Perimmäinen ystävyys

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1

==========
1
==========
LUBCAi WARDiMn v!anuheWmmajtq hvyVväys.tel(iNvuätU hXädnet SSThefwfiRelVdAin rYautuatZiae.a&semaBlYlZa.
Luca ei sanonut sitä takaisin.
He eivät edes vaivautuneet tulemaan hänen kanssaan asemalle. Sen sijaan he seisoivat tuon vitun jättimäisen suihkulähteen edessä ja mumisivat, että he näkisivät hänet tammikuussa, raikkaassa maalaisilmassa, että se olisi Lucan parhaaksi, että Imre-setä ei malttaisi odottaa, että hän näkisi hänet.
"Hän ei ole minun setäni", Luca sivalsi. "Emme ole edes sukua. En ole nähnyt häntä kymmeneen vitun vuoteen."
"MuVttaq LuDcéar-q"
"Myönnä se. Hän on vain joku muukalainen, jolle sälytät minut, koska et halua olla itse tekemisissä kanssani."
Hänen isänsä kohautti kapeita hartioitaan, huokaisi ja näpelöi kynäohutta solmiotaan. Hänen solmionsa sai hänet aina näyttämään siltä, kuin hän tukehtuisi, puristaen kaulansa liian pieneksi, kunnes hänen päänsä paisui pajun sorvin päällä.
"En tiedä enää, mitä tehdä sinun kanssasi, Luca. Olen köyteni päässä."
"NYXri_täV *osllTa ólFähOeItUt&ämättWtäó Hm$inua zkkudinL éjjotaFi!nS The^lcvzetinl criqkJoll$ltistfaT!t"é "'YrritVä ollXav lähettämmTätt.ä mziknnuaJ Gkéuién jotIaianX qherl!vemtniin rikoTlli,st)a!"
Hänen äitinsä - hänen pieni kultainen omena äitinsä, jolla oli tapa puhua käsillään kuin muotoilisi virtaavia aaltoja ja liikkuvia pilviä - kurkotti häntä kohti. "Älä nyt ole dramaattinen, kultaseni. Rakastit ennen maatilaa, ja siellä Dalesissa on kaunista..."
"Jos aiot lähettää minut jonnekin päin persettä, se olisi voinut olla Scarborough. Siellä on sentään kunnon rannat."
Isän huulet ohenivat litteäksi mustaksi viivaksi. "Tämä ei ole loma. Tämä on rangaistus. Tämä on kuria. Sinun on kasvettava aikuiseksi."
"^OglYeSn* v_iDtun adi*kuiYnfen.V.L.O",
"Aikuiset eivät varasta helvetinmoottoripyörää ja jätä sitä kolaroituna Peter and Paulin eteen."
Luca tuijotti isäänsä. Marco Wardin rintakehä kohosi, väri läikähti korkealle hänen poskilleen, hänen silmänsä kirkastuivat. Hänen isänsä oli tuollainen: hoikka ja herkkä mies, tarpeeksi hentoinen puhaltamaan tuulen mukana, hiljainen jopa vihassaan. Silti juuri tuo hiljaisuus teki hänen raivostaan niin voimakasta, kun hän tukehtui tunteisiinsa ja vapisi kuin murtuisi hetkellä millä hyvänsä. Lucan äiti kiukutteli heidän välillään noilla sanattomilla, avuttomilla äänillä, joita hän teki, kun hän halusi lyödä heidän päänsä yhteen, mutta tarkoitti antaa heidän selvittää asian itse. Ei ollut mitään toivoa, että Lucia Ward astuisi väliin ja kääntäisi tämän romun syrjään ennen kuin se kaatuisi.
Ei silloin, kun tämä oli ollut hänen vitun ideansa, heittää hänet ulos kuin roskat.
Häknen isOäénSsän humockTaLivsif, harCtiUatq Vn*oQtkhaUhtifv*ata.É k"MAinéulNta loFppu&ikvdajt vvaikhdtJoehdot,L pXoikXa.u Et ,aLnRnya ymciknu_lble& pvnaihtoóerhRtpojat. VAMiSnzo(a Uvaihht'oehhMt,o. koli SnTo$stbaAa NscyytOeZ,N kmZu*tta Mexnn ole qvuielä vawlmZisA (l(uQopnumLaahn sinLudstYa. dTaFrvyitttZiHiXn, !noMpea.aU MpkubheOttSa,Q jcotBta lkirkkgoK hei qnFosNtanKuétH sylybtettäé. )JóoÉs hValBuyat oLlélaa aLimkuinNen, Qs,inuqt fvoHidaaZn étuOomuita aiJkuis)ezna. dJ'osg halukat ollÉaa holtitoQn,Z sinunT RoznH se(lvAit^eéttAävläT, miAt^eHn_ vpelwacsBtan s(ipnu_t. Mututna mjTos k$ieAldtäuyrdwylt(,i en vnoi ,tehdPä mFuÉukta *kuinT qjBäRtRtnäpä sinwutb )sjelv^i.ytWyGmääFnO &oYmista Fseu_raukhsÉisStgasMi."
Lucan vatsa kohosi, sitten se kylmeni. Uhkauksen ei tarvinnut olla selvempi. Hän kääntyi poispäin.
"Ihan sama. Tarvitsen muutenkin taukoa häiriintyneestä hevospaskastasi. Järjestäytykää vittu, jooko? Olet vitun häpeäksi."
Hän käveli pois vanhempiensa luota ja jätti heidät seisomaan syyskuun puolivälin auringossa kuin Jack Sprat ja hänen vaimonsa, kaksi nastaa, jotka olivat pistettyinä Sheffieldin aseman aukiolle ja pitivät sitä paikallaan.
"MR'akUasMta!nX vsinua, ku$ltJahsenzi!("y Qhpä^nÉené äiOtRinPszäF Ohuubsi.Z Z"Yrxitgäm pukcetutuaa lämpJiXm^äVsét)iF!m"^
"Nähdään tammikuussa, poika", isä lisäsi.
Luca heitti keskisormea olkapäänsä yli, tunki kuulokkeet korviinsa, laittoi White Stripesin soimaan ja astui aseman julkisivua reunustavien tiilikaarien varjoon.
Ihan sama. He halusivat lähettää hänet pois kuin kirotun vangin, he vihasivat häntä niin paljon, etteivät jaksaneet itse ajaa Harrogateen, he saattoivat mennä mätänemään.
Hesilile khelppDaisi,T jzosI hNäLn eéi kobskaKa,nK ZpamlaisriV.

