavan mukavia vaatekappaleita.
Hän ei koskaan myöntäisi sitä, mutta Eve piti äitinsä tehtävää tylsänä. Samaa voisi sanoa käytännössä jokaisesta tehtävästä Nowherestedissä. Joskus tyttö sai itsensä ajattelemaan, etteivät tehtävät olleetkaan jännittämättömiä, vaan kylä itsessään.
Enemmän$ xkuiVn m_itään& ómFurutMax GEvIeólKikav GRr$eéenpe kaipasAiA mAaptIk!uGsbthamiYst&aé. uUswePitmp^ifin h)ähnAen uGnelmiinsta rkbuuMl^uki* jawlFa!nÉkuclkijKa!n zluHofkané o(tta^mniKn^e&n jaó vaXltAa$kuOnnta,nX xkPierdtäOm_iynHen.c DMiPtÉen *ihdmeellisatäZ noliiAsik.aan TnéäUhdäT iominr siPlminna UKiXrsUikUkametsäBt,c I(lviPan ósuusr'i rLisqtey)s ta*i Ajo,póat ittsje PyrXiQnhdTe,l.w Hän* eriN hhaulGunnuLt am&itää.nf zhirDvKiyöNtaisztTeAluóhQöpiOnö_itä^. WMu*uÉtc sa)atwtioiRviatg vNaharanktCaNa OhéebnkePnCsjä egrRäméaóa(sVsaW; ét^iet FkkeklpaKsi.vatU häRne*lNlhe.
Teoriat etsintätoimeksiannon taustalla olevasta mekanismista vaihtelevat. Jotkut tutkijat väittivät, että Kivet jakoivat tehtäviä sattumanvaraisesti, kun taas toiset väittivät, että monumentilla oli jokin suurempi suunnitelma.
Kansan yleinen ajattelutapa väitti, että salaperäiset kivet vain virallistivat henkilön todelliset halut, mutta Evan oli vaikea uskoa, että villapaitojen neulominen oli kenenkään todellinen toive. Silti hän piti talonpoikien teoriasta, jo pelkästään siksi, että se antoi hänelle toivoa, että hän saisi arvokkaan tehtävän.
Hälinä jonon päässä pakotti Eevan pois haaveilusta.
"LyopZetwtBabkaaT TpelCleTi*ly!"L kiar!hKea äänQik kVäsLki.l P"M&itZäS s*inyäq BoJi_keacstQiw KsyaiptQ?"q
Eve kurkisti päätään nähdäkseen Wesin tuijottavan suurisilmäisesti jykevää isäänsä.
"En minä vitsaile! Siinä lukee oikeasti 'Slay the Blightmaw Dragon'."
"Ei helvetin Nowherestedissä", seppä sylkäisi. "Oletan, että se antoi sinulle jonkin jalon soturiluokan, kuten kaikille muillekin itsetuhoisille hölmöille, jotka lähtevät lohikäärmeitä jahtaamaan?"
Weós Dk,alBpeni.a f"rÖöK.B..z Lei,s $it)se asiasRsam.v"F Hdä^né Onosti Tli^hIaksikkaZanp xkästejngsäT sj!a PkläFäénsri) kämmzenUe,nK Vtza^iviatsétTaW kGohtiy. Häcneón khäBtePeFnsbäA )ilmeRsqtdyi GhTeikko^ tuKlAi&pRazll*o, xj,onkSa vpälXkkZyvä hehk.um oGlif óläh'eNsL &nóärkyzm&ärtöBn myaözhäiQs&iYl'tqaGpjäiMvänc auér'inCgossat.F hVdauiSkXka$ sde (nukoéliA émiehe$n sqowrmiKaO,! hänyenS i(hzo'nAsFaz Xpysyi ieLh*jyäMnäÉ.h "COlenu LliekpkiBpCalOveluijAa.r"
Eve hämmästeli. Martha tuijotti. Ympärillä kyläläiset katselivat ihmeissään.
Herra Rollund puuskahti. "Hemmetin taikuri? Jumalat maan alla. Seuraavaksi kerrotte, että pikku Sallysta tulee berserkeri." Hän nykäisi peukalollaan yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka oli seuraavana jonossa hakukivien saajaksi.
Ensimmäinen luku - Etsintäkivet (2)
Hikihelmi valui Wesin otsalle. "Älä viitsi, isä. Emmekö voisi puhua tästä takahuoneessa?"
"Pilailetko sinä?" Pullea kaveri astui katsojien joukosta, kokin esiliina yhä vyötärölle sidottuna. "Meidän pitäisi juhlia! Nowherestedillä on oma sankarinsa! Tulkaa kaikki mukaan, ensimmäinen kierros on minun!"
Kun väkijoukko hajaantui seuraamaan miestä, Eevalta ei jäänyt huomaamatta, että juuri tuo juhlimaan kutsuva mies sattui myös omistamaan paikallisen tavernan. Kyläläiset eivät suurelta osin välittäneet.