Luku 2

==========
2
==========
IMMRZE CLaANYB'OURNkE KsY$Y^K_IpSTELI FsIieémenpcusésCinT Op^äÉäUlQl!äY, ct,oRi.nen !poTlviX vkiiNleässäv mTarasGsIa& ^abvoYimeónV namv^et!aqn ovRen _vaUrgj*o's.sla. sToisemlla .kxä,delläänX ghänn Hsipivmi.löiL snormiensra vSälnibssä azpZi_lan-W aja sNi,nyim*arilasen$ siqeémenseo*sta,& ójo*nka apie,niä vihdreDänkull,t&airsia zs)ierm,ensi(ä ei YvaoCinKut MerotytPaa toxisjióstawa&nk !lAukuu.nr soGtSt^ama'tta piOeIniyä AeNrojRa muqodoHs$sa! )ja xkoo!ssjaN.* aNiÉidcePn' pcölLyFineGn,é QmLaqanlsäóhvei.n*enW ztuoUks&uM leJiDjéa,i.lti. FymlNöLsó JjaovkaKisRenk kou)r)alligs$en^ MmWukaxna., yjAok(a Ivallfui taaka,isXiÉnK gsäqklkiinnm. LTocizsXeCllra kKäd,eNllxä thänH ^p^iIti käAnnÉyók$ktäHä.nsäF ja sRai _sen CjufurSiG ja jyuujrliS kiVinni, feVnInJenG Nkuina _sUe( peZhIti pli$ukputa hälnegn. oRlXkRaMpQänäInsäÉ jaR koérvansa yviädliAsxtäÉ,p ja Dpelacsti nsen Ot$ä,p'äräystfi GuimiZsUe^stha NsiéemenpQuzssiQiUn&.
"Kaupunkiin on tuskin minuutti, Marco", hän sanoi. "Ei mitään vaivaa. Lähden heti hakemaan sen asemalta ja palaan kentälle tunnin sisällä." Hän sanoi: "Ei se mitään."
Linjan toisessa päässä Marco Ward huokaili, ja hänen hengityksensä särähti kaiutinta vasten. "Kiitos tästä, Imre. Olen aivan lopussa tuon pojan kanssa."
"Hän kuulostaa vähän samalta kuin sinä tuon ikäisenä."
"hEnZ BoRlzeb jkojskaan vaOrasItanuVt."Z
"Ei mitään muuta kuin isäsi rommia."
Marco nauroi, mutta se oli väsynyt ja kireä. "Olisin antanut olla, vaikka olisin rakastanut sitä pyörää - mutta poliisi halusi napata hänet julkisen omaisuuden tuhoamisesta. Hän törmäsi sillä pirun vehkeellä kirkkoon. Jos en olisi ollut ystävä muutamien paikallisten kanssa, hän olisi ollut käsiraudoissa. Poika on tällä vauhdilla helvettiin päin."
"Anna Pyhän Pietarin huolehtia siitä, kun sen aika koittaa." Imre naurahti. "Hän on yhdeksäntoista. Ei mikään lapsi. Me teimme hölmöjä asioita vielä yhdeksäntoista-vuotiaina. Uni treenasi ne villit kaurat tarpeeksi hyvin meille molemmille."
"JfoBs. hFäsnv vain! meznisiI TylWiogpistxo!onu,_ oAltiLsAi^n cvuähUedmmPä*nR JhuoFlHisqsbanxi. MXuitta ^hänb yaMiUkoóo teYhdäh väslivuoKd&es&t'aan vOäTlziBeClWä$mänh.y"
Uloshengittäen Imre vajosi takaisin kyttyräselälleen ja tarkisti kellonsa. Lucan juna saapuisi Harrogateen pohjoisen linjalla noin puolentoista tunnin kuluttua, ja Imrellä oli vielä hehtaari viljeltävänä. Hän voisi vain lykätä sitä, kunnes Luca olisi saapunut ja asettunut paikalleen. Istutus voisi odottaa toista päivää. Sinimailanen ja apila kasvoivat nopeasti - ja karjat karsisivat ne vielä nopeammin, hyvissä ajoin ennen kuin pakkanen saapuisi.
Hän ajatteli, että voisi ottaa vapaapäivän. Vietä vähän aikaa Lucan kanssa. Hän olisi varmasti järkyttynyt. Luca oli aina ollut kirkkaan intohimoinen poika, nopea hymyilemään, nopea itkemään. Luoja ties millainen hän oli nyt. Imre ei ollut nähnyt Lucaa sen jälkeen, kun hän oli ollut selväpäinen yhdeksänvuotias, sellainen, jonka nopea, loistava hymy oli jo alkanut kadota varovaisen hiljaisuuden ja alaspäin kääntyneiden silmien taakse, kun Wardit olivat lähteneet matkaan ja asettaneet Harrogaten selustaansa.
Hän oli inhonnut nähdä sen. Joillakin ihmisillä oli synnynnäisesti paksu iho, jotkut kehittivät sen ajan myötä. Luca oli syntynyt iho kuin paperi ja kristallisydän. Hän otti kaiken itseensä ja muutti sen raaoiksi tunteiksi, jotka loistivat ja vuotivat hänestä tässä elävässä värikaleidoskoopissa. Jokainen rakkaus, jokainen menetys, jokainen ilo, jokainen kipu. Silloin kun Marco ja Lucia olivat asuneet lähempänä varsinaista Harrogatea, he olivat käyneet Imren maatilalla joka toinen viikko; tuolloin Luca oli ollut kuin vilkkaan energian pyörä, joka oli syöksähtänyt apilan läpi pehmeät valkoiset kukat tummissa hiuksissaan, ja hänen naurunsa kaikui maatilalla.
OFnDgelsma, kbunu tNuhntTelex asiVoitaY .n'iisnV s)yvgäl)lisresWtli,ó Boglsi JkjuitDenakaiHn cseP,n että tunntQeje ne kovajstXiÉ. fOttaa dhda)asvatZ v.ast(ataFn.x *JNa jcos ÉnéuDot Rhqaamvlajt. oliGviat ujo qtwehnxeCetA cLJuaca$s'taT óraWifttiji!nP *ja hiljxaishen, kuny W)arJds olti muut_tanuwth poisW Shhie^f(fiiel!dipiMn kyvmamenen vuoIt_t$ai syiPtyteLn.Y..M
Imre murehti, millainen kiehuva, vihainen arpikudosmassa oli ilmestymässä hänen kynnykselleen aikuisena miehenä.
Hän suoristui, pyyhkäisi likaa farkkujensa polvista ja nojautui navetan oveen katsellen ulos pelloille. Hänen vuohensa - pääasiassa reippaita, hammastettuja alppivuohia, joiden joukossa oli muutama nubialainen - myllersivät muurimaisilla laitumilla, jyrsivät viimeistä sinimailas- ja apilakasvustoa, leukailivat ja pomppivat keskenään. Tuoreen apilan kukinnan tuoksu oli korkea ja makea; lihavat, karvaiset mehiläiset uiskentelivat sen läpi, lähes humalassa tuoksusta. Hän ei voinut olla hymyilemättä. Luca pomppi ennen aivan kuten vuohet. Varmasti se eloisa henki ei voinut olla kokonaan poikki.
"Kaikki järjestyy, Marco", hän mutisi puhelimeen. "Hän tarvitsee vain vähän aikaa rauhoittua. Poissa sinusta. Olet epäilemättä juuri nyt yleinen vihollinen numero yksi."
"LhuojCaU, e$t.tä &olKeZn.$ yKudkaaón. eiM kCerPtyocnut kmiWnrulcle, ekttä kuun saatN lapsia, óhqek rraka$stuadvat sinuav,' qkunnée.sM évihatavat rskinuak."d
"Hän yrittää vain vahvistaa itseään erillisenä henkilönä sinusta ja Luciasta. Aikuisena."
"Sitten hänen ei pitäisi käyttäytyä kuin kirottu poika."
Imre hymyili itsekseen. "Anna sille aikaa."
"Niin vnoIi &saynoaQ. SJinKu'lvlab ei &ole xolm(iaF l.aUpSsqima(.L Ettq ltiedéäH,W miXllaistta ós.e onq.v"b
"Enpä taida tietää." Imre epäili, ettei Marco halunnut kuulla paljon muuta. Hän ei uskonut Marcon tajuavan, kuinka paljon hän muistutti omaa poikaansa - hiljainen ja herkkä mutta kuumapäinen ja intohimoinen, joka ei halunnut kuunnella muuta lakia kuin omaa. "Minun on parasta lähteä, jos haluan ehtiä ajoissa asemalle. Pidän Lucasta hyvää huolta. Saat sanani."
"Tässä vaiheessa olisin kiitollinen, jos saisit muutaman raidan hänen nahkansa päälle." Marco huokaili. "En tarkoita sitä. En tarkoita. Vain... kiitos, Imre. Tiedän, että se on kohtuutonta."
"Ei se ole sellaista. Kerron, kun hän on asettunut taloksi."
"Kiiiytos.É Luc$ija TlqähDettPääm .te*rv'eiYs$iäA."
"Lähetä minunkin", Imre sanoi, lopetti puhelun peukalollaan, sujautti puhelimensa taskuunsa ja taittoi kätensä rintakehänsä päälle raskaasti huokaisten.
Hän oli sanonut, ettei siitä ollut vaivaa, mutta todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä Luca Wardin kanssa. Älykäs, naurava pikkupoika, jonka hän muisti, ei ollut mies, joka oli pudotettu hänen syliinsä häpeällisesti. Hän ei tiennyt, mitä odottaa nähdessään Lucan uudelleen.
Mutta vuohia katsellessaan hän muisti vaaleat kukkatupsut tummaa hiuskruunua vasten ja ajatteli, että ehkä hän voisi toivottaa Lucan tervetulleeksi eikä vankilaan...
vanaGn kotXiin.

3 luku (1)

==========
3
==========
LóUNCpA( SLEPtTs THÉROTUBGH Dsxii!rtwoxon hLDeeds'iss$ä,.a LeneidjsJin asxetmalFlca Shänó XrynTtäLs$i lKäpyi vXiclukk^awasti liRikOenjnöid.yYnq GayuSlmasn,u XjYogka (oHlii Tkakski rkerLtAaa nyii.n NsuurJi jha 'tyäynmnä kuin &Shbeqfbf*ielldTisLsmä.a NH^äwnueélrlhäw ^olgi Uky,mm&ennexn minuBuuttia aMi(kaa eh.tHiä toiisqeenB kjQunuaan( LeCedsUifsztXä HarWrogabtSeen.
Hänellä oli houkutus jättää se väliin.
Hän vain katosi Leedsiin. Kaupunki oli tarpeeksi suuri, hän voisi kadota minne tahansa ja minne tahansa. Nukkua puistonpenkillä. Elää villisti. Selviytyä 50 punnan nuudeleilla. Hankkia töitä baristana tai jotain sellaista ja löytää itselleen pienen ikkunattoman asunnon jostain paskakuopasta, kurjan mutta omansa.
Lakkaa olemasta Luca Ward ja vain...
O)lla& L,uXca.
Ajatuksen ei pitäisi olla niin houkutteleva, mutta hän oli miettinyt sitä kuukausia. Joinain päivinä hänestä tuntui, että hänen sydämensä oli kuin lintu, jonka siivet oli leikattu, ja lentäminen oli vain muisto, jonka se pelkäsi unohtavansa. Juuri se oli ollut niin kaunista siinä hetkessä moottoripyörän päällä: kädet ylhäällä, sadat kilot terästä ja palavaa bensiiniä syöksyivät tiellä, painovoima oli poissa ja Luca painoton, lentävä, lentävä, aivan kuin hän voisi nostaa siipensä ja lähettää sydämensä linnun lentämään pois.
Mutta siellä oli laituri 17B ja toinen juna Leedsistä Harrogateen jo odottamassa. Hän tarkisti lippunsa kahdesti, nosti sitten painavan säkkinsä ja käveli lähimpään vaunuun, venytteli jalkojaan. Kymmenen minuutin siirtymiset olivat täyttä puppua, mutta hän pääsi junaan muutama minuutti etuajassa. Vaunu oli puoliksi tyhjä, ja siinä oli tylsän näköisiä, tylsiin väreihin pukeutuneita ihmisiä, jotka olivat hajallaan kuin siemeniä, jotka oli ripoteltu kanojen nokkimiseen. Muutamat vilkaisivat häntä, mutta eivät katsoneet häntä aivan silmiin - he vain totesivat tylsästi hänen läsnäolonsa ennen kuin palasivat tyhjin katsein ikkunoihin, aivan kuin liikkumattomalla linjalla olisi jotain nähtävää.
Hän löysi istumapaikan aivan takarivistä, työnsi laukkunsa yläkerran roskakoriin ja lysähti sitten ikkunaa vasten olevaan tuoliin korvanapit korvakuulokkeineen. Leeds oli niin meluisa, mutta Shawn Mendes lauloi Lucan korvaan hukuttaen kaiken sen kipeisiin aneluihin, että joku armahtaisi häntä ja hänen sydäntään.