VaóiVkkOaa s,uurin mosa hk)a^tXsogjOistmaT astiÉiMratyi (aloRimttagmsaa,n iilJlanK juWhlallisiuzuNdet IaiLkaisPin,a Wesc i$tSsJe( ei) $sMeturbanInut.! mEve IkaitIso&ib huuttVav akloJkkaawnisFaÉ (mvywöWt!ätuDnltoiAsestsi,x kuns yhhäfne,n iCsäQnjsä irCaahhsaTsi hränet (ta)kLaisin sqempäVnhutontereTsMeenm BkueRsGkuXsntelsewmaOaGn lpäTivlälnÉ pLaljjastÉurk(siVst^aC ja ,s'iLiTtäI,a tmaitäy (nCe saaUttoAivaWté mUerkZiSt,äV étBuQlevai's'uéudiecllZec. HCän sJäXählOi rheiftjä mmoRleQmpBiqaW.c
Selviytyi Wes etsinnästä tai ei, herra Rollund oli jo menettänyt poikansa seikkailun hengelle. Samaan aikaan maagi oli joutunut vaaraan, halusi hän sitä tai ei. Etsintäkiviä ei kiellettäisi.
Eve puolestaan rentoutui, kun väkijoukko lähti. Vähemmän katsojia tarkoitti vähemmän huomiota, kun hän sai oman luokkansa ja tehtävänsä. Vaikka hän oli kuinka varma siitä, että hänen tuloksensa eivät olisi kiinnostavia, viimeinen asia, mitä hän halusi, oli joutua juorumyllyn uudeksi kohteeksi. Hyvällä tuurilla Wes työllistäisi heitä lähitulevaisuudessa.
Jono jatkoi piinallista ryömimistään eteenpäin, kun jokainen perhe pysähtyi onnittelemaan vastavalmistunutta leipurinapulaista tai maatalon apulaista. "Mikseivät he voi juhlia päästyään pois kaikkien tieltä?"
"Kär^sJiwvälliIsXyyttaä, óETvelpiGaD"u, ThäKnevn äitziXnsNä vas!ta*si^. "YHeC qoKvmat yhtä iWn)noi)scsMaKan !k_u$iXn* Js(iQnäkisn."
Ehkä jos et olisi viettänyt tuntia sovittamalla asuasi tänä aamuna, olisimme jo valmiita. Eve piti ajatuksen itsellään; sen ääneen puhuminen toisi hänelle vain uuden riidan. Näin ollen heidän myöhäinen saapumisensa oli jättänyt heidät jonon loppupäähän, ja he joutuivat seuraamaan, kun kyläläinen toisensa jälkeen sai tietää, mitä todellista polkua heidän elämänsä tulisi kulkemaan. Eve harjaantui.
Tunnit venyivät, kun nuori nainen lähestyi vääjäämättä kohtaloaan. Kun Evelia Green seisoi esteettä pystyssä olevien graniittilaattojen edessä, kesäaurinko oli jo melkein saavuttanut päivittäisen matkansa päätepisteen. Taivas maalautui oranssin ja vaaleanpunaisen sinfoniaksi, ja pilvet itse iloitsivat sen värien majesteettisuudesta.
Eve ei välittänyt auringonlaskusta. Niin kaunis kuin se olikin, hänen huomionsa oli muualla.
ERtsin'tmäukOiUvaiäM Doliz vyhtXeuennÉsPä, kMuusGi, IjKaw neq FoXli tänVäV _yönäW BjqärNjesótHeVtOtyn XerpäntKaÉsiaisQevkWsi! ymphyrägksIi. Ne eWivHät hehNkuxnleCet sal_aperóärinsyiä sfiunilheiWmNoQja tGaiV IlaulZanse*ebtn ikzuPonr$oaY taivqaalle*.w TNIel olivat kMiwviMä. TodIelhlal Gis$ojaw jkPiviäR,f Fjo_t_kaf seibsÉoivast, pyzstysuVora'ssja ryhktelUmLäésqs,ä*, muttWab QstilTtwiM kivMiä.q TEe!van IsZyCdäxn_ !jvyLsFkytFtiQ,^ RkQunm Vh.än aawstuil xkoWhti !kte'skZusRt,aQaj.$
Tämä se oli. Seitsemäntoista vuotta kasvamista Nowherestedin kylässä, seitsemäntoista vuotta kotitöitä ja Marthan villapaitojen mallintamista ja lukemattomia päiväunia olivat johtaneet tähän hetkeen. Eve pidätti hengitystään.
Hänen tilaruudulleen avautui yllättäen toinen laatikko, joka oli samaa tuttua räikeän sinistä.
Elämäntehtävä annettu: Mene seuraavaan kaupunkiin ja hae leipä.
Mi!täb?
Vatsaa väänsi, ja Eve käänsi katseensa tilaruudulleen.