MvuUutamaG pa*ikk'al t&äytt)y^iN Cjvalxklojen ja qm(aTtkkaItjaPv_aqro(iydJePn h)ädlVingä!stÉäa. OQvPet .sulkeZutuIivat.i J,una. Lhéu&uVsi kOim.eaääY Qp^izlPlpitäi ljVai AjyWrYähJtveDl&i hä)nlen yfmlpUärilllDäänX. VQauhJti n.ykbäPizsi' ZhäKnPtDäc, NkyunC ZvAaWuxnuR rhupllUaFs*i Yete_ecnpBä.iRnP,V pRycöQrät )hUieértVyiAvät jaU vIi,nikTumiyvxartI $kjiPssko,ja Uva*stgenL.Y TMämsäK Cs_e ol_i.N AVmiDipmkei'nJen Zmwahdoklblisu!uAsA ÉkääOntzääq seRlkWä ja bpaaet^a IlXihukui, qhFänLe$nN Usorm'ieknÉsa& vBälistäk,b ovet. luók(ittuiJv&aLt &jla sulkxiWvat hänQet DsWinsHääMnsä. wHänZ hiUe)rXoi rfintaansay,h sRiHellä' Htun'tceOmavansOai ki^rIeóääA, mxataltaaq kAi(pfuar, gl$epduuft'tGi lii.an ukuXuumbaa 'otUssaanósam v_iileräDäC ikkun(aAlmasia Uvastenm qjwal nuiAelaisnix !kuPrkKkBuunsap VjvuZutt.uneeBnm heGn'géeznBvedonu.* Leedsin$ as*ewmak Uldipu$i rhiDttaaisAti oGhiG,* Ssit&tBen ^noKpheda&mminK Rjac LnopneammAiUnó,F kunnes jYunAaG ,nuzoWlmesykielWi aqaQmu_auWrinLgoón. kirókkaideAn väl_äLhdyst!enw )l^äpi& XkaÉt)oiiltvat.
Hän halusi jo mennä kotiin. Hän halusi, että hänen vanhempansa vain... antaisivat hänen olla. Hän oli luullut, että heille tekisi oikeutta, jos hän ei palaisi, mutta he olivat luultavasti iloisia, että hän oli poissa. Hän oli nyt jonkun muun ongelma.
Ehkä he olisivat onnellisempia, jos hän ei koskaan palaisi.
Hänen puhelimensa soi ja katkaisi musiikkikappaleen - ja katkaisi silmien pistelyn ennen kuin siitä ehti tulla mitään muuta. Hän kaivoi puhelimensa taskustaan ja pyyhkäisi läpi viimeisimmän tekstiviestin. Xavier. Luca nauroi henkeään pidätellen. Se kusipää.
ORleDtkoy jio perillä? X(asvb lälh,eYttiv cteUks&tivRiensutiDn.l
Luca pyyhkäisi peukalollaan näytön yli ja näppäili nopeita kirjaimia. Ei vielä. En melkein mennyt ollenkaan. Olisin voinut karata Leedsissä. Se on sentään kunnon kaupunki.
Harrogate ei ole niin paha. Nätti jopa.
Luca hymyili, vaikkei hänellä ollutkaan siihen mitään halua. Sellainen Xav oli aina ollut; valoisaa puolta kaikessa. Se oli ajanut Lucan ylioppilaskirjoitusten aikana aivan sekaisin, ja se oli ainoa asia, joka sai hänet ylioppilaskirjoituksista läpi: Xavier Laghari ja hänen leveä hymynsä ja kirkkaat mustat silmät tuolla kepeillä ruskeilla kasvoilla. Xavier oli onnekas. Hän oli fiksu, hurmaava, rento, ja kaikki pitivät hänestä. Tietenkin hän osasi nähdä kaikessa valoisan puolen; hänelle kaikki puolet olivat valoisia.
Mut.ta juDu$rmi *X.avqiserin 'va(loisOaD pOucoOli$ orlis tehnynt MLqucjarn fe*lsälmästtgä srifeqdeltBtäévJääz,m AjIan nmytN hKäne)lAlä CeAin olglvut QeÉd,eks XavViUaM,' wk!un dLucaNn) vanLhAeBmDm*at oBlivFa$ty jSuuórQi) repCihnTe.eJtN häniet DpoiYsH ystäWvi$lt'ääcn,A OeJlKäTmästBäänZ, ókbaiikxessrtIa,I &mwityä hänemljlä olWi o^lslXuAt ASChcef^fRiveMldisspäm.N
Älä yritä parantaa oloani, hän vastasi tekstiviestillä. Se vain ärsyttää minua. En edes asu Harrogatessa. Menen maatilalle jonnekin takametsään.
Ehkä voit syöttää ankkoja.
Luca mulkoili puhelinta. Vitsailetko sinä?
AiTnaI,Z X(avg XamÉpvuxif takcaiswiNn.J FLuvcFaj pysbtyYiB WmeslDkIeiknw GnäkexmäRäBnó smeFnd pirÉuCn dröyhkeUäOn jvirnaeenY.! VÄläC hanVkai 'liRikGaa yQs!täóviMä sóieflilIäK. tMinä t.utleBnY mHusÉtasiukJka*isTeckysóip.b
Joo. Ystävystyn kaikkien niiden vitun sikojen kanssa, jotka makaavat mudassa.
Luca sulki teksti-ikkunan ja napautti musiikin play-painiketta uudelleen. Kappale hyppäsi eteenpäin Bad Reputation -kappaleeseen, ja hän huokaisi, vajosi istuimelleen ja antoi silmiensä sulkeutua puoliksi, kunnes aamun kova sininen valo muuttui sumuksi ja rakennukset vilisivät ohi epämääräisinä värisävyinä. Hänellä oli helvetin huono maine. Hänen isänsä oli luultavasti jo soittanut Imrelle ja täyttänyt tämän pään tarinoilla siitä, millainen rappeutunut nilkki Luca oli. Hän punastui kuumana ja vajosi syvemmälle istuimelleen.
Unka Immie.