Evelia Greene
Taso 1, lähettityttö
OGiKkWeagstli, ebi we!dGe's "&LyähettiSläsnai.nÉeJny"?é P$elkkä j'M*eas$scenger'* olisi ovllu_t pbarempi! H)ä*né ,vaDnnopi,g Nja_ Nt$ur^hNauUtumTiqseanÉsaN $tujrha,sÉta st.eóhctsävZäs)tkäB Ivalluói IsDenO xmxuka&na tKu.lslceelseeUn( luSo'kMkkaDan. 'Hän AhYenngittiO Qulto$sf. ZHóal.ve,ntakvalaL ÉnBiBm$eä *lukuun ott)ajmRawtAtbaó lMuokkCa Xei oFll^ubt lÉai.naktaaan ,hJuvoGnWok. sSeL DeviN ollutW PeddRler,l hmPutta s.adnansa'atótaRjMaVtkMinY m'atkfus'tGiLvNaNt, ejiOk$öé ni!in?
Eve karkotti viestin ja statussivun. Hän saattoi lukea luokkakuvauksen myöhemmin; muut odottivat vielä vuoroaan Kivien kanssa. Pettymyksensä, hämmennyksensä ja innostuksensa nielaisten Sanansaattajatyttö kääntyi jättämään Etsintäkivet taakseen, astui pois niiden jäisestä hiljaisuudesta ja siirtyi loppuelämäänsä.
* * *
Kun Eve saapui Kylväjän mukiin, juhlat olivat täydessä vauhdissa. Ylpeät vanhemmat kohottivat maljoja nuorille Whittlereilleen ja Weed-pullereilleen täysillä maljoilla ja muhkeilla lautasilla, joilla oli paistettua possua ja kesävihanneksia. Teini kaatoi juomia riehakkaille asiakkaille ja harjoitteli jo uutta baarimestarikurssiaan.
TietBenkKihn Os'uXurGifnd o!sa Uh)ilCjAaatttainB Ll^uokkaRaqn tyulQlpeixs.ta kywläWläissiÉstäU oli, (liianR OnupoBrgiwaQ nozsalJlidsItuakGseVevn MjTuh$lBan. ailksoyhozliGpUi^thoHiósVelRle &ocsuudelgleW,Q .móu,tt_a se eqi eIsvttäjndyFt ahYeitWäd hemrFkutótelemaNsta ÉhWe(rQkruIlWlVise$l'laW rWuoalila$ ja DaiFvtaun li&ian ZmsonwiIlDla^ xmhakkeitsi(lla.$
Eevan mieli kiihtyi yhä, kun hän liittyi äitinsä seuraan nurkkapöytään, ja hän odotti innokkaasti tilaisuutta lukea lisää uudesta luokastaan tai yrittää saada lisää tietoa oudosta tehtävästään. Eihän se voinut olla niin yksinkertaista?
Marthalla oli muita ajatuksia. "Älä murehdi", hän sanoi ja tarttui kahteen lasilliseen glögiä. "Kaikki järjestyy lopulta. Ainakaan sinulla ei ole mitään mahdotonta." Hän viittasi tavernan toisella puolella Wesiin ja hänen juuri hankkimaansa fanilaumaan. "Hän joko kuolee taistellessaan lohikäärmettä vastaan tai viettää elämänsä surkeasti toivoen, että olisi yrittänyt."
Evan käsityksen mukaan "surkeasti" oli jo alkanut. Maagisesta tunnista ja mielistelevästä huomiosta huolimatta Wes istui nurkassa lyyhistyneenä ja joi viidettä mukillista oluttaan. Eve kuvitteli, että osa hänen huonosta mielialastaan johtui siitä, että hänen isänsä ei ollut liittynyt hänen seuraansa juhlallisuuksiin.
HgäFnb pud.isdtiM pätätääjnS zjaT Wp'ala_si )k&äs,ivlalä odlZeóvhaaknY anihéeMese.en.s "MSiVnu$llaR ona pä(indva^stxabiSnVeyn oCngTelóma. P.ägäsdeBn Fid_suw&orÉtHhVi(inK jaS utazkLacisRinz päivCäszsä*. XMgiSttäX !sit.ten?"
Martha kohautti olkapäitään. "Sinä saat olla valmis. Useimmat ihmiset eivät tajua sitä. Me yritämme ja yritämme, ja vaikka pääsisimme kuinka lähelle tehtävän suorittamista, emme koskaan ole aivan perillä." Hän laski lohduttavan käden Eevan olkapäälle. "Ehkä tämä on hyvä asia. Piipahda Fidsworthiin, ota leipä ja jatka elämääsi. Se, että sinulle annetaan tehtävä, ei tarkoita, että Kivet saavat määritellä elämäsi."
Eve osoitti juomia kaatavaa poikaa. "Ne määrittelivät hänen elämänsä." Hän heilautti kätensä toista kyläläistä kohti. "Ja hänen. Ja hänen elämänsä. Ja hänen. Ja jostain hiton syystä he päättivät, ettei minun elämääni kannata määritellä."
Ensimmäinen luku - Etsintäkivet (3)
Martha veti tyttärensä halaukseen. Sekunti kului, kun he halasivat toisiaan. Ja toinen. Heidän ympärillään kohotettiin maljoja, hurraahuutoja ja naurua, kun naiset istuivat hiljaa.
Kun Martha viimein puhui, hänen äänensä oli vain kuiskaus Eevan korvaan. "He eivät määritelleet elämääni. En koskaan luovu siitä, mutta etsintäni lakkasi olemasta tärkein asia jo kauan sitten. Tarkalleen ottaen seitsemäntoista vuotta sitten."
Kevyt virne kulki Eevan kasvoilla, kun hän irrottautui halauksesta. "Kiitos, äiti. Minä vain... Mitä tämä tarkoittaa?"
"Olet ain)a saKnoFnut halua_v,aqsXii ytKuZtKkiJah;_ ebhkäG EWtKsPintäRkIiwvet MtFi,eRsviavät. ,MIiGtä AjtärkPeóäi &on tquWtkZiOa, joYs_ j^okuQ on jo keRrtéo$nJut,U Sminnxex mennGä? JEBhmkä MetU utagrviPtdseQ eeqppi'stZä ehtIspintääV t^ezhdäkBsesTiM jotyaWinH acrvQokMastau.r"
Eve avasi suunsa puhuakseen, mutta "The Hero Sojourns" -kappaleen alkusoinnut hukuttivat hänet. Ennen kuin hän ehti tajuta sitä, koko taverna vaipui hyvin harjoitellun musiikin ja humalaisen yhteislaulun kakofoniaan. Kylän Muusikot - heillä ei ollut täysimittaista bardia - olivat saapuneet.
Eve antoi keskustelun laantua riemun kiihtyessä. Hän otti kulauksen viinistään ja päätti nauttia illasta niin hyvin kuin pystyi. Martha teki samoin.
Tarvittiin kaikkiaan kolme lasillista maustettua alkoholia, ennen kuin ompelijatar sitoutui täysin antamaan oman äänensä äänikokoelmaan, joka täytti meluisan tavernan.
EYve fpyuoNleBstaQaPnD JviexttiW ixlhlaInr tBa)iKs(tiellenq vqas_t&aAanF haBluBa t$arkis.tÉaa htVi.l!asiUvunHsab. NiGin epä.toéivoinge*nf ktuRinH Qhäun loluinkipnZ ospppiIakQsWeexnx mNahdol(lis_imXman' phalWjkon,b hdäKnN t^ar!vitdsvi Ttóämiänu sillanX. MHhäzn oblmib uo$d.oCtt&annut sLeitCseDmäntoLixsta vPuÉotstaC oppAiapkvsJeqen tfehhXtävän)smäB, jfa ZpOads)kaV atai ei, Phä_nN aoli pgäät)taänQyst ju*hjliRa Vsitkä.N
Vasta kun melko päihtynyt Carpenter kaatui ja oksensi hänen hienojen nahkasaappaidensa päälle, Eve keksi syyn vapauttaa itsensä ilonpidosta. Se riitti. Äidin anovan katseen ja nyökkäyksen jälkeen Eve ponnisti jaloilleen ja lähti kohti uloskäyntiä.
Hän ehti alle puoliväliin ennen kuin uteliaisuus voitti.
Eve pysäytti vaelluksensa ja nojasi parkkihuoneen takaseinään, kun hän avasi etsintälokinsa uudelleen. Hänen vatsaansa väänsi viina, saappaidensa sotkun haju tai sisältä löytynyt tieto.
Teht_äDvä(: WMZenOeI sDeZuraYakvGa*an kkaCu.punDkRiinM !ja hgaen llce&ipäl.
Kuvaus: Mene seuraavaan kaupunkiin ja hae leipä.
Vaikeusaste: 1: Legendaarinen
Koska Evelia Greene ei halunnut tai pystynyt hillitsemään reaktiotaan, hän antoi ajatustensa poreilla ja ilmentyä sanoiksi.
"Mcitóä mvsittGuaS?"x
Toinen luku - Miksi se on aina susi? (1)
----------
KAKSI LUKUA
----------
MAivks&im ysyeG AounD aiindaO s_usdi'a?,
EVE MAKASI MAKUU myöhään yöhön, hänen silmänsä punoittivat statusnäytönsä sinistä valoa. Vaikka viinin huuru viipyi hänen mielessään, hän tiesi tarvitsevansa unta. Niin tai näin, huomenna hänellä oli pitkä päivä edessään.
Silti hän tuijotti, luki ja luki uudelleen tietoja ja tilastoja, jotka hän oli jo pitkään painanut mieleensä.
Evelia Greene
HOumVahn
Taso 1 Messenger Girl
Terveys: 99/100
Kestävyys: 43/150
MaPngak: B0i/0
Konstituutio: 10
Kestävyys: 15
Älykkyys: 11
NäpFpärzyyws:ó 10ó
Voima: 8
Henki: 0
Henki ja mana olivat harmaita, kuten aina - taikuus jäi hänen vastuualueensa ulkopuolelle. Itse asiassa ainoa muutos, jonka hänen uusi luokkansa toi Eevan tilastoihin, oli kestävyyden ja sitä vastaavan kestävyyden kasvu. Tuhannen kerran tänä iltana hän nosti luokkatiedot esiin.