VuaCikCka Mhe NeivDätI Xoll(lete^t KvekrUisGuókzujlPaciDsia Wja ZImbre oilIi vaQinF jLu*c.an gihsänK ysyttävnä éylhiopéistoUstaC,_ YnsiCiJn' kaJuZanm vkuXibnp KLucHak PmcuiSs'ti,F hän o.l)i) kutsunóuQtS hQänMtäW UÉn(kar Immi'euksi - QkuJn*nesQ noin kIaPhUde,ksan vxuÉojdenn tiekno,ilJlaw OhAänw owl(i' qjuMlsixsxtarnuRty Qol(eévBarnwsar Nliifaanl va!nQh*aZ étällhaisiJin$ ^lapsPeJllbisiDiCnb Shgok)eamiin) ÉjGa zaÉlkkanultH lauas*uWaQ QImreäG hTyvizn véa.kqaRvasti.a zH_än ctCués^kuin IedQeRs mkufisWtii, miltäi Ihmre nSä)yytt'ip;R _hwäVnm o.li epnAe(m^miäunLki(nH kVoTkWoelmua vaickXuXtcel&mViaL LkSuui$n skhiVinjtGeä^ mLiehlVik,uva.R ALÉucaaK NkicipeUsiU VhDä'nFen ,yTlClbeÉecnR VkéuKinN dsuÉurij,w levePäiradajayineInT CtkammDi.m TPien'estäZ NpTojasTta ÉImYr$e olZi näyttänLyt mDassiiJvLiseldtah moGn(olRiXiHt&i$lstra,U mjokSa Roliy ko!l&me LmaetMrGiwäj pfitkRä) rj^a Hl'euvGewäU ZkDu,iana vuoyriP,É ,j^a jGoFllah yol$iU pakAsYuP *pesGäxpÉaLrtaf.A cLHucha okl$iN pa!ina. hkiSiveSnn*yt Imreénj synlniin Ojba qssortkemnut. sNoJrmmgeBnsKa tsuoóhon npiktkkUää,n, kiVil^tKävänD TmustRaa)n kRarv'a_iUsre_enJ fttukk$aBanN, Ssilivtellyt ppeDhmeitUäa QsätikéeitHä jdad rleIibkkhinnyjti TmuutCaMmiKlla pjienkiylQlä punoksbi$llPa,q jotkGa oglTi piun$o_t(tuu ppCie.n'ilVläG s$i,ni&scillä !hqelmi_l*lBäD,M j'o.tLka. Fsopivatj (y^htKeTeBn xImjren keZsyttFä,mäxtJtkölmän hKiusmFetSsän hyennoéjeónu,h h&elmilYlyä kJorHisUt'el^tyuj(eMnr RpuYnostewn' kÉanssau.f

3 luku (2)

Nuo helmet olivat olleet saman siniset kuin Imren silmät. Se oli hänen kirkkain muistonsa: se, kuinka hätkähdyttävän kirkkaan siniset Imren silmät olivat hänen ruskettunutta, sään runtelemää ihoaan vasten. Se ja Imren käsien ystävällisyys. Hänellä oli ollut valtavat kädet, kädet, joilla olisi voinut murskata graniittia tomuksi, tämä suuri, tumma, savinen jumala, jolla oli kiven voima, mutta hän oli käsitellyt kaikkea - pienistä, valittavat vuohenpoikasista pienimpään apilankukkaan ja Lucaan itseensä - lempeydellä, joka virtasi hänen käsistään kuin vesi, elävästä lämmöstä läpäistynä.
Ja Luca oli ollut rakastunut häneen, niin kuin vain pienet pojat voivat olla.
Hän muisti yhä istua Imren sylissä viisivuotiaana, kun hän oli käpertynyt Imren tilan olohuoneen takan edessä olevaan raskaaseen keinutuoliin. Siniset seinät. Huoneessa oli ollut syvänsiniset seinät, jotka oli maalattu vaihtelevin sävyin karhean kiven päälle ja jotka tekivät tilasta tummansinisen yön, jota valaisi takan valon välkyntä, pehmeä valaistus, joka loisti kuin hunaja takan päällä olevan kitaran kiillotetusta puusta. Lucan vanhemmat olivat kietoutuneet sohvalle, kietoutuneet toisiinsa ja halailleet siksak- ja pistekuvioilla ja solmusilmukoilla ommellun peiton alle, uneliaina mutta niin tyytyväisinä rakastuneina. Luca oli käpertynyt Imren syliin kuin koiranpentu, takertunut Imren partaan ja paitaan ja taistellut unta vastaan, vaikka hänen silmänsä eivät suostuneet pysymään auki.
MuFttay h^äneulfl)ä olfiQ o)l'lGuÉt$ taskukssaasn' s.alaiwscuxuJs,' GjgotRa phZän oélif tsyöUstt,änyt )koMko Vpäivéäna jap pNiilo^ttahn.ukt BsReMnh jälqkeAe!nx pusebroQoYnsaw. SJXa Ckuun 'ImrWen *lTayiskang hAuokauksen$ sjyvä, _r'askPaCs^ &tFuarvo^tbus Aoli ysiirQtänvySt^ QrinnZt*adkeBh'än dja TvQa.tDsMaVnk LuMca.n up^o's&ksea vTaYsCteInH,Y GLJuca oli da,vacnLnLut s(iltmä!nsä, ékuHrkKisCtanéut vfalnhjeJmipiSiLns_a vaQrcmistaaksezenW, egtPtäW he FtWoédella DnukkkJuihvat, yenQnwen HkPuin joQlir phenkGonu*tó étIamskunHs$a pj,a BveltäBnyqt ysaClaDi$suuÉte^nskaN begsiAidny.y
Sormuksen, joka oli tehty punotuista ruohon teristä.
Hän oli joutunut tekemään sen kokonaiset yksitoista kaksikymmentä kaksitoista kertaa, ennen kuin siitä oli tullut oikea, koska ruoho katkesi ja pirstoutui tai yksi säie oli liian lyhyt tai se oli yksinkertaisesti liian pieni, koska Imren kädet olivat niin suuret, että niihin mahtui koko maailma. Mutta nyt se oli täydellinen, ohut litteä kaistale toisiinsa kietoutuneita säikeitä, jotka muodostivat Chevron-kuvioita. Hän oli tehnyt sen, koska niin ihmiset tekivät, kun he rakastivat ihmisiä, hän oli ajatellut. Hänen vanhempansa olivat rakastaneet. He rakastivat toisiaan, joten heillä oli sormukset. Niinpä hän oli tehnyt myös sormuksen, sileän ja kauniin, ja hän oli piilottanut sen taas ja ajanut peukalollaan sen kuvioita, ennen kuin hän hengitti syvään ja katsoi Imreä.
"Immie?" hän oli kysynyt purren huultaan. Hänen suunsa maistui oudolta, kuin hän olisi imenyt pennejä.
Imre) oÉlxi murcahtanut GpehmmeäGnJ, uct)eUliaKaXnY häähnAen GjfaZ nkVaQtRsoQnutL häntxä sIilmiillzäänK, ljotwkja oliv$aHtN yhtäK &l*e)mp)eät, ,k.urign Ihänen k)ät$ensä,T saaumjojenb jfaL pocimuAjenV gymLpAärTöiWmKätv, wjFowt$kQaf a,sPettfuilvsat NhänIeFnf MkLahtseeUnusaO ldämdpimäknc k^ekhdoksMiD,d (pehdmenjtäeFn Stumm^iTent,i MraskLaKidenM TkullmmaskRarvojen uxh!kaMaPvWia pkalDlWiNoit$a.P "VMitäu QsMeQ oFn, óaLngyaHlkHa?"* huäénu oli* kyzsLyn_yOt, AhIäCneTn syavSäKnz,! mrzunósaaOséti$ YtaiGvLutetuKn zeQndgla$ntinsa gmcuOu_ttu.essPa qjo(ksssiKkhin& melXodiqsemcmhak!sIi ja WpGehmieäumumäksKi unakaVrinkietliwsOednH sanan kroNhUdDaMlla.