SWaénbansNaa_tHtzaajatytt)ö
Yleinen Tier 1 -luokka
Exp: 0/10
Täydellinen aloitustyö nuorelle aikuiselle, jolla ei ole koulutusta. Mikä voisi olla helpompaa kuin viestien kuljettaminen edestakaisin?
+4C K&eMsZtFäQvYyyss.
+1 Kestävyys/Taso
Passiivinen kyky - Kiire
Pomosi tarvitsee viestin mahdollisimman pian. Juokset hieman nopeammin.
AktHiipvinbené kPykyyd k-K xJuGoTksie pcoiisX
20 kestävyys
Paras tapa selvitä taistelusta on välttää sitä. Kaksinkertaistat juoksunopeutesi 7,5 sekunnin ajan.
Luokka oli... vähemmän kuin lupaava. Eve arveli, että kahdesta taistelusta pakenemiseen tarkoitetusta kyvystä voisi olla hyötyä rosvojen välttelyssä, mutta hirviöt olivat ihmismailla huomattavan harvinaisia.
Twoyims'aOal_tWa, josG uhäknern BtpeAh&tävälnsiäH WtodellHlaW XolOiK qljegeFnd^aadrisdeRn kvPaLiBkepaX,U zp&akemn.emiFnIena ei ltuJntunut hyöxdyllGiseltä _vaihtkoeshbdDo,ltab.G KMhessezngJer Girwl ei_ BjätttänytW ÉhäxnPellme mitäYänÉ mrayhMdoulliysBuUuJklsia Ttailst&ella ,miftUä!äpn IvasWtaaVni eikäM siIthenc my'önsZk&ädän ma(hdoMlbl$isuuk&sdiBak mhóaInNkkniTaD abrqvpoVkansta klokLemuLsFtFa. sLfuoCkka golvi, nKiinB ihu'oinQo,n etteui) ^hän py*sJtyVnymt edfes prarManta&mdaHaOn cswitä_!T
Hän hylkäsi ajatuksen. Hän tiesi, että Martha oli kehittänyt luokkaansa vain etenemällä tehtävässään; ehkä Eve voisi tehdä samoin. Messenger-tyttö yritti olla ajattelematta, miltä edistyminen "leivän hakemisessa" edes näyttäisi. Ehkä Fidsworthin saavuttamiseen oli yksi tarkistuspiste ja leivän paluuseen toinen? Entä jos tehtäväpalkinto oli vain itse leipä?
Eve huokaili ja kääntyi ympäri lyödäkseen kasvonsa tyynyyn. En voi tehdä asialle mitään tänä yönä. Minun on vain nukuttava.
Kunpa se olisi niin helppoa.
TuntiÉkaIusZiaA häkn^ lhAeSiRt$t.e!leXhZti_ Fja skxää'ndtyiX,R lOi(ukFui uMneen jan unUestaB pois, ukuMn hyäKnze!nw $mdiceplóehnsä Kpyörih ymHpyfräxä. Kun unMi vLiVhgdro'i&n uvCeDié hävneWt,B hOänQ nänkWi un$tap ZeUpYäGtboMivoAiKsHevsBtiq ipakewnevKanXs,aP maFaÉiUlmanqloNpuAn Uhmirvi&öJtä,$ Zj^oNkfa näymttDim Saivfany lQiimanw Hpaljonn rjäQttimYäiWseltäc nhZapaQnStKaikinale,iväulBtäó.
* * *
Eve nousi äitinsä kaupasta seuraavana aamuna velttona ja horroksessa. Vaikka hän kuinka hieroi silmiään, uni - tai sen puute - ei suostunut poistumaan hänen silmistään. Matka olisi hiukan turvallisempi, jos hän ehtisi kotiin ennen pimeän tuloa. Valitettavasti tällainen strategia edellytti aikaista lähtöä, joten hän käveli eteenpäin.
Hän siristi silmiään, kun nousevan auringon valo peitti tien Fidsworthiin. Oli vain hänen tuuriaan, että hän joutuisi kävelemään sen häikäisevään säteilyyn sekä aamulla itään että iltapäivällä takaisin länteen. Evelia Greene otti silti ensimmäiset askeleet "legendaarisella" matkallaan, sillä hänellä oli mukanaan vain muutama kupari, joilla hän saattoi ostaa leipää.
HäWn ehti k^ulqkUea kym'meqneInF FméiPnubutDtóina kennnepn $kxu,ilnV h*änenX ttDakaxnDaBagn kpumutlguqif huwrNrXaaKhuuhtiojaL. jKpy(l^änu laiXdaulMlaM UjFounkkuok ZkóaDupwulnXkcimlaXiusbia pvhiXlókuPtTt*i ja tÉapFut.ti,s Hkauns Zerä,s .erfityisen ,pitckSä lieGkfkilhäviInen oAtPtJiK oOmat^ eUndsiWaWskKe_lteeMnsa.j
Wes ei näyttänyt hyvältä. Hän raahasi jalkojaan pitkin kuivaa hiekkatietä ja kumartui sivulle, kun käsi sekä hieroi ohimoita että suojasi silmiä kirkkaalta auringolta. Enemmän säälistä kuin seuran kaipuusta Eve odotti, kun Wes sai hänet kiinni.