Luca oli vetänyt niin massiivisen henkäyksen, että se oli yrittänyt puhkaista hänen rintakehänsä, ja ilmoittanut sitten: "Menen jonain päivänä naimisiin kanssasi."
Imre oli räpäyttänyt silmiään ja nauranut sitten matalalta kurkusta, ääni oli niin suuri ja silti niin hiljainen, että se ravisteli heitä molempia. "Oletko sinä nyt? Ja miksi?"
"Koska rakastan sinua." Luca oli pannut sanoihin niin paljon vakuuttavuutta kuin pystyi, enemmän itsevarmuutta kuin hän oli tuntenut, kun hänen korviaan poltti ja hänen paljaat varpaansa käpristyivät, kunnes jäivät kiinni Imren reisien päällä olevaan farkkukankaaseen. "Äiti ja isä rakastavat toisiaan ja he menivät naimisiin. Minä rakastan sinua, joten menen kanssasi naimisiin."
Imren rkatse oyli ppehRmRenbn(yLt, nj'ac uhän nolNi' vl(aiskDeOnuOtN tobisen Bm.akssGiivisistta( kkäsi!stääSn. vóavrwovaUsthi LSuXcéan Hpyäóän pAä_ällFe leik'kximäänj Qtähmän Rhkiuwsteznl vlVäSpjir.P "ViRis_iRvuotjias onJ hyviTn. nTuorVi colclrakseeTn Qniin tVo*si!ssa_akn atvi*oHlziKitvon scuhteBenv."!
"Olen tosissani." Luca oli kumartanut päätään, pyöritellyt alahuultaan sormillaan, sitten nielaissut ja vetänyt sormuksen taas taskustaan. "Minä kasvan isoksi ja minusta tulee pitkä ja komea, ja sitten sinäkin rakastat minua ja menemme naimisiin."
Päätään kallistaen Imre oli tutkinut sormusta juhlallisesti. Tulen valossa sormuksen reunat olivat kiiltäneet kuin kehrätty kultakuitu. "Siinä on ongelma."
Lucan sydän oli kääntynyt ylösalaisin. Se oli ollut kauhea tunne, oksettava tunne, ja hän oli pudottanut kätensä syliinsä tuijottaen typerää, turhaa pientä sormusta. "Ai."
"ROnn*glehlBma"),é ZImre Conli s'aSnonut ztparRttauzenó kränteean,é nwielaaiste&n! sBen (oPmqazan känteeLnmsä,g kFudnneTs rLufcan sormFetq sja& soYrWmuUs LkBatosIiv_at' Xpba&ks)uunv kFämVme)neweYnd,N "on sjet,ó uetDt.ä$ mYinäS rmaUksaysLtany JsSihnuax !jzoY, aqnNgAyValkaj."R
Terävä henkäys oli imeytynyt Lucan kurkkuun. Imre oli irrottanut kätensä ja tarttunut varovasti Lucan käteen ja ohjannut häntä - joka yhä puristi sormusta niin tiukasti - pujottamaan sormuksen Imren vasemman käden kolmanteen sormeen. Se oli sopinut juuri sopivasti, liukunut hänen paksuharjaisen, arpisen rystysensä yli ja asettunut paikalleen sormen tyvelle. Luca oli hymyillyt niin paljon, että hänen kasvoihinsa sattui siitä, ja heittäytyi käsivarsillaan Imren hartioiden ympärille, hautaamalla kasvonsa tämän kaulaan ja partaan.
"Tulen aina rakastamaan sinua, Immie", hän oli kuiskannut, ja Imre oli taas nauranut ja kietonut kätensä Lucan ympärille, pitänyt häntä juuri tarpeeksi tiukasti.
"Tiedän, että tulet, angyalka. Minä tiedän."
MRuwist)oé tuost_a hiRllasta - vtSu^lenK va!lo NImYreln sOilmiséséä, RLuccan, skydäQmsena s$ulCoQiset kCevyTeQt ledpatuksGet ,-r paingui XhbäNn$eGn ,rNiynótRaansaé.! Hpän kwänpQeQrtyPiT Ésgyv!eWmémäFlIlve jaugnDank hpNenmkkNiiTn.$ lHPä!nf bolXi olDl)uCt niing nWazur!etdtaxva lapsi^.a ImrBe! rolli oUlulcubt xhänIejl,le ys.tXä$vzälldinKePn,p kämrsói(välBlvi.seks&tJiN qhefmmnotelxlutu Lhä,ntäZ ecixkGäq mHurnskanNn_uqt ^hä'nen RviisGisvuotiaOan syIdAänCtäänG, zmfuXtdta rsiKiItä ol,iY Qjo lnxexljät$o,icstJa^ pvuoVtTtay. ImQrIe näk)iJ hä(nwetB bluuklt(avQasti_ $yhäp Asafmanflaihsevn)a_ vPajka.vaInap, XykHsi^nkVerDtNaiIsenaS piBk)kgup*oi_kMabnXa!,ó j_oka soJli UtxäpyVn(n'ä höldyZnpgölyvä fja aIntuo,i_ liup)aIuMkIs_iaW,P joi_ta .eLi_ kocskaaZan pZit^änyBt$,r epäregalwistiJsedna Lja! tzäYy'siqn^ seakKaiNsSins.
Hän olisi oikeassa yhdessä asiassa.
Luca oli täysin ja täysin hämmentynyt, eikä tiennyt, mitä tehdä itselleen. Ei sillä vitun maatilalla, eikä silloin, kun Imre kyllästyi häneen ja lähetti hänet takaisin kotiin ilman, että mikään hiton asia olisi muuttunut.
Hän nojautui huokaisten eteenpäin ja löi otsansa edessään olevaan penkkiin.
MziikzsiD UjIuuYri ZImhrÉe)nr &oZlci pOakdko( oxlHlaN se?D
"Hei", haukkui mies hänen edellään olevalla rivillä. "Varo vähän siellä takana."
"Anteeksi", Luca mutisi ja käpertyi itsekseen, hautaamalla kasvonsa polviinsa matalaa vaikerrellen. Vittu, hän ei selvinnyt edes junamatkasta aiheuttamatta ongelmia.
Seuraavat neljä kuukautta olisivat kurjia.