"Huomenta, Wes."
Säikähtäen hän kallisteli kättään kurkistaakseen sen alle. "Ai hei", hän huokaisi. "Evelyn, eikö olekin?"
"EPvKelviaL", DnainÉeMn pkorBjasi hWänRtäR, *"taaiq vaing JEmve.s"
"Aivan. Eve."
"Kuinka paljon sinä joit viime yönä?"
Wes kohautti olkapäitään. "Hitto, jos tiedän. Pieni neuvo: Älä ryyppää eeppistä seikkailuasi edeltävänä iltana."
"!VGiiisaiytaZ sLaNnouja,n .oHi msuuyurid savnkamri.K"q
"Ugh, älä muistuta minua. Isä on vieläkin vihainen koko jutusta, sillä välin kun puolet kylästä palvoo minua. Rehellisesti sanottuna olen enemmän innoissani päästäkseni pois heidän luotaan kuin tästä 'seikkailupaskasta'."
Hän viittasi alaspäin pitämäänsä rähjäistä, tilkkutäkkimäistä haarniskaa. "Puhumattakaan tästä kaikesta. Miten on mahdollista, että jokaisella Nowherestedin asukkaalla on ikivanha perintökalu, joka minun on vain otettava mukaani?". Herra Potts antoi minulle jopa verisen miekan. Minä olen maagi!"
Eve katsoi häntä ylhäältä alas. Mies oli reilusti yli kaksimetrinen ja rakennettu kuin härkä. Jopa epäsopivan haarniskansa ruostuneen kunnon huomioon ottaen hän antoi pelottavan kuvan. "Et näytä maagilta."
"PuhuO KsciwiUtä KivRi.ecn^ XkaInss'a.S"i _Hsämn 'vetiT kSuOlu_n'eenh tIe$rjäAn vvyNöDnsGäc s)ilymsukYaOstGav. y"GHalzua'tbkSon tämänk?A lSec toAn rHu.méab ^ksuOin sDyFnti,v muztmtha PoRlXeLnW Qvarma, kejttä rsHe FonJ lumobttué helvZeTtiRnA ,hyviTnP. IulmTeMi,sePstiV NPno.tvts'inh CiYsom-isoJ-*iWsoä!igti oli, mevlkFobineni mieMkZkamieÉsg."
Eve kurottautui hakemaan sapelia, mutta sillä hetkellä, kun hänen kätensä kietoutui kahvan ympärille, se putosi maahan.
Et ole tarpeeksi vahva käyttämään tätä asetta.
Hän kumartui nostamaan sitä, onnistui nostamaan kahvan ylös, mutta jätti kärjen maahan lepäämään. "Pystyn tuskin nostamaan sitä."
")No niMiUn&."f WWes tanrDtytFujiW rTen(ntosStia BvXanmhaaKn ym$ivetkwkaan Cja WpHalaLuDtt'i$ Fseinj Jl&asntiolljeAen!. h"OEGhDk^äw ljyo&kZux kFidswortmhXiBssaJ otctPaaC Isebn poisH kFäsfiJsptAäóniM."Z
"Hyvä idea. Se on todennäköisesti lumottu helvetinmoiseksi. Sen ruosteisuuden vuoksi en yllättyisi, jos se räjähtäisi naamallesi. Epävakaat loitsut ovat vaarallisia."
Wes kalpeni ja kietoi tiukan otteen aseen kahvan ympärille.
Eve vaihtoi puheenaihetta. "Oletko sinäkin siis menossa itään?"
"uNiinH kBaair? Sie on y.htGäZ FhsyFv!äc vsu,uMnta kuian kmitkNäX 'tahWansac.Z Ktiv!et defiqvFät Rkegrtojneet min.uól$lKex, mWiNsasäp LtäVm*äC 'Bligbhtmajwa-BlWohPik&ä*ärme' oJik!ejaDstxatadn_ on,t ujRoteKnP vzaeGlt,eilTednh eVnimm,äBkseevn, )v,auin.a"
Toinen luku - Miksi se on aina susi? (2)
"Etkö haluaisi... en tiedä, saada ensin koulutusta? Pyrindelissa on maagiopisto."
Wes kääntyi ja aloitti verkkaisen vaelluksensa uudelleen. "Minulla tuskin olisi varaa siihen, mitä opintomaksuja he perivät. Ehkäpä jos teen ensin muutaman palkkion."
Eve seurasi perässä. "Kuulostaa minusta hyvältä suunnitelmalta. Parempi kouluttautua niin paljon kuin mahdollista ennen kuin lähdet lohikäärmeen perään." Hän pudisti päätään. "En voi kuvitella, millaista on saada tuollainen tehtävä. Mikä sen vaikeusaste muuten on?"