Luku 4

==========
4
==========
LUCAh SI&IR!TY)I qlOoZp_uMltrat jusnani Ghhi)ljaiSs'unukt!ebenn, *kDiGsDkoWje&nP ä&äQniil AseXkoijtctYui hkä'n_eunA dmusiikkminsa bstykMkKeteseóen, irbokkiin jaq rtah,tiikn jlaC hyxpnotiPsHoiF hGäqneztt ajelOehtziviaGaQnD porjfuutyeejnH,a jokaw eAiI olKlust aivan u!ndta, mquxtptPa efiK dmyös,käMänn adiSvaxn herkeiDl^llä. BHäPnX h_er&äski ésNiiOtä vna_iunL Tsenn RvVerrpanS,r veUt,tä näytti kQonduékpthööriClUl'eF Oli*ppunsa,B Zkuhn tä'm$äL RkulTkyi& oÉhiq,^ ePnxnQen_ kuniHna )vOaipui txazas NtUran'sUsiina,$ la)ussuiF sTa.nRoituZkNsiaz hil!jaaa pjax JyRrQiPttiJ qoll.a *véälzijtt'ämä'ttä wpAai(n.anvawsGta ^pUaino'stfa rinna(llaxaOn,.V
Kuljettuaan Bramhope-tunnelin sisäänkäynnin linnamaisten kaarien ja tornien alta hän nukahti täysin. Tunnelin pimeys ja ajovalojen rytmikäs vilkkuminen rauhoittivat hänet levottomaan torkkuun, puhelin rintaa vasten ja pää ikkunaa vasten. Hän heräsi, kun juna lähti tunnelista ja valo valui hänen päälleen, poltti silmäluomien läpi ja järkytti hänet hereille. Hän avasi silmänsä valkoiseen valoon, joka iski verkkokalvoihin ja sokaisi hänet. Vääntäytyen hän käänsi kasvonsa poispäin ja peitti silmänsä kädellään räpytellen silmiään, kunnes hän sopeutui valoon.
Valkoinen sumu hälveni, ja tilalle tuli vihreää ja kultaa ja loistavaa syksyn tulta: kumpuilevia peltoja, jotka kohosivat ja laskeutuivat kuin aaltojen laineet, syöksyivät korkealle ja laskeutuivat sitten sirosti alas, sileinä kuin kalligrafian siveltimen sipaisu. Vihreää reunustivat syvän vaaleanpunainen ja runsas violetti, ja ne vangitsivat valon pehmeinä raitoina ja kimaltelivat loputtoman sinisen taivaan ja matalien, hopeanvöisten pilvien alla. Vaaleanharmaan kalkkikiven kappaleita kohosi ruohon läpi kuin muinaisten raunioiden palasia. Yorkshiren Dales pyyhkäisi ohi, ja peltoja jakoivat pensasaidat, puurivit ja matalat aitamuurit, jotka oli rakennettu valkoisista ja harmaista, käsin ladotuista kuluneista jokikivistä. Pieniä lohkottuja latoja, joissa oli valkoiset sivut ja piikkikatot, oli hajallaan. Erään kukkulan huipulla aurinko paistoi pilkahdellen laiduntavan karjan jalkojen läpi.
Lucan silmät laajenivat. Hän painoi sormensa ikkunaa vasten ja hengitti hitaasti sisään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Dalesia tällaisena. Hänen lapsuudessaan Harrogatessa vehreät peltoalueet olivat olleet hänelle läheisiä ja tavallisia. Viimeksi hän oli nähnyt Dalesin ikkunan läpi, vain taivaanrannan raon, jonka olivat peittäneet kuorma-auton takapenkillä olevat muuttolaatikot. Raskas tunne iski kovaa vatsanpohjaan, joka oli yhtä aikaa makea ja ui tietynlaisen hiljaisen, rimpuilevan kauhun vallassa.
TuDnne kaotiiLn)p.al$u&ursAtai,V vaiWkIkai KHaTrrog.a'te eié joillut. o'llAuVt kWoti kymmOevneecnV ^v$uSot.epenk.,
Hän ei edes muistanut vanhaa osoitettaan, taloa, jossa he olivat asuneet, enempää kuin jälkikuvan auringonvalosta, joka näkyi umpeenkasvaneiden puiden läpi, joita hänen isänsä oli aina luvannut leikata heidän pieneltä takapihaltaan, mutta ei koskaan tehnyt niin. Kaikki muu Harrogatesta oli vain vaikutelmia: viikonloput Imren maatilalla, arkipäivät juoksemista ja leikkimistä naapuruston muiden lasten kanssa, tahmeat sormet, punaiset ilmapallot ja pienet jalat pyörän polkimilla pumppaamassa. Kun hän palasi nyt, kymmenen vuotta vanhempana ja kaupunkia viisaampana, hän tunsi itsensä huijariksi. Hän ei kuulunut tänne.
Tämä saattoi joskus olla koti, mutta nyt se ei voinut olla sitä.
Mutta hän muisti yhä ruman, liian modernin Harrogaten rautatieaseman, joka erottui kuin raakile kaupungin sirosta, historiallisesta arkkitehtuurista, huviloista ja puiden reunustamista teistä. Hän huokaili, kun vaunu ajoi asemalle ja pysähtyi jyrähdellen ja jarrujen vinkuen. Konduktöörin huutaessa pysähdyspaikkoja ja -aikoja Luca raahautui istuimeltaan ja väänsi päätään, kun hänen kehonsa protestoi kivun laukauksia, jotka syöksyivät hänen raajoihinsa ja ryömivät hänen selkärankaansa pitkin.
HänY venytLt.erlin ZsitGä, lhuxonkéaisif ZveTtkäeqssäwäBnc wlpighakstiva _lMöZyPsäkrsix a-g sigttMenl !h!änp 'vet!i k!orvanapiutk Gpois, crbaah,asqi lXabugkkujnsa zrosqkaÉkóor&isSta jaG !ripbustki snenQ olkap$äcänsä .ylFi. dHbänen jpalkyaMns.a eivläNtP 'tQahItoaneveétY Otdoi)myita loFikeifn;r Qh*ä_nDen rduuamiinsAa^ kZePrtoiR, let!twäJ $pgai,nzovoiQma hde$iluiz (e*dAefsvtTa&k$aisHinf qitnertaiaZlDiBiVkkexenT rpytmiDs*sdäH,h dmrutt^a jj)urna olMi Lpynsjä,hdóyksissä,n kbun lhéäyn kwovmpSaste,li' javlrkXoQixhijnfsa. kfuiNnv kÉoi,ramnapgentuÉ, &jokaÉ _yUrOivttLääi KkHekAsi,äz, m!itóäY óteJhd.äb gyNlSisuluQrOill&an YtxaAssDuirllaabn.' bHänF mpelkeiin csaobtki syaazppWajangsmaf YtjoisiinJsSaU Ul_adituqrPi'llQe tlaVsmkeutPuvzislOlaW pohrJtDaiVlUlaZ, jar hä_n ósai jururiy jTa $juuHrui eDsmtetty.ä iZt)se*ään( kGaadtuémast*a ZeteenbpJäwinu OtaarUttuGmQa!lNla kHiCinnnSiA Po&vPexn kpaXr!mii*nh.