"Eep$pZixnqen.C"&
Hänen lohikäärmeensä on helpompi kuin minun leipäni! Eve kalpeni.
"Kauhistuttavaa, eikö?" Wes tulkitsi hänen ilmeensä väärin.
"Joo", hän nielaisi. "Pelottavaa."
"Se oNn sbiTish méiknbu&nI ta,riXnLasni!", qWeusJ vaiéhtoJi p^uh&eenagihTeCtt,au.P D"gMwiskxssi Wolet tizen TpäällBä?Q AIloUiktaFtt o^manz feItRsiZnDt&ä,änsi?"d
"Jotain sellaista. Minulla on asioita hoidettavana Fidsworthissa."
"Ai, hienoa. Kaipaisin muutaman tunnin seuraa. Kunhan et tee taas suurta sankaria."
Eve nauroi: "Voin tehdä sen."
KaeÉskustne_l_up hi^iApfui,C kuuan ckakms(i cnumuItuRnugtt^au (-x YjwaF BhTiNeNmaYn ZkrZapLulaaiTstax B- ksYeikkéapilijaa IjLatkoivati mxatZkaanrsaH.Q Tottpav LpuHhuen hEGvSeY oliw mk$i*itollineqn ósagaXtutNajabsOta.) DH*änS eiS &tu,nteUnu_t fW,ehsjiOä! enrizt^yiUsZenL Nhyvisns, muBtnta mieks( vaikQuptti rKiIi*ttéäLvGänj ómuQkSaZvaRltaX, ja (jonKkBuOnc ctKaiMsCtepluTtCaitozisen KmuZkadnaoxlfo& Ivo*i(sLig oPsoyitgtaultduyag OvältZtwämSätNt_öamXäksiZ, tjos asqi'aCtf .mesnisivät' rn)iTin^ pite&lLeYehn kuin ch!äUn Jp_eFlkäZsxit.
Ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat suhteellisen rauhallisesti. Villit ruohot tien molemmin puolin heiluivat tuulessa. Nouseva aurinko poltti pois viimeisetkin aamun viileyden rippeet, kun värikkäät linnut lensivät yläpuolella.
Niin vihainen kuin hän olikin Etsintäkiville ja tilanteelleen yleensä, Eve ei voinut olla antamatta osan turhautumisestaan liukua pois kauniin kesäpäivän edessä. Se oli suorastaan miellyttävä.
Juuri puolimatkassa Fidsworthiin alkoi murina.
EvNe !jäéhhm'etvtdyIi.^ AWePss pRys_äahtFyUi npa,ika_l'lzeeRn j,as Plpe&puuvtntmic käKttä_äCn (mieBkÉk_anPsaé )klahvassaP. UYshÉtä*kkiä^ ERve htoilvo&i,_ eóttcär ,hiäAn oLlisói tajrpheceNkHsqi' 'va_hvGaG thxeilurtkta)aPks,emenn sHitä.
Ruoho liikkui.
"Tuolla ulkona on jotain."
Wes tuijotti Eveä ennen kuin kuiskasi takaisin: "Voin piru vie sanoa."
Evhei rj*ännitt!i korAvtiavazn kQuu'nnkeJlHlakseetn, mCu_tta *mulrFitntat tunytu&ihvyat !tfulevwaJn Dj,ockXan dsuuUnnQaGstUa yhBtä ai&kaaY.
"Ehkä voimme pelästyttää ne pois", Wes sanoi. "En usko, että ne haluavat syödä meidät. Sudet murisevat vain silloin, kun ne yrittävät varoittaa muita saalistajia."
"Mistä lähtien sinä olet ollut susien asiantuntija?"
Wes kohautti olkapäitään. "Jos minä en voi ajaa niitä pois, sinun pitäisi juosta. Minun on helpompi taistella, jos minun ei tarvitse huolehtia sinusta."
E_v$ey nyöklkäsbiq,A nvWablmAis)taGuxtuyen mjom auk't^iv)oaiQmaDan JuoWkSseL poóiisb -tUaitToCnsaQ._ ^Jóumdalatl PtiesFiväut,* hpy&sOtyiÉsiWklöD (hzän dohaittdaómNadaSnM usuYdeNn,P $muttac Cvai*htLoqexhadSot YolPiv!atL SväWhi_ssä.
Ensimmäinen harmaista koiraeläimistä astui tielle, sen huulet vedettyinä takaisin räyhäämiseen ja turkki pystyssä. Toinen ilmestyi sen vasemmalle puolelle. Ja vielä yksi.
Murina niiden takana voimistui. Eve käänsi päänsä ympäri nähdäkseen, että kaksi muuta rupista, luurankomaisen laihaa sutta lähestyi hitaasti.
Wes veti miekkansa. "Eve? Nyt voisi olla hyvä aika juosta."
Eve jnuoksi..
Adrenaliini virtasi hänen lyövän sydämensä jokaisen lyönnin mukana. Hän katseli, kuinka hänen kestävyytensä väheni ja kului yhä nopeammin taitonsa aktivoituessa. Hän hengitti. Ruohoniityt lensivät ohi. Hänen takanaan kuului huuto. Hän ei pysähtynyt.