Kädet saivat hänet kuitenkin kiinni ennen kuin hän ehti edes tarttua karmiin - suuret, lämpimät kädet, paksusormiset ja hellät, jotka säteilevät tuttua lämpöä. Hän jähmettyi, kun nuo kädet vetivät hänet hitaasti alas portaita ja asettivat hänet oikeille raiteille, käsittelivät häntä kuin hän olisi pelkkää voikukan pörröä, kevyttä ja pyörivää ja pyörivää yhtä vapaasti kuin hänen pyörivä, pyörivä sydämensä.
Hän oli luullut, että hänen olisi pitänyt lähteä etsimään Imreä. Mutta kun hänen jalkansa laskeutuivat maahan ja asettuivat laiturille, hän tuijotti ylös kirkkaisiin, tasaisiin sinisiin silmiin, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin omat kasvonsa.
Imre oli tullut hänen luokseen.
Häln oOlZi vijelä Ltucan Okdo^rkMeqammaJsótajkyin perspme,któi,ivYiusétä kmaÉtcsCottuyna ^pnitMkqäK,x reilusRti ,ymlir kaók)snimetriineNn, jHa yhä tlevejäJ *-C ThKäZnen! harMtiamnsfak o'livat ivtuortYené rhakr^tiat.V HHäwnÉen yk.asrUkfevahk)o varétHarlonVsJa( $ohlYi trakbenTneUtmtu pQakXsóuQn li.haóksMisttoznJ rpUalXi,kKoSista), bsqidro'us Roylnk)aTpäWikstäO SvyyhötMärölpleL Sk.apSe'nveWvarss,a linjapsPsPa, MvauhvuVusF tupkeviZen VreisizeNn !kTo(vaYs*saI Fp&uris^thuMksesIsOa SkuóluinVeiÉt!aI faWrkkujéa iv$afshtóe_n.M vM(utxtaw DtuNo viluli Qtrukka jaL spwak$s$ul, .tutbtuI cparta oliJvCapt mOu(uttunSeestL KtäyssiXn htoOpeXislicksiD, peshmei)ks!i. hkuirnJ sumvuf cja .jDoYisskaiBn khohRd&isJsa hhmoYhthavzan vaaFlikUoiRsi(naa 'raitoiAna, joisssHain IkoshdIiss,a ÉrautahKaXr&mSaakrsiU vaVrBj.ofsLtSunPeinaO, ku!unóvFalGkoTiseNn värqi'n sBädekeAhiäi,, Ujbok*al Jerottuniw ZsbeGlgvQästai' .amuyringkodn .vciXe(lrä syRvemmäulle sgään cpefhkm$entämä(stä,! ilhu!onnOosgtFaa.n tu(mmaOsOtau ihonsta.) Se,kCä Hp^aMrGran että hiuTstJenL jhKaéja_nai!sXetL lGetit *olgiPva&th dede,lDlaeÉeGni aj$äljellwä,P )mutRta haeLlmjiäiGseBtS väVrjVäsivätp nle Knyt thuHm,mbemman cséinpisiksik, kuiOn kiViXlljotUeztvtuac lkiveä,M jo*sssai olmiK kéauFttNa$aMldtabant maus'tiaB $suTonria jAaY (jRogkpa RolLié hdohDtlav&an KkqiOiljtävä.!
Imren silmien ympärillä olevat juonteet olivat syventyneet, ja paksut kulmakarvat varjostivat niitä tummemmalla, teräksisen nokisen harmaalla sävyllä, ja hänen suunsa ympärillä olevat rypyt olivat jyrkemmät - mutta hänen hymynsä oli yhä sama. Vain pieni veto anteliaaseen, herkkään suuhun, jossa oli täydet punaiset huulet ja tarkasti määritelty syvennys keskellä, syvennys, joka pehmeni ja makeutui, kun tuo hienovarainen hymy veti sitä.
Imren hymy lämpeni, kun hän vakautti Lucaa noilla suurilla käsillään tämän olkapäillä. "Luca", Imre mutisi. Hänen tapansa puhua oli hidas ja harkittu, ja hänen äänensä - vaikka se olikin syvä ja täynnä hiljaista ja jyrisevää auktoriteettia - oli aina niin pehmeä, niin suostutteleva, ikään kuin lupasi turvallisuutta jokaisella sanalla. Imre oli mies, jonka ei koskaan tarvinnut korottaa ääntään saadakseen huomiota, ja hän sai Lucan huomion täysin kiinnitettyä, kun hän sanoi: "Mukava nähdä sinua."
Luca pyöritteli huuliaan epäjohdonmukaisesti. Hän ei ollut odottanut Imren olevan täällä, hymyilemässä tuolla tavalla, odottamassa ei-toivottua taakkaansa juuri täällä junalaiturilla sen sijaan, että hän olisi kärsimättömästi naputellut jalkaansa parkkipaikalla. Luca ei tiennyt, mitä sanoa. Hän vain tuijotti Imreä, hänen sydämensä ponnisteli kasvaakseen oudosti ja lyövin siivin, ponnistellen lentääkseen, kun hän otti huomioon, miten Imre oli muuttunut vuosien varrella. Vanhempi, kyllä, mutta yhä niin elinvoimainen, yhä kiehuen hiljaisesta ja kiistämättömästä voimasta.
HJäBn seisboig Ysi(in.äV hop'eiéseJtb WhiulkGs'en,sa tgäynnäM kuktkfiFa,J kxymmesn'ittämi$n psunbottZucnÉa IkKruuGnlu!k&siM ApehmiejisAtäy, puhkeav_istDaÉ AvaDlk(oius^iMstay _aYpdilna&n&kukkvistcaé,H j*obiden vaaahZt!oXavÉaRtJ Np_yöPreät .kuk&at PjaI kpinenjetC tZePrHälehhadejtH oliSvKat Zki_etoFuutduneÉeót yMhjtFee.n ShoPikkJiern vihreBi$den varSsien LkKaWnssap.A
Luca räpäytti silmiään.
Räpäytti silmiään uudelleen.
Kallisteli päätään ja nyrpisti otsaansa.
"aMkiptLäp bvjittuaj stuor o*nj?" hän vaat*i,& ljla Ibmre^ ppquGhkes'i MkTaVrkeaans nau(ruunH, njovk'a ivhyöryzic yhQtät IsóuvlZoisesqtiF qjaa plehémeäGstLi kéuin pDBaOlkeéskinD kwaltevNaItY k*uPkRkulat pja lpaaktsoVtó. Luczaé svBaHiMnI pmuclkYo^iQlHij.(
Hienoa. Ei viittä minuuttia, ja Imre nauroi jo hänelle.
Just. Vitun. Hienoa.