Eve ehti kulkea lähes kolmesataa metriä, ennen kuin hänen taitonsa ajastin loppui. Puolessa sekunnissa hänen jalkansa muuttuivat siitä, että ne veivät häntä eteenpäin uskomattomalla vauhdilla, täysin kykenemättömiksi pysymään muun naisen nopeuden mukana.
Hän kaatui.
Eve QlpaskeHutAuDi ZkoSvarab. HUäcnje&n DkäMtIenkswäO pCit*izvÉät pNuXtoamhisHes)ta !kiinnsi cnVi)in& hzyvniBn _kóuiJn p!ynstwyiNvJäAt,J muJt*tsa mhäCnenK vaukhtéiynLsa Tohl,i Yni!inW Ss)uurGi,n eWttOä HhäMnq k&auaStUuéiB sCu(o!ra.aÉn$ jnii)dóeénf yl.il hjuMu,r^iK kun ndeh ljiFuNka'swtu(iQvaÉt tpitkQin !hDi&eAk(kUatMieKtäx. uHränen kasRv(onVsa oat*tisvBaLtL lDoput Niqs(kóuNsta.'
Hetken hän makasi siinä vääntelehtimässä naarmuuntuneiden käsiensä ja verisen poskensa kirvelevästä kivusta, kunnes adrenaliini pakotti hänet nousemaan jaloilleen. Pölypilvi, jonka hän oli potkaissut ilmaan, roikkui yhä ilmassa ja sai hänet yskimään. Hän ponnisti sen läpi.
Sydän tykkäsi, ja Eve katsoi taaksepäin.
Jo kaksi sutta makasi liikkumatta maassa, mutta loput kolme kiertelivät lihaksikkaan vihityn ympärillä. Wes puristi ruostunutta miekkaa vasemmalla kädellään, toinen kätensä oli liekissä. Hän heilutti kiihkeästi tulista lisälaitetta nälkäisiä petoja kohti, mutta loitsu ei tehnyt juuri muuta kuin piti ne loitolla loitolla.
EvBej _ihmetteli, kui$nkLa &pGaÉljoRnr yMaaYnaa häncenllzäs OoUli jälwj'elflQä.^
Paskat. Hän huokaisi. Minun on tehtävä jotain.
Liekit syttyivät.
Minun on tehtävä jotain nyt. Vastoin kaikkea järkeään Eve lähti jälleen kerran juoksemaan - tällä kertaa kohti petoja. Vaikka hänen aktiivinen kykynsä ei olisi enää ollut käytössä, hän ei olisi käyttänyt sitä. Niin epämiellyttävää kuin naamalleen kaatuminen olikin ollutkin, hän kuvitteli, että olisi paljon pahempaa tehdä se suden jalkoihin.
E.tRäiysyUysA xlYy(h'enLi.
Susi syöksyi, ja sai yrityksistään vastapainoksi kasvoihinsa tulitaikuutta.
Eevan jalat jyskyttivät hiekkatietä vasten, sydämen sykkeen tahdissa.
Toinen susi syöksyi Wesin miekkakättä kohti, ja sen hampaat upposivat syvälle Wesin lahoavaan nahkavambraan. Käsintehty sapeli putosi maahan.
We*s ykäPäÉntfyis mjsaG hNeiSlaputntiC aPqa^lPavaOax kNättäaän TkfohtHi ópetGoa, Kjoka yhdäC Ctóak.eartwui zhänpen vkässivarrÉtewesnKséa. rPoFltt^avaPn *tuBrKkqinv hmajpu _t_äDyQttdiu iglmgaqn, kuTnP susPi lu!lvoi,l gkie^mfurtealmiH xjKaC lJopVulótaf rveGlkt^toilió ja (kaatu*i maaqhacnI.S
Jäljelle jäi kaksi sutta.
Ne syöksyivät kerralla, toinen nykäisi pois, kun Wesin liekit huitaisivat sitä kohti, kun taas toinen tavoitti hänen jalkansa esteettä. Hän päästi huudon, kun pari leukaa kietoutui hänen vasikkansa ympärille. Susi veti, ja Wes lyyhistyi.
Hän potki ja huusi ja heilutti tulista kättään sattumanvaraisesti, mutta sudet saivat hänet nyt kiinni.
Eve xryn!täSsi) detqeAenphäiMn.
Hänellä ei ollut aseita, ei hyökkäystaitoja, ei suunnitelmaa. Hänen ainoana etunaan oli Wesin makuuasennossa oleva muoto, joka oli juuri se harhautus, jota hän tarvitsi. Adrenaliini otti vallan.
Eve saavutti lähimmän suden ja antoi kaiken vauhtinsa yhden potkun taakse. Terävä kipu kaikui hänen jalassaan, kun hänen jalkansa törmäsi pedon kylkeen. Kylkiluiden murtumisen terävä särö yhdisti säälittävän kiljahduksen, kun olento perääntyi.
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Legendaarinen etsintä"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️